Murharyhmäetsivä Carl Mørck oli kiistämättä yksi Kööpenhaminan parhaista poliiseista, kunnes sai osuman luodista työtehtävässä. Samassa kahakassa kuoli hänen läheinen kollegansa ja toinen haavoittui. Töihin palannut, itsesyytösten kanssa painiva Mørck kärsii motivaation puutteesta, ja kollegatkin alkavat saada hänestä tarpeekseen. Mørck nimitetään uuden Osasto Q:n johtajaksi tehtävänään selvittää vanhoja rikoksia poliisilaitoksen kellariin sysätyssä toimistossa. Avustajakseen hän saa omalaatuisen mutta erittäin innokkaan Hafez el-Assadin.

Ensimmäinen selvitettävä tapaus on viisi vuotta sitten jäljettömiin kadonnut poliitikko, nuori ja kaunis Merete Lynggaard. Hänen katoamistaan on vuosien mittaan epäilty milloin murhaksi, milloin itsemurhaksi tai tahalliseksi katoamiseksi, mutta Mørck saa pian huomata totuuden olevan taruakin ihmeellisempää…

Gummerus, 2012. 437 sivua. 
Alkuteos Kvinden i buret, 2007. Suomentanut Katriina Huttunen. 

Tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan aloittava Vanki ehti olla pitkään lukulistallani, ennen kuin pääsi lukuun asti. Olin kuullut kirjaa verrattavan Jo Nesbøn Harry Hole -sarjaan, ja vaikka pidänkin kyseisestä sarjasta, en ollut kaivannut viime aikoina tämän tyylistä luettavaa.

Nyt oli kuitenkin sopiva aika menevälle jännityskirjalle, ja Vanki täytti sen tilauksen paremmin kuin hyvin.

Adler-Olsen heittää lukijan heti keskelle karua tilannetta. On vanki, joka ei tiedä kuka hänet on vanginnut, mutta joka päättää ettei aio lannistua.

Hän makasi pitkään ihan hiljaa. Häntä itketti, mutta hän päätti olla itkemättä. Mikäli hänen vanginvartijansa kuulisivat hänet, he käsittäisivät väärin. He luulisivat, että hän oli antamaisillaan periksi, mutta ei hän ollut. Päinvastoin. --
Jonakin päivänä hän kyllä pääsisi pois. 

Kirjan päähenkilö on Carl Mørck, joka vetää uutta Osasto Q:ta. Osastosta puhuminen on tosin hieman liioiteltua, sillä se koostuu Mørckin itsensä lisäksi hänen siivooja-avustajastaan, Syyriasta Tanskaan turvapaikanhakijana tulleesta Assadista, ja sijaintikin on poliisitalon kellarissa.

Osaston tehtävänä on selvittää vanhoja rikoksia, mutta Mørckia rikosten selvittäminen ei huvittaisi. Hän istuisi mieluiten jalat pöydällä polttamassa tupakkaa, sillä epäonnistunut työtehtävä on vielä tuoreessa muistissa. Mørck tuntee syyllisyyttä siitä, että yksi hänen kollegoistaan kuoli ja toinen makaa halvaantuneena sairaalassa.

Innokas avustaja Assad saa Mørckiin kuitenkin liikettä ja kaksikko osoittautuu varsin tehokkaaksi tiimiksi.

[Carl Mørck on Assadin kanssa kuulustelemassa mahdollista todistajaa.]
"Hän siis oli matkoilla sinä iltana?"
Tässä kohtaa Assad pudisti päätään. Hemmetin ärsyttävää, miten paljon se mies tiesi. 
"Ei, Merete oli ollut ulkona syömässä."
"Vai niin. Tiedätkö kenen kanssa?"
"Ei, en tiedä."
"Ehkä se lukee raportissa, Assad?"
Assad nyökkäsi. --
Raportissa oli näköjään paljonkin sellaista, mitä Carl ei tiennyt. 

Vanki on varsin perinteinen jännäri, mutta se toimii hyvin. Kirja etenee kahdessa tasossa: ollaan nykyajassa, jonka päähenkilö on Carl Mørck, ja menneisyydessä, jonka päähenkilö on poliitikko Merete Lynggaard. Mørckin osuudet keskittyvät Lynggaardin tapauksen selvittämiseen: päättelyyn poliisiasemalla, ihmisten kuulusteluun ja lopussa sitten reippaampaan toimintaan.

Rikoksen selvittäminen on kirjassa tärkeimmässä roolissa ja ihmissuhteille jätetään melko vähän tilaa. Niiden saralta kiinnostavinta on tässä kirjassa Mørckin ja hänen avustajansa välinen suhde, sillä Assad on aivan hulvaton ja rakastettava hahmo.

Vanki ei ole jännäreitten kevyimmästä päästä, sillä vaikka se on nopealukuinen ja menevä, se on aika ahdistava ja epämiellytävä. Kirjassa ei karteta myöskään väkivaltaa, joskin se on tässä kirjassa pääosin henkistä laatua.

Jussi Adler-Olsen taitaa kuitenkin tarinat. Henkilöistä alkaa pitää ja heidän puolestaan jännittää. Toisin kuin monissa muissa jännityskirjoissa, itse en ainakaan tämän kirjan kohdalla kokenut lainkaan kiinnostavimmaksi asiaksi sitä, kuka se pahis lopulta on. Se oli sivuseikka - halusin vain tietää, miten henkilöille käy.

Tämä lupaa hyvää kirjasarjan seuraaville osille, sillä hyvät henkilöt kantavat pitkälle. Sarja onkin ollut menestys ainakin Tanskassa ja suomeksikin kirjoja on ilmestynyt jo useita, joten minulle riittää vielä paljon luettavaa.

Entä se vertaus Nesbøn Harry Hole -sarjaan? Ymmärrän vertauksen, mutta tämän yhden kirjan perusteella saatan jopa innostua näistä enemmän. Harry Holessa en pidä siitä, miten huonosti henkilön asiat ovat. Mørckissa on jotain etäisesti samaa, mutta ainakaan tämän ensimmäisen osan perusteella asiat eivät vielä ole ihan yhtä pahalla tolalla.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Ultra Bra - Sokeana hetkenä kertoo Suomen epätodennäköisimmän musiikki-ilmiön tarinan ja näyttää kuinka Kallion ilmaisutaitolukion nokkelien oppilaiden puolivitsistä kasvoi yksi Suomen mielenkiintoisimmista ja rakastetuimmista yhtyeistä.

WSOY, 2018. 237 sivua. 
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, 9 h 8 min. 

Olen aina ollut vähän liian nuori Ultra Bralle. Olen ollut liian nuori fanittamaan yhtyettä oikeasti, mutta sen sijaan olen ollut yksi niistä 1990-luvun lapsista, jotka ovat kasvaneet Ultra Bran musiikin kanssa.

Isosiskoni kuuntelivat Ultra Brata, ja minä sain oman annokseni musiikista siinä sivussa. Halusin itselleni myös kaikki Ultra Bran cd-levyt ja kuvassa näkyvän nuottikirjan. Kun muut soittivat pianotunneilla vanhoja klassisen musiikin sävellyksiä, minä treenasin Vesireittejä ja Tyttöjen välisestä ystävyydestä. 

Olin ihan mielettömän onnellinen, kun Ultra Bra palasi vuosi sitten kesällä lavalle kolmen keikan ajaksi. Ruisrockiin pääsin itsekin, ja oli mahtava tunne kokea Ultra Bra livenä ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fiilis Ruisrockin rantalavalla oli uskomaton, kun kymmentuhatpäinen ihmismeri lauloi kuorossa kaikille tuttuja biisejä ja huojui samaan tahtiin. Yhteenkuuluvuuden tunne oli niin suuri, että minä omissa oloissa viihtyjä en edes häkeltynyt, kun vieressäni keikkaa seurannut nainen tarttui minua kädestä heiluttaakseen käsiämme samaan tahtiin kaikkien muiden kanssa.

Voi kunpa olisin syntynyt kymmenen vuotta aikaisemmin ja ehtinyt elää Ultra Bra -ajan ihan täysillä.

Ultra Bra - Sokeana hetkenä tarjosi minulle, liian nuorelle UB-fanille, hienon kurkistuksen ja aikamatkan siihen, mistä kaikki sai alkunsa ja  millainen Ultra Bran taival ihan todellisuudessa oli. Olen aina itse keskittynyt Ultra Brassa nimenomaan musiikkiin, ja bändin taustat ja tarina on jäänyt vieraaksi. Kirja tarjosikin minulle todella paljon uutta tietoa ja kiinnostavaa kuunneltavaa. Oli mielenkiintoista kuulla, miten puolivitsistä tulikin totta, ja miten asenne yhtyeeseen muuttui matkan varrella. Kirja avaa bändin alkutaivalta, biisien tekemistä, keikkailua, matkaa menestykseen ja lopulta sitä, miten kaikki päättyy - siis kaikkea sitä, mitä bändikirjasta yleensäkin löytyy.

Koska Ultra Bra oli suuri yhtye, on myös kirja laaja. Henkilöitä on paljon, ja tärkeimpien henkilöiden taustoja avataan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Muun muassa Kerkko Koskinen saa kirjasta ansaitusti paljon tilaa. On kiinnostavaa, miten kirjassa kuuluu yhtyeen eri jäsenten ääni: moniin asioihin saa kirjasta eri näkemyksiä, kun ääneen pääsevät monet henkilöt.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana. Se pyöri auton stereoissa työmatkojen aikana, oli mukana lenkkikuunneltavana ja ajanvietteenä siivotessa. Kertaakaan ei tullut tylsää.
Mitä kirjasta jäi mieleen? Hassuja yksityiskohtia, kuten se, miten Sinä lähdit pois -musavideota kuvattiin lentokentällä, ja lennonjohto ohjasi kaikki lennot laskeutumaan sopivasta suunnasta, jotta videosta tuli paras mahdollinen. Mitä siitä, että se aiheutti lentoyhtiöille valtavat lisäkustannukset. Tai se, miten Ultra Bra:n jäähyväiskeikan jälkeen Juhani Merimaa joutui laittamaan parketit uusiksi, kun UB juhli vähän villimmin.

No joo, jäi mieleen paljon muutakin. Päälimmäisenä mielessä on kuitenkin se, että Ultra Bra oli tuohon aikaan jotain ihan ainutlaatuista. Valtavan kokoinen yhtye, joka yhdisteli biiseihinsä poliittista sanomaa ja viihdettä, ja teki musiikkia, jota kukaan muu ei ollut tehnyt. Yhtye, joka teki asiat juuri niin kuin halusi ja sai levylleen sinfoniaorkesterin, jos niin päätti. Yhtye, jota kunnioitettiin, vaikka se ehkä olikin saanut alkunsa vitsistä.  Mutta toisaalta, niin kai moni muukin hyvä tarina on.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Kolumbialaisen Melba Escobarin rikosromaanin tapahtumat sijoittuvat bogotalaisen hienostoalueen kauneussalonkiin. Karen on yksi salongin parhaista työntekijöistä, mutta hän tekee muutakin kuin poistaa asiakkaiden ihokarvat tai levittää heidän kasvoilleen mutanaamioita. Karen tietää asiakkaistaan kaiken – kenellä on silikonirinnat, kuka vietti pitkän viikonlopun Miamissa rakastajansa kanssa ja kuka aikoo ottaa avioeron miehestään. Hoitojen lomassa Karenille uskoutuvat psykoanalyytikko, kongressiedustajan vaimo ja tunnettu TV-juontaja. 
Asiat saavat kuitenkin vakavamman käänteen, kun yhden asiakkaan teini-ikäinen tytär löydetään murhattuna ja käy ilmi, että Karen on yksi tytön viimeisenä nähneistä ihmisistä.

Aula & Co, 2018. 262 sivua. 
Alkuteos La Casa de la Belleza, 2015. Suomentanut Taina Helkamo. 

Nappasin Melba Escobarin Kauneussalongin kirjaston uutuushyllysä kauniin kannen perusteella. Kirjan nimi ja kannen saatesanat "manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia" toivat mielikuvan kevyehköstä, naisille suunnatusta dekkarista. Samaan viihteelliseen suuntaan ohjaili myös teksti kirjan takakannessa.

Kuinka väärässä olinkaan.

Kaikki on hirvittävän sekavaa, nämä lapsinaiset saavat minut hämmentymään, ahdistumaan ja ajattelemaan kaikkea sitä, mikä on rikki ja vialla tässä maassa, jossa naisen arvo määritellään sen mukaan, minkä kokoinen takapuoli, miten pyöreät rinnat ja kapea vyötärö hänellä on. 

Tästä kirjasta on nimittäin kepeys kaukana. En muista vähään aikaan lukeneeni mitään näin ahdistavaa ja epämiellyttävää. Kirjan päähenkilö Karen on surullinen tapaus. Hän on lähtenyt kotikonnuiltaan Bogotaan tienaamaan rahaa ja jättänyt nelivuotiaan poikansa äitinsä hoiviin. Bogotassa kaikki on kuitenkin likaista, vaarallista ja ankeaa. Vaivalla tienatut rahat varastetaan, vuokraisäntä raiskaa ja sen jälkeen Karenin elämä alkaakin luisua pitkin pitkää ja jyrkkää alamäkeä.

Ei mene hyvin muillakaan. Kauneussalonki on täynnä rikoksia, niiden peittelyä, raiskauksia, murhia, prostituutiota, korruptiota ja ennen kaikkea naisten huonoa kohtelua. Kirjassa ei taida olla yhtään naista, jolla olisi asiat hyvin.

Hän ajatteli, kuinka moni nainen koki pilanneensa elämänsä yrittämällä miellyttää jotakuta toista, tekemällä asioita vain jotta muuta näkisivät heidän tekevän niin, ei niinkään siksi että nauttisivat niistä tai haluaisivat tehdä niin. 

Kirja on kiinnostava kuvaus kolumbialaisesta elämästä, mutta minua lukijana jää vain mietityttämään, onko elämä Kolumbiassa oikeastikin näin karua ja kamalaa kuin millaisena se kirjassa esitetään. Kauneussalongin takakannessa sanotaan, että maassa "oikeus kuuluu niille, joilla on varaa maksaa siitä", ja näin se valitettavasti taitaa olla.

Kauneussalongin lukeminen tökkii myös rakenteen puolesta. Kirja on sekava. Se alkaa minäkertojalla, jonka luulen olevan takakannessa mainostettu Karen. Nopeasti minulle selviää, ettei kertoja olekaan Karen vaan psykoanalyytikko Claire. Jossain kohtaa minäkertoja onkin Lucia ja viimeisessä luvussa taas Karen. Tämän ei pitäisi haitata, mutta jostain syystä tässä kirjassa se minua haittaa. Ehkä kaikki tulee vain liian yllättäen, eikä lukijalle anneta tarpeeksi vihjeitä sen tulkitsemiseen kuka puhuu. Vihje voi olla tekstin sisällä, se voi olla fontin muutos, esim. kursivointi, tai jokin muu. Nyt sellaista ei joko ole, tai se jää  minulta huomaamatta.

Sekavuutta aiheuttavat myös useat aikatasot, joka on nykyään trillereissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kauneussalongissa aikatasoja on kuitenkin liikaa, eivätkä ne tunnu loogisilta. Varsinkin kirjan alussa olen monta kertaa täysin hukassa. Lopussa palaset alkavat nivoutua paremmin yhteen, joten sekavuus ei tunnu enää niin pahalta.

- Mutta jollei heillä ole todisteita, eiväthän he voi häntä syyttää, vai voivatko?
- Kyllä voivat. Jotta ihminen voidaan passittaa vankilaan, tarvitaan kolme asiaa: syy, motiivi ja mahdollisuus. He ovat jo rakentaneet jutun sen pyhän kolminaisuutensa ympärille. Ja niin korruptoituneita kuin virkamiehemme ovat, en ihmettelisi, jos jostain ilmaantuisi jokin todistekin. 

Kauneussalonki ei ole huono kirja. Se on karua mutta kiinnostavaa luettavaa, kuvaus vallankäytöstä epätasa-arvosta ja korruptiosta, mutta itselleni se oli turhan ahdistavaa ja negatiivista, varsinkin sen jälkeen, mihin suuntaan kansi minua johti. Jos olisin osannut odottaa tämäntyylistä kirjaa, olisin lukenut sen jossain muussa tilanteessa kuin nyt, kun halusin rentoutua mökillä raskaan työviikon jälkeen. Siinä tapauksessa olisin todennäköisesti myös pitänyt kirjaa parempana kuin millaisena sitä nyt pidin.

Kauneussalonki laittaakin minut pohtimaan sitä, miten suuri rooli kirjan kannella ja sen takakannen tekstillä on. Suurin osa lukijoista ostaa kirjan tai lainaa sen kirjastosta ilman sen suurempia ennakkotietoja. Kirja napataan mukaan, koska sen kansi näyttää kivalta, nimi kuulostaa kiinnostavalta tai takakannen teksti houkuttelee. Jos kansi ja takakannen teksti johtavat harhaan, tulee pettymyksiä, kun kirja ei ollutkaan sellainen kuin sen odotti olevan. Hyvän kannen tekeminen on vaativa laji.

Kauneussalonki on palkittu Kolumbiassa vuoden parhaana romaanina 2016.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Markus kasvaa uskonnollisessa perheessä. Kun yksi sisarista karkotetaan yhteisöstä ja Ellen-siskon viulu vaimenee, Markus lähtee Yhdysvaltoihin kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Vaikka hän kohoaa järjestönsä johtoportaassa, kaikuu korvissa taukoamatta Ellenin viulu. Kun tuntematon nainen ilmoittautuu Markuksen tyttäreksi, Markus ymmärtää, että totuutta on joskus katsottava silmiin. 

Atena, 2017. 284 sivua. 

Ben Kallandin viime vuonna julkaistu esikoisteos pyöri pitkään lukulistallani, mutta ei koskaan päässyt kirjastosta kotiin asti. Kun se vihdoin pääsi, sai se odottaa hyllyssäni lähes kolmen kuukauden maksimilainausajan, ennen kuin päätin, että sen on vihdoin aika tulla luetuksi.

Ensimmäisten sivujen jälkeen ihmettelin, miksi kummassa olin lykännyt teoksen lukemista näin pitkään.

Vien sinut kotiin kertoo Markuksesta, joka on Jehovan todistaja. Markus on kirjan kertoja, viidenkympin ikään ehtinyt, ja työskentelee yhteisönsä pääkonttorissa Yhdysvalloissa. Tarina alkaa elämän käännekohdasta nykypäivästä: Markus viestin naiselta, joka kertoo olevansa hänen tyttärensä. Samaan aikaan Markus saa kuulla siskonsa Sofian kuolemasta ja matkustaa Suomeen hautajaisiin.

Kirja etenee monessa aikatasossa. Nykyhetkestä hypätään noin kolmenkymmenen vuoden taakse hyytävän kylmään talvi-iltaan Porkkalanniemessä. Tapahtuu jotain, jonka yhteyttä kaikkeen muuhun ei aivan heti tajua. Se jokin on kuitenkin sellaista, joka saa lukijan viimeistään kiinnostumaan siitä, millaisen tarinan Ben Kalland aikoo kertoa.

Kirjan rakenne noudattaa tasaista kaavaa. Joka toinen luku kertoo Markuksen menneisyydestä kauan sitten. Palataan lapsuusmuistoihin, kesiin Bellevueksi nimetyllä kesämökillä, kouluaikaan ja siihen, miten pieni Markus ei tuntenut oloaan hyväksi kiertäessään ensimmäisiä kertoja ovelta ovelle isänsä kanssa. Siihen, miten äiti oli masentunut ja isä piti valtaa talossa.

Näytin liuskat isälle. Hän luki tarinan nopeasti. Hän ei sanonut ensin mitään. Hän oli itse opettanut meille, että ellei voi sanoa jotain kaunista, pitää olla hiljaa. 
Tunsin palan kurkussani. Isä antoi liuskat takaisin. 
"Olet nähnyt paljon vaiaa", hän sanoi. 

Ennen kaikkea näissä luvuissa puhutaan kuitenkin Ellenistä, Markuksen ihastuttavasta pikkusiskosta, joka on tämän kirjan tärkein henkilö. Ellenistä, joka on viulistilupaus, jolle povataan kansainvälistä uraa. Tärkeässä roolissa on myös Carola-sisko, jonka kanssa Markus oli lähes erottamaton.

"Nyt syödään", sanoi isä. "Ei inahdustakaan tai muuten..."
Hän teeskenteli vihaista. 
"Muuten meidät viedään kaupungin ulkopuolelle ja kivitetään kuoliaaksi ja purolaakson korpit nokkivat silmämme pois", sanoi Ellen juhlallisesti. 
Isä karjahti ja löi nyrkin pöytään. 
Ellenin alahuuli väpätti. 
"Suuri suuni tulee aiheuttamaan minulle vaikeuksia", hän kuiskasi  minulle. 

Lapsuus- ja nuoruusmuisteluiden rinnalla kulkee tarina Markuksen Yhdysvaltain-ajasta. Eteneminen yhteisön johtoportaassa, suhteet, avioliitto - joka ei ollut toivotunlainen - ja muu elämä. Se elämä, joka on kovin kaukana Bellevuen kesistä.

Minun olisi tarvinnut vain ojentaa käteni, ja hän olisi seurannut minua vaikka Alaskaan. Sellaista mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Miller oli sanonut sanottavansa, eikä minun tehtäväni ollut kyseenalaistaa sitä. 

Vien sinut kotiin on taidokas kirja. Ben Kalland kirjoittaa kauniisti ja lämmöllä. Se, miten päähenkilö Markus muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja elämänvaiheitaan, tuo minulle mieleen äskettäin lukemani Stephen Kingin kirjan Tervetuloa Joylandiin. Kirjojen lämminhenkisessä kerronnassa on jotain samaa.

Kalland kertoo asioista hetkinä. Tilanteita ei kerrota puhki, vaan tapahtumat vain kerrotaan, ja lukija saa tehdä omia tulkintojaan.

Vien sinut kotiin on kirja, jonka voisi kuvitella olevan totta. Se on tempoltaan vaihteleva: paikoitellen kiivas, hetkittäin jopa hieman tylsä - niin kuin elämä usein on. Ben Kallandin voisi luulla kertovan itsestään ja omasta elämästään, mutta jälkisanoissa hän vakuuttaa, että tarina on fiktiota. Kalland on kuitenkin itse kasvanut Jehovan todistaja -perheessä. Hän kertoo Kotilieden haastattelussa, että irtautui liikkeestä parikymppisenä ja on nykyään kriittinen Jehovan todistajien henkisesti julmia käytäntöjä kohtaan.

Vien sinut kotiin on hieno siitäkin syystä, että siinä on monia kiinnostavia puolia. On henkilöt, joita oppii rakastamaan, ja joiden tarinan haluaa kuulla loppuun. On Jehovan todistajien yhteisö, sen valta ja vaikutus perhesuhteisiin - vaikutus kaikkeen. On sisarusten tiiviit siteet, jotka eivät katkea kokonaan, vaikka yhteisö painostaa.

Basso käveli ylös ja alas asteikkoa pitkin ja teki satunnaisia tanssiliikkeitä kuin olisi yrittänyt ottaa kiinni pianon rytminvaihdoksia. Saksofoni kierteli oikukkaasti sointujen ympärillä. Rumpali näytti tietävän, koska saksofonisti aikoi hengittää ja täytti syntyneen aukon pienillä aksenteilla. 
Lisäksi on musiikki, tavalla, jollaista en muista aikaisemmin lukeneeni. Kirjassa puhutaan musiikista kauniisti, teksti vilisee musiikkitermejä ja kirjan lopusta jopa löytyvät listattuna kaikki mainitut kappaleet. Näin entisenä musiikkiluokkalaisena tällaista kirjaa on hieno lukea.

On asioita, joiden koskettaminen tekee niin kipeää, että on parempi teeskennellä ajan parantavan haavat. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gobi on verraton tarina ultrajuoksija Dion Leonardista, joka 250 kilometrin kilpajuoksussa Gobin autiomaan halki, löytää pienen yksinään kuljeksivan koiran. Koira, joka saa nimekseen Gobi, seuraa häntä halki Tiansban-vuoren ja Gobin autiomaan mustan hiekkamaan. Dion kiintyy nopeasti tähän päättäväiseen ja uskolliseen pieneen koiraan ja huomaa miten hänen oma ajattelunsa muuttuu. Hän antaa Gobin nukkua teltassaan, jakaa vähäisen ruokansa koiran kanssa ja pysähtyy auttamaan sen puron yli, vaikka tietää, että siihen kulunut aika voi viedä häneltä kärkisijan kilpailussa.

Dion päättää viedä uuden ystävänsä mukanaan kotiinsa Britanniaan. Mutta matkan varrella Gobi eksyy yhteen Kiinan kuhisevista kaupungeista. Ihmiset ympäri maailmaa antavat tukensa ja apunsa, jonka turvin Dion lähtee etsimään pientä uskomatonta koiraa, joka on vienyt hänen sydämensä…

Harper Collins, 2018. 270 sivua.
Alkuteos Finding Gobi, 2017. Suomentanut Virpi Kuusela. 

Sitähän sanotaan, että totuus on usein tarua ihmeellisempää. Niin se tuntuu menevän, ja tositarinat tai tositarinoihin perustuvat tarinat ovat monesti niitä hienoimpia ja mielenkiintoisimpia. Jo pelkästään tieto siitä, että tarina on tosi, tekee siitä vaikuttavamman. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy: tositarinoissa on usein sellaista tunnetta ja sävyä, jota fiktiiviseen tarinaan ei välttämättä tule, vaikka kirjailija sitä kuinka yrittäisi.

Näin on myös tämän kirjan kohdalla. Gobi - Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta on koskettava ja rakastettava kirja. Se on täynnä rakkautta ja lämminhenkisyyttä, joka ainakin koiranomistajien on helppo ymmärtää.

Kirjan on kirjoittanut Skotlannissa asuva australialainen Dion Leonard. Hän on ultrajuoksija, joka innostui lajista hieman alle kolmikymppisenä maattuaan ensin kymmenen vuotta sohvalla. Vaikka kirjan tärkeimmässä roolissa onkin 250 kilometrin kilpajuoksu Gobin autiomaassa ja sieltä alkava tarina pienestä Gobi-kulkukoirasta, on myös itse ultrajuoksu kirjassa isossa osassa. Varsinkin teoksen alkuvaiheessa valotetaan kiinnostavasti Leonardin omaa taustaa ja lajin vaatimuksia. Esimeriksi sitä, miten Leonard treenaa kuumiin olosuhteisiin itse rakentamassaan lämpöhuoneessa, jossa hikoillaan talvitamineissa mahdollisimman kaltevalla juoksumatolla useita tunteja.

Minä en rakasta juoksemista. En oikeastaan edes pidä siitä. Kilpajuoksua minä kuitenkin rakastan. Minä rakastan kilpailemista. 

Gobin autiomaassa pieni ruskea kulkukoiranarttu bongaa Leonardin ja hänen keltaiset kenkäsuojuksensa. Koira ilmestyy kuin tyhjästä, eikä sen jälkeen jätä Leonardia. Mies naureskelee vierestä, kun hänen kilpakumppaninsa heltyvät antamaan koiralle murusia tarkasti lasketuista eväistään, ja vannoo, että hänhän ei eväitään koiralle anna. Senhän sitten arvaa, miten siinä käy.

"Kai sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä?" Richard kysyi. 
"Mitä?"
"Sinun pitää antaa sille nimi." 

Gobin ja Leonardin tarina ei suinkaan pääty 250 kilometrin kilpailun maaliviivaan. Tästä tarina nimittäin vasta oikeastaan alkaa. Leonard haluaa viedä koiran kotiinsa Skotlantiin ja arvaa sen olevan hankalaa, mutta se osoittautuukin lähes mahdottomaksi. Mies laittaa pystyyn joukkorahoituskampanjan, ja yhtäkkiä Gobi on maailmanlaajuinen julkkis.

Siitä alkaa kirjan toinen kiinnostava osuus. Kirjassa vietetään hyvin paljon aikaa Kiinassa, joten se antaa lukijalle kiinnostavan kurkistuksen kiinalaiseen kulttuuriin varsinkin koiranomistajan näkökulmasta. Koiraa ei saa Kiinassa viedä taksiin tai linja-autoon ja lenkillä on aina kuljetettava mukanaan omistajatodistusta. Mielenkiintoisia ovat myös koiran maastaviennin kiemurat ja monet muut asiat, joita en viitsi juonen paljastumisen takia kertoa.

Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Minun mielestäni koiran pelastamiseen tarvitaan miltei puoli maapalloa. Siltä ainakin Gobin kohdalla tuntui. 

Gobin ja Dion Leonardin matka autiomaan halki oli esillä kesällä 2016 myös suomalaisessa mediassa. Siitä kertoi muun muassa Yle Urheilu. Leonard sai kuljetettua Gobin Skotlantiin tammikuussa 2017, ja kirja ilmestyi kesäkuussa.

Facebookista voi edelleen löytää sivun Finding Gobi, joka oli ensin nimellä "Bring Gobi Home", mutta muutettiin sen jälkeen, kun Gobi katosi. Kun jaksaa selata tarpeeksi kauas, löytää vielä kaikki tapahtumien aikaiset päivitykset. Nykyään sivu on kuitenkin kirjan markkinointikanava, ja siitä huomaa, että uskomattomasta tarinasta on osattu ottaa kaikki ilo irti. Kirjan lisäksi tekeillä on elokuva, Gobi on saanut kaverikseen näköispehmoleluja ja Dion Leonard kiertää puhumassa tarinastaan "motivational speaker" -nimikkeellä.

Itse olin täysin tarinan lumoissa siihen asti, kun tutustuin tähän tuotteistamiseen. Se tuntuu jotenkin vievän osan pois siitä kaikesta lämmöstä ja rakkaudesta, jota kirja on täynnä. Pisteet kuitenkin siitä, että Leonard ilmeisesti tekee paljon myös hyväntekeväisyyshommaa.

Ja tästä pienestä narinasta huolimatta: kirja on erinomainen ja tarina uskomaton, niin kuin kannessa luvataankin. Siitä voi olla montaa mieltä, mitä järkeä Leonardin oli alun alkaenkaan päättää haluta Gobi Skotlantiin, mutta eihän kaikissa elämän käänteissä järkeä olekaan. Lue tämä, jos rakastat eläintarinoita, olet koiraihminen tai muuten vain haluat lukea jotain todellista ja koskettavaa.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Johnny Kniga, 2018.
Äänikirjan lukija Maria Veitola, 7 h 24 min.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Maria Veitolasta. En muista kuunnelleeni hänen juontamaansa radiolähetystä ja television talk show'takin olen katsonut ihan satunnaisesti. Minulla ei ole myöskään koskaan ollut oikein mitään mielipidettä Veitolasta - vaikka niin kovin monella muulla tuntuu olevan.

Tästä Veitolan kirjasta olin kuullut paljon kehuja. Kun vielä tykkään kuunnella äänikirjana jotain muuta kuin romaaneja, päätin kokeilla. Se kannatti.

Kirja koostuu Maria Veitolan kirjoittamista kolumneista. Suurin osa niistä on julkaistu aikaisemmin eri lehdissä, osa on kirjoitettu kirjaa varten.

Kolumnien kautta lukija, tai tässä tapauksessa kuuntelija saa katsavan kattauksen Maria Veitolan elämästä ja ajatuksista. Käydään läpi nuoruutta, aikuistumista, oman paikan etsimistä, ammatin löytämistä, parisuhdeasioita, äitiyttä - kaikkea, mikä kuuluu elämään.

Uskon, että tämä kirja on parhaimmillaan äänikirjana. Kun Maria Veitola lukee kolumninsa itse, hän kertoo ne suoraan kuuntelijalle, suoraan minulle. Asia tulee vielä paljon lähemmäs kuin luettu teksti.

Veitola on lukijana hyvä, onhan hänellä radiojuontajan tausta. Kuuntelisin häntä mielelläni enemmänkin. Tätä kirjaa kuuntelen milloin missäkin: hääkoristeita askarrellessani, koiraa ulkoiluttaessani, autossa työmatkalla ja juoksulenkillä hikoillessani. Kaikkiin paikkoihin se sopii hienosti.

Voisi kuvitella, että kun kuuntelee kolumneja seitsemän ja puoli tuntia, alkaisivat ne tympiä. Minulle ei ainakaan käy niin. Maria Veitola onnistuu käsittelemään arkisia asioita niin, että ne kiinnostavat. Usein hän tarjoaa lukijalle niin paljon tarttumapintaa, että ajatuksiin on helppo samaistua. Itse saan paljon irti esimerkiksi työtä käsittelevistä kolumneista. Veitola kertoo rehellisesti ja avoimesti niin syömishäiriöstään kuin isänsä kuolemastakin. Avoimmuus ja asioiden kaunistelemattomuus antaa lukijalle paljon.

Lisäksi Veitola onnistuu kerta kerran jälkeen tuomaan esille oivalluksia, jotka saavat hymyn huulille ja aivot raksuttamaan.

Tämän kirjan kuunneltuani katson Maria Veitolaa aivan eri tavalla kuin ennen.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: