Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

12. tammikuuta tullaan muistamaan nimellä "Musta torstai". Neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta eri puolilla maapalloa, vain tunnin sisällä toisistaan. Ennennäkemättömän tragedian keskellä havaitaan pian ihme: kolme eloonjäänyttä. Yksi lapsi, kolmesta eri koneesta. Koko maailman huomio nauliintuu neljänteen turmakoneeseen, mutta tuhoalue on päiväkausia kaoottinen eikä eloonjääneitä uskota löytyvän.
Samaan aikaan kun kansainvälinen media herkuttelee vuosisadan uutisella, vaikutusvaltaisen uskonlahkon lopunajan julistus leviää Teksasista kulovalkean lailla. Lapset eivät pelastuneet sattumalta. Heillä on tarkoitus - ja neljäs lapsi kyllä löytyy. 

Karisto, 2014. 494 sivua. 
Alkuteos The Three, 2014. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. 

Minulle Kolme oli raskas kirja. Se ei ollut sitä niinkään sisältönsä takia, vaikka näin ehkä voisi luulla. Raskaaksi kirjan teki sen muoto. Kirjan sisällä on nimittäin kokonainen kirja, "Musta torstai" joka muodostuu kuvitteellisen toimittajan tekemistä haastatteluista. Ääneen pääsevät viranomaiset, silminnäkijät, omaiset, eloonjääneiden perheet ja kaikki ne muut ihmiset, jotka liittyvät neljään mystiseen lento-onnettomuuteen.

Haastattelujen lisäksi kirjaan on ujutettu muun muassa uutisia, chat-keskusteluja ja japanilaisen keskustelupalstan viestienvaihtoa. Nautin näistä keskusteluista, sillä ne keventävät muutoin puuduttavantuntuista tekstiä. Tekstistä on dokumentaarisen tyylin avulla varmaankin haluttu todentuntuisempaa, mutta minulle se tekee siitä vain raskaan.

Raskaaksi Kolmen tekee myös sen suuri henkilöjen ja tapahtumapaikkojen määrä. Koska lento-onnettomuuksia tapahtuu maailmassa yhtäaikaa  neljä, on tapahtumapaikkoja ja henkilöitäkin nelinkertainen määrä. Se tekee lukemisesta varsinkin alussa hieman väsyttävää.

Kolme on kuitenkin kiinnostava. Vaikka lukeminen on raskasta, ahmin sivuja reippaaseen tahtiin. Haluan tietää mitä tapahtuu. Kannen perusteella odotan kauhua ja yliluonnollisuutta, mutta en ole ihan varma siitä, mitä lopulta saan. En ainakaan puhdasta kauhua, enkä koe pelkääväni kirjaa lukiessani. Yliluonnollisuutta on, ehkä - lukijan tulkinnasta riippuen.

Kolme on siitä kiinnostava kirja, että se jatkuu netissä. Nettisivulle thethreebook.com on koottu fiktiiviisiä uutisia, todistajanlausuntoja ja muuta materiaalia, jotka tukevat kirjan tarinaa. Idea on hyvä, vaikka minä henkilökohtaisesti en oheismateriaalista tämän kirjan kohdalla jaksakaan innostua.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kesällä 1973 Devin Jones kokee ensimmäisen sydänsurunsa, tutustuu Joylandin huvipuiston omaperäisiin ihmisiin, oppii jotakin tosirakkaudesta, kohtaa kuoleman silmästä silmään ja kasvaa aikuiseksi. Tivolin kesätyöläisille Kummitustalo on kauhujen paikka, koska huhujen mukaan siellä kummittelee murhattu tyttö. Devin alkaa epäillä, että murhaajakin on edelleen huvipuistossa, elävänä ja vaarallisena.

Tammi, 2015. 288 sivua. 
Alkuteos Joyland, 2014. Suomentanut Kristiina Vaara.

Jostain kumman syystä Stephen King on jäänyt minulle vieraaksi kirjailijaksi. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että olisin joskus lukenut jotain hänen kirjoittamaansa kauhukirjaa ja kirja olisi jäänyt kesken. Muistelen, että olisin kokenut kirjan liian hidastempoiseksi ja tylsäksi.

On kuitenkin mahdollista, jopa todennäköistä, että kyse on ollut ihan jonkun muun kirjoittamasta kirjasta. Nyt lukemani Tervetuloa Joylandiin ei nimittäin ainakaan ollut hidastempoinen tai tylsä.

Koska ennakko-odotuksia ei ollut - tai ne olivat jopa negatiiviset - lähdin lukemaan tätä kirjaa varsin epäluuloisin miettein. Oikeastaan olin bongannut Tervetuloa Joylandiin -kirjan jo muutamaan otteeseen Instagramista ja blogeista, mutta en ollut kiinnostunut siitä lainkaan. Mieheni kuitenkin lainasi kirjan sattumalta kirjastosta, luki sen ja suositteli sitä varovasti minullekin, joten päätin hiljaisena mökkipäivänä kokeilla miten King ihan oikeasti maistuisi.

Maistuihan se. Innostuin kirjasta heti ensimmäiset sivut luettuani.

Tervetuloa Joylandiin kertoo nuoresta Devin Jonesista, joka pääsee kesätöihin huvipuistoon, Joylandiin. Töiden takia hän muuttaa asumaan rantahuoneistoon ja joutuu hyvästelemään kesäksi tyttöystävänsä, jonka työt ovat toisella paikkakunnalla. Nuoren rakkauden pitäisi kestää, mutta ei se tietenkään kestä. Onneksi Joylandista löytyy uusia ystäviä, ja myös uusi, jännittävä työ vie aikaa menetetyn rakkauden murehtimiselta.

Tervetuloa Joylandiin on monipuolinen kirja. Se on tarina aikuiseksi kasvamisesta ja kertomus ystävyydestä. Romantiikkaakin löytyy, kun Devin törmää rannalla pyörätuolissa istuvaan poikaan ja hänen mielettömän hyvännäköiseen äitiinsä. Tervetuloa Joylandiin on tietysti myös kuvaus huvipuistosta ja siellä työskentelystä, ja miljöö tuokin kirjaan oman kiinnostavan säväyksensä. Jossain vaiheessa kirja saa myös trillerin ja jännityskirjan piirteitä, ja löytyypä siitä vielä yliluonnollisia elementtejäkin - onhan kyse Stephen Kingistä.

Monipuolisuus on yksi kirjan erikoisimmista puolista: se on niin kovin montaa asiaa samaan aikaan, että en itse tiedä mihin genreen sen luokittelisin. Suuntaa vaihdetaan monta kertaa.

Pidän kovasti kirjan alkupuolesta. Tarina etenee verkkaisesti ja tunnelma on hieno: nostalginen, lämminhenkinen ja lempeä. Kirjan kertojana on nykypäivän Devin Jones, joka muistelee ja kommentoi nuoruutensa tapahtumia niiden kertomisen lomassa. Se toimii. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia ja heistä on helppo pitää.

Lopussa kirjan vauhti kiihtyy nollasta sataan todella nopeasti. Trillerivaihteelle siirrytään aivan yllättäen, eikä suunnanmuutos mielestäni ihan toimi. Loppu tuntuu hieman väkisin kasaan kyhätyltä ja pilaa kirjan muuten niin vahvaa tunnelmaa. Lopussa ilmaan jää langanpäitä, joiden kuvitteli olevan tärkeitä, mutta joita ei lopulta solmitakaan yhteen. Se voi olla tarkoituksin, mutta minulle jää lopusta viimeistelemätön tuntu.

Lopun heikkouksista huolimatta Tervetuloa Joylandiin on kokonaisuutena hyvä. King yllätti minut positiivisesti, joten on varmaan pakko lukea hänen teoksiaan myös jatkossa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjojen keskellä -blogin Maija, jonka mielestä kirja on hyvä vaihtoehto niille, joilta Kingiin tutustuminen on jäänyt väliin. 
• Järjellä ja tunteella -blogin Susa, jonka kirja sai hykertelemään. 
• Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kirja oli nautittavaa luettavaa, vaikkei hän oikein osaa sanoa miksi. 

Pientä ja hiljaista elämää elelevä nuori Johannes tapaa muutaman vuoden tauon jälkeen taas ystävänsä Antin. Johanneksen nuoruudenrakastettu Aalo, Antin sisar, teki aikoinaan itsemurhan. 
Miehet eivät ole unohtaneet Aaloa, ja veli janoaa sisaren kuolemalle kostoa. Johannes vedetään tahtomattaan mukaan keskelle outoja, taianomaisia tapahtumia. Harmaa kaupunki muuttuu kammottaviksi karnevaaleiksi, menneisyys tuntuu sekoittuvan nykyhetkeen, totuus valheeseen, uni valveeseen ja elävät ihmisetkin ovat keinotekoisia, nuken kaltaisia. 
Olisiko Aalon surullinen kohtalo pitänyt vain kestää?

Paasilinna, 2015. 239 sivua. 

Yö ei saa tulla on Johanneksesta kertovan sarjan aloitusosa. Johannes tapaa yllättäen ystävänsä Antin, joka pyytää häntä avukseen tappamaan miehen, Sandvallin. Sandvall pitäisi Antin mielestä tappaa, koska hän pitää tätä syypäänä siskonsa Aalon itsemurhaan. Kuvioihin saapuu menneisyydestä myös Karoliina, joka yhdessä Antin kanssa saa Johanneksen mukaan mitä kummallisempaan kuvioon.

Kirjasta jää parhaiten mieleen sen tunnelma. Sävy on tumma, jopa synkkä, minkä nyt tietysti voisi päätellä genren ja kirjan kannen perusteella. Keskeisessä roolissa ovat myös Nukkumatti, yö ja uni - ja kirja onkin paikotellen hyvin unenomainen. Lukija ei tiedä, mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä harhaa ja mikä valhetta, mutta ei tiedä päähenkilö Johanneskaan. Varsinainen juoni on välillä hukkua tämän kaiken harhaisuuden alle.

Palelin yhä, tärisin, ja yhtä paljon pelosta kuin kylmyydestä. Peräännyin huoneen ovelle. Minun olisi pitänyt juosta pois, mutten voinut kääntää selkääni tapahtumille. --
Nukkumatti oli laskeutumassa jostain toisesta todelllisuudesta keskelle minun makuuhuonettani.

Itse koen kirjan myös jonkin verran ahdistavana. Ehkä se on tarkoituskin, ollaanhan tässä genressä, mutta minun juttuni se ei ole. Tämä on vähän kuin sellainen kauhuelokuva, jossa ei tule yhtään suvantovaihetta, vaan koko ajan luodaan painetta nimenomaan sen pelottavan ja ahdistavan tunnelman avulla.

Toisaalta, taito se on tämäkin. Tiina Raevaara onnistuu unenomaisen ja ahdistavan tunnelman luomisessa, sillä sitä tähän kirjaan on varmasti haettukin. Se ei vain taida olla minun juttuni.

Hän hymyili ja otti aurinkolasinsa pois. Harmaat pilvet heijastuivat hänen silmistään, ja minulle tuli outo tunne, etteivät ne välttämättä olleet juuri hänen silmänsä, ja sen ajateltuani tajusin, että olin ajatellut niin monta kertaa aiemminkin, monen eri ihmisen kohdalla. Kuinka hämmentäviä ajatuksia viime aikojen tapahtumat olivat tuoneet päähäni. 

Lukijaa myös vedätetään ja kirjassa on trillerimäisiä viitteitä. Loppuratkaisu on ennalta-arvattava, ja siitä huomaa selvästi, että kirja on ajateltu sarjan avausosaksi. Itse koen, että se olisi voinut toimia paremmin, jos ei oltaisi niin selvästi pedattu seuraavaa osaa.

Hyvä kirja, mutta ei minua varten. Kokeile, jos pidät tunnelmalla pelaavasta, synkästä ja ahdistavasta, mutta ei kuitenkaan niin kovin pelottavasta kauhusta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Naistenpäivänä 8. maaliskuuta bookishteaparty-blogin Katri aloitti Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena oli nostaa esille naiskirjailijoita. Haasteeseen oli valittu mukaan kuusi genreä, joissa naiskirjailijat ovat vähemmistönä.

Etukäteen ennakoin, että haaste tulisi olemaan minulle monilta osin helppo. Luen paljon naisten kirjoittamia kirjoja, todennäköisesti jopa aika reilusti enemmän kuin miesten. Mukana oli kuitenkin joitain genrejä, joita ylipäätään luen vähän. Se koituikin tämän haasteen kohtaloksi: yksi genre jäi kokonaan ilman kirjaa.

Puolen vuoden aikana luin kaikkiaan 51 kirjaa. Niistä naisten kirjoittamia on 32.

Tähän lukuhaasteeseen lukemistani päätyivät seuraavat 18 kirjaa:


Tämä oli kiva haaste, vaikka sarjakuva-kohta jäikin täyttämättä. Kiitos Katrille järjestämisestä!

"Vivian Miller on vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija, jonka tehtävänä on paljastaa näennäisen tavallista amerikkalaisarkea eläviä venäläisagentteja. Hän pääseekin erään vakoilijaksi epäillyn tietokoneelle, joka pitää sisällään tietoa kaksoiselämää viettävistä nukkuvista soluista.
Muutama klikkaus ja avattu tiedostokansio myöhemmin hän tuijottaa oman aviomiehensä kuvaa.
Työssään Vivian on aina ollut tarkkanäköinen, mutta onko hän ollut omalle liitolleen sokea? Onko ketään, kehen hän voisi luottaa? Valitako rakkaus vai epäilys, uskollisuus vai maanpetos?"

Gummerus, 2018. 320 sivua. 
Alkuteos Need to Know, 2018. Suomentanut Maija Kauhanen. 

Tämä kirja koukuttaa! Koko totuus on minulle pitkästä aikaa sellainen kirja, joka kädessä kävelin huoneesta toiseen. En malttanut keskeyttää lukemista edes silloin, kun minulla oli asiaa jääkaapille tai pyykkikonetta tyhjentämään. Olisin ahmaissut kolmesataasivuisen kirjan yhdessä illassa, jos en olisi ollut niin yliväsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, että oli pakko jättää viimeiset 50 sivua seuraavaan päivään.

Karen Clevelandin esikoisteos Koko totuus kertoo Vivianista, joka työskentelee CIA:ssa Venäjään keskittyneessä vastavakoiluyksikössä. Vivian on hyvä työssään ja hän pääsee vakoilijaksi epäillyn venäläismiehen jäljille. Miehen tietokoneelta Vivian löytää valokuvat viidestä henkilöstä, joita epäillään nukkuviksi venäläisagenteiksi. Yhdestä kuvasta Viviania tuijottaa hänen aviomiehensä Matt.

Lukija heitetään heti kirjan alussa keskelle kihelmöivän kiinnostavaa tilannetta. Mitä sinä tekisit, jos sinulle selviäisi kymmenen avioliittovuoden ja neljän lapsen jälkeen, että aviomiehesi, jonka kuvittelit tuntevasi, onkin venäläinen agentti? Niinpä.

Huomaan katsovani häntä useammin kuin pitäisi, ikään kuin hän saattaisi jollakin vilkaisukerralla olla eri ihminen. Mutta ei hän ole. Hän on Matt. Mies, jota rakastan. 

Koko totuus on siis valkoilujännäri. Yhdysvaltalainen Karen Cleveland on entinen CIA:n tutkija, joten hän tietää, mistä kirjoittaa. Koko totuus on mielenkiintoinen ympäristönsä ja asetelmansa ansiosta, mutta se myös pelaa taidokkaasti valheella ja totuudella - ja sillä, ettet koskaan voi tietää, milloin joku valehtelee. Milloin pitää alkaa taas uskoa ja luottaa? Mitä jos rakastamasi ihminen valehtelee taas, onhan hän valehdellut sinulle edellisetkin kymmenen vuotta?

Keskeisessä roolissa on se, mitä olet valmist tekemään rakastamasi ihmisen eteen - ja mitä äiti ja isä ovat valmiita tekemään lastensa eteen.

Minun halutaan uskovan, ettei minulla ole vaihtoehtoja. Että olen yksin ja etten ole riittävän vahva, jotta pystyisin tähän yksin. 
He ovat kuitenkin väärässä. Minulla on vaihtoehto. 
Ja kun kyse on lapsistani, olen vahvempi kuin he luulevat. 

Koko totuus on vauhdikas kirja, jonka kanssa ei tule tylsää. Vaikka kyse on jännityskirjasta, väkivaltaa on hyvin vähän. Kirja ei myöskään ole erityisen pelottava, mutta jännitystä sanan toisessa merkityksessä kyllä riittää. Erityisesti pidän kirjan tunnelmasta, joka on niin tiivis ja jollain tapaa hyytävä, että se tekee teoksesta vieläkin paremman.

Olen myös iloinen siitä, että tarinaa ei ole lähdetty venyttämään, vaan kirja on maltettu pitää poikkeuksellisen lyhyenä moniin muihin saman genren kirjoihin verrattuna. Nyt kirjassa on kaikki, mitä siinä pitääkin olla. Tarina kantaa, ja epilogi saa minut sekä hymyilemään vinosti että puistelemaan päätään.

Tekisin lasteni vuoksi mitä tahansa. Mitä tahansa. Avaan nyrkkini ja katson muistitikkua, tavallista pientä suorakulmiota. Se on pienen pieni, mutta sillä on suuri valta. Valta korjata, valta tuhota. 
Vähän niin kuin valheella, kun asiaa tarkemmin ajattelee. 

Odotan todella suurella mielenkiinnolla, mitä Karen Cleveland jatkossa kirjoittaa. Tämä on nimittäin ehdottomasti paras tänä vuonna lukemani jännityskirja. 

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

WSOY, 2018. 352 sivua.
Äänikirja 8h 35min, lukija Ville-Veikko Niemelä. 

Antti Tuisku - mies, joka tituleeraa itseääni Suomen suurimmaksi poptähdeksi. Mies, joka ponkaisi pinnalle Idolsista, mutta on päässyt kauas niistä ajoista.

Minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Antti Tuiskuun tai hänen musiikkiinsa. Tuiskun Idols-aikana olin itse yläasteella ja kuuntelin hänen musiikkiaan jonkin verran, mutta siihen se oikeastaan jäikin. Kunnes pari vuotta sitten, Tuiskun uuden tulemisen jälkeen, oli pakko mennä Ruisrockissa katsomaan, mistä niin kovasti puhutaan. Ehdin nähdä keikasta vain viimeiset minuutit, mutta olin sen verran vakuuttunut, että sen jälkeen tuli käytyä Tuiskun keikoilla pariinkiin kertaan.

En ole kuitenkaan koskaan ollut sen suuremmin kiinnostunut Tuiskun urasta tai elämästä. En siis osaa analysoida sitä, miten paljon uutta Antti Tapani tuo tosifaneille tai edes heille, jotka lukevat iltapäivä- ja juorulehtiä. Minä en lue edes niitä.

Minulle kirja kuitenkin toi uutta tietoa - ei ehkä mitään ihan hirveän ihmeellistä, mutta en kokenut kertaakaan tylsistyväni kirjaa kuunnellessa. Kirjassa käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta, koulukiusaamista, Idols-aikaa, koko uraa aina aallonpohjaan ja sieltä nousemiseen, nykyhetkeen asti. Kirjassa valotetaan sitä aikaa, kun Tuiskulla meni vähän liian lujaa, ja sitä aikaa, kun hän eli väkivaltaisessa parisuhteessa. Myös uskonasiat nostetaan useampaan kertaan esiin, ja ääneen pääsevät miehen itsensä lisäksi muun muassa hänen vanhempansa ja tuottajansa Jurek.

Tuiskun ajatuksia on mukava kuunnella, sillä hänellä on usein älykästä sanottavaa. Hän raottaa verhoa yksityiselämäänsä, mutta pitää edelleen tiukat rajat. Väkivaltaisesta ex-kumppanista puhuttaessa puhutaan koko ajan vain "hänestä" tai "ihmisestä". Edes sukupuolta ei mainita. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan?

Kirjan sisältö saa siis kiitosta, mutta rakenne ei. Antti Tapani on rakennettu kysymys-vastaus-malliin, eikä se vain toimi. Mietin jatkuvasti, miksi ihmeessä kirja on tehty tähän tyyliin. Tuntuu siltä, että on vain haluttu päästä helpolla. Lukijana arvostaisin, että elämäkerta olisi oikeasti kirjoitettu - ei vain purettu haastattelua auki. Lisäksi muodossa tökkivät kysymykset, jotka eivät monessa kohtaa ole kysymyksiä nähneetkään. Kirjailija esittää kirjan aikana myös monia omia mielipiteitään, ja kuuntelijalle jää epäselväksi, kumpi kirjailijoista niitä edes esittää.

Etenkin äänikirjana tämä kysymys-vastaus-formaatti on huono. Tai ei olisi, jos vastaukset olisivat edes Tuiskun itsensä lukemia. Sillä tavalla formaatti olisi jopa voinut toimia. Nyt sama lukija lukee molemmat osuudet, mikä tekee muodosta erityisen kummallisen. Lukija Ville-Veikko Niemelä on muuten oikein miellyttävää kuunneltavaa, pisteet hänelle siitä.

Kokonaisuutena ihan kelpo kirja. Sisältö oli kiinnostavaa, ja olisi ehdottomasti ansainnut tulla paremmin paketoiduksi. Ehkä tällainen muoto kuitenkin uppoaa nuorempiin lukijoihin.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: