Seitsemän unohtumatonta päivää, ja sitten mies katoaa. Täydellinen rakkaustarina, jonka sydämessä sykkii salaisuus.
Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla, viettävät ihanan viikon yhdessä ja rakastuvat. Sitten Eddie lähtee lomalle luvaten soittaa Sarahille matkalta lentokentälle. Soittoa ei koskaan kuulu.
Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies on vain häipynyt kuvioista. Olisiko Eddie todella voinut tehdä hänelle niin?

Otava, 2018.  333 sivua. 
Äänikirja, 9 h 30 min. Lukija Meri Nenonen.
Alkuteos The man who didn't call, 2018. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Rosie Walshin Hän lupasi soittaa on kirja, jota on verrattu muun muassa Jojo Moyesin ja Cecelia Ahernin teoksiin. Pidän molemmista, joten odotukseni olivat aika korkealla. Kun kirja sattui löytymään Storytelistä äänikirjana, ja lukijana oli minulle mieluisa Meri Nenonen, ei kirjaan tarttumista tarvinnut kauaa miettiä.

Hän lupasi soittaa kertoo Sarahista, joka on kävelemässä Englannin maaseudulla erään traagisen onnettomuuden vuosipäivänä. Sarah törmää niityllä mieheen, joka juttelee lampaalle, ja se on rakkautta ensisilmäyksellä - tai niin Sarah ainakin luulee. Alkaa unohtumaton viikko, jonka Sarah ja Eddie viettävät tiiviisti yhdessä.

Sitten Eddie lähtee lomalle, ja vaikka yhteyttä luvataan pitää, niin ei tapahdu. Eddie häviää kuin tuhka tuuleen, eikä Sarah saa mieheen mitään yhteyttä. Alkaa pitkä taistelu sen selvittämiseksi, missä Eddie on ja mitä hänelle on tapahtunut.

Kirja alkaa lupaavasti ja idea on hyvä, mutta tarina jää jossain vaiheessa polkemaan paikoilleen. Asia tulisi selväksi vähän vähemmälläkin, eikä sivukaupalla kestävä Eddien perään märehtiminen ihan kamalasti jaksa kiinnostaa. Nelikymppisen Sarahin teinimäinen itkeminen lähes ventovieraan miehen perään tuntuu myös hivenen epärealistiselta.

Rakkaustarinan lisäksi kirjassa on pieniä mysteerin aineksia. Mikä on se traaginen onnettomuus, josta koko ajan puhutaan? Miksi Eddie ei vastaa - onko hänellä luurankoja kaapissa vai mikä hän on oikein miehiään? Lukijaa kuljetetaan välillä tarkoituksella harhaan kuten jännäreissä ikään. Mikään jännittävä kirja Hän lupasi soittaa ei kuitenkaan ole, vaan melko perinteinen viihderomaani.

Kokonaisuutena kirja on ihan hyvä, mutta ei mielestäni yllä Moyesin ja Ahernin tasolle. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, mitä Walshilta suomennetaan tulevaisuudessa. Kirjailijahan on kirjoittanut ennen tätä neljä romaania pseudonyymillä Lucy Robinson, mutta nämäkään teokset eivät ole minulle tuttuja.

Hän lupasi soittaa toimii hyvin äänikirjana. Meri Nenonen on tapansa mukaan miellyttävää kuunneltavaa. Kirja kulki mukanani juoksulenkeillä, työmatkoilla ja siivotessa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Elokuu oli ihan mieletön lukukuukausi. Sain luettua yhteensä 11 kirjaa, joista kaksi oli äänikirjoja.

Hyvää lukukuukautta selitti osittain kesäloma, sillä lomailin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa. Lisäksi pari elokuussa lukemistani kirjoista oli sellaisia, jotka olin aloittanut jo aiemmin kesällä.

Ninni Schulman: Poika joka ei itke 

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Hugh Howey: Siirros

Maria Veitola: Veitola (äänikirja)

Zadie Smith: Swing Time

Sarah Lotz: Kolme

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa (äänikirja)

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Jasminen elämän suuret rakkaudet ovat hänen työnsä ja sisarensa. Kun Jasmine yllättäen irtisanotaan, hän ei enää tiedä, kuka on. Matt taas olisi hukassa ilman perhettään ja juomisesta saamaansa lohtua. 
Kun Jasmine ja Matt tapaavat, kummankin elämä on juuri muuttunut radikaalisti. Heidän ystävyytensä ei ole kovin todennäköistä, mutta päivien kuluessa he huomaavat jonkin uuden alkavan. 

Gummerus, 2016, 426 sivua. 
Alkuteos The Year I Met You, 2014. Suomentanut Terhi Leskinen.

Olen aikoinaan ollut melkoinen Ahern-fani. P.S. Rakastan sinua kolahti minuun todella lujaa heti ilmestyttyään, ja myös monet muut Ahernin romaaneista ovat olleet mieleeni. Eivät kuitenkaan kaikki. Edellisen Ahernin lukemisesta oli kulunut jo jonkin aikaa, joten tartuin Valintojen vuoteen hieman epävarmoin miettein.

Alku ei ollut lupaava. Aloitin kirjaa jo pari kuukautta aikaisemmin, enkä päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Kirja ei vain tuntunut omalta. Valintojen vuosi jäi lojumaan yöpöydälle, ja otin sen uudestaan käsiini vasta, kun laina-aika alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan.

Jälleen kerran alkuun pääseminen tuntui tuskaisen vaikealta. Työnsä juuri menettänyt päähenkilö Jasmine tuntui toivottoman ärsyttävältä tyypiltä, eikä kirjassa vaikuttanut olevan mitään kiinnostavaa. Jos kyse olisi ollut itselleni vieraan kirjailijan kirjasta, olisin jättänyt kirjan kesken - niin paljon se tökki. Päätin kuitenkin antaa Ahernille vielä yhden mahdollisuuden ja jatkoin sitkeästi lukemista. Se kannatti.

Lopulta ahmin tekstiä niin nopeasti kuin pystyin. Kun kirja päättyi, taisin tirauttaa pari kyyneltäkin (toki tunnustan, että kyynelehdin lukiessa äärimmäisen helposti). Ärsyttävä päähenkilökin muuttui kirjan mittaan vähemmän ärsyttäväksi, ja henkilöt olivat muutenkin kiinnostavia. Ahernille tyypilliseen tapaan Valintojen vuoteen mahtui romantiikkaa, mutta myös muita ihmissuhteita. Eräs kiinnostavimmista sivujuonista oli Jasminen ja hänen Downin oireyhtymää sairastavan Heather-siskonsa suhde.

"Kun ajattelen kevättä, näen mielessäni nuoret valtavat bambinsilmät katsomassa minua pitkien ripsien lomasta; kun ajattelen kesää, näen ryhdikkäät hartiat, eteen työnnetyn rintakehän ja täyteen vedetyt keuhkot. Kun ajattelen syksyä, ajattelen kumaraan painunutta päätä ja nostalgian sävyttämää hymynkaretta, ja kun ajattelen talvea, kuvittelen mielessäni ruhjoutuneet pattipolvet ja pystyyn nostetut nyrkit, jotka ovat valmiita tappelemaan."

Valintojen vuosi on jaettu neljään osaan, vuodenaikojen mukaan. Jasmine on irtisanomisensa jälkeen vuoden puutarhavapaalla, eikä saa mennä tänä aikana töihin. Hän ottaa lopulta vapaan aika kirjaimellisesti, ja alkaa hoitaa puutarhaansa. Vuodenaikojen vaihtuminen näkyy niin puutarhassa kuin kirjan henkilöissäkin.

"Me kehitymme kaiken aikaa. Kaipa minä olen tiennyt sen aina, mutta koska olen tiennyt sen aina, pelkäsin pysähtyä, ja onkin ironista, että vasta silloin kun viimeksi pysähdyin, etenin pisimmälle. Tiedän nyt, että me emme koskaan oikeasti pysähdy, meidän matkamme ei ole milloinkaan valmis, koska me jatkamme kehittymistä - aivan niin kuin toukka, joka luuli maailman päättyvän, mutta josta tulikin perhonen."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Cheryl on tottunut elämään eri lailla kuin muut. Hänen perheensä on kasvattanut itse ruokansa ja elänyt hyvin maanläheistä elämää aina siihen saakka, kun perheen äiti menehtyy keuhkosyöpään 45-vuotiaana. Vahvat perhesiteet katkeavat, ja 22-vuotias Cheryl jää ajelehtimaan tyhjän päälle. 

Nähdessään mainoksen Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvasta ­Pacific Crest Trailin vaellusreitistä hän tekee elämänsä impulsiivisimman päätöksen. Hän päättää kävellä Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvaa vaellusreittiä sadan päivän ajan seuranaan vain hirviömäisiin mittoihin paisunut rinkkansa. Kuvitelmat sielukkaasta itsensä etsimisestä ja meditatiivisen eteerisistä iltahetkistä vaihtuvat lihaskipuun, hiertymiin ja kovaan fyysiseen väsymykseen. Kuitenkin kehon vahvistuessa myös mieli vahvistuu, eikä hän jää rypemään menneeseen vaan suuntaa päättäväisesti eteenpäin, askel askeleelta."

Like, 2013, 408 sivua.
Alkuteos Wild – From Lost to Found on the Pacific Crest Trail, 2012. Suomentanut Kirsi Luoma. 

Huh.
Oloni on pökertynyt. Huikea vaellus, huikea nainen ja huikea kirja.

Villi vaellus oli roikkunut pitkään luettavien kirjojen listallani, sillä vaelluksista kertovat kirjat ovat jo jonkin aikaa kiinnostaneet minua. En kuitenkaan tiennyt, että kyse on tositarinasta, ja yllätyin, kun löysin kirjan kirjastosta matkailu-hyllystä.

Kirja olisi ollut hyvä fiktionakin, mutta tositarina tuo siihen tietysti vielä ihan oman lisänsä.

Se ei hievahtanutkaan.
Kyykistyin, otin tukevamman otteen rinkan kehikosta ja yritin uudestaan. Se ei liikahtanut vieläkään. Ei sentin senttiä. Seuraavaksi menin polvilleni ja yritin  nostaa sitä kietomalla molemmat kädet sen ympärille. Pinnistelin ja ponnistelin voimieni takaa, mutta vaikka kuinka yritin, se ei vain noussut. Yhtä hyvin olisin voinut yrittää nostaa kuplavolkkaria. Se näytti niin söpöltä, niin nostettavalta, ja silti se ei noussut.

1990-luvulle sijoittuva Villi vaellus on tarina 26-vuotiaan Cherylin vaelluksesta Yhdysvaltojen Pacific Crest Traililla, pitkällä vaellusreitillä. Kirja on vaellustarina, jossa lukijalle tulevat tutuksi niin vaelluksen karut puolet: rakot, hiertymät, irtoilevat varpaankynnet, kylmyys, kuumuus, yksinäisyys ja puuduttavat kilometrit - kuin myös hyvät puolet: uudet ystävät, upeat maisemat, hienot kohtaamiset ja kävelyn meditatiivisuus.

Kirja toimii hyvin vaellustarinana, sillä vaellukseen paneudutaan varsin hyvin ja yksityiskohtaisesti. Kirjan alussa olevasta kartasta voi tarkistaa reittiä teoksen edetessä. Toisaalta paikoin pikkutarkatkin vaelluskuvaukset voivat tylsistyttää lukijan, jota vaeltaminen ei niin paljon kiinnosta.

Villi vaellus ei ole kuitenkaan pelkkää vaeltamista. Vähintään yhtä tärkeä rooli on Cherylin elämällä ja ennen kaikkea hänen äiti-suhteellaan. Cherylin elämä on vaellukselle lähtiessä kohtalaisen sekaisin: äiti on kuollut ja avioliitto päättynyt eroon. Vaelluksen edetessä Cheryl käsittelee äitinsä kuolemaa ja avioeroaan.

Minun täytyy muuttua. Juuri se ajatus ajoi minua eteenpäin noina kuukausina matkaa suunnitellessani: Minun täytyy muuttua. Ei toiseksi ihmiseksi vaan takaisin siksi, joka olin ollut - vahvaksi ja vastuuntuntoiseksi, selvänäköiseksi ja tarmokkaaksi, eettiseksi ja hyväksi. Ja PCT tekisi minusta sellaisen. 

Cheryl on huikea. Hän on niin rohkea ja sisukas, että se saa minut tuntemaan itseni todella pieneksi ja vaatimattomaksi. Toisaalta kirja osoittaa, että sitkeydellä ja päättäväisyydellä moni asia on saavutettavissa. Ei todellakaan helposti, mutta saavutettavissa kuitenkin. Tai ainakin yritettävissä.

Melkein haluaisin itsekin kokeilla, olisiko minusta tuollaiseen.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Teos, 2005, 366 sivua. 

Johanna Sinisalo on yksi suosikkikirjailijoistani. Ihailen hänen mielikuvitustaan ja taitoa kirjoittaa toinen toistaan käsittämättömämmistä ja kummallisemmista asioista niin uskottavasti, että lukija melkein uskoo niiden olevan totta.

Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on novellikokoelma, joka koostuu Sinisalon aiemmin julkaisemista ja yhdestä julkaisemattomasta novellista. Novellit on kirjoitettu 80-, 90- ja 2000-luvuilla.

Teemat vaihtelevat, ja novellit ovat keskenään hyvin erilaisia. Sorsapuisto-novellissa päähenkilö tappaa vanhuksen ja joutuu mekaanisten sorsien palvelijaksi. Toisessa novellissa eletään siirtolassa, jonne joutuvat AIDS:iin sairastuneet - ja diilerit. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu -novelleissa mennään pidemmälle menneisyyteen, ja ne kertovat hyvin kansantarumaisina siitä, miten naisilla oli taito hallita eläimiä.

Sinisaloon voi aina luottaa. Novellit ovat ehdottomasti laadukkaita ja niitä on ilo lukea. Koska novellit ovat niin monipuolisia, tarjoaa tämä kirja varmasti mielenkiintoista luettavaa hyvin monenlaiselle lukijalle. Itse pidän lähes jokaisesta novellista, mutta suosikikseni voisin nostaa esimerkiksi Me vakuutamme sinut -novellin, jossa mainostoimiston copywriter huomaakin työskentelevänsä jonkin suuremman myytin orjana. Novelli tuo minulle tyyliltään mieleen Sinisalon esikoisteoksen ja Finlandia-palkitun kirjan Ennen päivänlaskua ei voi, joka on mielettömän hyvä.

Vaikka tekstit ovat paikoitellen jopa yli 30 vuotta vanhoja, ovat ne kestäneet hyvin aikaa. Kaikkia kirjan novelleja yhdistää se, että niissä on jotain kummallista, jotain häiritsevää, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää. Kuten kirjan takakannessa sanotaan: "Näiden novellien lukemisen jälkeen ei mitään - ei edes itseä - voi katsoa enää niin kuin ennen, sillä kaikki mihin uskomme saattaakin olla häiritsevästi toisin."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Cecilia Fitzpatrick on Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä, kolmen kauniin tyttären ylpeä äiti ja uskollisen John-Paulin rakastava vaimo. Kunnes hän löytää täydellisen kotinsa ullakolta kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani", hänen miehensä on raapustanut kuoreen. 
Lopulta uteliaisuus voittaa ja Cecilia lukee miehensä viestin - ja aika pysähtyy. 
Kirjeessä John-Paul tunnustaa jotain kauheaa. Niin kauheaa että asian paljastuminen tuhoaisi paitsi Cecilian myös monen muun ihmisen elämän. Mutta miten Cecilia voisi pysyä vaiti, saati jatkaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka on salannut häneltä totuuden kaikki nämä vuodet? 

WSOY, 2014. 444 sivua. 
Alkuteos  The Husband's Secret, 2013. Suomentanut Helene Bützow. 


Hyvä aviomies on tarina salaisuuksista. Se on tarina asioista, joita jätetään kertomatta ja asioista, joita ei saada koskaan selville. Hyvä aviomies on myös tarina ihmissuhteista: parisuhteista ja perheistä, ystävyyksistä sekä lapsen ja vanhemman välisistä suhteista. Kaikkiin ihmissuhteisiinkin liittyy kuitenkin salaisuuksia.

Australialaisen Liane Moriartyn teoksen pääosassa on kolme naista. Cecilia on menestynyt Tupperware-myyjä, täydellinen äiti, vanhempainyhdistysaktiivi - oikea supernainen. Häntä ihaillaan ja arvostetaan, ja Cecilia ottaa arvostuksen mielellään vastaan.

Tess puolestaan karttaa sosiaalisia tilanteita, ja joutuu miehensä ja parhaan ystävänsä pettämäksi. Hän muuttaa lapsuudenkotiinsa toiseen kaupunkiin ja nuoruuden kuviot alkavat pyöriä mielessä.

Kaiken keskellä on Rachel, joka menetti teini-ikäisen tyttärensä parikymmentä vuotta sitten. Nyt Rachelin poika aikoo muuttaa New Yorkiin ja viedä mukanaan myös hänen ainoan lapsenlapsensa.

Vaikutti siltä, että kunkin ihmisen itsesuojeleva ylpeys esti riisumasta sielua paljaaksi pitkäaikaisen kumppanin edessä. Oli helpompaa teeskennellä, että enempää tiedettävää ei ollut, oli helpompaa vaipua vaivattomaan kumppanuuteen. Oli melkein kiusallista olla todella läheinen puolisonsa kanssa, sillä oliko mahdollista paljastaa suurimmat halunsa ja naurettavimmat pelkonsa ihmiselle, jonka oli juuri nähnyt puhdistavan hammasvälejään? 

Olin kirjan alussa hämmentynyt. Takakannen perusteella luulin, että pääosassa olisi Cecilia, että kirja kertoisi vain hänestä ja hänen perheestään. Kirjassa kuitenkin seurataan vuorotellen sekä Ceciliaa että Tessiä ja Rachelia. Sen vuoksi kesti hetken, ennen kuin pääsin tarinaan sisälle. Aluksi piti opetella niin monta henkilöä. Muistelen, että samaa ongelmaa oli myös Liane Moriartyn kirjassa Mustat valkeat valheet, jonka luin alkuvuodesta. Tämä tosin on hyvin pieni ongelma - se vain tekee kirjan alkuosasta hieman raskaan, ainakin minulle.

Muutoin tarina etenee jouhevasti. Liane Moriartylla on taito kirjoittaa kepeästi, helppolukuisesti ja viihdyttävästi, mutta kuitenkin niin, että tekstissä on sisältöä. Tässäkin kirjassa ollaan vakavien teemojen äärellä ja kevyen ulkokuoren alle on piilotettu ajatuksia herättävää asiaa.

Erityiset pisteet annan loppuratkaisusta, joka oli yllättävä. Se oli sopivan karu ollakseen realistinen. Hieno oli myös itse kirjankin loppu, joka aiheutti minulle kylmiä väreitä. Niin hienosti Liane Moriarty onnistui punomaan kirjan sanoman yhteen.

Elämässämme on monia salaisuuksia, jotka eivät koskaan paljastu meille.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Saari on karu, kaunis ja arvaamaton, ja sille nousevassa valkoisessa talossa asuu vuosisadallinen naisia, miehiä ja lapsia, jotka sukupolvi toisensa jälkeen rakastuvat, rakastavat, kapuavat yli vuorten, katoavat vuonoille, purjehtivat merten taakse, kertovat tarinoita ja kimmeltävät hankien keskellä kuin hopeiset suomut rantahiekalla."

Fabriikki, 2017. 352 sivua. 
Alkuteos Islandil ei ole liblikaid, 2013. Suomentanut Outi Hytönen

Islannissa ei ole perhosia on erikoinen kirja. Se on erikoinen monella tapaa: tyyliltään, typografialtaan, tunnelmaltaan ja tarinaltaan.

Erikoisuus on kuitenkin tässä kirjassa positiivista.

Kätlin Kaldmaan teosta kuvaillaan kustantajan sivuilla runolliseksi sukusaagaksi. Sitä se todella on. Kirja kertoo islantilaisesta suvusta, alkaen Gudrunista ja Jónista, ja päättyen Elíniin. Välissä on monia henkilöitä ja monia tarinoita, joista osa tuntuu todemmilta, osa taas kuin saduilta.

Kätlin Kaldmaan teksti on satumaista ja epätodellista. Jostain syystä teksti tuo mieleeni hetkittäin jopa Raamatun, välillä Kalevalan, välillä kansantarut ja saagat, välillä taas ihan tavalliset sadut sellaisina kuin me ne yleensä tunnemme. Toisinaan satumaisuus meinaa hukuttaa alleen itse tarinan, ja lukija joutuu pinnistelemään, jotta pysyy mukana juonessa.

"Elias Eliasson seisoi vuorella ja odotti tuulta. Elias Eliasson seisoi vuorella ja odotti maanjäristystä. Elias Eliasson seisoi vuorella ja kuuli kuin hiljaista huminaa ja niinpä hänen korvansa olivat ensimmäiset, jotka yli vuorten kuulivat myrskynjälkeisessä tyynessä hiljaisuudessa kellojen helähtelevän. Ja sitten hän jäi kaksien kellojen välille loukkuun. Hänen sisällään alkoi kasvaa pesä."

Tuntuu kuitenkin siltä, että ei haittaa, vaikkei aina pysyisikään täysin mukana juonen kulussa. Itse koen, että juonta tärkeämpää tässä kirjassa on tunnelma. Kätlin Kaldmaa onnistuu välittämään hienosti karun saaren tunnelman, meren arvaamattomuuden ja voiman, ja kuvailemaan kauniisti niin luontoa kuin ihmisten ajatuksiakin.

Kirjan kieli on hienoa ja vaihtelevaa, kokeilevaa. Välillä edetään pitkin lausein, välillä jopa listamaisesti. Kirja on täynnä vertauksia ja kielikuvia. Kielen lisäksi kaunista on myös typografia, jollaista en ole koskaan aiemmin nähnyt. Välillä sivulla on vain muutama sana, välillä teksti on aukeamalla ympyrän muodossa. Toisinaan tekstiä on sisennetty enemmän kuin muilla sivuilla, toisinaan teksti on peilikuvana.

Hieno mutta erikoinen. Lukekaa.

"Kun taivas ja maa kohtaavat, kun valtameri ja taivas kohtaavat, saa valtameri otteen taivaasta ja silloin sisällämme ja kohdallamme ja ympärillämme aukeaa valtameri, ja jos jalkojemme alla juuri nyt onkin kova pinta, kuinka kauan se saa siinä olla, kauanko siihen voi luottaa - vain niin kauan kuin valtameri on, vain niin kauan, kuin valtameri ei ota sitä meiltä pois. Valtameri on kaikkivoipa.  Valtameri on arvaamaton. Valtameri ei anna varoitusta. Valtameri on. Valtameri."

Islannissa ei ole perhosia on Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani. Se on osa trilogiaa, johon kuuluvat lisäksi runoteos Rakkauden aakkoset ja lastenkirja Lugu Keegi Eikellegitütre isast.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. balttialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Osallistun kirjalla myös Kirjoja ulapalla -lukuhaasteeseen, sillä kirjassa meri on keskeisessä roolissa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: