Karisto, 2019. 235 sivua. 

Amanda Vaaran eli kirjailija Niina Hakalahden sivupersoonan kirjoittama Majatalo Villa Venla -sarja on edennyt jo kolmanteen osaan.

Viihdesarjan ensimmäinen teos Pientä fiksausta vailla oli hauskaa ja freesiä luettavaa siitä, miten päähenkilö-Venla päätti muuttaa elämänsä ja perustaa Airbnb-majatalon ja blogin. Sarjan toinen osa Yösähköä tuotti pienen pettymyksen. Se oli yleisfiilikseltään negatiivisempi kuin avausosa eikä oikein tarjonnut mitään uutta.

Sarjan kolmas osa Heti vapaa jatkaa edellisen viitoittamalla tiellä. Ihan okei, muttei mitään sen enempää. Pääsen jälleen seuraamaan parinsadan sivun ajaksi yksinhuoltaja-Venlan elämää: majatalon pyöritystä vanhassa koulussa, naapurisuhteita ja tappelua ex-aviomiehen kanssa.

Sarjan kirjoissa ei ole varsinaista juonta tai tarinaa, joka alkaisi osan alusta ja päättyisi sen lopussa. Kirjoissa vain eletään ja ollaan, jossain kohtaa kirja päättyy ja tarina jatkuu seuraavassa. Joku kuvaili Instagramissa osuvasti, että tämän sarjan lukeminen on vähän kuin lukisi vanhan kaverinsa elämästä.

Vaikkei varsinaista selvää juonta olekaan, käänteitä kuitenkin riittää - erityisesti vastoinkäymisiä. Tuntuu vähän siltä, että kirjailija yrittää tarkoituksella välttää yltiöonnellisen kirjan kirjoittamista, mikä on toki ihan sallittua. Itse vain mieluusti lukisin välillä niistä kivoistakin asioista, kun kyse on kuitenkin puhtaasti viihdegenren kirjasta.

Samalla kun vastoinkäymiset jatkuvat, kaikki tuntuu jo jotenkin tutulta. Airbnb-kuvioiden ongelmat, blogin kirjoitus ja ärsyttävä ex-mies jaksoivat kiinnostaa jonkin aikaa, mutta nyt ne alkavat olla vähän nähtyjä.

Vaikka Heti vapaa onkin nopealukuinen ja paikoin ihan viihdyttävä syksyn pimeinä iltoina, voi olla, että sarjan seuraava osa jää jo minulta lukematta.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

S&S, 2019. 207 sivua. 

Annastiina Stormin esikoisteos Me täytytään valosta on jäänyt minulle lähtemättömästi mieleen. Pieni kirja oli täynnä tunnetta ja erilaisia kertojaääniä. Sen rakenne oli hieno: välillä tarina eteni runomitassa, välillä hypättiin satumaailmaan. Lukijaa ei päästetty helpolla, mikä oli vain hyvä.

Jossain määrin samalla linjalla jatkaa myös Stormin seuraava teos Kerro, kerro. Se kertoo Alisasta, jonka äiti on juuri kuollut. Hän on jättänyt jälkeensä tarinoita menneisyydestään, mutta tarinat herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Alisa lähtee selvittämään menneisyyttään äitinsä nuoruudenmaisemiin.

Tälläkin kertaa Storm on punonut tarinan, joka ei ole sieltä suoraviivaisimmasta päästä. Kyseessä on pieni sukutarina: tarina Alisasta ja hänen äidistään Lumikista. Niin, Lumikista. Annastiina Storm on kietonut tarinan vanhan tutun sadun ympärille - tai modernisoinut sadun nykypäivään, miten päin asiaa haluaa tarkastellakaan.

Kerran viikossa tapahtui tuulettaminen. Silloin äiti heitti milloin mitäkin tekstiilejä mattotelineelle ja jäi itse makoilemaan aurinkotuoliin niiden viereen. Tuskin hän oli saanut oikaistua itseään, kun lähiseudun linnut lehahtivat hänen seurakseen. Äiti kaivoi taskussaan olleesta muovipussista siemeniä ja natoi pienten nokkien nokkia ne hänen kämmeniltään. 
-- Jos lapsuuteni pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, se olisi tuo: luoksepääsemätön äiti epätodellisen lintuparven keskellä, minä mustasukkaisena lasin takana.

Kirjassa yhdistellään hienosti todellista ja satua. Kerro, kerro on kirja, jota lukiessa hymähtelen useaan otteeseen ja mietin, miten ovelasti Annastiina Storm vanhaa satua käsittelee ja omaa tarinaansa siihen kieputtaa. Joidenkin asioiden yhteyden Lumikkiin huomaan vasta nyt, lukemisen jälkeen, kun kirjoitan tätä tekstiä. Kuten esimerkiksi kirjan nimen.

Teoksen takakannessa kirjan kuvaillaan kertovan rakkaudesta, peloista, irti päästämisen vaikeudesta sekä oman tarinan rakentamisen tärkeydestä. Nämä kaikki ovat totta, mutta mielestäni kirja on myös hieno kuvaus yhdestä äiti-tytär-suhteesta.

- Äiti, sanon ja ääneni vakavuus yllättää itsenikin. 
- Sinä olet kuvitelmaa. 
Lause kuulostaa yhtaikaa pohjattoman surulliselta, lohdulliselta ja vapauttavalta. Äidin silmät saavat vetisen kalvon, joka peilautuu saman tien omiini. Katselemme toisiamme kuin olisimme nyt vasta ymmärtämässä asian todellisen laidan. Pysähdyn. Hengityksessäni läpättää ikävä ja väsymys. Sitten äidin kasvoille ilmestyy pieni hymy. Hän avaa suunsa, ja uskon tietäväni mitä hän on sanomaisillaan. Tällaisia toisen ymmärtämisen hetkiä meidän historiaamme ei montaa mahtunut, mutta olen sitäkin iloisempi tästä. 
- Itse olet, äiti sanoo, muikistaa suunsa vinoon ja vinkkaa kahdella silmällään. 
- Kuvitelmaa kaikki tyynni. 

Kerro, kerro on kirja, joka jää pyörimään mieleen. Se on samalla lyhyt ja runsas, kaunis ja surumielinen. Kiehtova ja kummallinen, hyvällä tavalla.

Annastiina Storm on kirjailija, jonka tulevia teoksia odotan todella suurella mielenkiinnolla.

Ikävä, suru ja halu syöksyä sopimaan, halaamaan ja rakastamaan jäävät tukkeeksi jonnekin ruokatorven tietämille, enkä voi olla ajattelematta, että kaikki tämä padottu massa puristuu vielä jonain päivänä syöväksi itsellenikin. 

Gummerus, 2019. 288 sivua. 
Alkuteos Paris for One and Other Stories, 2016. Suomentanut Heli Naski. 

Jojo Moyes on yksi suosikkikirjailijoistani. Lähtökohtaisesti olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan (vain yksi teos Moyesin suomennetusta tuotannosta on lukematta), joskaan ihan jokainen ei ole herättänyt minussa valtavan suuria tunteita.

Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia on nimensä mukaisesti kokoelma kertomuksia. Novellikokoelma sisältää 11 varsin eripituista tarinaa. Pisin niistä on nimikertomus Pariisi yhdelle, joka on runsaan sadan sivun mittainen. Lyhin tarinoista on pituudeltaan vain neljä sivua.

Kaikki kertomukset käsittelevät jollain tavalla ihmissuhteita, tietenkin, onhan kyse Jojo Moyesin tuotannosta. Suurin osa on romanttista viihdettä. Kaikki ei kuitenkaan ole auvoista ja onnellista. Kiinnitän useammankin tarinan kohdalla huomiota siihen, että henkilöt eivät vaikuta kovin onnellisilta. Osasta novelleja jää hieman valju olo - ei kovin iloinen, kuten Moyesin tarinoista useimmiten.

Moni tarinoista tuntuu myös hieman väkisin kasaan kyhätyltä. Pidän novelleista, mutta näiden novellien henkilöistä en oikein saa otetta. Tarinat ovat pääosin ihan kivoja ja luettavia, muttei mitään sen enempää.

Lukuunottamatta nimikertomusta: Pariisi yhdelle on - ehkä pituutensa vuoksi - selvästi ehjempi teksti kuin moni muu kirjan novelleista. Henkilöissä on enemmän tarttumapintaa ja tarina on lähempänä sitä Moyesia, joka on meille pidemmistä romaaneista tuttu. En yhtään ihmettele, että tästä tarinasta on tekeillä myös elokuva.

Kokonaisuutena Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia on siis ihan luettava novellikokoelma, mutta jää lukemistani Moyesin heikoimmaksi teokseksi.

Jos haluat lukea hyvää Moyesia, lue vaikkapa Kerro minulle jotain hyvää tai Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Myös keväällä suomeksi ilmestynyt Kuinka painovoimaa uhmataan kannattaa lukea.

Tammi, 2019. 158 sivua.

Meillä laitetaan paljon ruokaa ja Kari Aihisen edellinen keittokirja Kape24h on kovassa käytössä. Se on juuri sellainen keittokirja, jollaisia haluamme omaan hyllyymme. Jotain muuta kuin perinteistä kotiruokaa: kiinnostavia reseptejä, joissa riittää vähän haastetta. Hienot kuvat - ja kuva jokaisesta reseptistä.

Valitettavasti Aihisen uusi Kapen parhaat -kirja tuottaa pettymyksen.

Kapen parhaat on kokonaisuutena täysin erilainen keittokirja kuin Kape24h. Suurin osa resepteistä on ihan tavallista kotiruokaa - ei fine diningia, kuten valtaosa Kape24h:n resepteistä. Se on ihan ok, sillä totta kai näitäkin tarvitaan, mutta makaronilaatikon, pannukakun ja ruskean kastikkeen ohjeet eivät ole minua varten.

Arvostan keittokirjassa hyviä kuvia, sillä ne houkuttelevat kokeilemaan uutta ohjetta. Kapen parhaat -kirjassa monista ruoista ei ole kuvaa lainkaan. Se on miinus.

Suurin syy pettymykseen on kuitenkin se, että Kapen parhaat vaikuttaa laiskasti tehdyltä. Kirjassa on todella paljon reseptejä, jotka on julkaistu samanlaisina Kape24h-kirjassa. Jos laskin oikein, edellisestä kirjasta uuteen on kopioitu 28 reseptiä. Ohjeiden nimiä on vähän helponnettu, mutta kuvatkin ovat samat - jos kuva on.

Aihisen uuden kirjan nimikin on toki Kapen parhaat eli ehkä siihen on haluttu koota julkkiskokin parhaita reseptejä, mutta ei tällä ainakaan vanhan kirjan lukijoita palvella. Lisäksi myös Kape24h:n markkinoitiin sisältävän Aihisen parhaat reseptit, joten pelkkä "kokoelma parhaita reseptejä" tuntuu vähän ontuvalta selitykseltä.

Alla Kape24h, päällä uutuus Kapen parhaat.

Noh, on tässä kirjassa jotain hyvääkin. Sami Repo ja Elvi Rista ovat kuvanneet kirjaan hienot ruokakuvat (siitäkin huolimatta, että osa kuvista on vanhoja ja osassa resepteistä kuvia ei ole).

Ne reseptit, jotka ovat Kape24h:sta tuttuja, ja joita olen testannut, ovat erinomaisia. Pisteet muun muassa tartarille pikkelöidyn raitajuuren ja lipstikkakreemin kera. Sitä on meillä kokkailtu jo useamman kerran.

Plussaa myös näppärän kokoisesta kirjasta, joka mahtuu matalampaankin kirjahyllyyn.

Kapen parhaat - ja Kape24h-kirjojen kannetkin muistuttavat kovasti toisiaan.

Atena, 2019. 278 sivua. 

Emma Vepsän esikoisteos Asfalttivolgaa etelään - peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista. Liftausmatka halki Siperian keskellä talvea oli uskomaton ja mielettömän kiinnostava. Kirja osoitti hienolla tavalla sen, miten samanlaisia ihmiset lopulta eri puolilla maailmaa ovat - ja miten hyväntahtoisia ja ystävällisiä valtaosa ihmisistä on, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä löytyisikään.

Koska Vepsän ensimmäinen teos teki näin suuren vaikutuksen, odotin kovasti hänen seuraavaa kirjaansa, jossa matkattaisiin peukalokyydillä Tallinnasta Teheraniin, Iraniin.

Nyt Vepsä liftasi reipasta vauhtia kohti etelää, joten samanlaisia extreme-olosuhteita ei ollut tiedossa kuin aiemmalla matkalla. Vepsä myös tiesi alusta asti sen, että liftaus Teheraniin olisi mahdollista. Kaikissa reitin maissa oli jonkinlaista liftauskulttuuria, kun taas edellisen matkan kohdalla liftauksen onnistumisesta ei ollut ollenkaan varmuutta.

Tuo harmaa tiistaiaamu oli tuhansien kilometrien liftausmatkan ensimmäinen päivä. Seuraava etappini olisi Latvian pääkaupunki Riika, mutta lopullinen päämäärä oli huomattavasti kauempana. Olin päättänyt liftata Tallinnasta Iranin pääkaupunkiin Teheraniin, koska molempien kaupunkien nimi alkoi T:llä. Se oli minulle riittävän hyvä syy lähteä matkaan. 

Vaikka tämänkertainen kirja ei reittinsä puolesta olekaan yhtä jännittävä ja hämmästyttävä kuin Asfalttivolgaa etelään, on se silti valtavan mielenkiintoinen. Emma Vepsän esikoisteosta lukiessa opin ihan hirvittävän paljon uutta, ja niin kävi nytkin. Vepsä ujuttaa matkakertomuksensa lomaan todella runsaasti faktaa: tietoja vierailemistaan maista, niiden historiasta ja poliittisesta tilanteesta. Jossain vaiheessa minuun meinasi jopa iskeä pieni informaatioähky, sen verran tiuhalla tahdilla ladeltiin uusia asioita.

Toisaalta kirja on vain pintaraapaisu siihen, mitä yli 9000 kilometrin matkan varrella on. Sen kirjailija tuo myös ilmi.

Opin valtavasti läpikulkemieni maiden ihmisistä ja heidän elämästään, mutta mitä enemmän haalin tietoa, sitä vähemmän tajusin lopulta ymmärtäväni. Vain hetken paikalla viivähtävä matkaaja kun ei mitenkään ehdi päästä sisälle paikalliseen elämään ja kulttuuriin, vaikka lukemattomat matkakertomukset niin väittävätkin. 

Reissullaan Tallinnasta Teheraniin Emma Vepsä tapasi tarkoituksella myös monia muita liftareita, joiden kanssa hän jutteli peukalokyydillä matkustamisesta. Näiden henkilöiden kokemuksia ja ajatuksia liftaamisesta on kirjoitettu auki myös tähän kirjaan. Muidenkin ihmisten liftauskokemukset ovat paikoin ihan kiinnostavia, mutta osa tarinoista tuntuu vähän turhilta ja itseään toistavilta.

Tie Teheraniin on jälleen osoitus siitä, miten ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla. Vepsän liftausmatka sujuu pääosin hyvin, kyydit löytyvät nopeasti ja ihmisten vieraanvaraisuus ja avuliaisuus jaksaa aina yllättää. Osasta matkalla tavatuista ihmisistä voi tulla ystäviä. Näin kävi muun muassa yhdelle Vepsän haastattelemista liftareista:

Turkkilaisen kuljettajan vakioreitti kulki Iranin halki Kazakstaniin, ja hänellä oli kuuden viime vuoden ajan ollut tapana soittaa Shadille matkan varrelta: 
"Vastaan ja hän sanoo 'hei Shadi'. Sitten hän nauraa ja minä nauran ja me vain nauramme koko puhelun ajan. Me emme ymmärrä toistemme puhetta, mutta ainakin tiedämme silloin molemmat, että toisella on kaikki hyvin."

Toisaalta tälle reissulle mahtuu myös Vepsän ensimmäinen epämiellyttävä liftauskokemus, kun hän nousi erään auton kyytiin huonosta ennakkoaavistuksesta huolimatta. Mitään pahaa ei lopulta tapahtunut, mutta kohtaaminen jätti ikävän tunteen ja vaikutti hetkellisesti myös Vepsän liftauskäyttäytymiseen.

Pääosin reissu sujuu kuitenkin hyvin ja saa miettimään, miksi liftaus on edelleen niin harvinaista. Vai onko se?

Ehkä tämä kirja inspiroi jonkun lähtemään peukalokyydillä reissuun. Minä olen siihen vielä näidenkin kirjojen jälkeen liian epäluuloinen.

Tammi, 2019. 236 sivua. 

Suomalainen Kalle matkaa Jäämerellä sijaitsevalle tutkimusasemalle pakoon henkilökohtaista elämäänsä. Hän asuu lumen ja jään keskellä yhdessä venäläisen Boriksen kanssa, miehen, joka on ollut saarella "aina". Kahden miehen elo eristäytyneissä oloissa ei suju kovin sopuisasti, sillä Kalle on varma, että Boris ei suhtaudu häneen kovin suopeasti. Kun rantaan ajautuu mykkä pikkutyttö, elämä muuttuu todenteolla.

Otto Hyyrysen psykologinen trilleri Murtumispiste oli yksi eniten odottamistani syksyn uutuustrillereistä. Jäämeren suljettu miljöö vaikutti mielenkiintoiselta - samoin koko romaanin asetelma.

Mielenkiintoinen teos todella onkin. Ensimmäinen ajatukseni kirjasta on se, että tarina voisi hyvin olla peräisin jonkin muunkin kuin suomalaisen kirjailijan kynästä. Siihen vaikuttavat toki tapahtumapaikka ja se, että yksi henkilöistä on venäläinen, mutta myös koko kirja itsessään. Murtumispiste on nimittäin laadukas psykologinen trilleri.

Hyyrynen on punonut kiinnostavan ja hyytävän juonen - eikä pelkästään saarella puhaltavan jäisen tuulen vuoksi. Kirjailija käsittelee taidokkaasti ihmisten välisiä suhteita, väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja. Joskus toisen ihmisen tulkitseminen on todella vaikeaa.

Kirjan maltillinen pituus on eduksi: tarina etenee sujuvasti ja päättyy juuri sopivasti. Siinä ei ole venytyksen tuntua.

Psykologista jännitystä kirjassa on kohtalaisesti, minun makuuni ehkä jopa hieman vähän. Psykologisen trillerin fiilistä tulee toki suljetusta paikasta, kylmyydestä ja arvaamattomuudesta, mutta varsinaista psykologisen ahdistavaa tunnelmaa aletaan kunnolla rakentaa vasta kirjan loppuvaiheilla. Murtumispiste ei myöskään jää täysin psykologisen jännityksen tasolle, sillä siinä on pienissä määrin myös väkivaltaa.

Kokonaisuutena Murtumispiste on omalaatuinen ja mieleenpainuva trilleri, joka sopisi erittäin hyvin kylmänä talvipäivänä luettavaksi.

-

Helmet-lukuhaasteessa Murtumispiste sopii ainakin kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Tekstiä päivitetty 24.11. Kirja on Hyyrysen kolmas teos, ei esikoisteos, kuten tekstissä aiemmin mainittiin. 

Rämö lentää polkupyöränsä kanssa Delhiin ja polkee kuukaudessa yli 2 600 kilometriä Intian pölyisiä maanteitä. Liikenne on rajua ja kaoottista, pimeässä ajaminen myös vaarallista. Kuumuus uuvuttaa. Absurdit tilanteet, uteliaiden ehtymätön joukko, lehmät, apinat ja jumalten juhlat saattelevat menoa.

Lukija pääsee polkupyörävaelluksella syvälle nykypäivän intialaiseen todellisuuteen, sillä Rämö tuntee maan hyvin. Maantieteen ja kehitysmaatutkimuksen opintojensa vuoksi hän vietti 1980- ja 1990-luvuilla yli vuoden Etelä-Aasiassa.

Yhtenä virikkeenä Intian-matkaan oli Matti Rämön henkilökohtainen menetys, josta syntyi ajatus viedä hyppysellinen äidin tuhkaa Gangesin varrelle Varanasin kaupunkiin.

Minerva Kustannus, 2010. 301 sivua. 

Pidän matkakirjoista. Tykkään itse matkustaa ja luen paljon myös matkablogeja, joten matkakirjat sopivat hyvin näihin mieltymyksiin.

Jostain syystä luen matkakirjoja kuitenkin varsin vähän.

Polkupyörällä Intiassa valikoitui sekin luettavaksi Helmet-lukuhaasteen innoittamana, erääseen kohtaan kun piti löytää kirja, jonka nimessä on jokin maa.

Matti Rämön kirjoista löytyisi tähän kohtaan enemmänkin valinnanvaraa. Ylen Teksti-tv:n toimittajana siviilityötään tekevä Rämö on reissannut polkupyörällä eri puolilla maailmaa ja hänen matkoistaan on ilmestynyt jo yhdeksän kirjaa. Loppujen lopuksi kovin monen Rämön kirjan nimessä ei kuitenkaan ole maata vaan maanosa tai muu alue, kuten Afrikka, Sahara tai Himalaja. Siispä päädyin Intiaan, sillä kirjakin löytyi sopivasti lähikirjastosta.

Polkupyörällä Intiassa on tarina Rämön matkasta Intian halki. 2600 kilometriä ja kuukausi aikaa. Reissu on kieltämättä kiinnostava, sillä jopa Intiaa vähemmän tunteva pystyy ymmärtämään, miten kaoottista liikenne maassa on. Rämö myös kuvaa sitä mainiosti.

On kuitenkin muistettava, että kyseessä on kirja varsin tiiviistä pyöräilystä Intian läpi. Se muuttuu siis jossain vaiheessa hieman puuduttavaksi - kuten Rämön pyöräilymatkakin. On vain mies, pyörä ja tie sekä samanlaisena toistuvat ateriat tienvarren kuppiloissa.

Minusta myös tuntui, että kirja ei tarjonnut kovin hyvää katsausta Intiaan maana tai sen kulttuuriin, sillä siinä pysyteltiin lähinnä tiellä ja sen laitamilla. Voi toki olla, että en saanut jostain syystä itse lukijana irti kirjasta kaikkea, mitä se olisi voinut tarjota.

Miinusta annan myös kirjan kuvituksesta. Olisin mieluusti halunnut nähdä valokuvia Rämön reissulta, mutta nyt monien kuvien päälle oli sotkettu hassunhauskoja piirroksia, samanlaisia kuin kannessa. Ne ovat ehkä jonkun mielestä hupaisia, minun mielestäni ne eivät sitä olleet.

Kokonaisuutena Polkupyörällä Intiassa on kuitenkin oiken kelpo reissukirja. Rämön kirjoista löytyisi kohteina itselleni paljon kiinnostavampiakin kuin Intia, joten eiköhän joku muukin teoksista päädy luettavaksi.

-

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23. Kirjan nimessä on jokin maa.

Se sopii myös ainakin kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: