Lara Jean didn’t expect to really fall for Peter. She and Peter were just pretending. Except suddenly they weren’t. Now Lara Jean is more confused than ever. When another boy from her past returns to her life, Lara Jean’s feelings for him return too. Can a girl be in love with two boys at once? 

Simon & Schuster Books for Young Readers, 2015. 
8 h 59 min, lukija Laura Knight-Keating. 

Ihastuin vähän aikaa sitten kuuntelemaani nuortenkirjaan To All The Boys I've Loved Before, joka kertoi Lara Jeanista ja hänen poikasotkuistaan. Kirja oli hyväntuulista teinihömppää - oikein sellaista vaaleanpunaista hattarapilveä, joka laittoi nauramaan ääneen ja veti hymyn korviin.

Jatkoin heti perään sarjan toisella osalla, kirjalla P.S. I Still Love You. Se oli melkein yhtä hyvä.

Kirja jatkaa suoraan siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa päättyi. Henkilöt ovat samat, mutta osa ensimmäisen kirjan sivuhenkilöistä nousee tärkeämpään rooliin. Päähenkilö on tietysti edelleen Lara Jean, joka tuntuu ehkä hiukan kasvaneen ensimmäisestä kirjasta. Keskiössä ovat ensimmäisen osan tapaan ihmissuhteet: nyt Laran ja poikien välisten suhteiden lisäksi enemmän myös hänen ystävyyssuhteensa.

P.S. I Still Love You on samalla tavalla iloinen kuin sarjan avausosa - oikea hyvänmielenkirja. Nautin sen kuuntelemisesta, ja mikäs näin taidokkaasti kirjoitettua ja sen lisäksi taidokkaasti luettua kirjaa on kuunnellessa. Tykästyin Laura Knight-Keatingin lukutyyliin jo ensimmäisen kirjan kanssa, mutta en voi kuin ihailla hänen luontevaa tyyliänsä lukea.

Sarjan viimeinen osa pääsee kuunteluun ihan pian!

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Sivilisaatio, joka on rakennettu hitaasti kymmenen vuotta Sammutuksen jälkeen, sinnittelee henkitoreissaan. Vastustaja on ylivoimainen, ja se on ollut vähällä tuhota koko läntisen Ruotsin sotajoukot. 

Muutama harva selviytyjä on kerääntynyt Carlstenin linnoitukseen. He ovat loukussa kuin rotat, vihamielisen piirityksen keskellä. Täytyy olla keino pysäyttää kammottava vihollinen - heidän on yritettävä, vaikka se jäisi heidän viimeiseksi teokseen. Mutta miten paeta piirityksestä? Onko jossain vielä muita selviytyjiä? Ja onko maailmasta edes mitään jäljellä, pelastettavissa? 

Jalava, 2018. 342 sivua. 
Alkuteos Stjärndamm, 2016. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Mietin pitkään, viitsinkö lukea tätä kirjaa lainkaan. Pidin valtavasti Lars Wilderängin trilogian avausosasta Tähtikirkas, joka kertoi siitä mitä tapahtui, kun sähköt hävisivät ja kaikki elektroniikka tuhoutui. Ruotsiin sijoittuva kuvaus siitä, miten yhteiskunta rakennettiin uudestaan tällaisen muutoksen jälkeen, oli todella kiinnostavaa.

Sarjan toinen osa, Tähtisade, tuotti kuitenkin pettymyksen. Kirja oli täynnä sotimista, ja lähti muutenkin niin vahvoille scifi-urille ja jopa kauhun suuntaan, ettei se oikein ollut enää minua varten.

Syksyllä ilmestynyt trilogian päätösosa Tähtipöly on jotain ensimmäisen ja toisen kirjan väliltä. Se on scifi-kirja, jonka alkuosa muistuttaa hyvin paljolti Tähtisadetta, ja sen henkeä ja asetelmaa. Soditaan vihollista vastaan, puolustetaan linnoitusta, koitetaan pelastaa maailma. Pohdin mielessäni, miksi ihmeessä päätin tämänkin lukea.

Onneksi tilanne parantuu ja kirjan loppuvaiheessa päästään hetkittäin taas siihen, mistä Tähtikirkkaassa pidin. Kyse on selviytymisestä: sekä henkilöjen että yhteiskunnan tasolla. 

Kuten trilogian aiemmissa osissa, myös tässä kirjassa seurataan useampia henkilöitä. Henkilöt ovat jo pääosin tuttuja, ja mukana ovat niin Anna Ljunberg, Filip Stenvik kuin Gustaf Silverbanekin. Kirja punoo koko trilogian ajan mukana keriytyneet langanpäät yhteen, joskin loppuratkaisu on mielestäni hämmentävä ja jotenkin kaikessa mahdottomuudessaan jopa vähän korni. No, eipä kai tällaiselta kirjalta kovin realistista loppuakaan voi odottaa - eivät realistisia ole tapahtumatkaan.

Nopealukuinen kirja, joka päättää trilogian kohtalaisesti. Ei suuri lukuelämys, mutta ei tämän lukeminen varsinaisesti harmitakaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Like

Otava

Bazar

WSOY

Tammi

S&S 

Gummerus

Neljä pennitöntä opiskelutoveria muuttaa New Yorkiin. Komea Willem haluaa näyttelijäksi, sukkela JB taidemaalariksi ja turhautunut Malcolm arkkitehdiksi. Nelikon keskiössä on säkenöivä, salaperäinen Jude, jonka traumaattinen menneisyys ei jätä ystävyksiä rauhaan. 

Siinä missä rakkaus, menestys ja addiktiot osoittautuvat vuosien mittaan ohimeneviksi ilmiöiksi, pysyttelee Jude sitkeästi kaiken avun ulottumattomissa. 

Tammi, 2017. 945 sivua.
Alkuteos A Little Life, 2015. Suomentanut Arto Schroderus.

Hanya Yanagiharan viime vuonna suomennetusta romaanista Pieni elämä on kirjoitettu niin paljon, että kerron oman mielipiteeni lyhyesti.

En muista vähään aikaan lukeneeni näin ahdistavaa ja kurjuutta täynnä olevaa kirjaa. Pieni elämä on teos, jossa riittää kamalia asioita. Kun luulet, että henkilöillä ei voisi mennä enää huonommin, voit olla varma siitä, että näin kuitenkin tapahtuu.

Jos siis kaipaat kevyttä luettavaa, tämä teos ei ole sinua varten. Kirja on raaka ja brutaali, siinä on masennusta, kipua, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. En voi olla miettimättä, millaisesta taustasta kirjailija itse tulee, kun kirjassa kuvataan niin epämiellyttäviä tekoja ja asioita. Lukiessani pohdin usein, miksi ihmeessä kiusaan itseäni lukemalla jotain tällaista. Olen vähällä jättää kirjan kesken, mutta jatkan kuitenkin.

Kirjan päähenkilö on Jude - mies, joka haluaa pitää ihmiset hyvin kaukana itsestään. Hän on kokenut lapsuudessaan trauman, tai traumoja, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä hyvin pitkään sen jälkeen. Kirjassa seurataan myös Juden kolmea ystävää: Willemiä, JB:tä ja Malcolmia, mutta kaikki kytkeytyy aina Judeen.

Tarina käynnistyy hieman hitaasti, sillä henkilöitä on paljon, mutta sen jälkeen teksti soljuu eteenpäin. Kirjalla on mittaa, mutta ei koko elämää kovin paljon vähempään voisi saada mahtumaan.

Pieni elämä on raskas, mutta ei suinkaan huono. Vaikka olenkin sitä mieltä, että asia olisi tullut selväksi vähän vähemmilläkin kauheuksilla, on Pieni elämä äärimmäisen taidokkaasti kirjotettu romaani. Se on kuvaus yhdestä pienestä elämästä ja muutamasta muusta siinä sivussa.

Kirja on tarina ystävyydestä ja siinä se onnistuukin mielestäni parhaiten. Juden, Willemin, JB:n ja Malcolmin kasvamista parikymppisistä keski-ikäisiksi on kiinnostavaa seurata - sitä, miten ystävyys muuttuu ja kehittyy vuosien myötä. Ystävykset elävät nyky-yhteiskunnan normeista poikkeavaa elämää: he eivät halua (Malcolmia lukuunottamatta) mennä naimisiin, he eivät halua hankkia lapsia. He ovat tyytyväisiä siihen, että ovat ystäviä, eivätkä välttämättä kaipaa parisuhdetta tai perhettä.

Hanya Yanagihara kertookin Me Naiset -lehden haastattelussa elävänsä itse samalla tavalla ystäviensä kanssa. Hän haluaakin saada kirjallaan ihmiset ajattelemaan myös sitä, miten perhe tänä päivänä määritellään. Kiinnostavaa!

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

”Elä rohkeasti, Clark”, Will sanoi Louisalle ennen kuolemaansa. Nyt Louisa ”Lou” Clark, englantilaisen pikkukaupungin tyttö, pakkaa mehiläissukkahousunsa, levittää siipensä ja tekee viimein unelmista totta. Hän muuttaa New Yorkiin uuden työn ja elämän perässä mutta yrittää samaan aikaan pitää yllä etäsuhdetta poikaystävänsä kanssa. 

New York huumaa, haastaa, yllättää ja tempaisee Louisan kauas mukavuusalueeltaan. Kaikki ei totisesti mene niin kuin suunnitelmissa – etenkään kun tekee töitä superrikkaiden talossa, joka on täynnä salaisuuksia ja suuria persoonia. Uuden ja vanhan elämän repiessä häntä kahtia Lou joutuu pohtimaan, kummalle puolen Atlanttia oikein kuuluu. Ja kuka todella on Louisa Clark ja mitä hän haluaa?

Gummerus, 2018. 502 sivua. 
Alkuteos Still Me, 2018. Suomentanut Heli Naski. 

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista. Pidin myös trilogian toisesta osasta Jos olisit tässä, mutta se ei yltänyt avausosan tasolle. Trilogian päätösosa, Elä rohkeasti, on sekin hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olisi mahdollista.

Kirjassa seurataan Louisan uutta elämää New Yorkissa. Lou on lähtenyt vuodeksi toteuttamaan unelmaansa ja sanomaan asioille kyllä. Hän työskentelee masennuksesta kärsivän puolalaisnaisen avustajana ja kohtaa haasteita, joissa venyvät sekä hänen moraalinsa että pinnansa. Samaan aikaan Lou elää etäsuhteessa ensihoitaja-Samin kanssa, mutta välimatka on koitua kohtaloksi.

Louisa on kaikessa kohelluksessaan ja persoonallisuudessaan kiinnostava hahmo, eikä tätäkään kirjaa lukiessa tule tylsää. New York tuo kirjaan oman kulmansa ja erottaa sen aiemmista osista. Tarina ei tunnu kahteen aikaisempaan kirjaan verrattuna saman toistamiselta.

Genressään Elä rohkeasti ei kuitenkaan lopulta tarjoa mitään kovin uutta. On romantiikkaa ja suhdesotkuja ja samalla pohditaan hiukan synkempiä asioita, mutta sitäkin aika vähän. Olen perinteisesti pitänyt Jojo Moyesin kirjoissa siitä, että vaikka kirjat ovat viihdettä, on taustalla usein jonkin syvempi ajatus. Tästä kirjasta se tuntuu puuttuvan - kirja on kovin perinteistä chick litiä.

Loun lisäksi kirjassa on paljon muitakin kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta valitettavasti pelkät hyvät hahmot eivät aivan täysin kanna viittäsataa sivua. Kirja on ihan hyvä, ja jos se olisi itsenäinen teos, se voisi olla jopa keskimääräistä parempaa chick litiä. Trilogian avaus Kerro minulle hyvää oli kuitenkin niin loistava, että tämäkin jatko-osa tuottaa pienen pettymyksen.

Osa minusta toivoo, ettei loistava ja erilainen Kerro minulle jotain hyvää olisi koskaan saanut jatkoa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kalenteri on ehtinyt jo melkein joulukuun puoliväliin asti, mutta vasta nyt saan aikaiseksi listata marraskuussa lukemani kirjat.

Marraskuu oli kohtalainen lukukuukausi. Lähdin loppukuusta reissuun, joka sisälsi pitkiä mannertenvälisiä lentoja. Kuvittelin että lukisin lennoilla satoja sivuja, mutta todellisuus oli toinen. Taisin lukea menomatkalla 50 sivua.

Kaikkiaan sain luettua marraskuussa viisi kirjaa, joista kaksi kuuntelin äänikirjoina.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (äänikirja)

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before (äänikirja)

Laia Jufresa: Umami

Katja Lahti: Lasitehdas

Kaksi perhettä mahdollisuuksiensa rajoissa. Kaksi nuorta hapuilemassa niiden yli. Yhteinen joulu pyöräyttää jokaisen peilin eteen: Kuka minä olen, mistä unelmoin? Kuka ansaitsee ja mitä?

Juhani painaa hommia lasitehtaalla ja unelmoi omasta talosta, jonka pihapuiden alla lapset saisivat telmiä. Irina rullaa permanentteja sormet kivistäen ja tekee designlöytöjä kirpputoreilta. Rogerilla on jo kaikkea, paljon, ja Christina ei tiedä mitä sillä tekisi. Juhalla ja Lotalla on vastaus, se vanhin kaikista.

S&S, 2018. 300 sivua. 

Katja Lahden esikoisteos Lasitehdas on hämmentävä kirja. Ahmin sivuja, niin kiinnostava se on, ja eläydyn kahden keskenään niin erilaisen perheen elämään. Nauran ja myötäelän.

Kun kirja loppuu, olo on kummallinen. Tuntuu siltä, että kirja oli aivan valtavan hyvä, mutta jokin pieni ääni päässäni miettii, mikä ihmeessä tästä kirjasta oikein teki niin hyvän. Se oli jotenkin ihan kamalan tavallinen - kertoi tavallisten ihmisten elämistä - mutta ehkä juuri se tekee kirjasta niin hyvän.

Lasitehdas on tarina kahdesta perheestä, jotka kohtaavat. Toinen perhe on duunariperhe: Juhani tekee töitä lasitehtaalla ja haluaisi rakentaa talon, mutta lama muuttaa suunnitelmat. Irina tekee hommia kampaamossa, vaikka oikeasti haluaisi ehkä tehdä jotain ihan muuta. Perheen poika Juha liikkuu välillä vähän huonommissa kaveripiireissä.

Toinen perhe on varakas suomenruotsalaisperhe. Roger tulee rikkaasta suvusta, jolla on kartano Paraisilla, kokkeineen kaikkineen. Christina on ensin Kristiina, ihan tavallinen nainen, määrätietoinen ja tavoitteita täynnä, mutta muuttuu kun tulee Rogerin sukuun. Pariskunnan tytär Lotta kapinoi keskiluokkaisuutta vastaan.

Kun Juhani ja Irina saavat lottovoiton, elämä muuttuu. Ja kun molemmat perheet tapaavat joulupöydässä, kaksi eri maailmaa törmää.

Ja kai se on niin, että kaikki ihmiset ovat loppujen lopuksi ihan spedejä, ikään, sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Sivistys on vain ohuen ohut kalvo ihmisen pinnalla, joskus se irtoaa vahingossa ja joskus sen haluaa repiä irti ihan itse. Sen alta paljastuvat kaikki rosot ja särmät, myös varakkaassa, vaikutusvaltaisessa ja tyylikkäässä ihmisessä.
Lasitehdas on hieno kirja kahdesta perheestä ja erilaisista ihmisistä. Toinen perheistä on saanut hyvät lähtökohdat jo syntymässään, toinen saa lottovoiton myöhemmin. Kirja käsittelee taidokkaasti luokkaeroja ja niiden törmäämistä. Voiko luokkaerojen väliset kuilut ylittää - vai onko sellaisia lopulta edes?

Kirja on jaoteltu osiin, joissa seurataan eri henkilöitä. Ensin kuljetaan yhtä matkaa Juhanin ja Irinan kanssa, välillä seurataan Juhaa, sitten Rogeria ja Christinaa ja Lottaa. Lopussa henkilöt vaihtelevat usein. Luvun alkuun on painettu seurattavan henkilön lisäksi vuosiluku. Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja huomaan kiintyväni heihin.

Lasi. Se on oikeastaan nestettä, tiesitkös? Et varmaan tiennyt. --
Mutta niin se on, lasilla ei ole sulamispistettä. Ikkunalasitkin valuvat hitaasti alaspäin koko ajan. Joku on laskenut, että merkittävään valumiseen kuluisi huoneenlämmössä aikaa monta kertaa koko universumin iän verran. 

Välillä perehdytään lasitehtaaseen ja lasiin. Nämä osiot ovat valtavan mielenkiintoisia! Ne tukevat tarinaa, onhan Juhani lasitehtaalla töissä. Joku voi löytää niistä myös symboliikkaa. Kaiken lisäksi niistä oppii rutkasti uutta.

Rakkaus oli sanaton sopimus, jossa hyväksyttiin toisen osapuolen liimatut kahvat, krakeloitumiset ja kolhut, eikä pyydetty alennusta. Luvattiin vain olla kolhimatta enempää.

Katja Lahti kirjoittaa kauniisti. Teksti on helppolukuista ja toteavaa, mutta sisältää kauniita ajatuksia ja kielikuvia.

Vahva ja toimiva kokonaisuus, ei voi muuta sanoa. On aina yhtä kiva yllättyä näin iloisesti, etenkin kotimaisten teosten kanssa.

Kun jäljet piti siivota, työväki kutsuttiin paikalle. Siitähän se palkka tuli. Ei se ollut oikein, mutta ei se ollut väärinkään. Se vain oli.