Hilkka Leväaho: Brandy - persoonan päiväkirja

★★
2006
ISBN 952-5421-36-8
154 s.

 "Että muka koirilla ei ole tunteita? Tai älyä? Tai omanarvontuntoa, ammattiylpeyttä, egoa? PAH! Muista nelijalkaisista en sano mitään, mutta rottweilereilla on ylenpalttisesti kaikkea. Minä olen rottweiler. Minä olen Suuri Persoona. Minä olen Brandy.

 Persoonan päiväkirja on kokoelma poikakoiran ajatuksia ja tuntemuksia elämästään perheessä, jossa mikään ei tunnu sujuvan viisaan lemmikin mielen mukaan. Brandy kuitenkin ymmärtää että tärkeintä elämässä ovat rapsutukset, täysi ruokakuppi - ja rakkaus. Hankalimmat kapulat Brandyn rattaissa ovat Matte, teini-ikäinen sisupussi, ja Pomo, perheen äiti, jotka kaikin keinoin pyrkivät "kasvattamaan" hulivilipennusta salonkikelpoista kotikoiraa."

Nappasin vaihteeksi kirjaston koirahyllystä hiukan kevyempää koiraluettavaa. Takakannen perusteella kirja vaikutti hauskalta ja olihan se sitä - välillä liikaakin. Tekstistä oli yritetty tehdä liian hauska ja lopulta se ei ollutkaan enää kovin hauskaa. Vitsit menivät jo vähän yli.

Koiran näkökulmasta kirjoitettu kirja on kyllä positiivista vaihtelua, varsinkin, kun kirjassa tilanteet ovat jokaiselle koiranomistajalle tuttuja. Ehkä ne ovat kuitenkin turhankin tuttuja: kirjaan oli saatu tungettua kaikki mahdolliset kliseet koiranomistamisen varjopuoliin liittyen. Käsittääkseni kirja perustuu kuitenkin oikeaan elämään ja kaikki henkilötkin ovat oikeita, joten ehkä jokainen koiranomistaja sitten nämä kliseiset varjopuolet joutuu kokemaan.

Kirja oli ihan mukavaa iltalukemista, mutta ei sen enempää. Sataviisikymmentä sivua isohkoa tekstiä olivat riittävät, yhtään enempää en olisi viitsinyt lukea. Ja nytkin olin muutamaan otteeseen jättää kirjan kesken. Kaksi tähteä tuntuu liian paljolta, joten olkoon puolitoista.

 "Viime yönä oli täysikuu tai niin kuin Lauri huijaa, täysjuusto vaikkei kuu juustoa olekaan ja vaikka olisi, niin en minä sitä kuitenkaan saisi syödäkseni ja vaikka saisinkin, niin en jaksaisi ainakaan täyttä, kun se on niin iso. Siis kuu. Kun se on täysi. Ymmärsittekö, minun vatsanikin on rajallinen."

Nicholas Sparks: Ensi silmäyksellä

★★
At First Sight
2005
suom. Terhi Kuusisto
ISBN 978-951-0-37225-8
329 s.

 "Kun newyorkilainen tiedetoimittaja kohtaa viehättävän kirjastonhoitajan Etelä-Carolinan pikkukaupungissa, hän tuskin tietää, mihin yllättävä romanssi johtaa. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin Jeremy Marsh huomaa olevansa Boone Creekin uusi asukas, häitä valmisteleva hullaantunut sulhanen ja esikoistaan odottava epävarma isä. Alkamassa on uusi elämä, jonka keskipisteessä on Lexie Darnell, Jeremyn tuore morsian. 

 Jeremy ja Lexie valmistautuvat yhteiseen tulevaisuudeen suurin odotuksin, mutta kaikki eivät katso parin onnea pelkästään hyvällä. Pian epäilyksen siemen hiipii myös rakastuneen kaksikon mieliin. Kuinka luottaa ihmiseen, jonka menneisyydestä tietää vain vähän? Onko rakkaus ensi silmäyksellä sittenkään mahdollista?"

Olen lukenut Sparksin romaaneja aiemmin ja pitänyt niistä kovasti. Romantiikkaa on aina ollut riittämiin, juonet ehkä vähän kliseisiä, mutta silti toimivia. Tyyli on ollut ehkä hiukan viimeistelemätöntä: kirjoitusvirheitä ja huonoja lauseita, jotka tosin voi varmasti laittaa suomentajan piikkiin.

Nyt petyin. Vaikka aiemmin lukemissanikin Sparksin kirjoissa on paikoitellen ollut paljon surua ja murhetta, oli tämä kirja kyllä jotain todella surullista ja masentavaa. Monta kertaa jouduin keskeyttämään lukemisen, kun aloin itse tulla vain turhan huonolle tuulelle. Riitoja, epäilyksiä, pelkoja ja ihan rehellistä ja tuskallista surua. Mahtuihan mukaan iloakin - ja romantiikkaa, mutta kovin vähän.

Juoni sinänsä oli ihan toimiva. Se tosin jakautui hieman kahtia. Kirjan alkupuoliskolla käsiteltiin takakannessakin esiteltyä teemaa kun taas loppupuoliskolla siitä oltiin päästy jo ylitse ja mieltä kaiversivat ihan toisenlaiset asiat. Kirjan henkilötkin olivat ihan okei, joten ei teosta sinänsä voi moittiakaan. Ei se missään nimessä ollut huono, mutta ei kovin hyvääkään fiilistä jättänyt. Jokin siinä ei minuun vain tällä kertaa uponnut.

Tuija Lehtinen: Ruusumadonna

★★★★
2005
ISBN 951-1-20485-8
256 s.

 "-Buongiorno, miellyttävä miesääni tervehtii. Tähän saakka Isla on oppinut välttämään äkkirakastumiset niin Suomessa kuin Italiassakin. Mutta tässä miehessä on jotain joka kiehtoo heti. Isla vilkaisee huojentuneena miehen nimetöntä.

 Nuori medianomi Isla Kaarna on muuttanut Roomaan ja työskentelee lahjamyymälässä Pantheonin lähellä. Lisäksi hän opastaa kulttuurimatkalaisia ikuisen kaupungin nähtävyyksiin ja tekee haastatteluja Suomen televisioon. Kun komea, hyväkäytöksinen Luca Savini pyytää treffeille, Isla tietää, että voisi polttaa näppinsä pahan kerran. Mutta hän myös tietää, että katuisi loppuikänsä, ellei suostuisi kutsuun. Luca osoittautuu täydelliseksi hurmuriksi ja herrasmieheksi. Onnea varjostaa vain miehen jatkuvaa huomiota vaativa suku. Kuinka pitkälle Isla on valmis sietämään latinalaisia tunnemyrskyjä?"

Tuija Lehtiseen voi aina luottaa. Ihanaa romanttista hömppälukemista, jota ei malttaisi laskea hetkeksikään käsistään. Asetelma on aika perinteinen, joskin itseäni tietysti kiinnosti se, että päähenkilö tekee myös toimittajan hommia. On aina kiinnostavaa lukea, miten oman alan työntekoa kuvataan. Perinteinen asetelma ei kuitenkaan haittaa - tuskin kukaan lähtee Lehtistä lukemaankaan, jos etsii jotain uutta ja mullistavaa kaunokirjallista lukuelämystä.

Henkilöt ovat takuuvarmaa lehtistyyliä. Kärjistettyjä, ehkä jopa liiankin kärjistettyjä, mutta silti niin kamalan samaistuttavia ja ihastuttavia. Teininä kaikki Lehtisen nuortenkirjat moneen kertaan lukeneena ilahduin, kun Ruusumadonnassa oli pieneen sivurooliin otettu Lehtisen nuortenkirjoissa esiintyneitä henkilöitä. Onkohan Lehtinen tehnyt näin aiemminkin? Itse en ole huomannut, mutta jatkossa kiinnitän varmasti asiaan huomiota.

Kirjan juoni nyt on mitä on, paikoin hyvin ennalta-arvattavaa ja tavanomaista, mutta kyllä minulle taisi lopussa pieni yllätys tulla. Ei siis kuitenkaan ehkä ihan niin ennalta-arvattavaa kuin voisi olettaa.

Takuuvarmaa Lehtistä, aina piristävää luettavaa, jonka saa ahmaistua läpi hetkessä. Neljä tähteä.

David Nicholls: One day

★★★★
2009
ISBN 978-0-340-99468-9
435 s.

 "You can live your whole life not realising that what you're looking for is right in front of you.

 15th July 1988. Emma and Dexter meet on the night of their graduation. Tomorrow they must go their separate ways. So where will they be on this one day next year? And the year after that? And every year that follows?"

Ihanaa ja kamalaa. Paljon paljon uskomattoman ihania hetkiä ja kohtia, mutta toisaalta myös niitä tyrmistyttävän surullisia ja vähän vihastuttaviakin. Se kuitenkin toimii.

Koko kirjan idea on äärimmäisen kiehtova. Kaksi henkilöä, kaksikymmentä vuotta ja vain yksi päivä vuodesta. Erityisesti pidän siitä, että pääosissa todella ovat Emma ja Dexter. Muitakin henkilöitä on ja vaikka niidenkin ajatuksia paikoitellen valotetaan melko paljon, tulevat Em ja Dex silti monta kertaa tutummiksi kuin kukaan muu. Ja jotenkin jää silti tunne, että kirjassa ei niin kovin paljon henkilöitä ollutkaan.

Voisi kuvitella, että jos saa tietää vain yhden päivän tapahtumat koko vuoden aikana, ei kirjassa pysyisi kärryillä. Ettei saisi tietää tarpeeksi. Voi olla, että mieli tekee tietää lisää, mutta yllättävän paljon voi kertoa yhden päivän aikana. Henkilöiden ajatukset paljastavat niin paljon. Ja se, miten henkilöt on kirjoitettu käyttäytymään.

Pidän siitä, että lopussa palataan jälleen alkuun. Vaikka se voikin hiukan sekoittaa, kun lukujen välillä aika vaihtelee parillakymmenellä vuodella, on rakenne toimiva. Ja varsinkin lopetus tekee kylmiä väreitä, vaikkei se kovin erikoinen tai yllättävä olekaan.

Olisin ehkä saanut kirjasta irti enemmän, jos olisin lukenut sen suomeksi. Englantini ei ole niin vahva, että pystyisin erottamaan kaikki pienetkin vivahteet ja sävyerot. En kuitenkaan koe, että kirjasta olisi jäänyt kovin paljosta paitsi vähän huonommallakaan kielitaidolla.

Paikoitellen ehkä hieman pitkäveteinen, mutta rakenteellaan ja tunnelmallaan sen paikkaava kirja saa neljä tähteä.

Sapphire: Precious - harlemilaistytön tarina

★★★
Push
1996
suom. Kristiina Drews
ISBN 978-952-01-0455-9
(ilmestynyt suomeksi myös nimellä Ponnista!) 

 "Precious Jones on 16-vuotias harlemilaistyttö, jonka perhe-elämä on karua: isä raiskaa ja äiti pahoinpitelee. Jo toista lasta isälleen odottava Precious ei ole koulussa oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Ei ihme, että hän tuntee olevansa näkymätön maailman silmissä. Kun Precious ryhtyy uuden opettajan rohkaisemana opettelemaan lukemista ja kirjoittamista, hänen elämänsä muuttuu tyystin."

Olin lukenut kirjasta hyvän arvostelun, siksi sen kirjastosta lainasinkin. Ja siksi jaksoin lukea sen loppuun. Kirja on kirjoitettu puhekielellä ja ainakin minä koen sen äärimmäisen raskaaksi luettavaksi. Puhekielen vuoksi kirja oli vähällä jäädä kesken heti alkuunsa.

Kun päähenkilö Precious oppii pikkuhiljaa kirjoittamaan, koostuu kirja myös hänen kirjoituksistaan. Tämänkin koin raskaaksi. Tietysti Preciousin omat kirjoitukset tuovat kirjaan sisällöllisesti paljon, mutta teksti, josa e oe ytään oiknkrjoitetua snaa, on sekin aika haastavaa luettavaa.

Kielellisesti en siis pitänyt kirjasta lainkaan. Tyyli on tosin juuri tähään teokseen sopivaa, enkä tiedä olisiko mikään muu tyyli toiminut, mutta minuun tämä ei oikein uppoa.

Raskaan tekstin lisäksi myös koko kirjan aihe on todella raskas. Siitä ja kieliasusta huolimatta on pakko sanoa, että kirja on hyvä. Se varmasti antaa ajattelemisen aihetta itse kullekin. 

***

Leena Lehtolainen: Rivo satakieli

★★★
2005
Tammi
ISBN 951-31-3386-9
345 s.

 "Jorvin sairaalaan tuodaan pahasti viillelty vähäpukeinen nainen. Maria Kallion epäilykset kytköksestä maksullisen seksin maailmaan heräävät kunnolla seuraavana pävänä, kun tunnettu prostituoitu murhataan suorassa televisiolähetyksessä.

 Lulu Nightingale on tarjonnut seksipalveluja Rivo Satakieli -studiossaan, jonka asiakkaisiin lukeutuu myös yhteiskunnan nokkahenkilöitä.

 Maria Kallion ja hänen alaistensa tutkimuksia haittaa reviiritaistelu keskusrikospoliisin alamaailmaoperaation kanssa. Kaiken lisäksi henkirikoksia tulee lisää. Maria Kallion elämää ei tee helpommaksi myöskään se, että hänen aviomiehensä Antti viihtyy liiankin hyvin työpaikallaan Vaasassa.

 Leena Lehtolaisen Rivo Satakieli on vastustamattomasti mukaansa imaiseva jännityskertomus ajankohtaisista ja poliittisesti arkaluonteisista kysymyksistä. Se on myös dramaattinen ja uskalias tarina ihmisen yöpuolesta ja maksullisen seksin maailmasta, jossa Maria Kalliokin joutuu elämänsä pinteeseen."

Rivo satakieli tarttui kirjastosta mukaan, kun en ollut ihan varma, olenko lukenut teoksen aiemminkin. Lähes kaikki muut Lehtolaiset on kyllä tullut luettua. En ole vieläkään ihan varma, olinko lukenut tämän aikaisemmin. Jotain tuttua siinä oli, mutta voi olla, että se oli vain niin samanlainen kuin dekkarit yleensäkin.

Leena Lehtolaisen tapa kirjoittaa on jotenkin niin kovin suomalainen. Teksti on pelkistettyä ja suoraa, oikeastaan mitään turhaa ei koskaan sanota. Tavallaan se on hyvä, mutta välillä tulee olo, että pitääkö kirjailija lukijaa ihan tyhmänä. Muistoihin palaavat väkisinkin ne lasten- ja nuortenkirjat. Päälauseita, helppoja sanoja, yksinkertaista tekstiä.

Teoksen aihe ja juoni sinällään ovat ihan hyviä, en näe niissä mitään kummempaa vikaa. Ja koska sain kirjan luettua loppuun asti, se ei voi olla ihan huono. Ei se kuitenkaan mikään erityisen hyväkään ollut, mutta menetteli paremman puutteessa. Naiskomisario Maria Kallio miellyttää tietysti naislukijaa - onhan se aina hienoa saada nainen esimiehen rooliin, siitä huolimatta, että kirjailijakin on nainen.

Loppuratkaisu on osittain hyvin ennalta-arvattava. Ehkä se on tarkoituskin: lukijastahan on kiva kirjan lopussa todeta, että hei, mähän tiesin kuka oli murhaaja.

***

Barbara Dimmick: Matkalla huomiseen

★★★★★
In the Presence of Horses
1999
ISBN 951-20-5426-4
Gummerus Kirjapaino Oy
366 s.

 "Hevoskouluttaja Natalie Baxter on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana elänyt kiertolaiselämää haluamatta luoda siteitä minnekään tai keneenkään. Hänen parhaita ystäviään ovat hevoset, nuo kauniit, salaperäiset olennot, joiden rinnalla Natalie tuntee olonsa rauhalliseksi, turvalliseksi ja voimakkaaksi. Natalien elämä muuttaa kulkuaan kun hän ottaa vastaan hevoshoitajan paikan läheltä kotikaupunkiaan. Äkkiä hän huomaa kiintyvänsä ihmisiin ja paikkoihin, ja kyläläiset hakevat hänen seuraansa ja opetustaan. Kaikkein tärkein asia Natalielle on kuitenkin Twister, kaunis musta hevonen, johon hän kiintyy koko sydämestään..."
Takakannen tekstin perusteella olisin tuskin kirjaa lukenut. Enkä välttämättä kannenkaan. Olin lisännyt joskus aikoja sitten kirjan nämä täytyy lukea -listalleni, mutta en kuollaksenikaan muista millä perusteella. Onneksi kuitenkin olin: sen lisäksi että kirja yksinkertaisesti vain oli hyvä, oli se myös piristävää vaihtelua hömppäromaanien ja dekkareiden jälkeen.

Kirja kertoo nelikymppisen Natalien elämästä nykypäivän ja menneisyyden kautta. Mennyt ja nykyinen lomittuvat tiheästi ja aika voi vaihtua lyhyenkin pätkän jälkeen. Se voisi häiritä, mutta tässä se ei häiritse. On pakko tietää menneisyydestä, jotta voi ymmärtää nykyisyyttä.

Hevosihmisenä on aina kiinnostavaa lukea romaania, jossa hevoset ovat keskeisessä osassa. Etenkin kirjan alkupuolisko sijoittuu hyvin vahvasti talliympäristöön ja liittyy hevosiin. Hevosista paljon tietävänä usein ärsyttää, jos kirjailija ei selkeästi tiedä hevosista tarpeeksi ja paljastaa tietämättömyytensä esimerkiksi virheellisillä ilmauksilla. Tässä teoksessa kirjailijan ratsastuksenopettajatausta näkyy. Virheitä ei ole, tai jos on, ne johtuvat suomennoksesta tai kulttuurieroista. Tietyissä asioissa myös huomaa, että tekstiä on yritetty yksinkertaistaa, jotta se sopisi hevosista tietämättömillekin.

Pidin kirjasta todella. Juoni oli hyvä, teksti oli helppolukuista ja jouhevasti etenevää, sopivasti surullisuutta, sopivasti rakkautta... Henkilöt olivat pääosin hyviä ja todentuntuisia. Ainoa asia, jota jäin pohtimaan oli se, että kaikki ihmiset olivat poikkeuksetta hyvin vieraanvaraisia. Kaikki olivat valmiita ottamaan Natalien luokseen asumaan ja ruokkimaan tämän, huolehtimaan tästä vaikka miten kauan vain. No, ehkä amerikkalaisen pikkukylän asukkaat sitten ovat sellaisia.

Erityisen ihanaa henkilöissä oli kuitenkin se, että hevosistakin tuli oikeasti henkilöitä. Jokaista kuvailtiin, jokainen käyttäytyi omalla tavallaan, jokaista rakastettiin, jokaista surtiin. Tässäkin Dimmick onnistui hyvin tuomaan esiin sen, miten kiinni Natalie oikeasti oli hevosissa. Miten hänellä ei ollut ketään muuta ystävää - tai niin hän ainakin kuvitteli asian olevan.

Hieno kirja.

 "Minua kohti tulvahti murheen aalto, ja jotenkin oudosti minusta tuntui että tämä oli ollut Twisterin synnyinniitty, että se oli juossut näitä aidanvieruksia ensimmäisenä kesänään uusia koipiaan kokeillen ja lojunut sitten torkkumassa emänsä jaloissa litteänä kuin kylpymatto. Mieleeni juolahti ensimmäistä kertaa miettiä mahtoiko jompikumpi tallin tammoista olla sen äiti. En ollut koskaan tullut kysyneeksi.

 Poissa, tuntui hevonen allani sanovan. Sen kaviot kopsahtelivat kovaan Pennsylvanian saveen. Poissa, poissa, poissa."