Polttariseurueen ilo on ylimmillään, kunnes sankari pyllähtää vesilautaillessaan ja päätyy meressä kelluvan ruumiin kylmään syleilyyn. Tapaus vaatii virkavaltaa paikalle, ja tilanteen ottaa haltuun vasta perustettu Lounais- Suomen poliisin erikoistiimi, ryhmä Halme.

Työryhmän esimies komisario Halme on kansainvälisen uran tehnyt konkari. Hänellä on käsissään varsin sekalainen joukko poliisivoimien edustajia: entinen pörssiyhtiön huippujohtaja rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, lappeenrantalainen rikosylikonstaapeli ja kova luu Sergei Petrov, muiden ärsytyskynnystä koetteleva rikostutkija Magnus Mehtonen sekä naisten lemmikki, nuori kokelas Niklas Lindholm. Siinä Halmeen dream team.

Bazar, 2019. 333 sivua. 
Kirja saatu kustantajalta.

Tomas Gadsin Pirulainen on yksi niistä kirjoista, jotka bongasin kevään kirjakatalogeista. Listasin sen yhdeksi kevään kiinnostavimmista uutuuksista. Uudet suomalaiset dekkaristit ovat aina mielenkiintoisia, ja erityisesti teoksen tapahtumapaikat Turku ja Turun saaristo saivat huomioni.

Toisin kuin kirjailijan nimestä voisi päätellä, on teoksen taustalla kaksi naista. Tomas Gads -nimeä käyttävät iisalmelaiset sosiaalipsykologit Satu Roos ja Kaisa Nummela. Jälkimmäinen naisista on syntynyt Turusta, mikä selittää miljöön valintaa.

Olen lukenut varsin vähän suomalaisia dekkareita, joten minun oli Pirulaista lukiessa jotenkin vaikea suhtautua kirjaan. Mietin, millainen suomalaisen dekkarin kuuluu olla, ja onko tämä nyt sitä. Samalla kuitenkin tajusin, että tietenkään suomalaisen dekkarin ei kuulu olla jollain tavalla tietynlainen. Miksi ylipäätään pidin merkityksekkäänä sitä, mistä maasta kirja on lähtöisin?

Tosiasia on se, että pidän Pirulaisesta. 

Kirja on erilainen kuin odotin sen olevan, mutta tämä on vain hyvä asia. Pirulainen on psykologinen ja monitasoinen, ovela ja hyvin rakennettu. Kirjan lopussa totesin olleeni taas vähän tyhmä, niin kuin monesti dekkarien kanssa käy. Miten en tuotakaan hoksannut.

Porukka tervehti toisiaan vähän varautuneena. Paitsi Sergei, jonka olemus oli jääkuutiotakin viileämpi. Suoraan pakastimesta. Pitkä ja harteikas. Väritön niin naamaltaan kuin ilmeiltään. Mies, joka ei sanonut olemuksellaan yhtään mitään. 

Pirulainen on siinä mielessä hyvin perinteinen dekkari, että sen keskiössä on poliisien toiminta. Kirjassa seurataan juuri perustettua Ryhmä Halmetta, joka selvittää merestä löytyneen ruumiin tapausta.

Poliisidekkarit ovat minulle yleensä se epämieluisin jännityskirjallisuuden muoto. Kun seurataan poliisien toimintaa, muodostuu tarina helposti itseään toistavaksi ja jopa tylsäksi. Pientä vetämättömyyttä on havaittavissa myös tässä kirjassa: on kuulusteluja ja palavereja toisensa perään. Sellaista se poliisin työ toki on, mutta ajoittainen kaavamaisuus tekee lukemisesta hetkittäin raskasta.

Poliisidekkareissa on erityisen tärkeää se, että henkilöt ovat mielenkiintoisia. Hahmojen on oltava ehkä jopa vielä kiinnostavampia kuin monissa muissa kirjoissa, sillä kun seurataan tiiviisti yhden työporukan työtä, henkilöillä on normaaliakin enemmän vaikutusta.

Tässä kirjassa kaikki on sen osalta kunnossa. Henkilöitä rakennetaan pikkuhiljaa, eikä sarjan ensimmäisessä kirjassa päästä heidän kanssaan vielä kovin tutuiksi, mutta uskon, että heistä tulee sarjan edetessä aika hyviä. Roosin ja Nummelan luomat hahmot ovat kaikki keskenään erilaisia ja persoonallisia tyyppejä, joista jokainen löytää jotain samaistumispintaa.

Henkilökohtaisesti pidän myös kirjan tyylistä ja kielestä. Teksti on toteavaa ja lauseet ovat paikoiten hyvin lyhyitä, jopa listamaisia. Se vahvistaa tarinan tunnelmaa.

Tiedostamattaan hän oli oppinut ajankulun eksaktin määrittämisen kuulonvaraisesti. Jopa se riitti tuottamaan mielihyvää inhon keskellä. Se pieni palanen omaa ajattelua auttoi pitämään hengissä. Muu sielu oli jo murskattu. 

Pirulainen on kirjoittajiensa ensimmäinen romaani ja se paikoitellen näkyy. Muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että putoan kärryiltä ja joudun palaamaan taaksepäin. Kyse on kuitenkin pienistä asioista, jotka eivät vaikuta kokonaiskuvaan.

Kokonaisuutena Pirulainen on siis oikein toimiva sarjan avaus. Kirja jää lopulta niin jännittävään kohtaan, että odotan innolla, minkälaisen tapauksen pariin Ryhmä Halme seuraavassa osassa pääsee.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Saralla on ärrävika. Hän on vältellyt r-kirjainta koko kouluaikansa. Kahdeksan vuotta toivottomana päättyneen puheterapian jälkeen hän muuttaa Irlantiin, koska englanniksi r on yleensä pehmeä puolivokaali. Mutta muuttuuko mikään, kun nainen lakkaa olemasta Sara, teräväreunainen heinä, ja hänestä tulee neljäs Raamatussa mainittu nainen, Sarah? Voiko identiteetti olla yhden äänteen varassa?

Irlannissa Sara ihastuu kuvankauniiseen, ärränsä pariisilaisittain sorauttavaan huonekaveriinsa Celineen. Dublinia kiertävän jouluisen roadtripin aikana hänen on pakko selvittää, onko hänellä rohkeutta rakastaa ja olla oma itsensä.

Aula & Co, 2017. 207 sivua. 

Tunsin vuosia sitten henkilön, jolla oli ärrävika. Hän oli tosi taitava välttämään sanoja, joissa oli r-kirjain - sitä aina välillä ihan tarkkaan kuuntelin. Hänen nimessään tosin oli r, tietenkin.

Tuo henkilö oli asunut pitkään englanninkielisessä maassa, jossa suomalaista r-kirjainta ei tarvittu. Mikä loistava tilanne. Ja miten samanlainen tilanne kuin tässä Nelli Hietalan kirjassa, jossa ärrävikainen Sara välttelee sanoja joissa on r, ja muuttaa Dubliniin, jossa ei tarvitse puhua suomea ja käyttää suomalaista ärrää.

Englanniksi kukaan ei pysty edes kuvittelemaan lapsuuteni laulelmia, koulukiusaajien haukkuja, nolostuttavia hylkäämisiä, toistoja, epäselvyyksiä tai vikoja. Täällä kielellisiä vammojani ei ole. Olen tavallinen ulkomaalainen. 

Kielillä puhumisen taito kulkee kahdessa aikatasossa. Toisessa ollaan Dublinissa, jonne Sara on paennut puhevikaansa. Toisessa eletään aikaa viittä vuotta myöhemmin, kun Sara matkustaa uudelleen Dubliniin etsimään ystäväänsä ja ihastustaan, ranskalaista Celineä.

Kirjan juoni on varsin kevyt ja jääkin tämän kirjan heikoimmaksi osuudeksi. Kiinnostavinta on ehdottomasti kuvaus kielestä ja Saran puheviasta, ja siitä, miten se määrittelee koko hänen elämänsä. Miten Sara ei pukeudu farkkuihin tai anorakkiin, hae kioskilta irtokarkkeja tai apteekista Asperiinia - koska ei voisi puhua niistä.

Minä käytin takkia ja hametta, söin makeannälkääni suklaata ja pääkipuun Panadolia.

Saran puhevikaa kuvataan moniulotteisesti, mielikuvituksekkaasti ja taitavasti, joskin paikoin ehkä jopa hieman liikaa ja liian monesta suunnasta, onhan kyseessä vain parinsadan sivun mittainen teos.

Kielillä  puhumisen taidossa on toki kyse myös rakkaudesta, sellaisesta ihastumisesta, kun vielä etsitään itseään ja ollaan epävarmoja itsestään.

Yksi kirjan ominaispiirteistä on, että sen dialogi on kirjoitettu pääosin englanniksi. Se on kummallista. Dialogia toki käydään tarinassa suurimmalta osin englannin kielellä, ja ehkä sillä on haluttu päähenkilö-Saran kokemaa eroa suomen ja englannin välillä. Siitä huolimatta se on erikoinen ratkaisu.

Kielillä puhumisen taito on nopealukuinen kirja. Se on kirjoitettu kevyellä otteella, ja voisi kielensä, pituutensa ja päähenkilöiden iän vuoksi sopia vaikka nuorten tai nuorten aikuisten luettavaksi. Kirjan vahvuus on puhevian ja kielen taitavassa kuvauksessa, mutta muuten teoksen anti jää melko vähäiseksi.

Sanoja, joiden merkitys on suuri, ei ole helppo lausua. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Se sopii myös kohtiin:
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Juokseminen on täynnä ristiriitoja: kipua ja nautintoa, lamaannusta ja intoa, hulluutta ja neroutta.

Karo Hämäläisen tie ultrajuoksijaksi alkoi kirjailijoiden lenkkisaunasta ja eteni kymmenen vuoden maratonputkeen, jonka jälkeen hurahdus yli 100 kilometrin kisoihin oli väistämätön.

Kehitys ei ole ollut suoraviivaista eikä juoksun ilo aina itsestäänselvyys. Oikean tekniikan ja varusteiden lisäksi elämäntilanne ja itsetunto vaikuttavat suoritukseen, halusi tai ei.

Otava, 2018. 208 sivua. 
Äänikirja 5h 46min, lukija Joel Mäkinen. 

Tarvitsin kuunneltavaa lenkkipoluille, ja mikä olisikaan sopinut sinne paremmin kuin kirjailija Karo Hämläisen omaelämäkerrallinen juoksuteos Miksi juoksen.

Kirja käy läpi sen, miten Hämäläinen hurahti juoksuun: ensin kirjailijoiden yhteiseen lenkkisaunaan ja sitä edeltävään lenkkiin, jossa mies yllätyksekseen pysyikin menossa mukana. Sitten tulivat maratonit, toinen toisensa perään - ja kun nekään eivät riittäneet, veivät jalat ultrakisoihin ja välillä myös poluille.

Aloitin kirjan kuuntelun tammikuussa ja kuuntelin välillä muuta, mikä vaikutti kuuntelukokemukseen. Vajaan kuuden tunnin äänikirja tuntui pidemmältä kuin se olikaan. Toisaalta tällaisessa kirjassa tauot eivät niin haittaa, mukaan pääsee hyvin keskeltäkin asiaa.

Karo Hämäläisen kirja oli kiinnostavaa kuunneltavaa ja se tsemppasi minua lenkkipoluilla. Vaikka omat lenkkini ovatkin täysin eri kaliiberia kuin Hämäläisen lenkit, samanlaisia ajatuksia sitä juostessa miettii joka tapauksessa. Oli hauska juoksennella omaa lenkkiä samalla kun Hämäläinen tahkosi ultrakisaa läpi, ja kuvaili kaikki ne tunteet, joita loputtomalta tuntuvan matkan aikana kävi läpi.

Mieleen jäi erityisesti se, että luovuttaa ei saa. Jos kerran antaa itselleen periksi, antaa periksi seuraavallakin kerralla. Karo Hämäläisellä itselläänkin tuntuu olevan todella kova tahto, joka on varmasti auttanut häntä pääsemään maaliin kisassa toisen jälkeen, vaikkeivät olosuhteet tai treenitavat aina ole olleet parhaat mahdolliset.

Karo Hämäläinen puhuu juoksun lisäksi vähän myös muusta, muun muassa kirjoittamisesta. Hän rinnastaa juoksun taiteeseen: esiin nousevat kirjallisuus Nesboineen ja kuvataide Picassoineen.

Miksi juoksen on hyvää luettavaa juoksijoille tai juoksusta innostuneille. Se antaa varmasti intoa ja ajateltavaa. Jos kuitenkaan et ole edes kuntojuoksija eikä juoksu lajina kiinnosta, et välttämättä saa tästä kirjasta kovin paljoa irti. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirja kertoo Berliinistä, sillä kirja sijoittuu osittain Berliiniin.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Sinne meni helmikuu!

Lukukuukautena helmikuu oli minulle hyvä, luin yhteensä kahdeksan kirjaa. Kuukausi oli myös todella uutuuspainotteinen - seitsemän lukemistani oli tämän vuoden uutuuksia. Näin ei ollut suinkaan tarkoitus tapahtua, mutta kirjaston varaukset kasautuivat ja luin uutuutta uutuuden perään.

Samalla myös totesin mielenkiintoisen seikan.

Luin monta hyvää kirjaa, mutta en yhtään ihan loistavaa. Uskon sen liittyvän juuri siihen, että luin paljon uutuuksia. Yleensä nimittäin tutkin hyvin tarkkaan, mitä kirjoja päätän lukea. Silloin löydän juuri minulle sopivia kirjoja, ja niitä helmiä, jotka tekevät todella vaikutuksen. Uutuuskirjoja lukiessa joudun menemään vähän sokkona - ihan uusista kirjoista kun ei voi tarkkaan tietää, mitä odottaa. Silloin täysosumatkin ovat harvassa.

Varausjono on edelleen pitkä, mutta jospa maaliskuuhun mahtuisi muitakin kuin tämän vuoden teoksia.

Nämä luin tai kuuntelin helmikuussa:

Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan

Brittiläisen Jojo Moyesin Kuinka painovoimaa uhmataan ilahdutti minua hevosteemallaan. Se oli kaunis tarina ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta, lasten huostaanotosta, sijaisvanhemmuudesta ja maahanmuutosta. Kirja oli sympaattinen, muttei kovin realistinen. Kokonaisuus jäi kuitenkin positiivisena mieleen.

★★★★

» Lue koko arvio

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Katriina Huttunen: Surun istukka

★★★★

» Lue koko arvio

Ulla-Maija Paavilainen: Hyvä tyttö

★★★

» Lue koko arvio

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (äänikirja)

Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu. 

He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen.

WSOY, 2018. 173 sivua. 
Äänikirja 4h 37min, lukija Kati Tamminen. 

Laura Lähteenmäen nuortenkirja Yksi kevät oli jäänyt mieleeni nimenä ja kansikuvana blogeista ja Instagramista, ja kun Helmet-lukuhaasteen kohta 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja ammotti tyhjyyttään, päätyi kirja kuunteluun juoksulenkkien viihdykkeeksi.

Varsinaisesta viihdykkeestä ei kuitenkaan tämän kirjan kohdalla voida puhua, sillä tarina on varsin karu. Mitä muuta voisi odottaakaan, jos kyseessä on kertomus tytöistä Suomen sisällissodassa.

Yksi kevät kertoo viidestä tytöstä, jotka työskentelevät tehtaassa, mutta sodan koittaessa päätyvät hoitamaan haavoittuneita hylättyyn huvilaan. Taitoja ei aina ole riittävästi, mutta tahtoa löytyy sitäkin enemmän. Sota kuitenkin jatkuu ja lopulta tytöt saavat aseet käsiinsä ja päätyvät taistelemaan punaisten riveissä.

Minun on kirjan alkupuolella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä milloinkin puhutaan. Se saattaa johtua äänikirjamuodosta, sillä en pysty palaamaan ja tarkistamaan nimiä. Kirjan loppuvaiheessa olen kuitenkin oppinut tuntemaan tytöt ja huomannut heidän eroavaisuutensa.

Yksi kevät kertoo mitä näille tytöille sodan aikana kävi, kuvaa epätietoisuutta ja sitä, miten helppo on ajautua sellaiselle tielle, jolle ei välttämättä oikeasti haluaisi. Kirja ei ole kovin pitkä, mutta hetkittäin koen sen vähän tylsäksi. En yleensä lue nuortenkirjoja, joten yllätyksetön tarina yhdistettynä nuorille yleensäkin tarjoiltavaan helppoon ja koruttomaan tekstiin ei jaksa ihan joka hetki pitää mielenkiintoani yllä. Tässäkin tosin osoitan hieman formaatin suuntaan: äänikirjalta kaipaan menevyyttä ja sellaista tarinaa, joka kiinnostaa ihan koko ajan.

Pisteet Yksi kevät saa aihevalinnastaan. Vuonna 2018 julkaistu teos oli toki yksi sisällissotakirja muiden joukossa, mutta nuortenromaanille aihe on varsin omaperäinen.

Teosta kuunnellessani pohdin itseäni nuorena, ja totesin, että en varmaan ikipäivänä olisi tarttunut tällaiseen kirjaan. Suomen sisällissota ei olisi minun teiniversiostani tuntunut kovin kiinnostavalta, ja arvelen vahvasti, että samoin saattavat ajatella monet nykynuoretkin.

Siitä huolimatta on äärimmäisen hienoa, että nuorille kirjoitetaan myös niistä aiheista, jotka eivät ole helpoimpia tai kiinnostavimpia. Toivon kovasti, että tämä kirja on löytänyt yleisönsä.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja.

Se sopii myös kohtaan 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Länsi-Corkin syvissä vuoristometsissä asuu nuori nainen vailla yhteyttä muuhun maailmaan. Hänellä on ilmiömäinen matkimisen kyky, joka tuo hänelle lempinimen lyyralinnun mukaan.

Kun Solomon dokumenttielokuvaryhmineen sattumalta törmää Lauraan, tämän elämä mullistuu. Filmiryhmä vetää Lauran tarkoin varjellusta rauhasta Dublinin hälinään, ja hän joutuu kohtaamaan maailman, joka haluaa ymmärtää hänen elämäntapaansa.

Auttaako urbaani maailma Lauraa levittämään siipensä – vai sulkeeko se hänet kultaiseen häkkiin? Villien lintujen lailla Laurankin kuuluu lentää vapaana…

Gummerus, 2019. 470 sivua.
Alkuteos Lyrebird, 2016. Suomentanut Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen.

Olen aikoinaan pitänyt Cecelia Ahernin teoksista kovastikin, mutta viimeisimmät häneltä lukemistani kirjoista ovat aiheuttaneet hieman ristiriitaisia tunteita. Edellistä lukemaani Ahernia, kirjaa Valintojen vuosi, yritin aloittaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle - kunnes kirja lopulta uusintayrityksellä imaisi mukaansa.

Lyyralinnun kanssa meinasi käydä vähän samalla tavalla. Tartuin kirjaan innoissani, kun sain sen tuoreena käsiini kirjaston varaushyllystä. Tarina ei kuitenkaan tuntunut vetävältä, juonikuvio oli vähän liiankin kummallinen. Nuori nainen, joka on kasvanut eristyksissä ja joka on mestari matkimaan ihan mitä tahansa ääniä - ja joka matkii niitä ihan huomaamattaan, ei välttämättä lainkaan tarkoituksella.

Toki tällainen sadunomainen tyyli on Cecelia Ahernille ominaista, joten ei minun olisi pitänyt olla lainkaan yllättynyt. Ahern kirjoittaa usein varsin lennokkaita juonia eikä pelkää poistua realistiselta linjalta.

Jostain syystä tämä kirja kuitenkin ärsytti minua. Aluksi se johtui hahmoista. Dokumenttiryhmän äänimies Solomon vain ihastui päätäpahkaa metsässä tapaamaansa omituiseen tyttöön, alkoi käyttäytyä kuin teinipoika ja unohti avovaimonsa. Henkilöiden lisäksi ärsytystä aiheutti koko kirjan kuvio: erikoinen nuori nainen raahataan tosi-tv-ohjelmaan, puetaan seksikkäisiin vaatteisiin ja hänestä tehdään koko maailman suosikki, seurattu hahmo, vaikkei nainen sitä itse todellisuudessa halua. Kaikessa ajatellaan vain rahaa, jokainen tekee asioita omaa etuaan ajaen.

Vastenmielistä. Vaikka toki, myönnän, kuvaahan se aika hyvin tätä päivää, tosin vähän liioitellulla tavalla.

Solomonilla ja Lauralla oli ollut hauskaa, kun Solomon oli esitellyt Lauralle uusia asioita, katsellut ja kuunnellut tätä. Solomonkin oli oppinut kuulemaan uudestaan arkisia ääniä, joiden olemassaolon hän oli jo unohtanut. Bussin sihahdus, kun se seisahtaa pysäkille, postinkantajan viheltely, alakerran kaupan ikkunaluukkujen avautuminen, avainten kilinä, moottoripyörä, polkupyörän soittokello. Lauran suusta oli soljunut ääniä lakkaamatta, eikä hän itse edes huomannut niitä sekoitellessaan cappuccinoaan. 

Tyypilliseen Ahernin tyyliin Lyyralintu on ennen kaikkea rakkaustarina, ja loppukin on onnellinen. Vajaan viidensadan sivun mitta tuntuu pitkitetyltä, ja sivuissa olisi ollut tiivistäimsen varaa.

Vaikka minua ärsyttää lukiessa ajoittain rankastikin - enkä ihan tarkkaan osaa sanoa, miksi minua niin kovin ärsyttää; ehkä olen vain kasvamassa ulos Cecelia Ahernin kirjoista - olen silti kirjan päättyessä ihan iloinen, että luin tämän kirjan. Lopussa olen jo oppinut pitämään henkilöistäkin, ainakin sen verran, että mieli on hyvä.

Kunniamaininnan kirjassa ansaitsee kaunis kansi: sen on suunnitellut Heike Schüssler.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjassa on kaksoset.

Se sopii myös kohtiin:
6. Rakkausromaani
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja