Kai se on aika paketoida yhteen tämä Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste, joka päättyi jo lähes kuukausi sitten. Koontipostauksen tekeminen on vain jäänyt, koska lukuhaaste sujui osaltani aika säälittävissä merkeissä.

Minulla oli kovat suunnitelmat tälle haasteelle. Ajattelin lukevani uudelleen vanhoja tuttuja satuklassikoita ja korjaavani tilanteen niiden kirjojen osalta, joita en ollut koskaan aikaisemmin lukenut. Olenhan aina pitänyt saduista, mutta jostain syystä niiden lukeminen on vain viime aikoina jäänyt vähälle.

No, niin se jäi nytkin. Onnistuin sentään yhden kirjan kanssa. Saariston lapset oli minulta jostain syystä jäänyt lapsuudessa lukematta, joten sen luin ihan tätä haastetta ajatellen - ja olihan se nyt hyvä, ansaitusti klassikko!

Kiitos kaikesta huolimatta Musteen jäljet-blogin Hanna-chanille haasteen järjestämisestä! Lapsuuden suosikkeja ja muita lastenkirjojen klassikoita pitäisi ehdottomasti lukea enemmän.

Venlan uudesta alusta on pian vuosi. Kodiksi ja majataloksi ostettu vanha kansakoulu on edelleen rakas, vaikka sisua koetellaan talvella, kun putket jäätyvät, hiiret puskevat sisään ja sähkölasku hirvittää. 

Elämänmuutoksestaan blogia kirjoittanut Venla saa idean: hän alkaa julkaista videoita YouTubessa. Paitsi että eksä-Henri tästä entisestään pillastuu, yllättyy Venla itsekin aiheuttamastaan turbulenssista. Samaan aikaan sydänystävä Johanna haikailee vauvaa, ja niin naapurin seitsemänkymppinen Ilona kuin viisitoistavuotias Eedla-tytärkin löytävät rakkauden. Venlan oma rakkaus Jörniin joutuu sen sijaan jälleen koetukselle. 

Karisto, 2018. 242 sivua. 

Majatalo Villa Venlasta kertovan romanttisen viihdesarjan ensimmäinen osa Pientä fiksausta vailla oli mieleeni, kun luin kirjan alkuvuodesta. Se oli rehellistä hömppää, mutta hyvää ja raikasta sellaista. Odotin siis innolla sarjan seuraavaa osaa, mutta valitettavasti jouduin hieman pettymään. Yösähköä ei nimittäin yltänyt täysin samalle tasolle sarjan avausosan kanssa.

Kiinteistönvälittäjästä majatalonpitäjäksi hypyn tehnyt Venla on elänyt uutta elämäänsä jo vuoden ajan. Edelleen painitaan kuitenkin samojen ongelmien kanssa kuin ensimmäisessä kirjassa. On huoltajuuskiistaa - jälleen, ja muutenkin nipottava ex-mies aiheuttaa harmaita hiuksia. Teini-ikäinen tytär Eedla kokeilee edelleen rajojaan, joskin alkaa hieman rauhoittua. Edellisestä kirjasta tutut kleptomaaninaapurit ovat vaihtuneet uusiin, mutta eipä heistä silti täysin ole eroon päästy.

Ensimmäisestä kirjasta tuttu ihana Jörn on edelleen kuvioissa, mutta rakkauteen alkaa tulla ryppyjä. Lisäksi naapurin Ilonan uusi miesystävä onkin jotain muuta kuin miltä aluksi näyttää.

Yösähköä ei ole missään nimessä huono kirja. Se on ihan okei, ja nautin kyllä sen lukemisesta syksyn pimeinä iltoina työpäivien jälkeen. Kirja on kevyt välipalakirja, jonka lukee nopeasti, mutta mitään kovin uutta ja ihmeellistä se ei tarjoa. Tuntuu vähän siltä kuin olisin lukenut tämän kaiken joskus ennenkin.

Eniten jää kuitenkin häiritsemään se, että kirjassa tapahtuu kauheasti, mutta mitään tapahtumia ei oikeastaan saateta loppuun asti. Kaikki juonikuviot jäävät auki - ilmeisesti sarjan seuraavaa osaa petaamaan. 

Kirjan loputtua jää jopa vähän kurja mieli, sillä viimeisen sivun jälkeen fiilis on aika masentava. Tällaiset kirjat loppuvat yleensä yltiöonnellisesti, tämä ei. Muutenkaan Yösähköä ei ole mitään vaaleanpunaista hattarahöttöä ja romantiikka on tässä kirjassa kohtalaisen pienessä osassa, tai ainakin pienemmässä kuin sarjan avausosassa.

Otava, 2018. 240 sivua. 
Äänikirja 7 h 33 min, lukija Heljä Heikkinen. 

Taitoluistelun viisinkertainen suomenmestari ja kolminkertainen EM-mitalisti. Valion mainoskasvo, vuoden positiivisin suomalainen - Kiira Korven tunnistaa todennäköisesti jokainen suomalainen, vaikkei taitoluistelua olisi koskaan erityisesti seurannut.

Itse olen aina pitänyt taitoluistelua kiinnostavana ja hienona lajina, mutta varsinaisesta lajituntemuksesta tai edes lajin seuraamisesta ei voida todellakaan puhua. Kiira Korpi on myös jäänyt minulle varsin etäiseksi persoonaksi, mutta odotin sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla, mitä hänestä kertova kirja minulle tarjoaisikaan.

Ja sehän tarjosi vaikka mitä. Hauskoja hetkiä lenkkipolulla, kun oli pakko nauraa ääneen. Vakavia aikoja auton ratissa, kun kirjan sisältö kävi ajoittain rankaksikin. Välillä oli keskeytettävä kokkaus ja mentävä kertomaan miehelle, mitä kirjassa sillä hetkellä tapahtui.

Kuten edellisestä voi päätellä, tykkäsin valtavasti!

Kiira - Ehjäksi särkynyt on varmaan jossain määrin aika perinteinen urheilijan elämäkerta. Kirjassa käydään läpi lapsuus ja nuoruus, lajin pariin tulo, tie huipulle, valmennussuhteet, sponsorikuviot, kilpaura, loukkaantumiset ja lopulta lopettaminen. Nämä kaikki asiat kerrotaan kuitenkin valtavan kiinnostavasti. En osaa sanoa, tuleeko kiinnostavuusarvo siitä, että en tosiaankaan tiedä näitä asioita entuudestaan. En tunne Kiira Korven tietä taitoluistelun huipulle, enkä käytännössä myöskään hänen saavutuksiaan taitoluistelun parissa. En ole lukenut iltapäivälehtien otsikoita, joten kaikki asiat tulevat tutuiksi ensimmäistä kertaa tätä kirjaa kuunnellessa.

Urheilu-uran lisäksi kirjassa valotetaan jonkin verran myös Kiira Korven yksityiselämää. Mikään varsinainen paljastuskirja tämä ei ole, mutta Korpi päästää lukijan muutaman askeleen verran lähemmäs kuin moni muu julkisuuden henkilö. Kirjassa käydään läpi muun muassa sitä, miten Korpi tapaa aviomiehensä Arthur Borgesin ja lukija pääsee mukaan jopa pariskunnan häihin.

Erityisesti mieleen jää upporikas venäläismies, joka ihastuu Kiiraan ja muun muassa ostaa hänelle satoja tuhansia maksavan Audin.

Kiira - Ehjäksi särkynyt on taidokkaasti kirjoitettu ja rakennettu kirja. Urheilutoimittajana tunnetuksi tullut, Ylen viestinnän päällikkönä tällä hetkellä työskentelevä Jere Nurminen todella osaa asiansa. Kirja on kiinnostavien faktojen lisäksi täynnä tunnetta. Teksti on kirjoitettu minä-muotoon, joten tulee sellainen olo, että Kiira tosiaan kertoo näitä asioita juuri minulle. Se tekee lukukokemuksesta läheisen.

Kiira Korpi kertoo asioista avoimesti, oikeastaan yllättävänkin avoimesti. Millaista oli aloitella kallista taitoluisteluharrastusta, kun perheen tulot olivat mitä olivat? Mitä taitoluistelijan päässä liikkui, kun hän jossain vaiheessa koki olevansa liian isokokoinen? Millaista oli, kun valmentaja vaati liikoja, viikot oli aikataulutettu minuutilleen ja nuoren luistelijan olisi ollut pakko revetä jokaiseen suuntaan?

Kirjan keskeisin sanoma - ainakin juuri minulle - on se, että aina ei tarvitse yrittää miellyttää jokaista. Aina ei tarvitse olla täydellinen eikä elämän tarvitse olla yhtä suorittamista. Joskus voi sanoa myös ei ja tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Franz on joutunut väärin perustein pois työstään autokoulun opettajana ja on nyt tavaratalon työntekijähierarkian alimmalla askelmalla. Kuukaudeksi kerrallaan hänet määrätään aina uudelle osastolle asiakkaiden unelmia toteuttamaan. Vähitellen Franzille valkenee, mitä kaikkea kerran niin loistelias tavaratalo kätkee uumeniinsa: rakkautta ja itsetuhoa, juonittelua ja epätoivoa. Sovituskopin ja kassan välissä tehdään valintoja, jotka määrittävät koko elämää: keitä me haluamme olla ja keitä todellisuudessa olemme?

Franz on valmis uhrautumaan, kun tavaratalon sydän on vaarassa – mutta kuinka hänen oman sydämensä käy?

Otava, 2018. 345 sivua. 

Meri Kuusiston Vuosi tavaratalossa lähtee liikkeelle varsin kiintoisasta asetelmasta. Neljääkymppiä lähestyvä Franz on saanut potkut autokoulun opettajan työstään ja pääsee nyt harjoitteluun tavarataloon. Hän työskentelee kuukausi kerrallaan kullakin osastolla ja oppii tuntemaan niiden erot ja samanlaisuudet.

Franz huomaa, miten asiakkaiden unelmia yritetään toteuttaa kaikin keinoin. Tärkeässä roolissa on myös työyhteisö, joka kätkee taakseen epätoivoa, masennusta, ahdistusta, työuupumusta, juonimista ja hyvin vähän mitään positiivista - ehkä ripauksen rakkautta, mutta senkin saavuttaminen tuntuu kaukaiselta ja hankalalta.

Vuosi tavaratalossa on satiirinen kuvaus työelämän ajoittain mahdottomistakin vaatimuksista. Töistä selvitäkseen on vedettävä aineita, ja koko ajan yllä häilyy irtisanomisten pelko - etenkin, kun robotit alkavat korvata ihmistyövoimaa. Alamäkeen luisuvaa tavarataloa koitetaan nostaa uuteen lentoon tarjoamalla asiakkaille elämyksiä: mitä mielikuvituksekkaampia, sen parempi. Työntekijöiden on taivuttava ties mihin asentoon, ja nämä haasteet koituvat joidenkin kohtaloksi. Tavaratalossa ei voida vuoden aikana välttyä edes itsemurhilta.

Vuosi tavaratalossa käsittelee myös syrjäytymistä. Tavaratalon päähenkilö Franz on surullinen hahmo: hänen perhesuhteensa ovat huonolla tolalla, hän on saanut autokoulunopettajan hommasta kenkää väärin perustein, hänellä ei ole ystäviä eikä hän tiedä, mitä elämältään haluaa. Lisäksi Franz kamppailee seksuaalisen suuntautumisensa kanssa.

Myös muut kirjan hahmot ovat enemmän tai vähemmän hukassa. Onneksi kirjan edetessä tilanne edes vähän parantuu.

Satiirisen yhteiskunnan kuvauksen lisäksi Vuosi tavaratalossa kätkee sisäänsä myös ihmissuhdesoppaa. Se tekee hahmoista inhimillisempiä, mutta myös suhdekuvioita leimaavat epäonnistumiset ja surkeat tilanteet.

Itse löydän teoksesta hyvin vähän tarttumapintaa ja kokonaisuudessaan tarina jää etäiseksi. Taustalla on paljon osuvia ajatuksia, mutta kirja ei kaikesta huolimatta onnistu antamaan minulle mitään kovin yllättävää. Olisi tosin mielenkiintoista kuulla, mitä tavaratalossa työskentelevä kirjasta pitäisi - jos lukija olisi lähempänä kirjan tarjoamaa asetelmaa, voisi teksti kolahtaa enemmän.

Kirjan on lukenut myös: 

Se oli oikeastaan aika huonosti suunniteltu projekti: toimittaja ja valokuvaaja Emma Vepsä päätti liftata Moskovasta Afganistaniin keskellä ankarinta talvea. 

Villapaitoihin kääriytyneen liftarin sijaan kirjan keskiössä ovat kuitenkin maailma ja ihmiset hänen ympärillään: kyydin tarjoavat ystävälliset perheet, kauppiaat ja rekkakuskit sekä vaihtuvat kulttuurit. Yli 7 000 kilometrin matka Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin läpi Afganistaniin kasvaa kuvaukseksi siitä, kuinka Aasian historian ja yhteiskuntien monet käänteet näkyvät tavallisten ihmisten elämässä: Mistä afganistanilaiset naiset unelmoivat? Miten Balkasjärvi kärsii? Miksi politiikka eristi toisistaan uzbekit ja tadžikit, entiset hyvät naapurit?

Atena, 2018. 303 sivua. 

Vau, mikä matka! Toimittaja ja valokuvaaja Emma Vepsän liftausmatka keskellä talvea Moskovasta Afganistaniin on ihan järjetön, mutta ehkä juuri siitä syystä niin vaikuttava ja ajatuksia herättävä.

Lukija voi vain miettiä, mikä kaikki tässä matkassa voisi mennä pieleen. On talvi ja Siperian pakkaset tunnetusti kovia. Vepsä ei osaa venäjää muutamaa sanaa enempää, eikä liftari voi olettaa hänen kohtaamiensa ihmisten puhuvan englantia. Matkan varrelle osuvat maatkaan eivät ole niitä kaikkein tunnetuimpia matkakohteita, ja maiden turvallisuustilanne on ajoittain epävarma.

Tammikuun kolmantena päivänä seisoin yksin Moskovasta itään johtavan Volga-maantien laidassa. Pidin tien nimestä, sillä jos kaikki sujuisi suunnitelmieni mukaan, tämä asfalttivolga veisi minut virtaavan Volgan luo jo illaksi. Likaisenharmaa loska litisi kenkien alla kun vaihdoin hermostuneena painoa jalalta toiselle. Olin hyppäämäisilläni seikkailuun, jonka juoni oli vielä täysi mysteeri, mutta jännityksestä huolimatta uskoin tarinan päättyvän onnellisesti. 

Mutkiakin matkalla riittää. Mutkat ovat kuitenkin pieniä, ja liftarilla on rutkasti tuuria matkassa. Vepsän liftausmatka tuntuu sujuvan jopa epätodellisen hyvin. Hän saa yleensä kyydin kohtalaisen nopeasti, vaaratilanteita ei tule ja matkan varrella kohdatut ihmiset ovat lähes poikkeuksetta käsittämättömän ystävällisiä ja avuliaita, siitäkin huolimatta, että yhteistä kieltä ei monessa tapauksessa ole oikeastaan lainkaan. Tämä kirja jos mikä saa liftauksen kuulostamaan houkuttavalta matkustusmuodolta.

Asfalttivolfaa etelään on matkakirja, joka etenee kronologisesti alkaen Moskovasta ja päättyen Afganistaniin. Kirjan alussa on kartta, josta reittiä on helppo seurata. Emma Vepsä ujuttaa matkakertomuksen väliin runsaasti faktaa vierailemistaan maista, kaupungeista ja muun muassa niiden historiasta ja poliittisesta tilanteesta. Opin valtavasti uutta, sillä en voi sanoa olleeni aikaisemmin kovin perehtynyt esimerkiksi Tadzikistanin tai Uzbekistanin asioihin.

Sen lisäksi, että Asfalttivolgaa etelään on matkakirja, se on tarjoaa lukijalle kurkistuksen erilaisiin kulttuureihin ja erilaisten ihmisten elämään. Tämä kurkistus on kiehtova. Mitä ajattelevat Vepsän tienlaidasta kyytiin poimivat rekkakuskit, parikymppiset opiskelijat tai hänet kadulta teelle pyytänyt iäkkäämpi herra?

Asfalttivolgaa etelään on myös kirja ennakkoluuloista ja -asenteista, niiden kohtaamisesta ja särkymisestä. Jokaisella on ennakkoluuloja: kirjan lukijalla on ennakkoluuloja matkan onnistumisesta ja näiden monelle vieraiden maiden ihmisistä, ja Vepsällä itselläänkin on ennakkoluuloja. Kaikkein vähiten ennakkoluuloja tuntuu olevan Vepsän kohtaamilla ihmisillä, jotka päästävät vieraan matkalaisen autoonsa pelkääjän paikalle ja tarjoavat hänelle lounaan tienvarsikuppilassa.

Ihmiset osaavat yllättää.

Olin lähtenyt liftaamaan Moskovasta Mazar-i-Sharifiin rikkoakseni muiden ihmisten ennakkoluuloja, mutta matkan aikana olin päätynyt lopulta katsomaan myös itseäni peiliin niin monta kertaa, että se jo melkein nauratti. 

Lue tämä kirja, jos haluat lukea hienosta matkasta ja saada näkökulmaa asioihin. Emma Vepsä on kirjoittamassa parhaillaan toista kirjaa, joka julkaistaan syksyllä 2019. Odotan sitä mielenkiinnolla.

Poliisin mukaan se oli itsemurha. Annan mukaan se oli murha. Molemmat ovat väärässä.

Vuosi sitten Caroline Johnson päätti elämänsä karulla tavalla ja hyppäsi kallionkielekkeeltä alas kuolemaan, kuten miehensä vain muutamia kuukausia aiemmin. Heidän tyttärensä Anna on kamppaillut päästäkseen sinuiksi menetyksensä kanssa siitä asti.

Nyt kun Annalla on oma pieni vauva, hän kaipaa äitiään enemmän kuin koskaan ja alkaa esittää kysymyksiä vanhempiensa kuolemasta. Mutta riskeeraako hän oman tulevaisuutensa menneitä kaivelemalla? Joskus olisi turvallisempaa antaa asioiden olla...

Gummerus, 2018. 438 sivua. 
Alkuteos Let Me Lie, 2018. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Viime vuonna suomennettu Clare Mackintoshin esikoisteos Annoin sinun mennä vakuutti minut kerronnallaan ja juonenkuljetuksellaan, mutta veti maton niin totaalisesti jalkojen alta, että tunsin oloni liian huijatuksi. Kirjailijan toinen teos, keväällä suomeksi ilmestynyt Minä näen sinut puolestaan toimi minulle hyvin. Kakkoskirja oli minulle myös teemaltaan mieluisampi kuin ensimmäisen.

Tuorein teos, Anna minun olla, on monella tapaa Mackintoshin esikoisteoksen kaltainen. Postaukseni alussa oleva kirjan takakannen teksti paljastaa kirjan perusideasta juuri sen verran kuin on tarpeellista paljastaa, mutta voin kuitenkin kertoa, että siinä taistellaan hyvin samanlaisten teemojen kanssa kuin Mackintoshin ensimmäisessä kirjassa. Se on minulle henkilökohtaisesti ahdistava teema, ja vaikka tarinankerronta on kirjailijan taattua laatua, mietin muutamaan otteeseen, mahtaako tämä jäädä viimeiseksi Mackintoshilta lukemakseni kirjaksi. Kirja tuntuu hieman mitäänsanomattomalta.

Kunnes... Tulee se juonenkäänne, joka taas vetää maton jalkojen alta.

Käänne on samantyylinen kuin Mackintoshin esikoisteoksessa, mutta nyt en tunne oloani täysin huijatuksi. Tai siis tunnen, huijattu todella olen, aivan harhaanjohdettu, mutta tällä kertaa se ei ole ongelma. Ehkä syynä on se, että osasin odottaa Mackintoshilta tällaista käännettä. Toisaalta syynä voi olla myös se, että tämä käänne kääntää teoksen täysin odottamattomaan suuntaan - ja sellaiseen suuntaan, joka tekee tarinasta raikkaan. Teema on tärkeä, ja hieman harmittaa, että se paljastetaan lukijalle vasta niin loppuvaiheessa.

Clare Mackintosh pelaa tuttuun tapaan ennen kaikkea psykologisilla elementeillä, mutta tässä kirjassa on myös pieniä häivähdyksiä väkivaltaa.

Päähenkilö on nainen, kuten aiemmissakin kirjoissa, ja toisena kertojana poliisi, niin kuin kahdessa aikaisemmassakin. Hyvin samankaltaisella rakenteella siis mennään. Kirjailijan tyyli on tunnistettava, mutta kuten sanottua, kerronta toimii.

Kokonaisuutena Anna minun olla on hyvä kirja ja sopii mainiosti psykologisen jännityksen ystäville. Kiinnostuneena seuraan, mitä Mackintosh tulevaisuudessa julkaisee, ja pystyykö hän löytämään seuraaviin teoksiinsa tarpeeksi erilaisia teemoja ja ideoita. Näin kolme kirjaa lyhyen ajan sisällä lukeneena tuntuu hivenen siltä, että teokset ovat keskenään kovin samankaltaisia. Näin samanlaisia teoksia ei ehkä jaksa lukea montaa lisää.

Koskaan ei tiedä, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjassa kerrottu on todella tapahtunut. Kauan sitten, Tukholman kaupungissa. Nuoria miehiä sairastui, kuihtui ja kuoli pois. Jonas Gardell on yksi niistä, jotka selviytyivät. Tämä on tarina hänestä ja hänen ystävistään.

He muodostavat eräänlaisen perheen. Arkkihomo Paul, Lars-Åke ja Seppo, rakkauksissaan alituiseen pettyvä Reine ja kaunis Bengt, jonka tuleva ura teatteri- ja elokuvamaailman huipulla on tähtiin kirjoitettu. He viettävät aina joulua Paulin luona. Siellä tapasivat Rasmus ja Benjamin, nuoret rakastavaiset. Maailma on nyt heidän jalkojensa juuressa ja tulevaisuus kuulu heille. Silloin sairaus saapuu kaupunkiin. He kaikki ovat niin nuoria ja nuorina he myös kuolevat. Miltei jokainen. Samaan saamarin homoruttoon.

Johnny Kniga, 2014. 300 sivua. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar -- 2. Sjukdom, 2013. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Jonas Gardellin trilogian ensimmäinen osa teki minuun ihan valtavan vaikutuksen. Olin mykistynyt kirjan sisällöstä - siitä, millaista elämää homot 80-luvun Ruotsissa elivät. Kirja järkytti, kosketti ja suretti.

Ensimmäinen osa keskittyi nimensä mukaisesti rakkauteen. Vaikka kirja oli toisaalta ihan kamala kirja, oli siinä myös paljon onnen ja ilon hetkiä, rakastumisen vaaleanpunaista hattarapilveä ja lämpöä. Tämä trilogian toinen osa, Sairaus, oli ihan jotain muuta. Kuten hiv, myös kirjasarja etenee, eikä niin kovin kauniiseen suuntaan.

He makaavat sairaalassa yksin. 
Eristyshuoneissaan, joissa on tuulikaappi ja soittokello. 
Kärsivät yksin. 
Kuolevat yksin. 
Hukkaan heitetyt elämät. 

Gardellin trilogian toinen osa keskittyy sairauteen ja sairastumiseen. Se jatkaa suunnilleen suoraan siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa päättyi, mutta aikatasoissa hypitään turhia arkailematta. Välillä mennään pitkälle menneisyyteen: Benjaminin ja Rasmuksen lapsuuksiin, välillä ollaan ensitapaamisen jälkeisissä tunnelmissa, välillä sairauden loppumetreillä.

Koko Ruotsi taistelee aidsia vastaan. Suunnitellaan kaikille homoille pakollisia tutkimuksia, joissa saataisiin selville, ketkä ovat saaneet hiv-tartunnan. Iso osa yhteiskunnasta pitää homoja paholaisina, jotka tahallaan tartuttavat hiv:tä muihin. Ehdotetaan aidsyhteisöjen perustamista, jotta sairaat saataisiin eristettyä omiin oloihinsa.

Samalla homot itse pelkäävät jatkuvasti, että he saattavat muut ihmiset tartunnalle alttiiksi.

Keskeisessä roolissa ovat kirjan päähenkilöiden lisäksi myös heidän vanhempansa. Kerrotaan siitä, miten vanhemmat kokevat sen, että heidän lapsensa ilmoittavat olevansa homoseksuaaleja. Se ei ole helppoa lapsille, mutta ei se ole helppoa vanhemmillekaan. Eikä helppoa ole varsinkaan se, kun vanhemmille selviää, että heidän poikansa on sairastunut lööpeissä jatkuvasti olevaan homoruttoon.

Lyhyen hetken verran hän pidättelee henkeään ja ajattelee, että hän ei koskaan enää hengitä ulospäin. Hän seisoo samoilla sijoillaan ja pidättelee henkeään ja kiertää puhelimen johtoa sormiensa väliin, ja niin kauan kuin hän pystyy pidättelemään henkeään, aika on pysähdyksissä, maapallo ei pyöri ja kaikki pysyy aivan ennallaan. 

Kaikki eivät läheisilleen uskalla kertoa - eivät homoudesta, eivätkä sairastumisesta. Gardell kuvailee asian karuja puolia kaunistelematta, todentuntuisesti.

Ne jotka eivät ole koskaan olleet avomielisiä, jotka eivät ole koskaan antaneet kenenkään muun oppia tuntemaan itseään sellaisena kuin oikeasti ovat, eivät voi nytkään paljastaa kenellekään, mitä tautia potevat. Niiden tilanne on kaikkein pahin. 

Gardellin trilogian toinen osa koskettaa, mutta se ei tee aivan yhtä suurta vaikutusta kuin trilogian avausosa. Se tuntuu pahalta. Pelkään, että olen jo turtunut asialle, enkä todellakaan haluaisi turtua tällaiselle asialle, joka on näin tärkeä ja merkityksellinen.

Jossain päin USA:ta sijaitsevassa sairaalassa oli 1980-luvun puolivälissä potilaana aids-infektiosairauteen kuolemassa oleva lapsi. 
Lapsi oli perheensä hylkäämä, ja siksi aivan yksin. 
Vuoteen päätyyn oli kiinnitetty ilmoitus. 
Ei saa koskea. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: