Ensimmäisen kerran Tessin ja Gusin polut risteävät ohimennen Firenzessä. Silloin 18-vuotias Tess on interreilaamassa parhaan ystävänsä kanssa ja Gus on matkalla suuresta surusta toipuvan perheensä kanssa. Tulevien 16 vuoden aikana elämä heittelee molempia odottamattomiin suuntiin, ja monta kertaa he ovat vähällä kohdata. Mutta jos kohtalo voi pitää erillään kaksi kuin toisilleen luotua ihmistä, ehkä se voi myös tuoda heidät yhteen…

Gummerus, 2018, 480 sivua. 
Alkuteos Miss You, 2016. Suom. Sari Kumpulainen.

Odotin tältä kirjalta paljon. Takakannessa kirjan kuvaillaan olevan täysosuma kaikille Sinä päivänä ja Kerro minulle jotain hyvää -romaaneihin ihastuneille. Rakastin jälkimmäistä ja pidin ensimmäisestäkin kovasti, joten ajattelin myös Miss Youn sopivan minulle mainiosti. Valitettavasti se ei kuitenkaan onnistunut yhtä hyvin kuin esikuvansa.

Kate Eberlenin esikoisromaani on kaavaltaan hyvin paljon Sinä päivänä -kirjan kaltainen. Tessin ja Gusin elämää seurataan aina hetki kerrallaan, ei tosin yhtä tarkasti tiettynä päivänä kuin Sinä päivänä -teoksessa. Kirja alkaa aikuisuuden kynnykseltä ja päättyy lähestyvään keski-ikään. Kaiken keskiössä on se, miten Tessin ja Gusin tiet risteävät jatkuvasti, mutta koskaan ei päästä oikeasti kulkemaan yhtä matkaa.

Idea on mainio ja siitä voisi saada erinomaisen tarinan. Toteutus kuitenkin ontuu. Tessin ja Gusin elämään ei päästä tarpeeksi syvälle. Molempien elämissä tapahtuu paljon, joten juoni kulkee elämän käännekohdasta toiseen. On veljen kuolemaa, äidin syöpää, äidin kuolemaa, pettämistä, eroja, naimisiin menoja ja lisää pettämistä ja eroja. Lapsia syntyy, muutetaan - sitä tavallista elämää, mutta liian paljon asiaa. Tulee kiireinen olo, ihan kuin kahden ihmisen elämää juostaisiin läpi pikajuoksijan vauhtia.

Itseäni ärsyttää myös kirjan negatiivinen ote. Edellä luettelemistani asioista valtaosa on jollain tavalla ikäviä. Missä on se kaikki positiivisuus, jota kansikuvan perusteella voisi odottaa?

"Pyörähdin ympäri ja hätkähdin, kun näin suunnilleen ikäiseni hontelon pojan seisovan seinään kiinnitetyllä automaatilla, johon sai tiputtaa kolikon, jos halusi sytyttää valot. Poika oli pyyhkäissyt kosteat ruskeat hiukset kasvoiltaan, ja hän oli pukeutunut vielä minuakin sopimattomammin juoksusortseihin, hihattomaan paitaan ja lenkkareihin. Olisimme voineet hymyillä toisillemme tai jopa sanoa jotain, mutta hetki meni ohi, kun keskityimme molemmat hämillämme tarkastelemaan valtavan kupolin kultaista mosaiikkia."

Kannessa kuvaillaan romaania hurjan romanttiseksi, riipivän surulliseksi ja sydämellisen hauskaksi. No, loppu on siirappinen, liiankin, mutta missä on muu romantiikka? Surua löytyy kyllä, mutta sydämellistä hauskuutta en ainakaan minä onnistu löytämään, ihan pieniä hetkiä lukuunottamatta.

Parasta kirjassa on se, että sen henkilöt ovat ihan tavallisia ihmisiä. Kaikki on periaatteessa sellaista, mikä voisi tapahtua oikeastikin. Tosin näiden tyyppien elämät tuntuvat olevan vielä vähän sekaisempia kuin keskivertokansalaisten. Hyvää on myös muun muassa kuvaus Tessin elämästä, kun hän joutuu pitämään huolta aspergerin oireyhtymästä kärsivästä pikkusiskostaan ja samalla pelkäämään rintasyöpään sairastumista.

"Mahtoivatko kaikki pienestä lapsesta huolehtivat murehtia jatkuvasti, vai olinko herkempi kuin muut? Murehtimista oli vaikea myöntää. Olisi ollut kamalaa, jos muut olisivat alkaneet murehtia murehtimistani, joten tuntui helpommalta vaieta, vaikka se todennäköisesti vain pahensi tilannetta."

Nyt kun olen lytännyt Miss Youta tarpeeksi, voin vähän lieventää ja sanoa, että ei tämä huono ollut. Ehkä odotukseni olivat liian kovat. On varmasti hyvä markkinointikikka verrata uutuuskirjaa menestysteoksiin, mutta vertailun kanssa pitäisi olla varovainen. Jos olisin alkanut lukea tätä ihan omana teoksenaan, ilman huippuhyviä vertailukohteita, olisi arvioni todennäköisesti ollut myönteisempi. Nyt Miss You vain valitettavasti jäi verrokkiensa tasosta.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: