Omat ääneni

FINLANDIA

GLOBALIA

TIETO

1980-luvun nousukauden henkeä uhkuva tarina lehtitalon vahvoista naisista.

Aura on noussut ankaralla työllä maakunnan tähtireportteriksi. Kun kutsu käy pääkallonpaikalle, suuren sanomalehden ajankohtaistoimitukseen, hänen ei enää tarvitse palella juttukeikoilla pakkasessa. Ensin on kuitenkin opittava kantapään kautta uuden työyhteisön ja Helsingin seurapiirien ankarat lait.

Auran esinainen Erika on edennyt miesten hallitsemassa mediakentässä keinoja kaihtamatta. Mutta ovatko hänen sisäpiiritietonsa tarpeeksi vahvaa valuuttaa, kun koko kenttä on murroksessa?

Otava, 2019. 334 sivua. 

Toimittaja-kirjailija Ulla-Maija Paavilainen on kirjoittanut aikaisemmin useita romaaneja, mutta en ole tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa. Helmikuussa julkaistu Hyvä tyttö oli kuitenkin kirja, kiinnitti heti huomioni. Kyseessä on 1980-luvun lehtimaailmaan sijoittuvan romaanisarjan avausosa.

Nainen murtuu itkuun, nyyhkytys on kuin joku laahaisi raskasta vaatetta lattialla. Aura kirjoittaa. Kuvaaja tähtäilee kehyksissä olevaa vauvan kuvaa. Se on otettu studiossa muutama viikko ennen onnettomuutta ja oli tarkoitettu joululahjaksi sukulaisille. 
--
Auralla on otsikko mielessä: "Mika kuolee! Miksi kukaan ei auta?"
Sitten alariville isommalla: "Ajaja jätti uhrit 35 asteen pakkaseen."

Kirjan päähenkilö on Aura, nuori toimittaja, joka työskentelee keikkatoimittajana maaseudulla. Hän herää mukisematta kuudelta puhelimen pirinään ja lähtee kolmenkympin pakkasessa kohti tulipalopaikkaa. Aura on kunnianhimoinen, röyhkeäkin, eikä pelkää rikkoa sääntöjä hyvän jutun saadakseen.

Aura ei haaveile töistä Helsingissä, mutta kun tarjous tulee, hän tarttuu siihen. Maaseudun tytöllä on kuitenkin totuttelemista.

Auran lisäksi kirjassa paneudutaan tarkemmin pomo-Erikan elämään. Hän on juonitteleva feministi, joka tekee mitä tahansa menestyksen eteen. Ottaa vaikka Auran jutusta parhaat palat omaan seminaariesitykseensä.

Kirjan kansiliepeessäkin mainittu kolmas tärkeämpi nainen on Lisa, lehden omistajaperheen edustaja, joka on tottunut saamaan haluamansa. Lisa jää sarjan avausosassa varsin pieneen osaan, mutta kansiliepeen esittelyn huomioiden hänelle voi uumoilla enemmän tilaa sarjan tulevissa osissa.

Erika asettaa kasvoilleen sirkeimmän mahdollisen ilmeensä. Uuteen alaiseen, vähäpätöiseenkin, on päällikön tehtävä heti vaikutus. Ensivaikutelma säilyy ihmisen mielessä kaikkein pisimpään. 
- Hei. Tervetuloa. Mä olen Erika. Mehän ei ehditty aiemmin tavata, mutta uskoin noita uutispuolen kavereita, ja olipa sulla aikamoiset juttunäytteet. Kivat housut. Mistä olet ostanut? 

Hyvä tyttö on kirjoitettu kepeään ja nopealukuiseen tyyliin. Se on menevä, etenevä ja viihdyttävä. Paavilainen rakentaa henkilönsä hyvin. Ne ovat hieman karikatyyrisiä, mutta silti suurimmalta osin uskottavan oloisia.

Kirjasta löytyy viihdettä, romantiikkaa ja huumoria, mutta myös kurjempia teemoja. On runsasta alkoholinkäyttöä ja lähenteleviä työkavereita. Paljon pettämistä, huonoja parisuhteita.

Paavilainen itse on tehnyt pitkän uran toimittajana eri lehdissä ja hänen taustansa näkyy. Itse en ole elänyt 80-lukua, mutta ysärilapsen ja nykyisen toimittajan silmään kuvaus tuon ajan lehtimaailmasta kuulostaa varsin todentuntuiselta. Sitä se todennäköisesti onkin, sillä Anna-lehden haastattelussa Ulla-Maija Paavilainen kertoo, mitä itse joutui nuorena toimittajana kohtaamaan, kun muutti Jyväskylästä Helsinkiin Uuden Suomen toimitukseen.

Kirjassa Aura muuten työskentelee Uuden Sanoman toimituksessa. Uusi Suomi, Uusi Sanoma - kuin suoraan Paavilaisen elämästä. Anna-lehden jutusta selviää, että aika moni muukin pieni yksityiskohta on kuin yksi yhteen todellisuudesta.

Kokonaisuutena Hyvä tyttö on pirteä, kiinnostava ja älykäs romaani, jolle odotan innolla jatkoa. Se muuten toimii mainiosti myös äänikirjana: kuuntelin siitä viitisenkymmentä sivua autoillessa, kun en malttanut jättää kirjaa kesken.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Sopii myös kohtiin:
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin.
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtena peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt.

Mikään äidin elämässä ei enää koskaan ole kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.

Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikista on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.

Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.

S&S, 2019. 319 sivua. 

Tästä kirjasta on hankala sanoa yhtään mitään. Pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja Katriina Huttusen esikoisromaani Surun istukka on omaelämäkerrallinen ja niin henkilökohtainen, että tuntuu väärältä arvioida sitä.

Yritän silti sanoa jotain.

Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana, vuonna 2016. Menetyksen jälkeen Huttunen alkoi kirjoittaa, ja syntyi Surun istukka. Kirjassa nainen purkaa tuntojaan siitä, millaista on menettää tytär, millaista suru on - miten suru on tullut jäädäkseen.

Äiti viettää aikansa hautausmaalla, tyttärensä luona. Hän järjestelee hautajaisia, hoitaa käytännön asioita, joita jää väistämättä tehtäväksi, kun kuka tahansa läheinen kuolee.

Sureva äiti syyttää itseään, syyttää muita, on raivoissaan, pettynyt, häpeää. Surun istukka käy läpi lähes kaikki mahdolliset tunteet.

Samalla Surun istukka kertoo yhden masennusta sairastaneen nuoren aikuisen tarinan. Selviää, että tytär on keskustellut itsemurha-aikeistaan lääkärin kanssa, mutta asiaan ei ole reagoitu. Selviää, että apteekki on antanut tyttären lunastaa kerralla kasapäin erilaisia mielialalääkkeitä - niin ison annoksen, että niillä voi tappaa itsensä.

Kirja on täynnä epätoivoa.

En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. 

Lukukokemus ei ole helppo, ei kevyt, ei kovin miellyttävä. Se on kuitenkin ajatuksia herättävä.

Surun istukka tuo näkyville karulla tavalla sen, miten surevaan suhtaudutaan. Ollaan hiljaa, ei ole sanoja. Puhutaan omista asioista tai vaihtoehtoisesti paetaan. On helpompi katsoa muualle kuin tulla surevan luo. Ihmiset asettavat surulle päässään aikarajan, mutta ei suremiselle voi antaa loppupäivämäärää. Kuolema on edelleen tabu, ja siinä asiassa kirja onnistuu ainakin minua lukijana ravistelemaan.

Kirjallisesti Surun istukka on oivaltava ja se on kirjoitettu paikka paikoin erittäin kauniisti. Hieman yli kolmensadan sivun mitta tuntuu pitkältä, mutta se toisaalta vahvistaa kirjan sanomaa.

Suru ei mene pois.

Itsemurhan tehneen lapsen äiti on talvipakkasessa värjöttelevä pystyyn kuivunut maksaruoho, sammaloitunut hautakivi jonka kylkiä jäkälä peittää. Hautausmaan terve home.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua.

Se sopii myös kohtiin:
4. Kirjailijan ainoa teos
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia (kirjassa siteerataan joitakin runoja)
35. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Tukholmalaislehden toimittajat ovat tottuneet vihapostiin, mutta kun yksi heistä murhataan, uhkauksiinkin on suhtauduttava uudella tavalla. 

Patriooteissa risteää neljä eri maailmaa, neljä näkökulmaa. Iltapäivälehden kunnianhimoinen toimittaja Madeleine Winther on valmis ottamaan suuriakin riskejä menestyäkseen. Chilessä asuvan venäläisen huumepomon henkivartijana toimii kotimaahan kaipaava ruotsalaismies. Maahanmuuttaja, tukholmalainen taksinkuljettaja Ibrahim Chamsai pakotetaan vaikeisiin valintoihin. Yläluokkainen Carl Cederhielm sen sijaan uskoo vakaasti asiaansa: Ruotsi kuuluu vain ruotsalaisille. Tarinat törmäävät, mutta kenen maailmassa elämme? 

WSOY, 2019. 494 sivua. 
Alkuteos Patrioterna, 2017. Suomentanut Pekka Marjamäki. 

Chileläis-ruotsalaisen Pascal Engmanin esikoisteos Patriootit oli yksi kevään uutuustrillereistä, joita odotin eniten. Kirja on ilmestynyt Ruotsissa pari vuotta sitten ja ollut siellä menestys. Patriootteja on verrattu muun muassa Stieg Larssonin teoksiin, joten olihan se luettava.

Patriootit on kirja maahanmuutosta ja maahanmuuttajista, sananvapaudesta, toimittajien kohtaamasta uhasta, Ruotsista ja ruotsalaisuudesta, politiikasta ja terrorismista. Teos on ajankohtainen, eikä mikään kevyt trilleri: se sanoo paljon, vaikka lauseet ovatkin uutismaisen lyhyitä. Tekstissä näkyy Engmanin toimittajatausta.

Postauksen alkuun kopioitu teksti teoksen takakannesta kertoo, ketkä ovat kirjan päähenkilöitä. Alusta lähtien seurataan neljän eri henkilön elämää, ja jossain vaiheessa heidän elämänsä risteävät.

Kestää jonkin aikaa, ennen kuin pääsen kirjaan sisälle. Henkilöitä on paljon ja tapahtumat sijoittuvat aluksi kahteen maahan. Chilen osuudet tuntuvat paikoin irrallisilta - ne ovat toki henkilön kannalta jossain määrin oleellisia, mutta venäläisen huumepomon ja muiden chilessä toimivien rikollisten kuviot eivät oikein tunnu sopivan kirjan muuhun sisältöön.

Kirjan juoni alkaa kuitenkin vetää nopeasti. Tiedän nopeasti, että olen tarttunut laadukkaaseen trilleriin, vaikka kirja ei ehkä tunnu itselleni aivan omimmalta. Vauhtia ja käänteitä riittää, eivätkä ainakaan kaikki käänteet ole niitä ilmeisimpiä tai ennalta-arvattavimpia. Kyseessä on kuitenkin kirja, jossa lukija on koko ajan hieman edellä henkilöitä.

Tappamista ei tässä kirjassa karteta, ja ihmisiä tuntuu kuolevan toinen toisensa perään. Väkivaltaa on runsaasti, joten aivan herkimmille lukijoille en tätä kirjaa suosittele.

Pascal Engmanin toinen trilleri on ilmestynyt Ruotsissa vuonna 2018 ja julkaistaan Suomeksi vuonna 2020.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.

Se sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Lontoon salaisessa kolkassa Henri Lachapelle opettaa lapsenlastaan Sarahia ja tämän hevosta uhmaamaan painovoimaa, aivan niin kuin hän itse teki Ranskassa viisikymmentä vuotta aiemmin. Mutta kun Henri joutuu yllättäen sairaalaan, 14-vuotias Sarah joutuu yhtäkkiä selviytymään maailmassa omin voimin.

Huostaanotettujen lasten tapauksia hoitavan asianajaja Natasha Macaulayn elämä näyttää menneen aivan pieleen: hän joutuu jakamaan asunnon karismaattisen mutta mahdottoman ex-aviomiehensä kanssa, ja töissä hänen koko harkintakykynsä on asetettu kyseenalaiseksi. Kun Natashan ja Sarahin polut risteävät, Natasha näkee mahdollisuuden panna asiat takaisin raiteilleen. Mutta hän ei tiedä, että Sarahilla on iso salaisuus, joka tulee muuttamaan heidän kaikkien elämän peruuttamattomasti.

Gummerus, 2019. 540 sivua.
Alkuteos The Horse Dancer, 2009. Suomentanut Heli Naski. 

Olen jossain määrin Jojo Moyesin fani ja lukenut yhtä lukuunottamatta kaikki hänen suomeksi julkaistuista kirjoistaan. Kerro minulle hyvää on ehdottomasti suosikkini, mutta muuten olen pitänyt erityisesti Moyesin itsenäisistä teoksista. Täällä blogissa niistä on käsitelty Ne jotka ymmärtävät kauneutta, joka oli hyvä, mutta ei parasta Moyesia.

Kuinka painovoimaa uhmataan on Moyesin uunituore suomennos. Alkuteos on tosin jo kymmenen vuoden takaa ja siis vanhempi kuin mikään kirjailijalta aiemmin suomennettu teos. Se näkyy tarinasta, sillä kirja on varsin erilainen kuin Moyesilta aikaisemmin lukemani romaanit. Ne ovat olleet selvästi rakkausromaaneja, vaikka muitakin teemoja kirjoissa on toki käsitelty. Kuinka painovoimaa uhmataan ei kuitenkaan ole rakkausromaani, joskin siitä löytyy myös parisuhdekuvioita.

Pääroolissa on 14-vuotias Sarah, joka elää epämääräisellä alueella Lontoossa isoisänsä Henrin kanssa. Sarah on poikkeuksellinen teini, joka ei välitä vaatteista tai meikeistä. Hänen keskeisintä elämänsisältöään ovat hevonen nimeltä Boo ja ratsastus. Sarah viettää kaiken vapaa-aikansa pienessä tallissa, joka on jäänyt keskelle kaupunkia kohonneiden suurten talojen puristuksiin. Sarah ratsastaa kaduilla autojen keskellä ja suuntaa puistoon harjoittelemaan kouluratsastusta. Henrillä on tausta Ranskan arvostetussa ratsastusakatemiassa Le Cadre Noirissa (joka on oikeasti olemassa) ja hän opettaa taitojaan Sarahille. Kun muut kiitävät poneillaan täyttä laukkaa suolle, harjoittelee Sarah korkeaa kouluratsastusta piaffeineen, levadeineen ja caprioleineen.

Kun Henri joutuu yllättäen sairaalaan, on Sarah pulassa. Hänen tiensä risteää kiireisen ja stereotypisen asianajaja Natashan kanssa, ja siitä seuraa monenlaista.

Hiljaisella mukulakivikadulla keskellä korkeita kerrostaloja, rekkaparkkeja ja pysäköityjä autoja oli seissyt nuori tyttö käsivarsi pystyssä, pidellen pitkää keppiä - ei uhkaavasti, vaan käskevästi. 
Hänen edessään keskellä tietä valtava hevonen oli kohonnut kiiltävien, lihaksikkaiden takajalkojensa varaan ja seissyt siinä täydellisessä tasapainossa. 

Tarina on sympaattinen, muttei kovin realistinen. Se tuo mieleen lapsuuden hevossadut tai sarjakuvat Hevoshullu-lehdestä. Sellaiset, jotka olivat ihania, mutta eivät kovin todellisia. Toisaalta en tiedä pitääkö tällaisen kirjan ollakaan niin kovin realistinen. Se on viihdyttävä ja Jojo Moyesin tapaan nostaa esille myös vakavia teemoja. Tällä kertaa käsitellyiksi tulevat muun muassa lasten huostaanotto, sijaisvanhemmuus sekä turvapaikanhakijat ja maahanmuutto-teemat yleisestikin.

Hevoset ovat kirjassa todella merkittävässä roolissa. Se miellyttää minua hevosihmisenä, sillä hevosmaailmaan sijoittuvia romaaneja on aikuisille tarjolla varsin vähän. Hevosia tuntevana ärsyynnyn kuitenkin välittömästi, jos aihetta käsitellään virheellisesti tai epärealistisesti. Tässä kirjassa sellaista ongelmaa ei ole. Joitain yksittäisiä kummallisia sanavalintoja bongasin, mutta ne sallittakoon - ja saattavat mennä myös suomentajan piikkiin. Jojo Moyes selvästi tietää, mistä kirjoittaa. Kirjan kansiliepeessä mainitaankin, että kirjailija on kasvanut hevosten kanssa.

Hevoset olivat, ehkä enemmän kuin mitkään muut olennot, ihmisen luomuksia. Ne saattoivat olla luonnostaan säikkyjä tai pelokkaita tai hankalia, mutta niiden reaktiot maailmaan muovautuivat yksinomaan sen mukaan, miten niitä kohdeltiin. Lapsi antoi vanhemmilleen aina uuden mahdollisuuden, koska toivoi saavansa rakkautta. Koira palasi nöyrästi isäntänsä luo, vaikka tämä olisi piessyt sitä. Vastaavaa kokenut hevonen ei enää ikinä päästäisi isäntäänsä - tai ketään muutakaan - lähelleen. 

Kuinka painovoimaa uhmataan on viihderomaaniksi kohtalaisen pitkä, 540 sivun teos. Se ei tunnu kuitenkaan liialta ja tarina kantaa hyvin loppuun asti. Lopussa tulee tirautettua muutama kyynel, kuten tapanani Moyesin kirjoja lukiessa on.

Kuinka painovoimaa uhmataan on ehjä kokonaisuus. Se ei ole mielestäni ihan Moyesin parhaimmistoa, mutta aika lähellä sitä. Mietin pitkään, onko kirja neljän vai viiden tähden arvoinen. Nelosen puolelle saa kallistumaan tarinan epärealistisuus.

Samantekevää, miten hyvä Sarahin hevonen oli. Kuinka kukaan pystyisi tekemään kaikkein painovoimaa uhmaavimman loikan, nousemaan Lontoon laitakaduilta Le Cadre Noirin loistoon? 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Kirja sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Lukuvuosi 2019 alkoi vauhdikkaasti, sillä sain loppuun tammikuussa 11 kirjaa. Osa niistä oli tosin aloitettu jo viime vuoden puolella.

Kuukauden aikana tuli luettua erittäin hyviä, hyviä ja vähän huonompia kirjoja. Ei kuitenkaan varsinaisesti yhtään huonoa.

Nämä luin (tai kuuntelin):

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Vuoden aloitti kaikkien aikojen myyntimenestys, Kari Hotakaisen Räikkös-elämäkerta. Kirja oli nopealukuinen, kiinnostava ja viihdyttävä, mutta jäi vähän höttöiseksi. Tykkäsin Hotakaisen tyylistä kirjoittaa elämäkertakirjaa, mutta olisin kaivannut vähän enemmän sisältöä ja syvyyttä.

★★★

» Lue koko arvio

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Anna Sewell: Uljas Musta

Blake Crouch: Pimeää ainetta

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Josie Silver: Ole minun (äänikirja)

Albert Espinosa: Pyydä luokse sun

Markus Ånäs, Hans Välimäki: Patakuningas - kulinaarinen elämäkerta

Harri Lind: Timo Nurmos - tähtien tekijä