"Terve vai hullu – missä raja kulkee? Väkevä tarina toisiinsa kietoutuvista naiskohtaloista synkkämaineisella saarella.
Kristina oli itsekin vielä lapsi tullessaan raskaaksi. Nyt hänen lapsensa ovat kuolleet, ja häntä tullaan noutamaan. Porvaristyttö Elli suljetaan Sielujen saarelle vuosia myöhemmin, kun hän on paennut suin päin vanhempiensa kodin ahdasta ilmapiiriä.
Rikas ja runsas tarina kertoo naisen osasta, terveyden ja hulluuden huterasta rajasta ja kaikesta siitä, mitä ihminen on valmis tekemään pysyäkseen vahvempien puolella rajaa."

Otava, 2017, 365 sivua. 
Alkuteos Själarnas ö, suomentanut Jaana Nikula. 

En tiedä, osaanko sanoa tästä kirjasta mitään järkevää. Mietin pitkään, voinko kirjoittaa tästä yhtään mitään. En pysty antamaan Sielujen saarelle sen ansaitsemaa arvostusta, sillä luin sen todella epäsuotuisaan aikaan.

Etenin kirjassa puoliväliin ihmetellen jatkuvasti, miksi en oikein tunnu pääsevän tarinaan kiinni. Hahmot jäivät etäisiksi, kirja tuntui kulkevan hitaasti ja harkitsin jo teoksen jättämistä kesken. Kunnes eräänä päivänä  minulla oli vihdoin kunnolla aikaa lukea. Istuin auringossa pihatuolissa ja ahmaisin Sielujen saaren kerralla loppuun. Kirja tuntui todella hyvältä ja hienolta, ihmiskohtalot koskettavilta.

Tämä kirja olisi ehdottomasti vaatinut sen, että siihen olisi keskittynyt. Se olisi pitänyt lukea tiiviiseen tahtiin, johon minä en aluksi muusta elämästä johtuen kyennyt. Nyt en saanut kirjasta irti läheskään sitä kaikkea, mitä sillä olisi ollut annettavanaan.

"Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. Kun hän kaivoi sitä ensimmäisen kerran, lapio tuli täyteen luita. Hän katseli ällistyneenä valkeita palasia. Hampaita. Kallon paloja. Eläinten. Ihmisten. Nykyisin hän hädin tuskin kohottaa kulmiaan. Hän on tottunut."

Sielujen saari kertoo monen naisen tarinan. Aluksi keskitytään 1800-luvun lopussa elävään Kristiinaan, joka hukuttaa lapsensa ja joutuu Seilin saarelle hospitaaliin. Kristiinan jälkeen hypätään 17-vuotiaan Ellin seuraan, 1930-luvulle. Kirjan viimeisessä osiossa kuljetaan hoitaja-Sigridin matkassa, joka on tullut kirjassa esille aiemmillakin sivuilla.

Seili ja siellä syntyneet tarinat ovat kiinnostaneet minua aina. Saarelle on mahtunut niin monenlaista ja aiheesta saa irti mielettömästi. Johanna Holmström onnistuu Sielujen saaressa kuvaamaan hyvin naisten tunteita, ahdistusta ja epätietoisuutta. Holmström kirjoittaa siitä, miten jumissa naiset ovat saarella Turun saaristossa. He voivat katsoa ohi kulkevia laivoja ja talvella kävellä jäällä, mutta poispääsystä on toivoa vain hyvin harvoilla. Ja jos pois pääsee, ei ehkä haluakaan lähteä.

"Hän sulkee silmänsä ja kuvittelee, miten nousee paikaltaan ja juoksee muutamat askeleet kallion reunalle ja hyppää veteen, joka on kimaltavaa ja turkoosinsinistä. Sitten hän lähtee reippain vedoin uimaan kaukaista laivaa kohti. 
Niiden  olisi pakko ottaa kyytiin, hän ajattelee. Jos joku tulisi uimalla, olisi pakomatkalla..."

Lukekaa tämä ja keskittykää siihen. Niin minäkin aion vielä joskus tehdä.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 26. kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Sielujen saari pääsee myös mukaan Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, sillä mielestäni meri ja sen aiheuttama eristyneisyys on tässä kirjassa tärkeässä osassa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: