Eräässä Mexico Cityn miljoonakaupungin pihapiirissä betonipiha muuttaa muotoaan vehreäksi viljelmäksi: Ana eli Agatha Christie on päättänyt viljellä patiolla maissia, papuja ja kurpitsaa: kuin atsteekkiesi-isät aikoinaan. Anan oppi-isä, leskeksi jäänyt tohtori Semitiel yrittää selvitä menetyksestä, joka tahtoo jäädä pihapiirin toisen suuren surun varjoon. Marina etsii täydellistä valkoista, Pina kadonneen äidin kirjoittamaa kirjettä ja pieni Luz keisari Umamin valtakuntaa järven pohjasta.

Umami liikkuu edestakaisin ajassa ja paikassa ja kuljettaa lukijaansa halki Meksikon ja rajan taakse Yhdysvaltoihin. Se on humaani tarina surusta, menetyksistä, lapsettomuudesta, äideistä ja tyttäristä, yhdessä kasvamisesta ja erilleen kasvamisesta, tavallisista ovista ja niiden takana eletyistä tavallisista elämistä sekä umamista, viidennestä mausta, jota mikään kieli ei oikein riitä kuvaamaan.

Fabriikki 8, 2018. 266 sivua.
Alkuteos Umami, 2015. Suomentanut Laura Vesanto. 

Haluaisin ihan hirveästi pitää tästä kirjasta. Sen kansi on lumoavan kaunis ja jään tuijottelemaan sitä lukemisen lomassa. Se kertoo ehkä tärkeän seikan. En jaksa keskittyä tekstiin, vaan palaan aina moniulotteiseen kanteen.

Toisaalta kansi kuvastaa mainiosti koko teosta. Tarina itsessäänkin on hyvin moniulotteinen ja monitahoinen. Siinä on useita yhtä tärkeitä hahmoja, jotka pääsevät päähenkilöiksi kukin vuorollaan. Kirjassa on myös monia paikkoja ja monia aikatasoja, joissa hypitään ristiin rastiin. Se tuo kirjaan omanlaisensa tunnelman, mutta myös etäännyttää - ainakin minua.

Umami on tarina meksikolaisista. Henkilöt kytkeytyvät yhteen asuinpaikkansa mukaan: he kaikki asuvat samassa pihapiirissä Mexico Cityssä, Kellotapulipihassa, jonka talot on nimetty ihmisen tuntemien makujen mukaan. On Makean talo, jossa toimii musiikkiakatemia. Suolaisen talossa asuvat Linda ja Victor ja heidän neljä lastaan: muun muassa Ana alias Agatha Christie, joka puuhaa patiolle perustamansa puutarhan parissa. Happaman talossa asuu puolestaan Pina, jonka äiti lähti kävelemään muutama vuosi sitten. Karvaan talossa asuu nuori maalari Marina, joka keksii värejä. Ja sitten on tietysti Umamin talo - leskeksi jääneen tohtori Alfonso Semitielin koti.

On yhtä välttämätöntä ja mahdotonta selittää, kuka minun vaimoni oli, kuin selittää umamia: makua, joka täyttää makunystyt eikä kuitenkaan suostu tunnistettavaksi, joka seilaa kylmänviileästi suolaisen ja makean välillä, välillä sitä ja välillä aivan tätä. Monisyinen ja yhtä aikaa selkeä ja täydellinen, niin kuin oli Noekin: tuttu ja silti ennalta arvaamaton. 

Minulle Umami on ennen kaikkea tarina näistä ihmisistä ja kurkistus meksikolaiseen elämään. Kirjassa on jotain samaa kuin umamissa makuna - jotain selittämätöntä ja vaikeasti tulkittavaa, mutta minulle se ei avaudu aivan yhtä täydellisenä kuin ruuan umami.

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä kirjaa tarinaksi "surusta, menetyksistä, lapsettomuudesta, äideistä ja tyttäristä, yhdessä kasvamisesta ja erilleen kasvamisesta, tavallisista ovista ja niiden takana eletyistä tavallisista elämistä" ja onhan se toki niitä kaikkia. Eniten se on minusta kuitenkin tuota kaikkein jälkimmäistä: tarinaa tavallisista elämistä.

Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta tarina vetoaa minuun ennen kaikkeameksikolaisuutensa vuoksi - en muista koskaan aiemmin lukeneeni meksikolaisen kirjailijan kirjaa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: