On kaunis loppukesän päivä, taivas on sininen ja kantaa heleänvärisiä kuumailmapalloja, mies on lähtenyt ostamaan ruusuja, nainen pukeutuu valkoiseen leninkiin. Kaikki on hyvin ja valmista vieraiden tulla, viini on kylmää, pöytä on katettu. 

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla. Tunnit kuluvat, ja tahoillaan illallisille osallistuvat vieraat valmistautuvat juhliin tietämättä, että juuri tämä päivä, juuri nämä illalliset ovat sellaiset, joiden jälkeen kaikki on toisin. 

Siltala, 2016. 190 sivua. 

Helmi Kekkosen episodiromaani Vieraat on hieno kirja. Se on tarina joukosta ihmisiä, jotka ovat kaikki tulleet jonkinlaiseen elämän risteyskohtaan.

Kaikki kirjan henkilöistä ovat saapuneet illalliskutsuille. Kutsuja emännöi Senja, kirjan päähenkilö, joka tuskailee keskenmenojen ja lapsettomuuden kanssa. Senja saa paniikkikohtauksia, hänen elämänsä on jokseenkin sekaisin, ja illalliskutsut ovat yksi keino koittaa esittää normaalia. 

Sekaisin tuntuu olevan myös monen vieraan elämä. Illalliskutsuille saapuneita henkilöitä seurataan kutakin yhden luvun verran. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti yksien illalliskutsujen ajanjaksolle, henkilöiden elämiin ja ajatuksiin päästään pienessä hetkessä kohtalaisen syvälle.

Senjan lisäksi lukija pääsee kurkistamaan muun muassa naapurin nuoren äidin Annan ja hänen pienen poikansa Toivon elämään - ja vaikka kirjassa katsotaan Annan pään sisälle, itse asiassa Toivo on juuri se, jonka lasta kovasti haluava Senja on illalliselleen kutsunut.

Alvan ja Danielin kautta käsitellään traumaattista lapsuutta, Laurin kautta sitä, miten tehdä suuria päätöksiä ja kertoa todellisista tunteistaan. Nämä vain joitakin mainitakseni.

Kaikilla henkilöistä tuntuu olevan omat ongelmansa. Liikaa ei kuitenkaan synkistellä, vaikka sävy kirjassa onkin paikoin melankolinen. Teksti soljuu kauniisti eteenpäin, mutta mieleen jäävät silti erityisesti juuri henkilöt.

Henkilöiden lisäksi Vieraat tekee vaikutuksen tunnelmallaan. Tapahtumat sijoittuvat helteiseen Helsinkiin, ja kirja onkin parhaimmillaan luettuna 30 asteen säässä, kuten minä tein. Helsingin yllä rauhallisena lipuvat, kannestakin tutut kuumailmapallot toistuvat tekstissä moneen kertaan, ja tunnelma on raukea ja jollain tavalla pysähtynyt, kuten helteellä yleensäkin.

Hänen puhelimensa on sängyllä. 
Ruudussa vilkkuu tuntematon numero. 
Senja vastaa, ja hetken kuluttua hän ymmärtää ettei tämä ilta ole alku vaan loppu, mutta sitä kukaan olohuoneessa olevista vieraista ei vielä tiedä. 
He seisovat vieretysten keskellä olohuonetta, kuumissaan, hermostuneina ja nälkäisinä, odottavat mitä seuraavaksi tapahtuu, ehkä (salaa) toivovat etteivät olisi ikinä tulleetkaan. 

Helmi Kekkonen on kirjoittanut ennen tätä kaksi romaania ja yhden novellikokoelman. Tulen varmasti tutustumaan myös niihin, sen verran vakuuttava tämä kirja oli.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kesäkuussa osallistuin elämäni ensimmäiselle lukumaratonille ja yllätyin, kuinka hauskaa se oli. Yöpöydän kirjat -blogin Niina emännöi elokuun lukumaratonia, joten onhan sitä lähdettävä mukaan siihenkin - varsinkin, kun olen mökillä, ja täällä tulee luettua paljon muutenkin.

Varsinainen  maratonpäivä on 4. elokuuta, mutta ajattelin aloittaa tämän päivän puolella. Starttaan klo 18.45.

Keskeneräisiä kirjoja on kertynyt paljon ja uusiakin on kasa mukana. Luettavaa siis riittää. Ajattelin lukea loppuun Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia sekä Zadie Smithin Swing Timen. Ehkä... Voi tosin olla, että päädyn aloittamaan jotain ihan uutta. Katsotaan!

Päivitän tähän postaukseen lukumaratonin etenemistä.

***

Klo 20.45 : luettuna yhteensä 151 sivua

"Toimittaja Magdalena Hansson on muuttanut takaisin kotikaupunkiinsa Hagforsiin ja aloittanut työt paikallislehdessä. Uusi alku ei kuitenkaan ole ongelmaton, etenkään ihmissuhteiden saralla.
Kun pyromaani sitten alkaa piinata paikkakuntaa, Magdalena joutuu pohtimaan lintukodon kulissien taakse kätkeytyviä kipupisteitä. Omakotitalo toisensa jälkeen palaa maan tasalle paljastaen samalla uhrien sivusuhteet ja vanhat kaunat. Vähitellen pelko hiipii jokaiseen kotiin, sillä pikkukaupungin kaikilla asukkailla on jonkinlainen kytkös toisiinsa ja omat synkät salaisuutensa.
Mikä on pyromaanin uhrien yhteinen nimittäjä, ja kuka on seuraavaksi vuorossa?"

Tammi, 2018. 383 sivua. 
Alkuteos Pojken som slutade gråta, 2012. Suomentanut Terhi Vartia. 

Luin tammikuussa Ninni Schulmanin dekkarisarjan avausosan Tyttö lumisateessa. Pikkukaupungin arjesta ja paikallislehden toimittaja Magdalenasta kertova kirja oli hyvin perinteinen dekkari, mutta laadukkaasti kirjoitettu sellainen. Siksi odotin mielenkiinnolla sarjan toisen osan suomennosta.

Kun Tyttö lumisateessa pyöri ihmiskaupan ympärillä, on Poika joka ei itke ehkä jopa vielä sarjan avausosaakin perinteisempi dekkari. Kirjassa jahdataan pyromaania, joka sytyttelee pikkukaupungin taloja tuleen. Samalla käsitellään syrjäytymistä, joka on tietysti hyvin tärkeä ja ajankohtainen teema.

Tarina etenee joutuisasti ja sujuvasti, eikä kirjan parissa tule tylsää. Mitään kovin uutta ei tämäkään teos tarjoa, mutta on hyvä tyylilajinsa edustaja. Lukijaa johdatellaan loppuratkaisua varten moneen suuntaan, mutta lopullinen ratkaisu tulee yllätyksenä. Ehkä jopa vähän liian.

"Olen valmis. Olen harjoitelut riittävästi, ja osun jo helposti ämpäriin kahdenkymmenen metrin päästä. Nautin vedellä täytettyjen pullojen painosta käsissäni ja siitä, että pystyn säätelemään voimaa ja suuntaa. Näen jo mielessäni, miten hän ryntäilee ympäriinsä kuin aavikkorotta liekehtivässä terraariossa."

Kuten ensimmäisessä osassa, pidän myös tässä pikkukaupungin arjen kuvauksesta ja henkilöistä, joihin alkaa sarjan tässä vaiheessa jo kiintyä. Toistaiseksi tapahtumat on onnistuttu säilyttämään vielä jokseenkin aitoina, mutta jossain vaiheessa voi alkaa tulla vastaan se, miten paljon yhdessä pikkukaupungissa on enää realistista tapahtua.

Poika joka ei itke on joka tapauksessa miellyttävää luettavaa, ja tulen varmasti lukemaan myös sarjan kolmannen osan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Heinäkuussa tuli luettua niin vähän, että ihan harmitti. Syy oli kuitenkin hyvä: menin heinäkuun lopussa naimisiin, joten kaikki liikenevä aika kului hääjärjestelyihin.

Luettua tuli kolme kirjaa.

Lars Wilderäng: Tähtisade

Cecelia Ahern: Valintojen vuosi

"Melkersonin tukholmalaisperhe lähtee kesän viettoon tuntemattomalle Saltkråkanin saarelle. Vanha Nikkarila, jonka epäkäytännöllinen isä-Melkerson on vuokrannut kesäkodiksi, osoittautuu tyystin erilaiseksi taloksi kuin kiinteistövälittäjä on kuvaillut: katto vuotaa, rautahella savuttaa ja tuuli puhaltaa sisään rikkonaisesta ikkunasta. 
Mutta jo viikon kuluttua perheestä tuntuu kuin he olisivat asuneet Saltkråkanissa aina. Ranta-aittoineen, vanhoine kyläteineen, laitureineen ja kalastajaveneineen saari on hurmannut niin kirjailija-isän kuin isosisko Malinin puhumattakaan pojista, Johanista, Niklaksesta ja pikku Pellestä."

WSOY, 1965, 235 sivua. 
Alkuteos Vi på Saltkråkan, 1964. Suomentanut Laila Järvinen. 

Miten olen voinut varttua 27-vuotiaaksi lukematta Saariston lapsia? Tai katsomatta kirjasta tehtyä tv-sarjaa?

Näin oli kuitenkin päässyt käymään, joten päätin korjata asian. Olihan tällainen satuklassikko nyt luettava.

Ja olihan Saariston lapset nyt aivan mainio, näin aikuisenakin luettuna. Luin kirjaa hieman katkonaisesti, enkä heti meinannut päästä täysin sisälle isä-Melkersonin, Malinin, perheen poikien ja muiden Saltkråkanin henkilöiden elämään, mutta kun pääsin, heidän parissaan viihtyi mainiosti. Kirjan henkilöistä pieni Pelle oli erityisen sympaattinen: miten hän eläinrakkaana poikana hoivasi ampiaisia ja olisi halunnut oman koiranpennun enemmän kuin mitään muuta. Toinen suosikkini oli Pampula-tyttö, jolta ei puuttunut itsevarmuutta.

"Tämä päivä on ollut kuin kokonainen elämä - kun se on parasta ollut, on se ollut itkua ja hammastenkiristystä, ajatteli Melker. Mutta nyt tuli ilta, joka vapautti ja selkiinnytti, ja hän antoi itselleen anteeksi kaikki tyhmyytensä. Elämä oli itse asiassa hieno juttu, yhtenä hetkenä itkua ja hammastenkiristystä, seuraavana ihmeellistä iloa ja kaikenlaista mukavaa, kuten vastasavustettua silakkaa, voita ja uusia perunoita."

Hauskojen henkilöiden lisäksi nautin kirjan tunnelmasta. Siitä, miten Lindgren kuvaa kesää pienellä saarella. Luonnon kuvausta, elämän kuvausta - ja sitä, miten tarina on niin kovin elämänmakuinen. On iloa ja onnea, hauskoja sattumuksia, mutta myös sopivassa määrin surua. Näiden lisäksi lastenkirjassa täytyy tietysti olla vähän seikkailua.

Ison plussan Saariston lapsiin antaa Ilon Wiklandin tekemä kaunis kuvitus, joka tekee tarinasta entistä elävämmän.

"Mitä Jumala ajatteli luodessaan tämän saaren? 'Tahdon saada hieman vaihtelua', varmaankin. 'Karu sen pitää olla: harmaita, rosoisia kallioita, ja myös vehmas: vihreitä puita, tammia, koivuja, kukkaketoja ja -tiheikköjä, sillä haluan, että sinä kesäkuun päivänä tuhannen miljoonan vuoden päästä, jolloin Malin Melkerson saapuu saareen, se on tulvillaan heleitä villiruusuja ja valkeita orapihlajakinoksia."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Uudessa maailmassa elektroniikka on enää muisto. On kulunut kymmenen vuotta Sammutuksesta, ja ihmiset ovat löytäneet uudet keinot selvitä. Bohusläänissä jokapäiväinen elämä alkaa asettua uomiinsa maaherra Gustaf Silverbanen rautaisessa otteessa.

Myöhään eräänä iltana kun lapsenpäästäjä Lena Svensson on palaamassa kotiinsa, hän näkee metsässä jotain mahdotonta. Ihmiskunta on vielä suuremman uhan edessä. Kaikki läntisen Ruotsin joukot pitää koota nopeasti, ja tutkimusjohtaja Anna Ljungberg yrittää pikavauhtia päästä perille uudesta, tuntemattomasta vihollisesta.

Jalava, 2018, 464 sivua. 
Alkuteos Stjärnfall, 2015. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Lars Wilderängin Tähtikirkas oli loistava. Tarina siitä, miten elektroniikka lakkaa toimimasta, oli pysäyttävä, taitavasti kerrottu ja ajatuksia herättävä. Kirja pyöri mielessä pitkään.

Siksi minulla oli kovat odotukset myös trilogian seuraaville osille. Valitettavasti jouduin pettymään karvaasti, ainakin tämän toisen osan, Tähtisateen kanssa.

Tähtisade sijoittuu pääosin kymmenen vuotta eteenpäin ensimmäisen kirjan ajasta. Alussa pompitaan muutamia kertoja myös "Sammutukseen" ja sen välittömään läheisyyteen, mutta muutoin eletään vuotta kymmenen uuden ajanlaskun aloittamisen jälkeen. Henkilöt ovat osittain samoja kuin ensimmäisessä kirjassa, mikä on tietysti lukijan näkökulmasta hyvä asia.

Kymmenen vuotta sitten hän olisi istunut Xboxinsa ääressä, vaikka isä ja äiti eivät ikinä hankkineetkaan hänelle niitä oikeasti hauskoja pelejä. Ne olivat liian väkivaltaisia ja kauheita, he olivat sanoneet. Ikään kuin todellisuus ei muka olisi osoittautunut niitäkin pahemmaksi?

Tarinankerronnassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Kirja lähtee kuitenkin jo heti alussa menemään sellaiseen suuntaan, josta en pidä. Ensimmäisen kirjan loppukin sitä toki jo uumoili, mutta Tähtisateessa ollaan hyvin kaukana trilogian avausosan tyylistä ja tunnelmasta. Jos se oli dystopia, tämä alkaa olla aika rehellistä scifiä, sellaisena kuin moni sen mieltää.

Kun trilogian ensimmäinen osa oli selviytymistarina, katastrofitarina ja kertomus uuden yhteiskunnan rakentamisesta, on Tähtisade valtaosin sotimista. En paljasta, ketä vastaan soditaan, mutta varmaan kaksi kolmasosaa kirjasta ollaan taistelutantereella. En nauti sotakuvauksista, ja tämän kirjan sotiminen oli erityisen epämiellyttävää.

En tiedä viitsinkö lukea viimeistä osaa lainkaan. Harmi, sillä trilogian avausosa oli yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Gustafilla oli hopeista tähtipölyä paljaalla ranteellaan, kun hän kumartui esikuntapäällikön viereen toisen polvensa varaan. Se oli hyvin hienojakoista jauhetta, kuin tuhansittain mikroskooppisen pieniä timantteja, mutta kimallus himmeni ja jäljelle jäi vain harmaata pölyä. Hän pyyhki sen nopeasti pois ja odotti kuolemaa.

Kesäkuu oli jälleen hyvä lukukuukausi. Lukutahdissa näkyy selvästi se, että on tullut taas aloitettua mökkeily. Mökillä on niin ihana käpertyä kirja kädessä nojatuoliin tai maata pihalla auringossa lukemassa.

Kesäkuussa osallistuin myös elämäni ensimmäiselle lukumaratonille, mikä oli hauska kokemus.

Kaikkiaan tuli luettua kymmenen kirjaa. Niin monta, että iso osa jäi puuttumaan kuukausikoosteen kuvasta.

Serena Valentino: Noidan peili - pahan kuningattaren tarina

Max Porter: Surulla on sulkapeite