Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista / Gummerus, 2016

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarja on ollut minulle sellaista luotto-jännityskirjallisuutta, johon olen tarttunut, kun olen halunnut varmasti hyvän dekkarin. Nyt petyin. Poika varjoista käynnistyi hitaasti ja tuntui pitkään tylsältä. Yli 550 sivuinen teos olisi kaivannut reippaasti tiivistystä - tai vaihtoehtoisesti vain vauhdikkaamman juonen.

Adler-Olsenin dekkareille ovat olleet tyypillisiä hyvin mielikuvituksekkaat rikokset, ajoittain aika sairaatkin. Se nyt ei ole toki mikään tavoite, mutta tässä kirjassa mentiin jotenkin todella laimeita latuja. Oli talousrikoksia ja kavalluksia. Kiinnostavuutta kuvioon toi laittomien maahanmuuttajien rikollisliiga ja varjoissa liikkuva poika Marco, joka oli mielenkiintoinen hahmo. Se pelasti kirjan loppua.

★★★

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Gummerus, 2004

Rakastin Gavaldan novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja, ja olen pitänyt aika paljon monista muistakin hänen kirjoistaan. Kunpa joku odottaisi minua jossakin ei yltänyt samalle tasolle. Se oli ihan hyvä, asteikollani kolme tähteä - sellainen keskiverto kirja, sellainen, joka oli ihan kiva lukea, mutta jonka olisin myös voinut jättää lukematta.

Teos on Gavaldan ensimmäinen novellikokoelma, joten ehkä se näkyy. Hän kirjoittaa kyllä tässäkin ihan sujuvaa ja oivaltavaakin tekstiä: osa novelleista on oikeinkin hyviä novelleina, mutta kokonaisuudesta jää silti jollain tavalla huono fiilis. Ehkä se johtuu siitä, että novellit ovat kaikki jollain tavalla surullisia tai inhottavia, niissä on aika vähän hyvää. Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja teki vaikutuksen lämminhenkisyydellään, mutta tämä ei sellainen ole.

★★★

Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa / äänikirja / Art House, 2020

Kaikki paitsi käveleminen on turhaa oli bongaus Instagramista, ja mikäs sen paremmin olisikaan sopinut koiranulkoilutuskävelyille.

Norjalainen Kagge on kova kävelemään: ihan kotikulmilla paikasta toiseen, uusissa kaupungeissa niihin tutustuen ja vähän haastavammissakin olosuhteissa vaeltaen. Olen itsekin kova kävelemään (en tosin yhtä kova kuin Kagge), joten löysin kirjasta paljon sellaista, johon voin samaistua. Kagge pohtii kävelemistä monelta kantilta ja kirja oli mukavaa kuunneltavaa, vaikkei mikään maailmoja järisyttävä teos ollutkaan.

★★★★ 

Alkuteos Przewalskis hest, 2019. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.

Olen lukenut Maja Lunden ilmastokvartetin kaksi aiempaa osaa ja olen pitänyt niistä, mutta jotain on silti jäänyt puuttumaan. Mehiläisten historiasta pidin eniten, mutta se tuntui ajoittain hieman raskaalta. Sininen oli sujuvampi, mutta ei ehkä juoneltaan niin kiinnostava. Olen kuitenkin pitänyt siitä, mitä aiheita kirjat käsittelevät ja miten millaisia maailmankuvia ne luova. Odotin kovasti sarjan kolmatta osaa, kun tiesin sen kertovan mongolianvillihevosista. 

Maja Lunden teoksille tyypilliseen tapaan myös Viimeiset-kirjassa seurataan useamman eri aikakausilla elävän ihmisen elämää. 1800-luvulla elää venäläinen Mihail, joka pyörittää eläintarhaan ja haluaa lähteä Mongoliaan pyydystämään sieltä villihevosia tarhaansa. 1990-luvulla seurataan saksalaista Karinia, joka haluaa puolestaan palauttaa villihevoset Mongoliaan. 2060-luvulla puolestaan elää Eva tyttärensä Isan kanssa kahdestaan maailmassa, joka on ilmastonmuutoksen muuttama. Suurin osa ihmisistä on lähtenyt pois, paremmille seuduille, mutta Eva ja hänen tyttärensä ovat jääneet huolehtimaan eläimistään, muun muassa kahdesta mongolianvillihevosesta. 

Maja Lunde on jälleen rakentanut hyvin kiinnostavan romaanin, jonka tarinat kytkeytyvät lopulta yhteen. Hän kuvaa pelottavasti sitä, millainen maailmasta voi olla tulossa. Miten vain sataa, miten ruoka loppuu, miten sähkö loppuu. 

Toisaalta Lunde kuvaa kauniisti myös erilaisia perhesuhteita: 1800-luvun Venäjällä Mihailin elämän suhteita, Mihailin, joka ei äitinsä toiveista huolimatta haluaa vaimoa vaan elää äitinsä kanssa. 90-luvulla Karinin ja hänen poikansa Matiaksen suhdetta - Matiaksen, joka käyttää huumeita ja Karinin, joka ei olisi koskaan halunnut lasta. Eva ja Isa taas elävät lähes täysin kahdestaan, eikä teini-ikäisellä tytöllä ole lainkaan ystäviä tai muita ihmisiä, joiden kanssa olla.

Viimeiset kertoo toki paljon myös mongolianvillihevosista. Lunde on selvästi ottanut selvää siitä, mistä kirjoittaa - hevoskuvaukset ovat aidon oloisia ja hienoja. Minulle kuitenkin jää lopulta vähän epäselväksi, miten ilmastonmuutosteema villihevosiin kytkeytyy. Kirjan on kai tarkoitus kertoa siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa eläimiin, mutta minulle tämä puoli jää lopulta melko epäselväksi. Olisin halunnut lukea aiheesta enemmän. 

Siitä huolimatta Viimeiset on laadukas romaani, ja mielestäni ilmastokvartetin paras. Se on ehjä ja sujuva kokonaisuus, jota on ilo lukea. 

Kirjan on lukenut myös muun muassa:  

Vuosi 1857. Suurperheen isä William etsii elämälleen tarkoitusta. Kauan sitten haudattu kunnianhimo herää uudelleen, kun hän löytää mehiläisten kasvatuksen. 

Vuonna 2007 mehiläisfarmari George ymmärtää, että työlle ei löydy jatkajaa. Samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman, ja yksityinen muuttuu yleiseksi: millainen on maailma ilman mehiläisiä? 

Vuonna 2098 se on totta, ja kiinalaiset pölyttävät puita käsin. Tao toivoo pojalleen parempaa, mutta poika sairastuu ja katoaa. Kuka on vienyt hänet, ja miksi? Arvoitus kiertyy spiraalina takaisin kohti mehiläisopasta kirjoittavaa Williamia.

Tammi, 2016. 431 sivua. 
Alkuteos Bienes historie, 2015. Suomentanut Katriina Huttunen. 

Maja Lunden Mehiläisten historia on kerännyt valtavasti kehuja, mutta tuottanut monelle myös pettymyksiä. Minä päätin tarttua siihen vasta nyt, kun syksyllä Lundelta suomennetaan seuraava teos.

Mehiläisten historian asetelma on valtavan kiinnostava. Teos kertoo mehiläiskadosta, joka on todellisuutta muuallakin kuin kirjan kansien välissä. Mehiläisten vuosikuolleisuus on monissa maissa noin 30 prosenttia, ja keväällä Yle kertoi, että mehiläisseurantaa käynnistellään myös Suomessa.

Jos mehiläiset katoavat, lautasiltamme häviää monta asiaa. Enää ei välttämättä löydy mustikoita tai päärynöitä, ei parsaa, kurkkua tai kukkakaalia. Muun muassa nämä kasvit hyötyvät hyönteispölytyksestä.

Koska puhutaan vakavasta ja meitä kaikkia koskettavasta asiasta, on myös Mehiläisten historia vaikuttava. Se tuo karulla tavalla esille sen, millainen maailma voi joskus tulevaisuudessa olla. Mehiläisten historia kulkee kolmessa aikatasossa, ja se tulevaisuuskuva on niistä kaikkein pelottavin. Kiinalaiset pölyttävät puita käsin, jotta edes jotain hedelmiä saadaan kasvamaan. Kiinalla on siihen mahdollisuus, monella muulla maalla ei. Tällainenko tulevaisuus meitä todellisuudessakin odottaa?

Mehiläisten historian kaksi muuta aikatasoa sijoittuvat lähihistoriaan, jossa aistitaan mehiläiskadon ensiaskeleita, sekä 1800-luvulle, jossa asiat ovat vielä hyvin.

Maja Lunde kirjoittaa hyvin, mutta itse teksti ei vetoa minuun erityisen paljon. Minulle teos on tarinavetoinen, tai itse asiassa teemavetoinen. Mehiläisten historiaa lukiessani sairastin flunssaa, mikä vei lukemisesta parhaan terän. Ajoittain koin teoksen hieman tylsäksi, mutta tylsyys talttui kun vain paahdoin eteenpäin. 

Kuuntelin kirjaa ajoittain myös äänikirjana. Jokaiselle aikatasolle ja kertojalle oli valittu eri lukijat, mikä oli ehdottomasti hyvä ratkaisu. Se helpotti kuuntelua merkittävästi.

Lisäkehut kauniista, yksinkertaisesta ja luonnonläheisestä kannesta. Nappivalinta tälle kirjalle!

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
31. Kirjassa kuljetaan metrolla
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: