"Oletko tyytyväinen elämääsi?" ovat viimeiset sanat, jotka kvanttifyysikko Jason Dessen kuulee, ennen kuin naamioitunut sieppaaja kolkkaa hänet. Kun Jason tulee tajuihinsa, maailma tuntuu nyrjähtäneen sijoiltaan. Enää hän ei ole nukkavieru fysiikan professori vaan juhlittu nero, joka onnistui siinä missä luuseri-Jason epäonnistui. Paitsi että pian unelma osoittautuu painajaiseksi. Seuraa kiihkeä pakomatka rinnakkaistodellisuuden syövereihin, sinne missä odottaa Jason Dessenin pahin vihollinen. 

Tammi, 2017. 400 sivua. 
Alkuteos Dark Matter, 2016. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 

Blake Crouchin Pimeää ainetta oli ollut minulla lainassa kirjastosta hävettävän kauan. Olin lainannut sen joskus jonkin blogi- tai bookstagram-suosituksen perusteella, ja kävin vielä lainaamassa sen kirjastossa uudelleen, kun kolmen kuukauden uusimisraja verkossa tuli vastaan.

Halusin koko ajan lukea kirjan, sillä rinnakkaistodellisuuteen tempautuneen kvanttifyysikon tarina kuulosti kaikessa kummallisuudessaan kiinnostavalta. Aina tuli kuitenkin "kiireellisempiä" kirjoja, jotka sysäsivät tämän tieltään.

Sitten tuli loppiaisen lukumaraton, jolle kaipasin nopeatempoista luettavaa. Oli ehdottomasti tämän kirjan vuoro.

Valinta kannatti, sillä Pimeää ainetta tempaisi heti mukaansa. En olisi malttanut nukkua, sillä halusin tietää, miten tarinan päähenkilölle Jasonille käy. Luin kirjan lopulta lukumaratonin aikana eli 24 tunnin sisällä, mutta todellisuudessa käytin siihen ehkä nelisen tuntia. Kirja siis on todellinen ahmaisukirja, se on nopealukuinen ja käänteitä riittää.

Tämä lienee epätodellisin hetki, jonka olen kokenut sen jälkeen, kun palasin tajuihini laboratoriossa - tämä kun istun vierashuoneessa asunnossa, jonka omistaja on minun vaimoni, vaikka ei olekaan, ja puhun pojasta, jota meillä ei ilmeisesti ole koskaan ollut, ja elämästä, joka ei ollut meidän elämämme.

Pimeää ainetta kertoo siis kvanttifyysikko Jasonista, joka päätyy rinnakkaistodellisuuteen. Se on jo tarina sinänsä, mutta varsinaisesti kirja keskittyy Jasonin matkaan, kun hän yrittää palata takaisin kotiin vaimonsa ja lapsensa luo - siihen oikeaan todellisuuteen, hänen todellisuuteensa.

Kuulostaa päättömältä, ja ehkä vähän onkin sitä, mutta Blake Crouch kirjoittaa lennokasta tarinaansa sen verran hyvin, että hetkittäin alan itsekin miettiä, onko tuolla jossain rinnakkaistodellisuuksia, joissa kaikki mahdolliset elämän kulkusuunnat toteutuvat.

Tämä on neljäs Chicago, jossa olemme käyneet sen jälkeen, kun pakenimme sairauden ja kuoleman maailmasta. Kaikki ovat tämän tavoin tuntuneet melkein kotikaupungilta. 

Crouchin teksti on helppolukuista ja yksinkertaista. Tässä kirjassa mennään ehdottomasti juoni edellä, mutta mikäs siinä, kun juoni on näinkin vetävä.

Ajoittain kirjassa esiintyy pientä epäuskottavuutta (niin siis ihan kuin rinnakkaistodellisuudet ja niiden välillä matkustaminen eivät olisi tarpeeksi epäuskottavia), muun muassa siinä, miten helposti ihmiset uskovat päähenkilön kertomukset rinnakkaistodellisuudesta. Kun näiden ei anna haitata, on kirja viihdyttävä ja lukukokemus mainio. Tämä on täydellistä viikonloppu- tai lomalukemista, tai miksei pään nollausta rankan työpäivän jälkeen.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Se sopii myös kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
36. Kirjassa ollaan yksin

Jos maailmoja on äärettömästi, kuinka minä löydän sen, joka on ainutlaatuisesti juuri minun? 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

WSOY, 2013. 166 sivua. 
Alkuteos Black Beauty, 1877. Lyhentäen suomentanut Liisa Tuliniemi.

Oi voi. Ihana Black Beauty. Anna Sewellin romaanista vuonna 1994 julkaistu elokuvaversio Black Beauty - Urhea musta oli lapsuudessani yksi ehdottomista lempielokuvistani. Katsoin elokuvan kymmeniä kertoja ja muistan sen olleen niin koskettava, että jo pelkkä elokuvan miettiminen saa minut melkein itkemään.

En kuitenkaan tiennyt, tai ainakaan muistanut, että elokuva perustuu kirjaan. Kun bongasin tämän kirjasuosituksen jossain internetin syövereissä, ehkäpä Helmet-lukuhaasteen facebook-ryhmässä, tiesin välittömästi, mitä aion lukea lukuhaasteen kohtaan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Uljas Musta kertoo erään hevosen tarinan, Uljaan Mustan tarinan. Hevonen syntyy hyvään perheeseen, jossa se tottuu ystävällisyyteen ja hellyyteen ja jossa siitä kasvaa hyväkäytöksinen hevonen. Musta joutuu kuitenkin lähtemään kodistaan ja elää kiertolaisen elämää: rikkaan perheen hevosena, vuokra-ajokkina, rahtia kuljettavana vetojuhtana... Uljas Musta elää hyviä ja huonoja hetkiä, ja sen elämään mahtuu paljon.

Isäntä ajoi minua usein emon parina, koska emo oli rauhallinen ja osasi opettaa minua paremmin kuin vieras hevonen. Se neuvoi minua, että mitä paremmin käyttäydyn, sitä paremmin minua kohdellaan, ja että on viisainta yrittää aina parastaan isäntää miellyttääkseen. 
--
- Toivottavasti joudut hyviin käsiin, mutta hevonen ei koskaan tiedä kuka sen ostaa tai kuka sitä ajaa. 

Tarina kerrotaan hevosen näkökulmasta, mikä tekee tarinasta entistä koskettavamman - ainakin silloin, kun lukija on hevosihminen tai muuten eläinrakas. Kirjailijan mukaan teos onkin tehty hevosihmisille, vaikka sitä nykyään pidetään lastenkirjana. Teoksellaan Sewell halusi kiinnittää huomiota eläimiin kohdistuneisiin julmuuksiin.

Ajattelemaan tämä kirja todella saa. Tarina muistuttaa siitä, miten syntyjään vihaisia tai huonosti käyttäytyviä hevosia on harvoin olemassa. Ihmiset tekevät niistä sellaisia.

Olin usein ihmetellyt, miksi Sir Oliverilla oli kovin lyhyt häntä. Se oli todella kaikkineen vain kuusi tai seitsemän tuumaa pitkä. Ja kerran kun jälleen vietimme lomapäivää hedelmätarhassa, rohkaisin itseni ja kysyin missä onnettomuudessa se oli menettänyt häntänsä. 
- Onnettomuudessa! se tuhahti vihaisen näköisenä. - Ei se ollut onnettomuus! Se oli julmaa, häpeällistä raakuutta! 
-- 
- Miksi he sitten tekivät sellaista? kysäisi Kipakka. 
- Muodin vuoksi! vastasi vanha hevonen tömistäen jalkaansa. 

Uljas Musta julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1877. Kirja onkin mainio matka 1800-luvun lopun Englantiin: maaseudulle ja Lontoon kaduille.

Lukemani kirja on näköispainos, joka julkaistiin vuonna 2013. Tuolloin haluttiin nostaa esille eri aikakausina sensuroituja tai kiellettyjä kirjoja. Kyllä, Uljas Musta lukeutuu sellaisten joukkoon. Se kiellettiin aikoinaan Etelä-Afrikassa, sillä sen nimessä esiintyi sana "musta".

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Se sopii myös seuraaviin kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Billiestä tuli Billie, koska hänen hulttioäitinsä oli hulluna Michael Jacksoniin (”Billie Jean is not my lover / She’s just a girl…”). Franckista tuli Franck, koska hänen äitinsä ja isoäitinsä jumaloivat pop-laulaja Frank Alamoa (”Biche, oh ma biche…”). Vaikeista oloista ponnistava Billie ja lahjakas mutta ulkopuolinen Franck saavat kovin erilaiset eväät elämään. Sattuman oikusta he kuitenkin kohtaavat ja löytävät toinen toistaan tukien tien vaikeuksista voittoon, oppien matkan varrella yhtä sun toista.

Gummerus, 2014. 217 sivua. 
Alkuteos Billie, 2013. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Luin viime vuonna ensimmäisen Gavaldani, novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja. Tuo kirja oli yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista, sillä ihastuin sen suunnattomaan ihmisläheisyyteen ja lämminhenkisyyteen, vaivattomaan mutta silti niin kauniiseen tekstiin ja tavallisten ihmisten tarinoihin.

Romaani Lempi ei ole leikin asia ei yllä aivan yhtä korkealle kuin Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, mutta hieno kirja tämäkin on.

Lempi ei ole leikin asia kertoo Billiestä ja Franckista. Kirjan kertoja on Billie, joka on epäonnisten sattumien kautta päätynyt putoamaan vaelluksella rotkon pohjalle yhdessä Franckin kanssa. Tuolla rotkossa, pimeässä, Billie luulee Franckin kuolevan. Niinpä hän alkaa kertoa elämäntarinaansa yhdelle taivaalla tuikkivista tähdistä - ja samalla tulee kerrotuksi myös Franckin elämäntarina, ja se, miten Billien ja Franckin elämät kohtaavat.

Anna Gavalda on taitava. Tässä kirjassa on monta sellaista asiaa, joita lähtökohtaisesti inhoan, mutta Gavaldan taito tekee niistäkin siedettäviä, jopa toimivia.

Yksi tällainen asia on kirjan ajoittainen puhekielisyys. Puhekielinen teksti saa minulta karvat pystyyn, mutta tähän kirjaan se sopii. Ei Billie voisi kertoa tarinaansa mitenkään muuten kuin ronskisti, ajoittain puhekielellä ja välillä kiroillen. Kaikkine kielioppivirheineen teksti on välillä vähän vaikeaa ja raskaslukuista, mutta se vain vahvistaa kirjan tunnelmaa.

Toisaalta Gavalda taitaa sanat niin hyvin, että hän saa vaikeastakin tekstistä soljuvaa ja helppoa - kunhan vain lukija antaa itsensä uppoutua siihen.

Me mulkoiltiin toisiamme äkäisesti. Hän varmaan siksi että ajatteli että kaikki oli minun syytäni ja  minä siksi että se ei ollut mikään syy mulkoilla minua sillä lailla. Siitä lähtien kun me oli tunnettu, minä olin tehnyt niin paljon typeryyksiä ja hän oli nauttinut niistä ja nauranut niille niin paljon, että oli keljua moittia minua tämänkertaisesta häröilystä vain siksi että se tulisi päättymään huonosti...

Lempi ei ole leikin asia ei ole tarina rakkaudesta, vaikka nimestä voisikin niin päätellä. Ei ainakaan rakkaudesta romanttisessa mielessä.

Kirja on tarina ystävyydestä, sellaisesta kaiken ylittävästä ja kaiken kestävästä, vaikka välissä olisi kymmenen vuotta ja satoja kilometrejä. Sellaisesta ystävyydestä, jota ei haittaa, vaikka osapuolet tulisivat täysin erilaisista taustoista ja lähtökohdista.

Toisaalta, miten kaukana ystävyys ja rakkaus lopulta ovatkaan toisistaan? Siihenkin tässä kirjassa tartutaan.

Gavalda kirjoittaa henkilöistään lämpimästi, kertoo juuri sopivasti, jotta saa lukijan rakastamaan heitä - kaikessa ärsyttävyydessäänkin. Kirja kuvaa ystävyyttä aidosti: välillä piikitellään, mutta sekin tehdään rakkaudella.

He tekevät työtä niska limassa, ruokkivat itsensä, sitovat haavansa, dokaavat ja selviävät krapuloista, raivoavat, jättävät toisensa, kyllästyvät toisiinsa, hemmottelevat, kiusaavat ja vihaavat toisiaan, irtaantuvat, palaavat alkuasetelmiin, pettyvät toisiinsa, jumaloivat toisiaan, löytävät taas toisensa ja tukevat toisensa pitkän matkaa, ja ennen kaikkea oppivat yhdessä pitämään pään pystyssä. 
He elävät. 
Ihan itse. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua. Tämä sopii myös kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bibliofiilin päiväunia -blogin Mari emännöi loppiaisen lukumaratonia, jossa on tarkoitus lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii ja jaksaa. Mukaan lasketaan niin perinteiset kirjat kuin äänikirjatkin.

Minä aloitin maratonin lauantaina 5.1. klo 19.30 ja päätän sen loppiaisena 6.1. klo 19.30.

Tässä postauksessa seurataan lukumaratonin etenemistä.

***

Lauantai 5.1. klo 22.00
Lukumaratonia on takana kaksi ja puoli tuntia. Aloitin maratonin kuuntelemalla lenkillä äänikirjana Josie Silverin romanttista romaania Ole minun (24 minuuttia). Kotiin päästyäni jatkoin keskeneräistä Anna Sewellin kirjaa Uljas Musta ja sainkin sen luettua loppuun (95 sivua).

Tuntematon Kimi Räikkönen on kertomus vaatimattomista oloista lähteneestä ihmisestä, joka murtautui epätavallisen ammatin huipulle. Tässä kirjassa Kimin lisäksi puhuvat myös hänen äitinsä, veljensä, vaimonsa ja uskotut ystävät. Sanansa sanovat myös muut kuljettajat, tallipäälliköt, mekaanikot, fysiovalmentaja, manageri ja aivan tavallinen formulafani. 

Kirja kertoo ajamisesta, perheestä, luottamuksesta, vapaa-ajasta ja nuoren miehen tähänastisen elämän dramaattisista hetkistä. Tuntematon Kimi Räikkönen on hurja, humoristinen ja liikuttava kirja, joka avaa huiman maailman myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet moottoriurheilusta.

Siltala, 2018. 269 sivua. 

En seuraa formuloita, en lue iltapäivälehtiä enkä ole kiinnostunut Kimi Räikkösen elämästä. Hyvä lähtökohta tarttua tähän myyntiennätyksiä tehtailleeseen kirjaan, eikö niin?

Osittain se onkin niin. Lähes kaikki, mitä kirjassa Kimistä kerrottiin, tuli minulle uutena tietona. Se oli kiinnostava ja minulla oli ihan kivaa kirjan parissa.

Miksi se ennakkotietojen puute sitten oli huono asia? Palataan siihen vähän ajan kuluttua.

Autossa on rauha, sen ulkopuolella kaaos. 

Tuntematon Kimi Räikkönen on monella tapaa hieman epätyypillinen elämäkerta. Jo kirjan kirjoittaja tekee teoksesta epätyypillisen: Kari Hotakainen tuo teokseen ihan omanlaisensa leiman.

Kirjan kieli on elämäkerralle poikkeuksellista, kaunokirjallista ja värikästä. Hotkaisen toteava tyyli sopii mainiosti kirjan päähenkilöön - molemmat ovat yhtä lyhytsanaisia.

Hotakainen on kirjoittanut itsensä näkyviin kirjaan. Hän kertoo tilanteista, joita on Kimiä seuratessaan kokenut. Hän kertoo, mitä on itse tilanteissa ajatellut ja miten itse asioita näkee ja tulkitsee. Miltä tuntuu seisoa vieressä, kun formula-auto käynnistetään, tai miten Ferrarin varikolla suhtaudutaan ainoaan ihmiseen, joka ei ole pukeutunut punaiseen. Hotakainen tekee tarkkanäköisiä havaintoja, joista paljastuu pieniä palasia siitä Kimistä, jota ei mediassa näe.

Toisaalta kirja on myös kovin tyypillinen elämäkerta. Siinä käydään läpi Kimi Räikkösen lapsuus ja autourheilun pariin ajautuminen, nuoruus, ura, hölmöilyt ja menestymiset. Ääneen pääsevät niin perhe, ystävät kuin entiset ja nykyiset työkaveritkin.

Kirjalle ominaista on se, että oikeastaan kaikki tapahtumat pyörivät jollain tapaa moottoriurheilun ympärillä. Lapsuudesta tai nuoruudesta ei kerrota mitään sellaista, mikä ei liittyisi moottoriurheiluun. Myöhemmissä vaiheissa käydään lyhyesti läpi Kimin ja Mintun tapaaminen ja avioliitto, mutta esimerkiksi Räikkösen kymmenen vuotta kestänyt avioliitto Jenni Dalhmaniin kuitataan parilla lauseella.

Ei henkilökohtaista elämää toki tarvitsekaan tuoda kaiken maailman riepoteltavaksi, mutta sellaista ei siis todellakaan tästä kirjasta löydä. Tuntuu siltä, että kirja jää lopulta muutenkin vähän pintaraapaisuksi. Kimi Räikkönen pysyy tuntemattomana myös tämän kirjan jälkeen. Toisaalta, sitähän Räikkönen haluaakin. Hän tuo kirjassa moneen kertaan ilmi sen, ettei haluaisi olla julkkis.

Miksi sitten on tehty kirja henkilöstä, joka ei haluaisi olla julkisuudessa? Tämä ajatus tulee väkisinkin mieleen, mutta ehkä asia on nyt vain haluttu sanoa julkisesti kaikille. Ehkä on haluttu antaa edes jotain, vaikka vain vähänkin - ihan niin kuin niille hotellien aulassa odottaville faneille, jotka ovat iloisia, jos Kimi sanoo "terve". Ja lähtee sitten ajamaan kahtasataa kohti formularataa, liikenteen keskellä.

Niin, tästä onkin hyvä palata siihen, miksi itse en erityisemmin lämmennyt tälle kirjalle, vaikka se periaatteessa olikin ihan mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.

Minulla ei ollut ennakkokäsitystä siitä, millainen Kimi Räikkönen henkilönä on. Olin autuaasti välttynyt kaikelta siltä, mitä Räikkösen yksityiselämästä joitakin vuosia sitten kirjoiteltiin. Kaikista niistä kännisekoiluista ja muista tyhmistä päähänpistoista. Ne ovat toki osa Räikkösen elämää, mutta en pidä tavasta, jolla näitä asioita kirjassa käsitellään. Kirjasta saa sen kuvan, että on ihan ok vaikka nyt esimerkiksi rikkoa liikennesääntöjä, jos on Kimi Räikkönen. Tai että on hyväksyttävää ja hienoa hulluksi yltyneen juhlimisen jälkeen ajaa formula ykkösiä krapulassa ja pärjätä hyvin.

Myönnän, että ei näitä asioita olisi käsittelemättäkään voinut jättää, ei tietenkään - ne ovat osa Räikkösen historiaa ja media on nämä asiat jo aiemminkin riepotellut. Vaikka kirjastakin huomaa, että mies on isäksi tulon myötä selvästi rauhoittunut, minulla on lukemisen jälkeen Kimi Räikkösestä negatiivisempi kuva kuin ennen lukemista. Se tuskin oli kirjan tarkoitus.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot. Kirja sopii myös kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Huh, mikä vuosi!

Vuosi 2018 on ollut minulle paras lukuvuosi sitten lapsuuden - en ole lukenut aikuisiällä lähellekään näin paljon kuin luin tänä vuonna. Siitä on kiittäminen kirjabloggaamista: tätä omaa ja erityisesti muita huikeita blogeja, sekä bookstagram-maailmaa, johon tutustuin alkuvuodesta.

Ihan huikeaa, miten hienoja kirjavinkkejä olen vuoden mittaan sekä blogeista että bookstagramista bongaillut, ja miten hienoja kirjakeskusteluja ihmisten kanssa on tullut käytyä.

Toivottavasti se jatkuu myös ensi vuonna!

Kirjoja yhteensä: 93

Pääasiallinen lukukieli oli tänä vuonna suomi - vain kaksi kirjaa oli muita kuin suomenkielisiä. Tässäkin haluaisin ensi vuonna petrata.

No mitkä sitten olivat parhaat vuonna 2018 lukemani kirjat? 

Luin tänä vuonna ihan mielettömän hienoja kirjoja! Siitä kertonee jotain se, että kaikista lukemistani kirjoista 16 sai viisi tähteä. Neljän tähden kirjoja oli huikeat 51!

Olen listannut alle kymmenen parasta tänä vuonna lukemaani kirjaa. Ne ovat niin erilaisia, etten osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Kirjat on esitelty alla kirjailijan mukaan lajitellussa aakkosjärjestyksessä.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)
Alkuvuodesta lukemani kirja oli kauniisti kirjoitettu ja tarinaltaan vaikuttava.

Gaël Faye: Pienen pieni maa (2018)
Kamala, mutta tärkeä kirja, joka käsittelee rankkaa aihetta, Burundin sisällissotaa ja Ruandan kansanmurhaa. Upean kauniisti kirjoitettu kirja ja taidokas lapsen näkökulma.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 1. Rakkaus (2013)
Huikean vaikuttava, koskettava ja kiinnostava kirja - vaikkakin myös todella surullinen. Yksi pysäyttävimmistä aluista, jonka olen koskaan lukenut.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017)
Kaunis, kiinnostava ja todentuntuinen.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
Moniulotteinen, kekseliäs ja erikoinen kirja, jonka jostain syystä luin vasta nyt.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City (2018)
Yksi vuoden parhaista esikoisteoksista. Hienoa ajankuvaa, taitava lapsinäkökulma ja kaunista, värikästä kieltä.

+ Vuoden paras lukemani jännityskirja: Karen Cleveland: Koko totuus

+ Vuoden paras toista kertaa lukemani kirja / eli yksi kaikkien aikojen parhaimmista kirjoista, joka olisi ansainnut päästä top10-listalle, mutta jonka paikka oli annettava muille: Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo (josta postauskin on tekemättä, voi minua...).

Lukutavoitteet vuodelle 2019

Joulukuussa lukutahtini hyytyi entisestään. Kuukauden kaksi ensimmäistä viikkoa menivät vielä reissatessa, ja sinä aikana sain päätökseen kaksi kirjaa. Loppukuusta alkoi olla näkyvissä pienoista lukujumia - katse oli jo ensi vuodessa, ja lukemisen suunnittelu vei enemmän aikaa kuin itse lukeminen.

Mutta ei se mitään, sillä sieltähän se uusi lukuvuosi jo tulee!

Joulukuussa luin kolme kirjaa ja kuuntelin yhden äänikirjan.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jenny Han: P.S. I Still Love You (äänikirja)

Lars Wilderäng: Tähtipöly