Olen lukenut kuubalaislähtöiseltä Cecilia Samartinilta yhden kirjan ennen tätä. Nora & Alicia kertoi ystävyksistä, joista toinen muutti Yhdysvaltoihin ja toinen jäi Kuubaan. Pidin teoksesta kovasti: nautin erityisesti kuubalaisen elämänmenon kuvauksesta ja siitä, että sain jälleen matkustaa kirjan kautta uuteen maahan. En ollut lukenut mitään kuubalaista aiemmin.

Odotin jotain samanlaista myös tältä Samartinin tuoreimmalta teokselta. Tapanani ei ole lukea kirjojen takakansia, koska ne usein kertovat omaan makuuni liikaa tarinasta, joten en tiennyt, ettei Kolibri liittyisi Kuubaan mitenkään. Yllätyin ja petyin, enkä varmaan olisi valinnut tätä kirjaa luettavakseni, jos olisin tiennyt, ettei minkäänlaista Kuuba-yhteyttä ole. 

Kolibri sijoittuu siis Yhdysvaltoihin ja kertoo Bethistä, joka hyppää alas sillalta. Rannikkovartijana työskentelevä Pete pelastaa Bethin merestä - ja kuin ihmeen kaupalla Beth selviää hengissä. Pete tuntee kummallista vetoa Bethiin, samaan aikaan kun Beth yrittää saada elämänsä palasia yhteen.

Samartinin tarina on ihan okei. Juoni on kiinnostava ja henkilöt mukiinmeneviä, mutta eivät kuitenkaan erityisen samaistuttavia. Samartinin tarinankerronta on sujuvaa ja viihdyin kirjan parissa hyvin, mutta en kuitenkaan kokenut tarinaa lukiessa kovin suuria tunteita suuntaan tai toiseen. 

Kolibri oli ihan kiva: tavallinen, vähän vakavampi viihderoaani, joka kyllä sopi helteisiin kesäpäiviin. Aiemmin lukemani Nora & Alicia on mielestäni selvästi parempi, ja varmaankin juuri sen Kuuba-ulottuvuuden vuoksi. 

Like, 2021. 422 sivua.
Alkuteos The End of Men, 2021. Suomentanut Kirsi Luoma.

Viimeiset miehet on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti. Maailmanlaajuisesta pandemiasta ja miehiä tappavasta viruksesta kertova kirja on tässä ajassa poikkeuksellisen kiinnostava, mutta samalla erityisen kamala. En oikeastaan osaa ajatella, millainen kirja olisi ollut luettuna joskus muulloin: aikana, jolloin emme itse olisi viettäneet viimeistä puoltatoista vuotta pandemian keskellä. Omakohtaisuus ja realistisuus tuo kirjaan ihan erilaisen sävyn.

Jo kirjan alkuun liitetty kirjailijan esipuhe pysäyttää. Sweeney-Baird kertoo, että kirjoitti teoksensa loppuun ennen koronapandemiaa. Se on hyvä lisäys, sillä en tiedä olisiko tarina korrekti, jos se olisi kirjoitettu vasta pandemian aikana. Toisaalta kirjan kirjoitusajankohta tekee siitä aika hirveän. Miten Sweeney-Baird onnistuikaan ennustamaan niin monta asiaa, jotka tulisivat toteutumaan. Onneksi maailmamme ei kuitenkaan näytä nyt ihan samanlaiselta kuin hänen kirjassaan. 

Viimeiset miehet sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja alkaa vuodesta 2025. Skotlantilainen lääkäri Amanda Maclean kutsutaan hoitamaan potilasta, jolla on flunssan kaltaisia oireita. Kolmen tunnin kuluttua mies on kuollut. Nopeasti Amanda huomaa, että vastaavia potilaita on muitakin, kaikki miehiä. Hän yrittää puuttua asiaan, mutta kukaan ei ota häntä todesta - ei ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tappava virus on levinnyt pian koko maailmaan.

Asetelma on jäätävä, mutta onhan se todella mielenkiintoinen, myönnetään. Innostun kirjasta aluksi paljon, se vetää ja olen koukussa. Toisaalta en pidä kirjan kielestä: se tuntuu töksähtelevältä ja hiomattomalta, mikä voi toki olla myös käännöksen aiheuttamaa. Tai ehkä sillä on haluttu vahvistaa kirjan "tavallisia" henkilöhahmoja ja tuoda heitä läheisemmiksi, niin kuin tekstikin olisi heidän puhettaan, vaikkei se puhekielistä olekaan.

Henkilöihin liittyy myös kirjan heikkous: heitä on todella paljon. Henkilöiden määrällä on tietysti haluttu tuoda tarinaan erilaisia näkökulmia - ja ilmeisesti määrää on jo paljon karsittukin - mutta minua määrä häiritsee. Tai ei häiritsisi, jos henkilöt pystyisi helposti erottamaan toisistaan. Lukujen alussa toki kerrotaan, kuka milloinkin on kertojana, mutta silti menen sekaisin tyypeistä ja tarinoista. Kaikki kertojat ovat ensimmäisessä persoonassa ja pääosin naisia.

Sweeney-Baird on luonut melkoisen tarinan ja melkoisia käänteitä, ja pakostikin kaikkea reflektoi omaan elämäänsä tässä hetkessä koronan keskellä. En osaa sanoa tekeekö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa.

Ehkä se vaikuttaa ainakin niin, että jossain kohtaa alan kyllästyä kirjaan. Sweeney-Baird kuvaa kyllä hyvin ihmisten tunteita ja ajatuksia tilanteesta, siitä, miten kaikki miehet - aviomiehet, pojat ja isoisät - kuolevat ympäriltä. Silti jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että tarina ei mene eteenpäin. Ehkä se seuraa henkilöitään liian kauas tulevaisuuteen, ja vaikka ymmärränkin ratkaisun valottaa elämää myös pandemian jälkeen, juoni laahaa ja kirja tuntuu löysältä. 

Kokonaisuudesta jää vähän valju maku. Pienoinen pettymys siitä, että ideasta olisi voinut ottaa irti enemmänkin. Viimeiset miehet on luokiteltu jännityskirjaksi, mutta varsinaisia jännityselementtejä teoksesta saa kyllä hakea. Enemmän tarina on dystopia, ja kuvaus vahvoista naisista pandemian keskellä. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on vetävä ja koukuttava dystopia.
  
• Kirjahilla, jonka mielestä kirja on kaikin puolin viihdyttävä.
• Kirsin Book Clubin Kirsi, jonka kirja nappasi heti alusta ja piti koukussa loppuun asti.

Pidin todella paljon Max Seeckin Uskollisesta lukijasta - se liimasi minut sohvalle ja pakotti kääntämään sivua toisensa perään kunnes kirja oli luettu. Odotukset olivat siis kovat sarjan toisellekin osalle. 

Pahan verkko alkaa siitä, kun kaksi somevaikuttajaa katoaa marraskuisena yönä suosikkiräppärin levynjulkkareiden jälkeen. Molempien Instagram-sivulle on julkaistu kuva majakasta ja sen oheen kummallinen runo.

Uskollisesta lukijasta tuttu rikosylikonstaapeli Jessica Niemi saa tapauksen tutkittavakseen, ja se onkin taas melkoisen monisyinen. Ihmiskauppaa, japanilaisia, mangaa, sammakon myrkyllä tehtäviä kambo-hoitoja... Ei ihan ennalta-arvattavin juoni ja paljon kiinnostavia elementtejä. Pidin jo pelkästään alkuasetelmasta - se on hyvin ajassa kiinni.

Pahan verkko koukuttaa, sillä Max Seeck taitaa lyhyet luvut ja tiputtelee koukkuja niiden loppuun. Aivan vahvasti tarina ei kuitenkaan vedä kuin Uskollinen lukija. Juoni kyllä toimii, mutta ihan edeltäjänsä tasolle se ei yllä.

Ehkä syynä tähän on se, että päähenkilö Jessica Niemen henkilökohtainen elämä tuntuu saavan kirjasta aika ison siivun. Tarinassa käsitellään paljon myös työpaikan henkilösuhteita, kun Niemi kollegoineen on saanut uuden pomon. Tämä kaikki on toki tärkeää erityisesti koko sarjan kannalta, ja syventää mielenkiintoisia ja toisistaan eroavia hahmoja hyvin, mutta vie ehkä tarinan vetävyttä.

Tästä mutinasta huolimatta pidän Pahan verkosta. Se on laadukas skandidekkari, jonka loppuratkaisua en todellakaan arvaa. Vähän mennään jälleen siellä uskottavuuden rajamailla, mutta ei sen niin väliä. Aivan yhtä lennokkaita tapahtumat eivät ehkä kuitenkaan ole kuin aiemmassa kirjassa, ja se on hyvä.

Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi. 

Tarinan taustalla on toritarina Charles Mansonin johtamasta kultista. En tiennyt sitä, ennen kirjan lukemista, koska en tykkää lukea kirjojen kuvaustekestejä etukäteen. Moni kirjan lukenut on sanonut, ettei pystynyt päästämään irti Mansonista, jolloin lukukokemus ei ollut niin vahva. Minä pystyin, koska ennakko-olettamuksia ei ollut, eikä Mansonin kultti edes ole minulle kovin tuttu.

Lopulta Mansonin innoittama Russell ja kultti jäävät kirjassa melko pieneen rooliin, joten jos kirjalta odottaa erityisesti sitä, voi joutua pettymään. Toki se on asia, joka tekee kirjasta myös vetävän ja mielenkiintoisen, mutta minulle kirjan ansiot löytyivät ihan toisaalta.

Clinen esikoisteos on tietysti mielenkiintoinen kasvutarina, mutta minulle kirjassa parasta on tyttöyden, ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kuvaus. Cline kirjoittaa todella todentuntuisesti ja aidon oloisesti teini-ikäisen tytön halusta kuulua joukkoon. Sellaisesta niin kovasta halusta, että on valmis tekemään mitä tahansa ja sivuuttamaan kaikki ne asiat, joita ei oikeasti voisi hyväksyä.

Kirjan toisessa aikatasossa seurataan keski-ikäistä Evietä muistelemassa teiniaikojaan. Nämä osuudet jäävät ehkä hiukan irrallisiksi, ja osa onkin kritisoinut niitä turhiksi jälkiviisasteluiksi. Ymmärrän pointin, mutta minua aikuisnäkökulma ei varsinaisesti haittaa. 

Yksi kirjan parhaista puolista on sen tunnelma, joka on hyvin vahva. Cline luo hienosti kesän fiiliksen, sellaisen vähän pysähtyneen ja painostavan. Kirjan kieli on helppoa ja vaivatonta, mutta ajoittain todella pysäyttävää. Se vahvistaa kirjan tunnelmaa ja sopii täydellisesti päähenkilölle.

Tytöt on kirja, joka jää mieleen. Se ei ollut ehkä lukuhetkellä niin huikea kuin jokin muu, mutta kirjan lukemisen jälkeen sen muistaa pitkään. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Annelin kirjoissa -blogin Anneli, jonka mielestä Tytöt on kypsä ja vavahduttava esikoiskirja.
• Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä Tytöt varmistelee selustaansa aikuisella, jälkiviisaalla näkökulmalla.
• Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, jonka mielestä Tytöt on "pienistä puutteistaan huolimatta melkoinen esikoisromaani."

Luin joskus aika paljonkin romanttista viihdekirjallisuutta, mutta enää sitä menee satunnaisesti. Jojo Moyes on yksi suosikeistani, joskin luokittelen hänen kirjansa siihen vähän vakavampaan ja syvällisempään viihdekirjallisuuden kategoriaan. Höttöisistä hömppäromaaneista minulle on uponnut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja, mutta siinäkin nautin erityisesti historiallisesta ulottuvuudesta ja todellisten henkilöiden ja tapahtumien yhdistelystä fiktioon.

Pitkästä aikaa oli kuitenkin ihan mielettömän virkistävää lukea rehellistä chick littiä - ja vieläpä erittäin laadukasta sellaista!

Simona Ahrnstedt oli minulle ihan vieras kirjailija, mutta Instagramin yllyttämänä päätin kokeilla. Täytyy sanoa, että jo kansi näytti niin houkuttelevan väriseltä, että en malttanut pitää kirjasta näppejäni erossa. 

Kaikki tai ei mitään kertoo Lexiasta, joka on töissä mainostoimistossa keskellä kauniita, laihoja naisia ja komeita miehiä. Baarissa hän törmää Adamiin, suutelee tätä, oksentaa miehen kengille, ja seuraavana maanantaina huomaa Adamin olevan hänen uusi pomonsa. Lexian ja Adamin välillä kipinöi, mutta mitä tehdä, kun toinen on pomo ja toinen alainen?

Ah, miten kliseistä, mutta niin saakin olla. Ahrnstedt kirjoittaa vetävästi ja kuljettaa tarinaansa taitavasti. Hän on rakentanut kirjansa niin, että tapahtumia katsotaan Lexien ja Adamin näkökulmista vuorotellen. Ahrnstedt on luonut kiinnostavat henkilöhahmot, varsinkin naishahmot, ja ehkä taustalla näkyy myös hänen koulutuksensa psykologina.

Aivan kepoisen höttöistä siirappihömppää Kaikki tai ei mitään ei ole. Kurvikkaalla Lexialla on painavaa sanottavaa kehopositiivisuudesta ja muun muassa sen roolista mainosmaailmassa. Ohessa käsitellään myös esimerkiksi työpaikkakiusaamista ja kiusaamista yleensä, ei ihan kevyimpiä teemoja tällaiseen kirjaan, mutta toimii viihteellisten juonikuvioiden ja seksuaalisen jännitteen rinnalla. 

Ajoittain ärsyynnyn toistuvista, lähinnä  ulkonäköön liittyvistä kuvauksista: aika monta kertaa pyöritellään platinanvaaleita kiharoita ja kiinnitetään huomiota Lexian pehmeisiin ja pyöreisiin muotoihin. Tämä ärsytys on kuitenkin pientä, ja kaiken kaikkiaan viihdyn, erittäin hyvin. Pitkästä aikaa valitsen aamukahviseuraksi kirjan tv-sarjan sijaan - se kertoo jo jotain. 

Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla ihan huikea. Se on tärkeä, koskettava, surullinen, vaikuttava ja silmiä avaava, kaunis, hauska ja vavahduttava.

Mykistyin, kun luin trilogian ensimmäisen osan Rakkaus kolmisen vuotta sitten. Vaikutuin kirjan sisällöstä, tarinasta, henkilöistä ja kerronnasta - kaikista samoista asioista, jotka tekivät vaikutuksen myös toisen osan Sairaus kohdalla. Kun ensimmäinen osa oli edes joiltain osin rakkaustarina, mentiin toisessa osassa jo synkempiin vesiin.

Kolmas osa, Kuolema, antoi odottaa rankkaa tarinaa. Siksi säästelin sitä, vähän turhankin pitkään. Olin nimittäin unohtanut jo osan edellisten kirjojen tapahtumista, mutta onneksi Gardell palautti minut kartalle. Jonkin verran kirjassa oli toisteisuutta aiempiin nähden, mutta minulle se oli vain hyvä asia.

Jos Gardellin trilogia ei ole sinulle tuttu, kerrataan nyt vielä. Kirja kertoo joukosta homoja: Paulista, Bengtistä, Seposta, Lars-Åkesta, Rasmuksesta ja Benjaminista, muun muassa. Ajankohta on 80-luku, se aika, jolloin aids vie hengen sadoilta, tuhansiltakin nuorilta miehiltä.

Toistan itseäni, kun sanon, että trilogian päätösosakin on vaikuttava ja tärkeä. Se on tärkeä siksi, että se sanoittaa noita 80-luvun tapahtumia ja kertoo siitä myös meille nuoremmillekin. Jotta me voimme yrittää edes vähän ymmärtää, mitä kaikki benjaminit, rasmukset, paulit ja kumppanit ovat joutuneet kokemaan.

Kun trilogian ensimmäinen osa käsitteli rakkautta ja toinen sairautta, saa kuolema tässä osassa paljon tilaa. Nuoret miehet kuihtuvat pois, toinen toisensa jälkeen. Samaan aikaan perheet kieltävät heidän homoutensa ja heidän kumppaninsa. Posliiniastiat paiskataan jätesäkkiin, kun sukulaispoika on käynyt kylässä kahvilla. Kun heidän poikansa kuolee, he eivät ota tämän kumppania hautajaisiin. Poika on kuollut syöpään, he sanovat. Näistä asioista ei puhuta, niistä ei kannata puhua.

Sairaalassa pidetään huolta siitä, ettei kyynelehtiviin potilaisiin kosketa, vaikka ollaankin jo saatu tietoa siitä, ettei sairauden pitäisi tarttua kyynelten kautta. 

Kuolema on surullinen, ajoittain ahdistava ja suorastaan karmea, ja erityisen karmeaksi sen tekee se, että asiat ovat totta, ne ovat tapahtuneet, kuten Gardell kirjassaan moneen otteeseen muistuttaa. Kaikki tämä on tapahtunut monille ja monille miehille Ruotsissa, ja niin varmasti myös Suomessa. Aikana, josta on kulunut vasta pieni hujaus, mutta josta minun ikäpolveni ei lähtökohtaisesti tiedä mitään.

Gardellin teksti on jälleen vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Hän kuvailee henkilöidensä elämää ja ajatuksia kauniisti ja ajoittain karusti ja rujosti - kaikkia elämän sävyjä. Välillä teksti on kuin suoraan tietokirjasta, niin kovasti tulitetaan faktoja. Tämä voisi tuntua irralliselta ja sirpaleiselta, mutta kaikki toimii. Ja vaikka kirja on täynnä surua, on siinä myös hauskuutta. Gardellin henkilöhahmot hallitsevat komiikan, etenkin tietysti Paul. 

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla niin hieno ja niin vaikuttava, että se on kokonaisuutena heittämällä yksi parhaista lukemistani ja ansaitsisi paikan omassakin hyllyssä.

Kolmekymppinen skotlantilainen Dean Nicholson lähti syksyllä 2018 pyöräilemään maailman ympäri. Kolme kuukautta myöhemmin hän törmäsi Bosnian vuoristossa nälkäiseen kissanpentuun. Nicholson otti kissan mukaansa ja nimesi sen Nalaksi. Pennusta muodostui matkaseuralainen ja somejulkkis. Lähipiirille perustettua Instagram-tiliä seuraa nyt jo lähes miljoona ihmistä.

Odotin sympaattista ja koskettavaa tarinaa, mielenkiintoista matkakertomusta ja värikkäitä käänteitä. Valitettavasti kuitenkin petyin hieman.

Kirjassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta se ei silti onnistu säväyttämään. Nicholsonin matka on ajoittain kiinnostava, mutta suoraan sanottuna siinä tapahtuu sen verran vähän, ettei mielenkiinto jaksa pysyä koko ajan yllä. Nicholsin kerronta on ihan sujuvaa, mutta jää vain sille ihan sujuvan tasolle. Nala on kiva kissahahmo, mutta koskettavuutta tai sympaattisuutta kirjasta ei kuitenkaan juurikaan löydy.

Päällimmäisenä mieleen jää lähinnä se, miten kirjassa moneen otteeseen toistellaan instaseuraajien määrää ja sitä, miten ihmiset tunnistavat kadulla ja miten he tulevat varta vasten Nalaa katsomaan. Tämä on toki tullut Nicholsonille varmasti yllätyksenä ja on tietysti aika huikeaa, mutta lukijan kannalta ei lopulta kovin kiinnostavaa.

Kesken lukemisen aloin selata Nicholsin Instagram-päivityksiä ja totesin niiden olevan paljon mielenkiintoisempia kuin itse kirjan. Kuvat ja videot matkan varrelta lyhyiden tekstien kera toimivat paljon paremmin kuin kirja. Ymmärrän, miksi miljoona ihmistä seuraa tätä miestä ja kissaa. Perinteinen matkakertomus kirjan muodossa ei kuitenkaan pääse samalle tasolle kaksikon someprofiilin kanssa. Olisiko kirjan voinut vaikka koota modernisti näistä instapostauksista?

Kuuntelin Nalan maailman äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa ihan kelvollisesti. Painetussa kirjassa oli muutamia kuvasivuja, jotka jäivät äänikirjasta tietysti puuttumaan. Katselin kuvat läpi myöhemmin ja totesin, etteivät ne merkittävästi parantaneet lukukokemusta - siihen auttoi vain Instagramin selailu. 

Plussaa siitä, miten Nicholson on kääntänyt julkisuuden hyödyksi ja tekee keräämillään rahoilla eläinsuojelutyötä.