Tanskalaisen Ane Rielin Pihka on ollut lukulistallani kutakuinkin sen ilmestymisestä saakka. Kirjasta on sadellut kehuja suunnasta jos toisestakin, mutta jostain syystä en ole silti siihen tätä ennen tarttunut. Olen hiukan kammonnut kirjan ahdistavaa kantta ja toisaalta myös jokin itse tarinassa on tuntunut luotaantyöntävältä. 

Viimein Pihka pääsi kuitenkin lukuun ja, noh, mitäs tästä nyt sitten olisi mieltä. Hyvä se on, ehdottomasti, mutta toisaalta ymmärrän, miksi olen kirjan lukemista lykännyt. Ei tarina nimittäin mikään hilpeä tai ilahduttava ollut.

Pihka kertoo Livistä, joka elää pienellä saarella isänsä ja äitinsä kanssa. Livillä on myös veli, jota tosin kukaan muu ei näe. Elämä on Livistä ihan normaalia, joskin äiti on niin lihava, ettei pääse pois makuuhuoneestaan. Isä puolestaan haalii nurkkiin kaiken, minkä jostain irti saa - ja ripustaa joulukuusenkin kattoon, koska muualla ei ole tilaa. Liv itse taas käy varkaissa mantereella: pujahtaa sisään ikkunasta ja varastaa kuplamuovia, hanskat tai jääkaapista kinkkusiivun, mitä nyt sattuu milläkin kertaa löytämään. 

Edellä kuvatun perusteella kuulostaa lähinnä oudolta, mutta pahempaa on luvassa. Ihan kaikkea en viitsi paljastaa, jotta jotain jää yllätykseksikin. Kirjan nimellä on kuitenkin osansa tarinassa: pihkaa kerätään ja käytetään tavalla, jota en olisi todellakaan osannut kuvitella. 

Pihka on tarina surullisesta perheestä ja ihmisistä, joiden mieli on järkkynyt. Se on tarina vainoharhaisuudesta ja luopumisen pelosta, monella tavalla kamala ja vastenmielinen. Kirjan takakannessa kuvaillaan Pihkaa kauniiksi kertomukseksi rakkaudesta, uskollisuudesta ja huolehtimisesta - ja on kai se sitä omalla tavallaan, mutta minulle nämä positiiviset sävyt jäävät kyllä taka-alalle. 

Pihka on palkittu vuoden parhaana pohjoismaisena trillerinä Lasiavain-palkinnolla 2016. Tämä hämmentää minua, sillä itse en tulkitsisi kirjaa trilleriksi. Se on synkkä ja siinä tehdään murha, mutta mielestäni yksin nämä eivät tee kirjasta trilleriä. Meidän kirjastossammekin teos on kaunokirjallisuus-hyllyssä, ei jännityskirjallisuuden joukossa. 

Tarina ei ole jännittävä, se etenee rauhallisesti ja hyvin vahvasti päähenkilö-Liv edellä. Rielin kieli on värikästä ja kerrontatapa taitava, hän kuvaa maailmaa hienosti lapsen näkökulmasta, niin vinksahtanut kuin näkökulma tässä tarinassa onkin. Kaunokirjallisuutena Pihka on taidokas - jännityskirjana ei niinkään. 

Kokonaisuutena teos jättää epämieluisan olon, mutta onhan se silti hyväksi myönnettävä. En nauttinut, mutta arvostan silti tällaista taitavaa ja omaperäistä teosta. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Lukutuulia-blogin Tuulia, jonka mielestä Pihka on loistava kirja.
• Yksi luku vielä -blogin Anna, jonka mielestä kirja on todella taidokas.
• Kirjameren alla -blogin Lerppu, jonka mielestä romaani jaksaa yllättää ja todella ruokkii lukijaansa.

 

Istun lounasravintolassa syömässä, nenä kiinni kännykässä lukemassa ihmisruumiin mätänemisen vaiheista. Ei ällötä - kiinnostaa ihan suunnattomasti. Ruokakin maistuu edelleen hyvältä. 

Se kertoo tämän kirjan imusta ja mielenkiintoisuudesta.

Iso-Britannian johtaviin oikeuslääkäreihin kuuluvan Richard Shepherdin omaelämäkerta Epäluonnolliset syyt ei ole syyttä kansainvälinen bestseller. Se on niin kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu, että ansaitsee kaikki kehunsa. Kirjaa ei oikeastaan malttaisi laskea käsistään, ja itse asiassa se sai minut jopa melkein harkitsemaan alanvaihtoa. Ei tosin ihan vakavasti, koska en koskaan pääsisi lääkikseen saati jaksaisi opiskella niin kauan, että joskus valmistuisin oikeuslääkäriksi.

Richard Shepherd kirjoittaa pääosin työstään. Aluksi siitä, miksi hänestä tuli oikeuslääkäri - hänkin muuten innostui alasta luettuaan aihetta käsittelevän kirjan. Shepherd kertoo opiskeluistaan: miten oli oltava oksentamatta ensimmäisessä ruumiinavauksessa, koska jos olisi oksentanut, ei tulevaisuutta oikeuslääkärinä olisi ollut. 

Valtaosan kirjasta saa kuitenkin Shepherdin 30 vuotta kestänyt työura ja ne lukuisat toinen toistaan mielenkiintoisemmat tapaukset, joita hän on ollut ratkomassa. Mies on ollut mukana muun muassa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tutkijana ja selvittämässä prinsessa Dianan kuolemaa. 

Teoksessa on paljon true crime -vivahdetta, käsitelläänhän siinä todellisia rikostapauksia. En ole itse true crimen ystävä, sillä jollain tasolla kammoan rikosten viihteellistämistä ja samalla yksityiskohtaiset rikoskuvaukset tuntuvat liikaa työltä. Tämä kirja ei kuitenkaan mene yksityiskohtiin - tai menee tietysti jollain tasolla, oikeuslääkärin näkökulmasta asioita puidaan välillä oikeinkin yksityiskohtaisesti. Mistään tapauksesta ei kuitenkaan kerrota kovin paljon, ja asioita käsitellään kunnioittavasti. 

Richard Shepherd kirjoittaa mielenkiintoisesti myös patologin työn arvostuksesta. Siitä, miten kenttä Iso-Britanniassa muuttuu ja tehtävät yksityistetään. Lopulta työ tuo mukanaan myös ongelmia, ja koko teos paljastuu itse asiassa terapiakirjaksi. Se ei kuitenkaan haittaa lainkaan, sillä kirja antaa valtavan paljon myös sen lukijoille.

Kiinnostavan sisällön lisäksi Epäluonnolliset syyt on upeasti kirjoitettu. Sen värikästä ja vetävää tekstiä on todella kiva lukea. Kirja on humoristinen ja hyvällä, sopivan rennolla tyylillä kirjoitettu. Ehkä osittain tyylinsä vuoksi kirja toimii todella hyvin myös kuunneltuna: itse pääosin kuuntelin tämän kirjan.

Epäluonnolliset syyt on takuulla yksi vuoden parhaista elämäkerroista. Kirjasta paistaa intohimo aiheeseen, ja sellaisia teoksia on aina ilo lukea. 

Caroline Criado Perezin tänä vuonna suomennettu tietokirja Näkymättömät naiset on palkittu Royal Societyn Vuoden tiedekirjana ja Financial Timesin Vuoden bisneskirjana. Sitä on kehuttu moneen otteeseen muun muassa kirjasomessa, ja onhan kirjan aihe kiinnostava ja ennen kaikkea tärkeä. 

Se, miten naiset niin monessa asiassa unohtuvat, miten naiset ovat näkymättömiä. 

Perez tuo kirjassaan hyvin monella tavalla esille sen, miten maailma on tehty miehiä varten. Miten keittiönkaapistot ja niin monet muut asiat mitoitetaan miehille. Miten naistenvessojen pidemmille jonoille on ihan järkevä syy, mutta silti vessoja tehdään miehille yhtä paljon tai jopa enemmän. Miten vaikeaa naisen on saada puheentunnistusohjelmaa toimimaan, ja miten esimerkiksi lääkkeet mitoitetaan keskivertoa, eli miestä varten.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on hienoa, että Perez nostaa näitä asioita esille. Hän on tehnyt valtavan työn, ja kirjasta todellakin välittyy se, miten naiset jäävät maailmassa miesten varjoon. 

Mutta. 

Kirjana Näkymättömät naiset on ihan valtavan raskas ja vaikuttaa keskeneräiseltä. Se on täynnä tilastoa tilaston perään. Perez luettelee kirjassa prosenttilukuja, määriä, vuosilukuja - kaikenlaisia lukuja toisensa jälkeen. Varsinkin äänikirjana se on todella raskasta kuunneltavaa, ja luvuista menee puolet ohi. 

Tuntuu siltä, että kirja on koostettu vain kaikesta mahdollisesta kerätystä faktasta. Fakta on, kuten jo sanottua, erittäin painavaa, mutta sitä ei esitetä kovin lukijaystävällisessä muodossa. Toki tällainen asioiden perätysten latominen ja luvuilla ryydittäminen ehkä entisestään korostaa sitä, miten hirvittävän monessa asiassa naisia ei lainkaan ajatella, mutta se ei tee kirjasta yhtään sen miellyttävämpää lukea. 

Odotin kovasti, että tilastoja olisi tuotu konkreettiselle tasolle oikeiden ihmisten kokemusten kautta. Myönnän, oli niitä muutamia, mutta nekin olisi voinut kertoa värikkäämmin ja ennen kaikkea niitä todellisia tarinoita olisi voinut olla enemmän. Nyt tuntui siltä, että taustatyö oli tehty hyvin, mutta sen jälkeen julkaistu vain kaikki olemassa oleva tausta-aineisto 

Tiedän, että todella monet ovat tästä kirjasta pitäneet, mutta minulta se oli jäädä kesken. Harmi, ehkä formaatti oli väärä - toisaalta en tiedä, olisinko halunnut lukea tätä puuduttavaa numerotulvaa neljääsataa sivua paperiltakaan.

Kirja on luettu myös ainakin Tuulevin lukublogissa, jossa kirjan ajoittainen raskaus ei juuri häirinnyt.

Olin lukenut Murakamin tuoreimmasta suomennetusta teoksesta ennen siihen tarttumista monia pettyneitä arvioita. Pimeän jälkeen -romaania kuvailtiin tylsäksi, joten en itsekään odottanut kirjalta ihan hirveästi. 

Ymmärrän arviot, sillä juonellisesti tarina ei ollut ihmeellinen, mutta tylsä se ei minusta ollut. Se oli unenomainen ja jollain tavalla lumoava - kirja kulki täysin tunnelma edellä. 

Pimeän jälkeen kertoo yhdestä yöstä Tokiossa. Kirjan kertoja katsoo maailmaa kaikkitietävästi, vähän Jumalan lailla ylhäältä päin. Kertoja kurkistaa paikalliseen ravintolaan, jossa 19-vuotias tyttö lukee kirjaa yksinään keskellä yötä, ja jonka pöytään istuu poika vetopasuunan kanssa. Tyttö ja poika kohtaavat moneen otteeseen pitkin yötä. 

Välillä piipahdetaan katsomassa tytön siskoa, joka nukkuu rauhaisaa unta sängyssään - ja yhtäkkiä ei enää nukukaan. 

Toisaalla kaupungissa puolestaan prostituoitu kyhjöttää tuntihotellin nurkassa verissään, kun asiakas on lyönyt tätä ja lähtenyt naisen vaatteiden kanssa lipettiin. 

Murakamin parisataasivuisessa teoksessa ei ole varsinaista juonta ja oikeastaan juoni onkin sivuseikka. Murakami onnistuu kuitenkin tekstillään vangitsemaan ainakin minut. Hän kuvailee hienosti sitä yölle ominaista tunnelmaa - sellaista vähän pysähtynyttä, hiljaista ja rauhallista. Sellaista, kun tunnet olevasi jollain tavalla yksin ja omassa maailmassasi, kun valtaosa muista nukkuu. Tunnelma on tässä kirjassa ehdottomasti parasta!

Kuuntelin osan teoksesta äänikirjana ja nautin siitä suunnattomasti myös niin. Tämä kertoo jotain Murakamin tekstin vetovoimasta ja siitä, miten kirjan tunnelma onnistui vetäisemään minut lumoihinsa - ihan mitä tahansa romaania en olisi jaksanut näin keskittyneesti kuunnella. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: