Nuori äiti Amanda makaa maalaissairaalassa kuolemaisillaan. Vierellä valvoo David-poika, joka ei ole hänen lapsensa. Amandan ja Davidin vuoropuhelussa keriytyy auki pahaenteisten tapahtumien sarja, tarina kadotetuista sieluista, hiipivästä myrkystä ja äidinrakkauden riittämättömyydestä. 

Like, 2018, 144 sivua. 
Alkuteos Distancia de rescate, 2014. Suomentanut Einari Aaltonen.

Houreuni on pienoisromaani, jonka olisin halunnut lukea yhdeltä istumalta. Kirja alkaa erikoisella keskustelulla madoista, ja lukija imaistaan nopeasti niin tiheätunnelmaiseen tarinaan, että sivuja tulee käännelleeksi hengästyttävän kovaa vauhtia.

Valitettavasti muu elämä pakottaa keskeyttämään kirjan hetkeksi ja jakamaan sen runsaat 140 sivua kahdelle päivälle. Se ei haittaa, sillä Houreunen erikoinen tunnelma pysyy kyllä mielessä myös yön yli.

"Pohdin, voisiko minulle käydä samalla tavalla kuin Carlalle. Ajattelen aina pahinta. Nytkin arvioin, kuinka kauan minulta kestäisi juosta Ninan luokse, jos hän yhtäkkiä kipittäisi uima-altaan laidalle ja hyppäisi veteen. Kutsun sitä "pelastusetäisyydeksi", vaihtelevan pituista välimatkaa, joka erottaa minut tyttärestäni, ja käytän puolet päivästä sen määrittämiseen, vaikka päästänkin etäisyyden aina kasvamaan turhan pitkäksi."

Argentiinalaissyntyisen Samanta Schweblinin esikoisromaani Houreuni kertoo erikoista tarinaa Amandasta ja hänen tyttärestään Ninasta sekä Carlasta ja tämän pojasta Davidista. Pienessä teoksessa on yliluonnollisia elementtejä, ekokatastrofin aineksia ja trillerimäistä tunnelmaa. Kaikkea ei paljasteta vaan jätetään tilaa lukijan tulkinnoille.

Kirja on ennen kaikkea vetävä. Se pitää otteessaan erinomaisesti eikä kesken jättämisestä ole pelkoa. On pakko saada tietää, mihin kaikki lopulta johtaa. Tekstin rakenne tukee tätä vetävyyttä. Ei ole lukuja, ei taukoja - koko ajan paahdetaan eteenpäin, eikä anneta tilaa hengittää. Se toimii.

"Hänen silmänsä ovat ammollaan, ja vaikka hän ei haluaisi meidän olevan paikalla, hän ei näytä pelästyneeltä. Vaivun välillä uneen, ja nyt valot ovat sammuksissa, on hämärää, yöaika, eivätkä he näytä olevan kotona. Taidan nähdä sinut. Näenkö sinut? Olet muoviverhon vieressä, mutta sen takana ei ole valoa eikä poppeleita, vainioita ei enää näy."

Kirjan lopetus jättää kysymyksiä. Suoraan sanottuna minusta tuntui, että kirja loppui kuin seinään. Käänsin sivua normaaliin tapaan ja totesin, että ai, se loppui. Se ei kuitenkaan haittaa. Tuntuu siltä, että näin tämän kirjan kuuluikin loppua. Yhtä nopeasti kuin se alkoikin.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: