Nelivuotias Linnea katoaa jäljettömiin maatilalta Fjällbackan liepeiltä, mikä herättää hätäännystä ja nostaa pintaan kipeitä muistoja. Kolmekymmentä vuotta aiemmin täsmälleen samasta paikasta katosi samanikäinen tyttö, joka löytyi myöhemmin kuolleena. 

Tuolloin sieppauksesta ja taposta tuomittiin kaksi teinityttöä, mutta alaikäisinä he välttivät vankilan. Onko pelkkää sattumaa, että Linnea katoaa juuri silloin, kun toinen tuomituista - tätä nykyä palvottu maailmantähti, näyttelijä Marie Wall - palaa paikkakunnalle kuvaamaan uutta elokuvaa? 

Patrik Hedström yhdessä Tanumsheden poliisilaitoksen kollegoineen alkaa tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää, vai yhdistääkö mikään. Apua he saavat Erica Falckilta, joka on kirjoittamassa vanhasta tapauksesta kirjaa. Tutkinta repii auki monta haavaa ja paljastaa, että salaisuuksien juuret kiemurtelevat kauas 1600-luvulle ja noitaroviolla poltetun naisen langettamaan kiroukseen. Vieraan pelolla on hirvittävät seuraukset. 

Gummerus, 2017, 687 sivua

Monissa blogeissa Läckbergin kymmenes Fjällbacka-romaani on lytätty. Sitä on pidetty liian pitkänä ja monipolvisena, liian epäuskottavana, henkilöhahmoja on arvosteltu köykäisiksi ja Erican ja Patrikin suhdetta on kommentoitu ärsyttävän täydelliseksi.

Ymmärrän kaikki kritiikin kohteet täysin ja osaan niistä ehkä hiukan yhdynkin, mutta mielestäni Noita oli siitäkin huolimatta hyvä. Se on taattua Läckbergiä, koukuttavaa viihdettä, jota ei malta laskea käsistään.

Luin edellisen Fjällbacka-kirjan kesällä, ja mielestäni oli ehtinyt jo karista, mitä kaikkia henkilöitä sarjassa onkaan. Alussa mukaan pääseminen oli siis hieman vaikeaa, koska Läckberg ei uhraa turhaa aikaa tuttujen, sarjassa aiemmin olleiden henkilöiden esittelyyn. Se on sekä hyvä että huono asia. Jos kirjat lukee peräkkäin, ei tule turhaa toistoa henkilöiden esittelyn muodossa, mutta jos on yhtä huonomuistinen kuin minä, ei alussa oikein pääse kärryille.

Noita kulkee rinnakkain kolmessa eri ajassa. Nykyajassa selvitetään nelivuotiaan Linnean murhaa, kolmenkymmenen vuoden takana selvitetään samanikäisen Stellan murhaa ja 1600-luvulla eletään noitavainojen aikaa. Erityisesti 1600-luvun kuvaus kirjassa on kiinnostavaa, vaikka kertomukset noidiksi epäiltyjen naisten hukuttamisesta ja polttamisesta ovatkin paikoin karmeaa luettavaa.

"Elin kutsuttiin usein lapsivuoteen äärelle tai apuun silloin kun joku kärsi hammassärystä tai synkkämielisyydestä. Niin, sellaisia tauteja ja vaivoja, joihin hänen rohtonsa ja loitsunsa toivat helpotusta, oli vaikka kuinka paljon. Myös moni, joka kärsi onnettomasta rakkaudesta tai ei-toivotuista kosijoista, kääntyi hänen puoleensa, ja samaten kotieläimille pyydettiin apua. Hän oli tärkeä henkilö vaikeilla hetkillä, ja sellainen kohtalo olisi Märtälle parempi kuin oppia hallitsemaan taitoja, joista ei olisi koskaan mitään hyötyä ja jotka voisivat saada hänet kuvittelemaan, että hän oli jotenkin parempi kuin muut."

Kirjassa on paljon henkilöitä, ja erityisesti 1600-luvun Elin Jonsdotterin elämä sisarpuolensa palvelusväkenä on mielenkiintoista seurattavaa. Nykyajassa omaa paikkaansa etsivää teinipoika Samia seuraisi myös mielellään enemmän.

Läckbergin tapa seurata eri henkilöitä parin sivun pätkissä ja jättää jokaiseen kohtaan cliffhangereitä on vetävä, mutta paikoin ärsyttävä. Kun kello lähenee puolta yötä, toivoisi törmäävänsä kirjassa kohtaan, johon se on helppo lopettaa.

Noita on ajankohtainen. Nykyajassa painitaan turvapaikanhakijoiden kaupunkiin tulon kanssa. On ennakkoluuloja, pelkoa ja rasismia. Toisaalta samat elementit toistuvat 1600-luvulla. Erilaisuutta pelätään ja siitä halutaan eroon.

"Vastaanottokeskuksessa seinät kaatuivat päälle ihan kuin yrittäen tukehduttaa heidät. Sama Khalil ei halunnut olla kiittämätön. Hän oli saanut Ruotsissa ruokaa ja katon päänsä päälle. Ja hän oli turvassa. Ruotsissa ei lennellyt pommeja. Siellä ei eletty jatkuvasti sotilaiden ja terroristien uhan alla. Mutta turvallisuudesta huolimatta elämä limbossa tuntui raskaalta. Se ettei ollut kotia, ettei ollut mitään tekemistä, että elämältä puuttui tarkoitus."

Lähes 700 sivun pituudesta huolimatta tarina kantaa loppuun asti. Alussa mainitsemani monipolvisuus on totta, mutta ei mielestäni haittaa.

Itse en ehkä luokittelisi Fjällbacka-sarjaa todelliseksi jännityskirjallisuudeksi, vaikka se siihen kategoriaan virallisesti kuuluukin. Raja viihdekirjallisuuteen on välillä häilyvä. Noidassakin kuvaillaan paikoin melko pitkästi Erican anopin polttareita, häitä ja muuta perinteiseen dekkariin kuulumattomia asioita, mutta itse pidän siitä. Edes alussa mainitsemani Erican täydellisyys ei haittaa, ei myöskään ajoittainen epäuskottavuus, sillä tiedän Läckbergin kirjaan tarttuessa, mitä odottaa. Kirjat tarjoavat kevyttä ja koukuttavaa lukemista, ja sopivat hienosti aivot narikkaan -iltalukemiseksi.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Laura, tuore äiti ja vaimo, saa puhelun lääkäriltä magneettikuvauksensa tuloksista. Diagnoosi on tyly. Polven kierukkavammaepäily muuttuu osteosarkoomaksi, reisiluuhun pesiytyneeksi luusyöväksi, ja keuhkoissa piilee mahdollisesti etäispesäkkeitä. Lauralla, nuorella lääketieteen opiskelijalla, on edessään toisenlaisten opintojen aika.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitääkö jalka amputoida? Kuinka käy Otso-pojan ja Sofia-puolison? Entä koko parisuhteen? Voiko kaikki sittenkin olla vain yhtä suurta väärinkäsitystä ja kääntyä vielä valoisaksi? Vaikka kello pysähtyy ja arki muuttuu vuoristoradaksi, syövänkin kanssa voi silti elää. Päivän kerrallaan." 

WSOY, 2013, 380 s.

Laura Saven Paljain jaloin oli yksi niistä harvoista kirjoista, jonka laitoin varaukseen heti, kun viime syksynä luin tänä vuonna julkaistavien kirjojen katalogeja. Olin kolmantena varausjonossa kirjaan, jota ei oltu vielä edes julkaistu ja sain sen käsiini heti, kun se kirjastoon ilmestyi. Ja onneksi sain.

Paljain jaloin on riipaiseva kuvaus siitä, miten elämä muuttuu kertaheitolla. Se on rehellisen tuntuinen, koskettava ja todella lähelle tuleva teos elämän arvoista, ihmissuhteista, rakkaudesta ja kuolemasta. Paljain jaloin pohjautuu Laura Saven muistiinpanoihin ja päiväkirjamerkintöihin ja vaikka kirjan alussa kerrotaankin sen olevan romaani, on teksti varmasti suurimmilta osin täysin totta. Päiväkirjamuotoinen tyyli tuo sisällön lukijan syliin ja voin kertoa, että itse tutustuin kirjan aikana Lauraan niin vahvasti, että viimeisen sivun jälkeen en voinut kuin itkeä.

Vakavasta ja surullisesta aiheesta huolimatta teoksessa ei jäädä vellomaan itsesääliin eikä lukeminen ole raskasta. Välillä on tietysti huonompia hetkiä ja niistä kerrotaan, kuten syytä on, mutta aina välillä tunnelin päässä näkyy valoa ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Laura alkaa löytää elämästään uusia puolia, nauttii pienistä iloista eikä unohda huumoriakaan.

"Olemme perustaneet Otson kanssa kaljukerhon. Kerhon virallisena tavoitteena on kasvattaa hiuksia ja opetella kävelemään. Tällä hetkellä minä johdan kävelyssä ja Otso hiustenkasvatuksessa."

Paljain jaloin on yksi parhaista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Ehkä jopa paras. Itse en ole sairastanut syöpää, onneksi, mutta toisinaan olen pelännyt, että sairastun. Enää ei pelota aivan yhtä paljon.

Laura Save hävisi taistelunsa syöpää vastaan ennen kuin sai tiedon kirjansa julkaisusta. 

The Time of My Life
2012 (alkup. 2011)
suom. Terhi Leskinen

"Lucy Silchesterillä ei mene hyvin. Hänen elämänsä rakkaus jätti hänet, ja hän sai potkut unelmatyöstään. Lucy välttelee ystäviään, vihaa uutta työtänsä ja asuu pienessä vuokrakämpässä vain kissa seuranaan. Hänen elämänsä perustuu valheisiin: hän valehtelee työstään ja työssään, ystävilleen, vanhemmilleen, kaikille - eikä halua kenenkään näkevän, kuinka onneton hän oikeasti on.

Kaikki muuttuu, kun Lucy saa kutsun tapaamiseen oman Elämänsä kanssa. Yllätys on suuri, kun Lucysta kaiken tietävä Elämä osoittautuu nuoreksi mieheksi, jolla ei myöskään mene kovin hyvin. Lucyn ja Elämän yhteinen taival ei ala lupaavasti: jokaisesta valheesta, jonka Lucy elämästään kertoo, hänen Elämänsä kertoo muille jonkin totuuden. Lucy ei voi enää vältellä omaa elämäänsä ja kipeidenkään totuuksien kohtaamista."

Kuten olen jo aiemmin maininnut, olen rakastanut Ahernin kirjoja. Viimeksi lukemani kahden novellin teos Tyttö peilissä oli kuitenkin pettymys ja lähdin hieman varauksella lukemaan Ahernin tuoreinta suomennettua romaania.

Varauksellisuus oli ilmeisesti aiheellistakin. Kirja ei millään tuntunut vetävän mukaansa. Päähenkilö oli ärsyttävä ja jos en olisi niin vannoutunut Ahern-fani, olisin taatusti jättänyt lukemisen siihen. En vain pitänyt kirjasta. Teksti oli jotenkin teennäistä, lapsellista ja typerää, eikä kunnon juonta tuntunut löytyvän.

Koska halusin antaa Ahernille mahdollisuuden, en jättänyt kirjaa kesken. Ja hyvä niin, tarina nimittäin parani selvästi loppua kohden. Kun kirja päättyi, olin tyytyväinen siihen, että olin sen lukenut. Ei kaduttanut. Mutta: ei tämä kyllä oikeasti mikään erikoinen ollut. Ja tätä vielä kuvailtiin takakannessa yhdeksi Ahernin parhaista kirjoista. Aloin vahvasti epäillä, olenko kasvanut ulos Ahernin tarinoista. Asia täytyy ehdottomasti selvittää ja tulevaisuudessa aionkin tarttua johonkin sellaiseen Ahernin teokseen, jonka olen lukenut aiemmin ja josta olen silloin pitänyt. Pidänköhän enää?

Pakko kuitenkin sanoa, ettei Tapaaminen elämän kanssa ollut missään tapauksessa huono kirja. Omat odotukseni olivat ja ovat edelleen vain niin korkealla, että pudotus maanpinnalle on raju.

Bunker
2011
ISBN 978-951-20-8397-8
suom. Leena Vallisaari
142 s.

"Kaukana metsän keskellä sijaitsee vanha bunkkeri. Bunkkerissa viruu Monika-niminen nainen. Hänen kidnappaajansa on häijy ja väkivaltainen mutta ei vaikuta olevan kiinnostunut sen enempää seksistä kuin rahastakaan. lisäksi kaappaaja muistuttaa hämmästyttävällä tavalla miestä, jonka elämän Monika vuosia aikaisemmin tuhosi.

Nimetön kidnappaaja ja Monika ajautuvat piinaavaan psykologiseen kissa ja hiiri -leikkiin, jonka edetessä molempien karmivat salaisuudet tulevat julki. Kuka on lopulta uhri ja kuka pyöveli?"

Andrea Maria Schenkelin Bunkkeri tuli napattua kirjastosta mukaan aivan sattumalta. En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä saksalaiskirjailijasta ja näin jälkeenpäin tutkailtuani selvisi, että hän onkin julkaissut vasta neljä romaania.

Bunkkeri on lyhyt ja helppolukuinen. Se oli mukava välipala muiden kirjojen keskellä ja riittävän erilainen. Kirja jakautuu kolmenkertojan pätkiin ja jokaisen kertojan fontti on erilainen. Yksi kertojista on nykyhetken Monika, toinen on sieppaaja ja kolmas on kaikkitietävä kertoja. Aluksi asetelma on lukijalle hieman haastava. Kuka puhuu milloinkin, jakoon totuttautumisessa kestää hetki. Kun sen tajuaa, se toimii erinomaisesti. Bunkkerissa ihmisten ajatukset ovat tärkeitä ja lukija kiittää siitä, että hän pääsee välillä Monikan ja välillä sieppaajan pään sisälle.

Bunkkeri ei todellakaan ole tyypillinen dekkari. Siinä ei ratkaista murhaa - ainakaan aivan suoraan. Lyhyessäkin teoksessa päästään hyvin sisälle henkilöiden ajatusmaailmaan ja heidän taustoihinsa. Kirjan loputtua se jättää hiukan kummallisen olon. Oliko se tässä? Miten nyt oikeasti kävi?

Ristiriitaiset ovat tämän lukijan tunteet. Mukavaa vaihtelua, muttei ehkä houkutellut lukemaan Schenkelin muita teoksia.  

The Lost Symbol
2009
ISBN 978-951-0-31919-2
suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi
435 s.

"Professori Robert Langdon saa tavallisena sunnuntaina yllättävän kutsun Washingtoniin vanhalta ystävältään ja oppi-isältään Peter Solomonilta. Langdon halutaan pikaisesti juhlapuhujaksi pääkaupungissa pidettävään tilaisuuteen.

Langdon suostuu äveriään historioitsijan pyytöön ilomielin, mutta perille päästyään hän huomaa astuneensa keskelle järkyttävää painajaista. Tuntematon taho todistaa mahdollisimman raa'alla tavalla kaapanneensa Peter Solomonin.

Solomonin vapauden hintana kaappaaja vaatii Langdonia auttajakseen ikiaikaisen salaisuuden selvittämisessä. Kukaan muu ei hänen mkaansa pysty ratkaisemaan arvoitusta, joka johdattaa Solomonin etsijät kohti kaappaajan tavoittelemaa päämäärää.

Ikivanhaan symboliikkaan ja vapaamuurareiden ajatusmaailmaan syvällisesti perehtynyt Langdon on valmis pelastamaan ystävänsä oman henkensä uhalla. Pian salaperäiset esineet, maailman tunnetuimmat rakennukset ja maamerkit paljastavat Yhdysvaltojen pääkaupungin kätketyn puolen. Lopulta ne tuovat näkyviin totuuden. Matka sen äärelle on vaaroja täynnä."

Pitkästä aikaa tartuin Dan Brownin teokseen, siihen ainoaan suomennettuun, jota en ollut vielä lukenut. Kirja alkoi lupaavasti ja hyvin Brownmaisesti. Toimintaa riitti ja kirja koukutti.

Mutta. Tuntui kuin olisin lukenut kirjan ennenkin. Kaikki oli niin tuttua, Brownille tyypilliset ja aiemmin niin mielenkiintoiset nippelitiedot historiasta, symboliikasta, vapaamuurareista ja arkkitehtuurista tuntuivat tylsiltä, turhilta ja niin nähdyiltä. Kirjan perusjuoni piti kyllä otteessaan, eikä opusta olisi malttanut laskea käsistään, mutta se johtui vain ja ainoastaan siitä, että halusin tietää, miten kirja päättyy. Halusin tietää, tapahtuuko siinä oikeasti jotakin. Jotain sellaista, mitä aiemmissa Browneissa ei olisi vielä tapahtunut.

Ei tapahtunut. Tarina oikeastaan pysähtyi täysin, kun jäljellä oli vielä viisikymmentä sivua. Loppu oli selostusta, salaisuuksien paljastamista ja lisää symboliikkaa ja vapaamuurareiden historiaa. Olisi nyt edes ollut jotain yllättävää, hienoa ja uutta, mutta kun paljastukset eivät paljastaneet mitään.

Jäi tunne, että on yritetty vain rahastaa menestysteosten vanavedessä. Tai ehkä Brown on itse niin innoissaan vapaamuurareista ja muusta syvälle menevästä nippelitiedosta, että hänen mielestään loppuratkaisu oli hyvinkin hienoa. Ehkä, en tiedä, mutta tavalliselle lukijalle kirja oli vain toisinto Brownin aiemmista teoksista.

Gone Tomorrow
2011
ISBN 978-951-23-5163-3
suom. Jukka Jääskeläinen
464 s.

"New Yorkin öisessä metrovaunussa istuu vain Jack Reacher ja viisi muuta matkustajaa - mutta yksi heistä täyttää kaikki kohdat listalta, jonka Reacher oppi entisessä elämässään: itsemurhapommittajan tuntomerkit. Mutta miksi terroristi iskisi puolityhjään yövuoroon eikä työmatkaruuhkaan?

Kun Reacherin väliintulo aiheuttaa yllätyksen, jälkiselvittelyt saavat vähintään omituisia piirteitä. Miksi Reacheria kuulustelevat jos jonkinlaiset pukumiehet rajattomin valtuuksin? Ja kuka oli yöhön haihtunut viides matkustaja? Totuus hautautuu salaisten pidätyssellien, vallan käytävien ja kiillotettujen julkisivujen alle. Ja voimakkaat tahot tuntuvat päättäneen, että sen on parempi pysyäkin siellä..."

En ollut koskaan aiemmin lukenut Lee Childia, en ehkä ollut edes kuullut hänestä. Viidenteen matkustajaan tartuin kuitenkin kohtalaisin korkein ennakko-odotuksin, sillä olin kuullut teosta kehuttavan, jos ei nyt välttämättä ihan hirveän hyväksi niin ainakin perusdekkariksi. Sellaista kaipasin: kirjaa, jossa tapahtuisi tiiviiseen tahtiin ja joka pitäisi otteessaan.

Nämä odotukset Viides matkustaja myös lunasti. Vähään aikaan en ole lukenut tällaista kirjaa, jossa oikeasti tapahtuisi tapahtumien perään. Koko ajan tulee uusia juonenkäänteitä, mennään vauhdilla paikasta toiseen, tapetaan muutama ihminen ja uhkaillaan toisia, joudutaan itse uhatuksi ja melkein tapetuksikin. Toimintaa siis riittää ja itse koin sen ainakin tällä kertaa pelkästään positiiviseksi asiaksi.

Jo alun alkaen suhtautumiseni teokseen oli melko kevyt, joten en jaksanut välittää päähenkilön epärealistisuudesta, joka minua normaalisti olisi varmasti häirinnyt. Mies, jolla ei ole kotia, ei matkatavaroita, ei työtä, mutta jolla on kuitenkin loputtomasti rahaa... 

Viidennen matkustajan tarina pyörii sodan ja poliittisten teemojen ympärillä. Jokaiselle tutut henkilöt vilahtelevat tarinassa merkittävissäkin rooleissa ja tämä tuo tietysti siihen aina oman kiinnostavan säväyksensä.

Keskiverto dekkari, joka ehkä sopii kuitenkin tavallista paremmin aivojen nollaamiseen. Tätä lukiessa ei kerta kaikkiaan ehdi ajatella mitään muuta!