Peter ajaa minut kylän ulkopuolelle Kangerlussuaqin satamaan. Matkalla panen merkille tynnyrit, joista on rakennettu eräänlainen kaide rinteessä kulkevan tien laitaan maalaamalla tynnyrit keltaisiksi ja liittämällä ne ruosteisella teräsvaijerilla. Kaide on kuin teollisen ajan helminauha, dystopiamaailman joulukoriste. Kaikki siihen käytetty romu on amerikkalaisten jälkeensä jättämää, ja he myös kyhäsivät suojan. 

Itse satama on pieni aaltopeltikoppi vuonon poukamassa ja auki vain muutaman kuukauden vuodesta. Sen edustalla kenottaa kaksi korroosion runtelemaa laivaa. Nekin ovat amerikkalaisten paikalle tuomia ja tänne unohtamia. 

"Ja mitä helvettiä minun pitäisi niille tehdä?" Peter kysyy ivallisesti. "Hinata merelle ja upottaa pohjaan vai?"

Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkuklekka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät. 

Sitten alkaa pimeys. 

Like, 2021. 325 sivua.

Jenni Multisillan toinen psykologinen trilleri on todella vakuuttava tapaus. En saanut helmikuussa luettua melkein mitään - en osannut keskittyä enkä jaksanut lukea muutamaa sivua pidemmälle. Mitä tapahtui merenneidolle sai kuitenkin lukemisen tuntumaan hyvältä. Se oli niin vetävä ja taidokas, että liimasi minut sohvalle enkä voinut kuin kääntää sivua. 

Mitä tapahtui merenneidoille kertoo ilma-akrobaatti Nellasta, joka valmistautuu elämänsä rooliin Pieni merenneito -näytelmässä. Keskittymistä varjostaa kuitenkin Nellan parhaan ystävän Lindan katoaminen. Linda on ollut Oulun edustalla Varjakansaaralle tekemässä mystistä taideprojektia, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, ja kadonnut tuolta kyseiseltä, hylätyltä saarelta. Muut uskovat Lindan hukkuneen, mutta Nella ei ole asiasta yhtä varma. Tarinaan kytkeytyy myös samaisella saarella sata vuotta sitten tapahtunut veneonnettomuus, jossa hukkui parikymmentä naista.

Tarinaa kerrotaan useammassa aikatasossa ja lukijalle tipautellaan vihjeitä siitä, mitä on voinut tapahtua. Salaisuudet keriytyvät auki vähitellen. Kirja rikosmysteeri, mutta siinä on kyse myös ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnianhimosta.

Pidän hurjasti siitä, miten Multisilta luo tekstissään tunnelmaa. Autioitunut Varjakansaari ja hylätyt rakennukset ovat jo yksinään kutkuttava miljöö - etenkin kun puhutaan ihan todellisesta paikasta - mutta suurin vahvuus on taidokkaassa ympäristön kuvailussa. Lukija tuntee suolaisen meren tuoksun, niljakkaan merilevän ja purevan merituulen, joka saa kastuneet vaatteet jäätymään tönköiksi. 

Blogistania valitsee tänään vuoden parhaat kirjat. Osallistun kolmeen kategoriaan: Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon. 

Gummerus, 2021. 111 sivua.

Alkuteos The White Book, 2016. Suomentanut Taru Salminen.

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista / Gummerus, 2016

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarja on ollut minulle sellaista luotto-jännityskirjallisuutta, johon olen tarttunut, kun olen halunnut varmasti hyvän dekkarin. Nyt petyin. Poika varjoista käynnistyi hitaasti ja tuntui pitkään tylsältä. Yli 550 sivuinen teos olisi kaivannut reippaasti tiivistystä - tai vaihtoehtoisesti vain vauhdikkaamman juonen.

Adler-Olsenin dekkareille ovat olleet tyypillisiä hyvin mielikuvituksekkaat rikokset, ajoittain aika sairaatkin. Se nyt ei ole toki mikään tavoite, mutta tässä kirjassa mentiin jotenkin todella laimeita latuja. Oli talousrikoksia ja kavalluksia. Kiinnostavuutta kuvioon toi laittomien maahanmuuttajien rikollisliiga ja varjoissa liikkuva poika Marco, joka oli mielenkiintoinen hahmo. Se pelasti kirjan loppua.

★★★

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Gummerus, 2004

Rakastin Gavaldan novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja, ja olen pitänyt aika paljon monista muistakin hänen kirjoistaan. Kunpa joku odottaisi minua jossakin ei yltänyt samalle tasolle. Se oli ihan hyvä, asteikollani kolme tähteä - sellainen keskiverto kirja, sellainen, joka oli ihan kiva lukea, mutta jonka olisin myös voinut jättää lukematta.

Teos on Gavaldan ensimmäinen novellikokoelma, joten ehkä se näkyy. Hän kirjoittaa kyllä tässäkin ihan sujuvaa ja oivaltavaakin tekstiä: osa novelleista on oikeinkin hyviä novelleina, mutta kokonaisuudesta jää silti jollain tavalla huono fiilis. Ehkä se johtuu siitä, että novellit ovat kaikki jollain tavalla surullisia tai inhottavia, niissä on aika vähän hyvää. Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja teki vaikutuksen lämminhenkisyydellään, mutta tämä ei sellainen ole.

★★★

Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa / äänikirja / Art House, 2020

Kaikki paitsi käveleminen on turhaa oli bongaus Instagramista, ja mikäs sen paremmin olisikaan sopinut koiranulkoilutuskävelyille.

Norjalainen Kagge on kova kävelemään: ihan kotikulmilla paikasta toiseen, uusissa kaupungeissa niihin tutustuen ja vähän haastavammissakin olosuhteissa vaeltaen. Olen itsekin kova kävelemään (en tosin yhtä kova kuin Kagge), joten löysin kirjasta paljon sellaista, johon voin samaistua. Kagge pohtii kävelemistä monelta kantilta ja kirja oli mukavaa kuunneltavaa, vaikkei mikään maailmoja järisyttävä teos ollutkaan.

★★★★ 

Hapanjuurileipurien parhaat: Readme.fi, 2019, 256 sivua. 

Hapanjuuri taipuu: Readme.fi, 2020, 252 sivua. 

Hurahdin syksyllä hapanjuurileivontaan. Olen aikaisemminkin tehnyt oman juuren ja leiponut sillä leipää, mutta ennen tätä olen käyttänyt aina ripauksen hiivaa apuna.

Syksyllä tein uuden juuren ja siitä lähtien olen leiponut pelkällä hapanjuurella - hiiva on jäänyt kokonaan. Hapanjuurileivonta on ihan uskomattoman koukuttavaa ja hapanjuureen tehty leipä paljon hiivaleipää maukkaampaa. Lisäksi hapanjuurileipä sopii ainakin omalle vatsalleni hiivalla kohotettua paremmin.

Itse tein juuren muilla ohjeilla, mutta Eliisa Kuuselan Leipävallankumous on superhyvä opas hapanjuurileivonnan aloittamiseen. Kirjassa annetaan ohjeet oman juuren tekemiseen ja opastetaan lukija kädestä pitäen hapanjuurileivonnan prosessiin. Kirja auttaa ymmärtämään, miksi asioita tehdään ja mitä taikinassa tapahtuu. Hapanjuurella leipominen saattaa aluksi tuntua monimutkaiselta, mutta kun prosessin ymmärtää, se on lopulta ihan yksinkertaista. 

Leipävallankumous-kirjassa on perusreseptejä, joilla hapanjuurileipuri pääsee hyvään alkuun. Täytyy tunnustaa, että itse sovellan aika paljon, enkä taida olla leiponut suoraan millään Leipävallankumouksen resepteistä. 

Kun hapanjuurella leipomisen perusasiat ovat hallussa, kannattaa tarttua kirjaan Hapanjuurileipurien parhaat. Siihen on koottu reseptejä, joiden takana on useita leipureita. Tästä kirjasta aktiivikäytössäni on muun muassa Karpalo-cashewpähkinäleipä.

Eliisa Kuuselan tuorein hapanjuuriteos on viime vuonna julkaistu Hapanjuuri taipuu. Se kannustaa kokeilemaan. Kun osaat perusasiat, muuta reseptiä hieman. Hapanjuuri taipuu opastaa, mitä ehkä kannattaa kokeilla ja mitä muuttamalla samasta pohjareseptistä voi saada ihan erilaisen.

Kaikki Kuuselan kirjat ovat helppolukuisia ja reseptit yksinkertaisia seurata. Kirjat on taitettu kauniisti ja kuvat upeista leivistä ovat huikeita. Suosittelen, jos leivän leipominen yhtään kiinnostaa.  Ole kuitenkin varuillasi, sillä kuten alussa sanoin, hapanjuurileivontaan jää koukkuun. Jossain vaiheessa huomaat, että juuri pöhisee keittiössä, tasoilla on taikinoita siellä sun täällä ja jääkaapissa kylmälevossa vielä muutama.

Ja kun et leivo, selailet Facebookin Hapanjuurileipurit-ryhmää. Sieltä saat vinkkejä ja voit ihailla upeita leipiä, joissa on taidokkaita koristeviiltelyjä.  Itse olen vielä ihan noviisi, enkä haaveilekaan sellaisista, mutta hyvää leipää saa vaikkei ulkonäkö olisikaan ihan priimaa. Postauksen kuvaankaan päätynyt maalaisleipä aurinkokuivatuilla tomaateilla ei ollut ulkoisesti järin kaunis. Maku on kuitenkin tärkein - ja sitä on hapanjuurileivässä lähes mahdotonta pilata.

Otava, 2021. 395 sivua. 

Johanna Elomaan tuore Sinä päivänä kun synnyin on kirja, josta en oikein ota selkoa. En tiedä, mitä se yrittää olla - tai mitä se on. Ajoittain rakastan sitä ja haluaisin antaa sille täydet viisi tähteä, mutta toisina hetkinä se ärsyttää ja turhauttaa. Se on jollain tavalla ihan todella hieno, mutta samanaikaisesti tuntuisi kaipaavan vielä viilaamista. Tai ehkä juuri sen ajoittainen rosoisuus tekee siitä hyvän.

Palataan vähän taaksepäin. 

Sinä päivänä kun synnyin kertoo Pinjasta ja Keijusta, helsinkiläisistä ystävyksistä. He ovat parikymppisiä, lukionsa päättäneitä nuoria naisia, joilla on koko elämä edessä. He juhlivat kesäyössä, kävelevät käsi kädessä Aleksanterinkadulla, ottavat polaroid-kuvia rantakalliolla ja kuuntelevat Ultra Brata - välillä vähän muutakin.

Elokuun he kulkivat pitkin Helsingin katuja kuin omistaisivat niistä jokaisen. Oli kuumin kuukausi vuosikymmeniin ja radiosta soi Tehosekoittimen Asfaltti polttaa. Vapaus väritti illat kullankeltaisiksi ja se kesä oli kultahipun verran kallisarvoisempi kuin aiemmat. Sillä reilun neljän kuukauden kuluttua vuosituhat vaihtuisi toiseen, kellot seisahtuisivat ja maailma liukuisi pois uriltaan, niin puhuttiin. 

Kesä päättyy ja opinnot alkavat. Kauppakorkean kauluspaidat ja merkkilaukut eivät kuitenkaan ole ystävyksiä varten, vaan he lähtevät kiertämään Kakkois-Aasiaa. Asenne ei muutu, ei ainakaan heti.

En voi väittää liiemmin pitäneeni kirjan alkuosasta. Bileitä, huumeita, miehiä - sukupolvitarinaksi kuvaillussa kirjassa oli varmasti monelle jo alkuosassa samaistumispintaa, mutta minulle ei. Olen toki kymmenen vuotta liian nuori, mutta en usko sen olevan ainoa syy. Ärsyynnyin siitä, että Pinjan ja Keijun ystävyys ei tuntunut kovin terveeltä. Teki mieli ravistella Pinjaa ja käskeä häntä joskus tekemään niin kuin itse ajattelee parhaaksi.

Ehkä se oli tarkoituskin, ja onneksi kirja muuttui. Se tosin muuttui niin yllättäen, etten ole varma mitä siitä ajattelisin. Nuoruuden biletystarina muuttui kasvukertomukseksi, rakkaustarinaksi ja matkaksi halki Afrikan, päätepisteenään New York. Matka vei kaksoistornien juurelle terrori-iskun hetkelle ja uutistoimitukseen tsunamin jälkimaininkeihin. Se vei lääkärin leikkauspöydälle kohtu revenneenä ja vanhan puutalon terassille selaamaan muistoja hattulaatikosta. 

Pinja katsoi kultakantista kirjaa, joka lepäsi avoimena hänen sylissään. Hän hymyili kaksikymmentä vuotta nuoremmalle itselleen. Lyijykynällä hahmoteltu mustavalkoinen kuva oli taitavasti piirretty. Pinja istui siinä veneen laidalla kesätuulessa ja nauroi eikä välittänyt siitä, että hiukset menivät solmuun. Nyt hän kosketti ääriviivoja ja mietti, mitkä olisivat värit, jos värejä olisi. 

Johanna Elomaa kuljettaa Pinjan tarinaa läpi vuosien: nykyhetkessä ja takaumissa, joita on kirjasta valtosa. Rakenne on selkeä ja juonenkuljetus toimivaa. Lyhyet luvut rytmittävät tarinaa ja vaativat lukemaan lisää.

Elomaan teksti on sujuvaa, ajoittain hyvinkin tunnelmallista ja kaunista. Kirjailija myös yllättää, ja vaikken tiedä pidänkö hänen yllätyksestään, on se kirjoitettu tarinaan taitavasti.

Samalla kun Sinä päivänä kun synnyin on kasvukertomus, sukupolvitarina, ystävyyskuvaus ja matka läpi maiden ja katastrofien, on se myös kunnianosoitus Ultra Bralle. Se on asia josta pidän, mutta joka myös tökkii. Elomaa hyödyntää kirjassaan vahvasti Ultra Bran kappaleiden nimiä ja sanoituksia - ihan jo kirjan nimestä ja osien nimistä lähtien. Sen lisäksi tarinassa kuunnellaan moneen otteeseen Ultra Brata, siinä lauletaan Ultra Brata. Kappaleiden sanoja on kirjoitettu tekstiin auki, ja välillä myös leipätekstissä viljellään viittauksia yhtyeen kappaleisiin.

Se olisi aivan loistava tehokeino, jos sitä ei käytettäisi puhki. Nyt se alkaa varsinkin kirjan alkuosassa tuntua kirjan tärkeimmältä tarkoitukselta ja toimia itseään vastaan. Niin paljon kuin Ultra Brasta pidänkin. 

Mariankadun yksiön seinät alkoivat täyttyä kuvista. Pinjan kultakantinen kirja tarinoista. Ne kaikki kertoivat heistä ja heidän seikkailuistaan. Ne kaikki oli nimetty samoin. Tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Uskon, että Sinä päivänä kun synnyin on kirja, joka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Se teki vaikutuksen, mutta jäi myös häiritsemään. Voi olla, että jossain vaiheessa unohdan ne asiat, jotka minua tällä hetkellä ärsyttävät, ja muistan vain kirjan ansiot. Tämä saattaa olla niitä kirjoja, joille antaisin kaksi kuukautta lukemisen jälkeen sen täydet viisi tähteä.

Vielä ei kuitenkaan ole sen aika, niin paljon kuin kirjasta lopulta pidinkin.  

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, joka hapuilee lukutunnelmissaan, mutta muutamat psykologisesti jännittävät koukut saavat hänet lukemaan kirjan alusta loppuun.