Bazar, 2021. 891 sivua.
Alkuteos The Missing Sister, 2021. Suomentanut Hilkka ja Tuukka Pekkanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on supersuosittu, ja innolla olen minäkin sitä lukenut. Aluksi ihastuin kirjoihin: siihen, miten ne yhdistelivät historiallisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon ja kuljettivat tarinoita hienosti kahdessa aikatasossa. Ja olihan seitsemän sisaren ja mystisen Papa Saltin tarinakin koukuttava.

Jossain kohtaa iski pieni turtumus. Jokainen kirja toisti samaa kaavaa. Kukin sisarista lähti etsimään menneisyyttään, ja tarina vei nykyhetken lisäksi kauas historiaan. Löytyi sukulaisia, löytyi rakkautta. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta viihdyin kirja toisensa jälkeen ihan mainiosti, olihan teema aina vähän eri ja maat vaihtelivat.

Odotin kuitenkin aika innolla, että sarja vihdoin päättyisi. Halusin tietysti tietää, miten kaikki loppuisi: kuka olisi kadonnut sisar ja kuka Papa Salt. Samalla halusin sarjan loppuvan, koska vaikka viihdyin, tuntui siltä, että kirjat olivat antaneet jo sen, mitä annettavaa niillä oli. Siksi vähän petyin, kun ennen Kadonneen sisaren lukemista kuulin, ettei sarja päätykään tähän. Sen jälkeen saimme vielä ikäviä uutisia, kun Lucinda Rileyn kerrottiin menehtyneen. Tarinalle tulee kuitenkin päätös, Rileyn pojan kirjoittamana. 

Kadonnut sisar kertoo seitsemännestä sisaresta, jota Papa Salt ei ole koskaan sisarussarjaa täydentämään saanut. Sisarukset ovat saaneet kadonneen siskon olinpaikasta ja henkilöllisyydestä vihjeen, ja lähtevät asiaa selvittämään. Ärsyynnyn heti hurjan epärealistisesta juonesta ja siitä, miten tytöt ahdistelevat tuikituntemattomia ihmisiä, suorastaan vainoavat heitä ja seuraavat maasta ja paikasta toiseen.

Tuttuun tapaan kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa ja tällä kertaa juuria lähdetään etsimään Irlannista. Nuo tapahtumat ovat kiinnostavia, ja vaikka alku kirjassa tuntuu hitaalta, käynnistyy tarina vähitellen ja vetäisee mukaansa.

Viihdyn tämänkin parissa, lopulta. Sivuja kirjassa on kuitenkin auttamatta liikaa. Tarina ei kanna 900 sivua, vaikka yrittääkin kovasti rönsyillä joka suuntaan. Rönsyjä olisi voinut helposti karsia, ja se olisi tehnyt kirjasta paremman.  

 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjamuuri, joka viihtyi kirjan parissa. 
• Paljon melua kirjoista -blogin Elina, jonka mielestä kirja ei yllä Moyesin parhaimmistoon.

Alkuteos Allt eller inget, 2017. Suomentanut Virpi Vainikainen.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjoihin kadonnut -blogin Johanna, jossa kirja ei herättänyt suuria tunteita. 
• Kirsin Book Club -blogin Kirsi, jonka mielestä "kirjan kiinnostavuutta lisäsi huomattavasti se, että siinä oli muutakin sanomaa kuin se, saavatko Lexia ja Adam toisensa".

Karisto, 2020. 400 sivua. 

Pidin valtavasti Essi Pajun aikuisille suunnatun hevosromaanisarjan ensimmäisestä osasta Koskenniskan naapurissa. Se muistutti minua kovasti teini-iässä lukemistanu lukuisista nuortenromaaneista, joissa hevoset ja suhdekiemurat olivat pääroolissa. Koskenniskan naapurissa oli samanhenkinen: kevyttä juonenkuljetusta ja vähän kliseisiä kuvioita, paljon hevosia, kesää, kärpäsiä ja tallintuoksua.

Sarjan toinen osa Koskenniskan naisia oli samanlainen ja ihan yhtä hyvä.

Kirjan päähenkilö on tuttuun tapaan Aava, jokin aika sitten aviomiehestään eronnut toimistotyöläinen, jolla on teini-ikäinen tytär. Sarjan ensimmäisessä osassa Aava tuurasi maalaistallilla, mutta on nyt palannut normaaliin päivätyöhönsä. Hevoset ovat kuitenkin edelleen Vuohenkulmassa. Naapurikartanon isäntä Petteri on eronnut puolisostaan ja olisi vapailla markkinoilla, mutta Aava ei osaa edetä asian kanssa. Samaan aikaan hän kuitenkin lupautuu auttamaan Petterille erossa jääneiden huippuhevosten myynnissä, vaikkei oikeasti tiedä miten.

Tarina etenee tuttuja ja turvallisia polkujaan, eikä kirjassa oikeastaan ole mitään ihmeellistä. Juonikuviot ovat tuttuja jo niistä teini-iän hepparomaaneista, ja henkilöt ärsyttävät ajoittain paljonkin, koska eivät vaan toimi järkevästi.

Silti viihdyn kirjan parissa todella hyvin. Osittain syynä on ehkä juuri se nostalgisuus, mutta kyllähän näitä viihderomaaneja muutenkin aina välillä kaipaa. Hevosihmiselle hevosmaailmaan sijoittuva viihderomaani on osuva, ja kun hevosasioita kuvataan asiantuntevasti, on lukeminen kivaa. Teksti soljuu eteenpäin ja tarina etenee vauhdilla, joten kirja on myös nopealukuinen.

Jos siis kaipaat hevosiin ja ihmissuhteisiin keskittyvää, kepeää, humoristista ja oivallisesti kesäloman välipalakirjana nautittavaa luettavaa - valitse tämä. Odotan jo kovasti seuraavaa osaa, sillä ainakin toivon, että sellainen on tulossa. 

Otava, 2020. 472 sivua. 
Alkuteos The Star-Crossed Sisters of Tuscany, 2018. Suomentanut Karoliina Timonen.

Olen lukenut kaikki Lori Nelson Spielmanilta suomennetut kirjat ja pitänyt niistä jokaisesta. Hänen lämminhenkinen tyylinsä on ihastuttava, eivätkä kirjat ole ihan niin hömppää kuin miltä ne näyttävät. Tarinat ovat täynnä elämänviisauksia ja itkettävät ja naurattavat.

Toscanan tytöt ei tehnyt poikkeusta, vaikka onkin ehkä hieman erilainen kuin aiemmat.

Toscanan tytöt kertoo italialaistaustaisesta suvusta, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Fontanan suvun nuoremmilla tyttärillä ei ole koskaan ollut onnea rakkaudessa ja heidän sanotaan olevan kirottuja. Tarinan mukaan nuoremmat tyttäret eivät koskaan tule onnistumaan rakkausasioissa.

Pian kolmekymppinen Emilia hyväksyy tilanteen ja on tyytynyt kohtaloonsa. Hän pukeutuu vaatimattomasti eikä panosta ulkonäköönsä ja käyttäytyykin aina niin, etteivät miehet kiinnitä häneen mitään huomiota. Jos miehet yrittävätkin, Emilia ajaa heidät tiehensä. Hänen parikymppinen serkkunsa Lucy on toista maata. Lucy yrittää epätoivoisesti löytää itselleen miehen, mutta he eivät tunnu pysyvän hänen luonaan.

Kun suvun musta lammas, pian kahdeksankymppinen Poppy - nuorempi tytär hänkin - ottaa Emiliaan ja Lucyyn yhteyttä ja pyytää mukaan matkalle Italiaan, ei kumpikaan serkuksista ensin meinaa lähteä. Lopulta he suostuvat, sillä Poppy lupaa murtaa kirouksen. Hän on nimittäin päättänyt tavata nuoruudenrakastettunsa Ravellon kirkon portailla sinä päivänä, kun täyttää 80 vuotta.

Toscanan tytöt käynnistyy hieman hitaasti, mutta kun päästään matkalle Italiaan, tarina imaisee mukanaan. Spielman loihtii lukijan pään sisälle maagisen Venetsian, helteisen Toscanan ja kauniin Amalfin rannikon elävästi ja onnistuneesti.

Toscanan tytöt on mielenkiintoinen sukutarina ja siinä se poikkeaakin Spielmannin aiemmista kirjoista. Tässä nimittäin keskitytään ihan yhtä paljon Poppyyn kuin kahta sukupolvea myöhemmin syntyneeseen Emiliaankin. Toscanan tytöt tuo monella tavalla mieleen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan: molemmat ovat sukutarinoita, joissa nuoret naiset lähtevät etsimään juuriaan. Spielmanin tarina kulkee kahdessa aikatasossa Seitsemän sisaren lailla: nykyhetkessä Emilian kertomana ja menneisyydessä Poppyn silmin.

"Mitä sinä oikein teet?" kysyn ja kurkin olkani yli.
"Pyyhin sinusta jalanjälkiä."
"Jalanjälkiä?"
"Joita siskosi jättää kun kävelee ylitsesi." 

Toscanan tytöissä etsitään siis juuria mutta pyristellään myös pois muiden ihmisten vallan alta. Kirja on täynnä rakkautta, tietysti, mutta siinä on kyse paljon myös sisaruudesta ja perhesiteistä.
Lisäksi kirja kertoo rohkeudesta - ja siitä, että kaikki on mahdollista.

Toscanan tytöt on ihastuttava, koskettava ja rakastettava kirja ja toistan taas vakiolauseeni, joka liittyy jokaiseen Spielmanin kirjaan, ja joka päätyi myös Sanoja sydämestä -kirjan kanteen.
"Saa hymyn huulille ja kyyneleet silmiin".

"Lopulta elämän yhtälö on yksinkertainen. Joka kerta kun joku rakastaa - oli kohteena sitten mies tai lapsi, kissa tai hevonen -, hän tuo lisää väriä tähän maailmaan. Jos rakkaudelle kääntää selkänsä, vie taas väriä pois." Poppy hymyilee. "Rakkaus kaikissa muodoissaan on se, mikä muuttaa tämän matkamme ankeasta mustavalkoisesta lyijykynäluonnoksesta upeaksi öljymaalaukseksi."


-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
2. Iloinen kirja
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
39. Kirjassa lennetään (lentokoneella)
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Gummerus, 2017. 482 sivua. 
Alkuteos The One Plus One, 2014. Suomentanut Heli Naski. 

Olen jonkin tason Jojo Moyes -fani. Olen lukenut kaikki Moyesilta suomennetut teokset ja olen myös lähtökohtaisesti pitänyt kaikista hänen kirjoistaan. Vaikka olen pitänyt kaikista muista, säästelin silti tätä Parillisia ja parittomia -teosta kummallisen kauan. Ehkä halusin säästää tätä johonkin erityiseen hetkeen, ja oikeastaan yritin niitä hetkiä jo aiemmin tehdäkin. Tämä on ollut minulla lainassa syksystä asti, ja reissasipa kirja Etelä-Afrikassakin mukana - ja jäi silti lukemattomaksi.

Näin jälkikäteen voisin sanoa, että onneksi jäi. Nyt kaipasin nimittäin juuri tällaista kepeän menevää ja hiukan romanttistakin luettavaa. 

Parillisia ja parittomia kertoo Jessistä ja Edistä, joiden keskenään hyvin erilaiset elämät kohtaavat. Jess on kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, joka tekee kahta työtä ja kamppailee taloushuolien kanssa. Jokainen penni lasketaan ja arjesta selviäminen on hankalaa. Asiaa ei auta se, että Jessin lapset ovat muiden mielestä poikkeavia: tytär Tanzie on jonkinasteinen matikkanero ja poika (oikeastaan Jessin ex-miehen poika) käyttää ripsiväriä ja on naapureidensa jatkuvan kiusaamisen ja väkivallan kohteena.

Ed puolestaan on varakas it-alan liikemies, joka erehtyy työssään tekemään kohtalokkaan virheen - ja senkin oikeastaan hyväntahtoisuuttaan. Muutaman sattuman kautta Ed päätyy mukaan matkalle Southamptonista Skotlantiin yhdessä Jessin ja tämän perheen kanssa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bazar, 2019. 736 sivua. 
Alkuteos The Pearl Sister, 2017. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat olleet minulle todellisia ahmintakirjoja. Olen uponnut täysillä Rileyn luomaan maailmaan ja sisarusten tarinoihin, ja nauttinut suunnattomasti kirjailijan tyylistä yhdistää tarinoihinsa todellisia, historiallisia tapahtumia ja henkilöitä.

Viimeksi lukemani Varjon sisar oli tosin kolmesta ensimmäisestä osasta minulle selvästi epäsopivin. Kirjana se oli ehjin ja valmiimman tuntuinen, mutta itse en oikein innostunut 1800-luvun Englannista.

Odotin sitäkin kovemmin tätä neljättä osaa, jonka tapahtumapaikkana on Australia. Se maana kiinnosti, mutta toisaalta pelkäsin samanaikaisesti milloin sarja alkaisi tökkiä. Perusidea kun näissä kuitenkin on kaikissa sama.

No, pelko ei toteutunut, ainakaan vielä.

Helmen sisaressa keskitytään Cecen elämään. Hän on aiemmissa kirjoissa tuntunut vähän ärsyttävältä tyypiltä, mutta nyt Cecestä paljastuu ihan uusia puolia. Lukihäiriöstä kärsivä Cece ei ole päässyt opinnoissaan kovin pitkälle ja hakee paikkaa elämässään. Hän on aina elänyt yhdessä nuoremman sisarensa Tähden kanssa, liiankin tiiviisti, ja nyt kun Tähti on löytänyt biologisen perheensä, on Cece jäänyt yksin. Se tuntuu hänestä ensin pahalta, mutta kun tie vie Thaimaan kautta Australiaan, muuttuu Cecenkin elämä kertaheitolla.

Seitsemän sisarta -sarjan kirjoille ominaiseen tapaan tarina kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivässä Cecen elämää seuraten ja menneisyydessä Cecen sukulaisten elämänvaiheita valottaen.

Helmen sisar käsittelee valtavan mielenkiintoisia ja ainakin minulle kovin vieraita teemoja. Riley heittää lukijan keskelle Australiaan tulevien brittisiirtolaisten ja myös aboriginaalien elämää. Kirjassa kuvataan valkoisten ja aboriginaalien eriarvoisuutta ja alkuperäisväestön huonoa asemaa. En ollut lainkaan ymmärtänyt, miten huono heidän tilanteensa on ollut - ja miten pitkään.

Kirjassa yhdistellään jälleen historiallisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon. Aivan kaikkia todellisia henkilöitä ja tapahtumia en pysty bongaamaan, koska aihepiiri on niin vieras. Yksi todellisista hahmoista on ainakin kuuluisa aboriginaalitaiteilija Albert Namajitra, onhan taide tarinassa aika oleellisessa roolissa.

Helmen sisar on vetävä kirja ja erityisesti alun jälkeen tarina kiinnostaa minua todella paljon. Teos on ehjä ja toimiva, ja vaikka pituutta on kamalasti, tuntuu kirja aivan sopivan mittaiselta.

Pidän Helmen sisaresta valtavasti, vaikka samalle se myös hiukan ärsyttää. Tarina on nimittäin niin kliseinen ja ennalta-arvattava, että minua jopa jollain tavalla hämmentää se, miten paljon siitä huolimatta pidän kirjasta. Ehkä historian, nykypäivän ja todellisten tapahtumien yhdistäminen on vain niin toimiva taktiikka, että se jaksaa kiinnostaa hieman liian tutun oloisista juonikuvioista huolimatta. Varsinkin, kun tapahtumat sijoittuvat näin kinnostavan teeman ympärille.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittainut yli 20 kirjaa
25. Kirjassa ollaan saarella
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2020. 367 sivua.
Alkuteos Postscript, 2019. Suomentanut Heidi Tihveräinen & Lauri Sallamo. 

Luin Cecelia Ahernin esikoisteoksen P.S. Rakastan sinua melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Pidin siitä ihan hirveästi, ja tuo teos sai minut lukemaan Ahernin kaikki myöhemminkin julkaistut kirjat. En ole lukenut P.S. Rakastan sinua -kirjaa koskaan uudelleen, mutta olen nähnyt tarinan pohjalta tehdyn elokuvan monia, monia kertoja. Se on takuuvarma leffa, jos haluaa saada minut itkemään.

Suhtaudun Ahernin esikoisteokseen siis aika tunteella. Minulle ei koskaan tullut mieleen, että Hollyn tarina kaipaisi jatko-osaa, ja siksi olin todella hämmentynyt, kun kuulin näin käyneen. Eihän P.S. Rakastan sinua tarvitsisi jatkoa, miksi siis jatkaa - varsinkaan 15 vuoden jälkeen?

Muutoinkin suhtauduin jatko-osaan ennakolta ristiriitaisesti. Pelkäsin floppia. Tällaisen jatko-osan kanssa olisi niin helppo mennä pieleen. P.S. Rakastan sinua on valtavan suosittu, ja jatko-osan olisi hankala olla yhtä hyvä.

Toisaalta odotin kuumeisesti, että pääsen lukemaan Loppusanat. Enhän kaikesta huolimatta voinut jättää sitä lukematta.

Loppusanat sijoittuu aikaan seitsemän vuotta Gerryn kuoleman jälkeen. Holly päätyy puhumaan miehensä kuolemasta ja tämän jättämistä kirjeistä podcastista ja inspiroi monia. Ihmiset perustavat P.S. Rakastan sinua -kerhon, jossa kuolemassa olevat ihmiset päättävät hekin jättää viestejä läheisilleen.

Idealtaan kirja oli ihan kiva ja tarina kiinnosti ja kantoi loppuun asti, vaikka olikin kliseinen ja ennalta-arvattava. Kirja oli nopealukuinen ja etenevä, koskettava ja surumielinen, välillä se ihastutti, välillä itketti.

Muttei kuitenkaan ihan hirveästi. Mietin vain koko ajan, että miksi?

Loppusanat oli ihan hyvä kirja, mutta ei yhtä hyvä kuin P.S. Rakastan sinua. Se oli tarpeeton.

Ehkä joku kaipasi tätä kirjaa ja ehkä tämä heille oli ihana kokemus. Minulle se ei sitä ollut. Ehkä jatko-osaa ovat pyytäneet fanit, ja silloin kirja tietysti on vastannut kysyntään.

Mielessäni pyörii vain väkisin se, ovatko tuotteliaalta kirjailijalta loppuneet ideat kesken, ja rahavirtojen takaamiseksi on ollut pakko tehdä jatkoa vanhalle menestysteokselle. Kyllähän tällä kirjalla nimittäin varmasti myyntiä taotaan.

Loppusanat oli hyvä kirja, niin kuin neljän tähden arviostani voi päätellä. Se oli kuitenkin aika perus-Ahernia, laadukas genressään, muttei millään lailla poikkeuksellinen. Toisaalta voihan se olla niinkin, että en enää pitäisi edes P.S. Rakastan sinua -kirjasta. Ahernin edellisen teoksen Lyyralinnun kohdalla nimittäin pohdin, olenko kasvanut ulos kirjailijan kirjoista. Voi olla, että sama ilmiö näkyy nyt myös Loppusanojen kohdalla.

-

Vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
25. Kirjassa ollaan saarella
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Bazar, 2020. 335 sivua. 
Alkuteos The Keeper of Lost Things, 2017. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 
Saatu ennakkokappaleena kustantajalta.

Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tälle kirjalle, joten pääsin yllättymään iloisesti. Tämähän oli mahtavaa hyvänmielen viihdettä! Hivenen outoa eikä niin kovin uskottavaa tosin, mutta lämminhenkistä ja ihastuttavaa.

Kadonneiden tavaroiden vartija kertoo hiljattain eronneesta Laurasta, joka päätyy vanhan kirjailijan Anthonyn assistentiksi hulppeaan, ruusutarhan ympäröimään taloon. Kirjailijalla on erikoinen tapa: hän on jo vuosien ajan poiminut mukaansa kaikki löytämänsä esineet. Hansikkaan, palapelin palan, rikkoutuneen hiuslenkin ja mitä ihmiset nyt sitten vain ovatkaan sattuneet kadottamaan.

Anthony säilyttää esineitä työhuoneessaan, tarkoituksena joskus palauttaa ne omistajilleen. Kun hän kuolee, joutuu Laura tämän mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Samalla hänen olisi korjattava Anthonyn välit tämän 40 vuotta sitten kuolleeseen kihlattuun.

Toisessa aikatasossa seurataan menneisyyden tapahtumia, jotka alkavat 70-luvulla. Siellä Eunice on töissä kustantamossa - siinä, joka hylkää Anthonyn löytötavaroista kertovan teoksen. Novellinomaisia, löytötavaroista kertovia tekstejä pääsee myös Kadonneiden tavaroiden vartijan lukija lukemaan, ne nimittäin rytmittävät nykyhetken ja menneisyyden tarinoita.

Eräänä päivänä minä löysin löysin hansikkaan, naisten tummansinisen oikean käden nahkahansikkaan. Vein sen mukanani kotiin ja tein sille nimilapun - mikä se oli ja mistä ja milloin  minä olin sen löytänyt. Siitä se alkoi, minun löytötavarakokoelmani. Ehkä minä ajattelin, että jos pelastaisin jokaisen löytämäni esineen, joku muu poimisi talteen sen ainoan esineen maailmassa, josta minä todella välitin, ja jonain päivänä saisin sen takaisin ja korjaisin rikkomani lupauksen. Niin ei käynyt, mutta en koskaan luopunut toivosta. 

Kadonneiden tavaroiden vartija on lämminhenkinen ja suloinen, viihdyttävä ja ajoittain aika vaaleanpunainenkin. Se ei ole kovin realistinen ja on paikoin melko kliseinen. Juoni on kohtalaisen ennalta-arvattava, enkä todennäköisesti muista siitä enää mitään vuoden kuluttua.

Siitä huolimatta se on hyvä, omassa genressään. Se on satumaisen oloinen ja siinä on ripaus taianomaisuutta, eikä kirja yritäkään olla mitään kovin vakavaa.

Kadonneiden tavaroiden vartija ei kuitenkaan tunnu liian höttöiseltä: päähenkilöt ovat persoonallisia eivätkä niin tyypillisiä naisten viihderomaanin päähahmoja kuin usein näkee. Ihanien asioiden lisäksi kirjassa käsitellään myös vaikeampia teemoja: muun muassa Alzheimerin tautia ja sen vaikutusta sekä erilaisuutta. Kadonneista tavaroista kertovat novellinpätkät puolestaan tuovat tarinaa kirpeyttä, paikoin jopa kitkeryyttä, sillä ne ovat välillä hyvinkin synkkäsävyisiä. 

Pari asiaa minua kirjassa kuitenkin häiritsee. Kadonneiden tavaroiden vartijan huumori tulee monin paikoin muodossa, jonka toimivuudesta en ole ihan varma. Lauran mukana kuvioissa pyörii naapurissa asuva 19-vuotias Päivänpaiste, jolla on Downin syndrooma - tai kuten hän itse sanoo: "ylimääräinen kroppasomi".  Päivänpaiste on hupaisa, puhuu omilla keksityillä sanoillaan ja käyttäytyy tilanteisiin nähden epäkorrektisti - ja siitä revitään huumoria, sille nauretaan ja kirjan muut henkilöt suhtautuvat häneen kuin lapseen.

Lisäksi minua hämmentää kirjassa pari nimeä: jo mainitun Päivänpaisteen lisäksi Pommikone, joka tosin on lempinimi. Silti tällaiset nimet vievät tarinalta uskottavuutta, tai vähintäänkin kummastuttavat, kun kaikki muut nimet ovat ihan tavallisia.

Vaikka nämä pienet asiat vähän häiritsevätkin, on Ruth Hoganin esikoisteos kokonaisuutena erittäin kivaa luettavaa, ja aion taatusti lukea myös hänen syksyllä Suomeksi julkaistavan toisen romaaninsa.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Iloinen kirja
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
29. Vuonna 2020 ilmestynyt tai vuoteen 2020 sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Karisto, 2019. 271 sivua.

Luin lapsena ja teininä paljon hevoskirjoja. Tai ei, en paljon vaan ihan valtavasti: todennäköisesti kaikki, mitä kirjastosta sai ja sen lisäksi vielä Pollux-hevoskerhosta tulleet kirjat.

Olin heppatyttö henkeen ja vereen, ja lukutoukka myös, joten hevoskirjojen lukeminen oli aika ilmiselvä valinta. Luin toki muutakin, mutta veikkaisin, että kutakuinkin 80 prosenttia lukemistani kirjoista oli jonkinlaisia hevoskirjoja.

Kun kasvoin aikuiseksi, lukeminen muuttui. Kiinnostuksen kohteetkin ehkä vaihtuivat ja lukumaku laajeni, mutta osittain muutos tapahtui siitä syystä, että aikuisten hevoskirjoja ei juuri ole. Jos olen sellaisen sattunut löytämään, olen ollut valtavan iloinen. Näin äkkiseltään mieleeni tulevat muun muassa Barbara Dimmickin Matkalla huomiseen, jonka muistan olleen hyvä, ja Sinimaaria Kankaan Sielunhevonen, ei hassumpi sekään. Tokihan sitten on esimerkiksi Ville Virtasen Hevosen taju, omaperäinen kirja, joka on jakanut rankasti mielipiteet.

Liiaksi asti hevosia ei kuitenkaan aikuisten kaunokirjallisuudessa käsitellä, joten olin taas todella innostunut, kun kuulin Essi Pajun uudesta hevosmaailmaan sijoittuvasta romaanisarjasta. Koskenniskan naapurissa on sen avausosa, ja mitä ihanaa luettavaa sainkaan. Kirja oli kuin tuulahdus menneisyydestä: juuri sellainen paljon draamaa sisältävä ja nopeakäänteinen hepparomaani, joita ne lasten ja nuortenkin hevoskirjat aikoinaan olivat. Ehkä tässä näkyy kirjailijan tausta: hän on kirjoittanut hevosaiheisia nuortenromaaneja oikealla nimellään Päivi Lukkarila.

Koskenniskan naapurissa kertoo nelikymppisestä Aavasta, joka joutuu jättämään työnsä kirjanpitäjänä ja lupautuu tuuraamaan hermolomaa kaipaavaa tallinpitäjä-Raijaa kuukauden ajaksi. Työ ei ole aivan sellainen kuin Aava on odottanut, mutta elämä todella muuttuu, monella tapaa.

Koskenniskan naapurissa on sopivan höttöinen eikä kovin vakavasti otettava kirja. Sen juonikuviot ovat kliseisiä ja epärealistisia, mutta se ei haittaa. Tällaisiakin kirjoja tarvitaan. Viihdyttäviä, meneviä ja kevyitä tarinoita, joiden parissa pääsee sellaiseen ihanan kepeään todellisuuteen, ja tässä kirjassa vieläpä keskelle kesää. Essi Paju kirjoittaa kivan freesillä otteella, ja Koskenniskan naapuri oli minulle juuri sopivaa luettavaa tähän väliin.

Odotan jo seuraavaa osaa, joka julkaistaan ensi vuonna.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bazar, 2019. 733 sivua. 
Alkuteos The Shadow Sister, 2016. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

En muista milloin olisin viimeksi ollut koukussa johonkin kirjasarjaan - enkä ehkä teinivuosien ja Harry Potterin jälkeen oikeasti olekaan ollut.

Siis ennen Seitsemää sisarta. Lucinda Rileyn seitsenosainen kirjasarja on nimittäin saanut minut ihan todella koukkuun. Luin sarjan ensimmäisen osan heinäkuussa, Myrskyn sisaren elokuussa. Tätä kolmatta osaa jouduin hetken odottamaan, kun kirjaan oli niin paljon varauksia.

Varjon sisar kertoo sisarusparven kolmannesta, Tähdestä. Hän on lapsuudestaan asti ollut tiiviisti yhdessä seuraavan sisaren, Cecen kanssa. Sosiaalinen ja puhelias Cece on ollut aina äänessä, kun Tähti on kuunnellut ja jollain tavalla elänyt sisarensa varjossa. Kun Tähti alkaa etsimään menneisyyttään ja sukuaan, hän huomaa että haluaakin ehkä elää itsenäisemmin.

Tuttuun tapaan tässäkin kirjassa kuljetetaan kahta tarinaa rinnakkain: Tähden tarinaa nykyhetkessä ja hänen sukuunsa liittyvää historiallista tarinaa menneisyydessä. Kun sarjan ensimmäisessä osassa matkattiin Brasiliaan ja Pariisiin ja toisessa osassa Norjaan, pysytellään nyt Englannissa. Keskeisessä roolissa ovat kuningas ja hovi, kirjallisuus ja kaikenlaiset ihmissuhteet 1900-luvun brittipiireissä.

Varjon sisar on periaatteeltaan hyvin samankaltainen kuin kaksi aiempaa. Siinä käsitellään naisen asemaa, ja mukana on vahvoja naisia. Samalla puhutaan tietysti rakkaudesta ja etsitään sitä.

Kirja on kokonaisuutena viimeistellympi kuin kaksi aiempaa, joissa muun muassa suomennoksessa on ollut kummallisuuksia. Tässä kirjassa ei myöskään ole samalla tavalla toistoa kuin edellisessä kirjassa, jossa kerrattiin hyvin paljon niitä Papa Saltin kuolemaan liittyviä asioita, jotka olivat tulleet esille jo ensimmäisessä osassa.

Pidän Varjon sisaresta, mutta minulle henkilökohtaisesti se on sarjan heikoin kirja. Siihen on kaksi syytä.

Kirjan historiallisessa osuudessa liikutaan 1900-luvun alun Englannissa. Englannin yläluokan pariutumiskuviot eivät kiinnosta minua - sen totesin jo aiemmin tänä vuonna, kun luin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Historiallinen osuus siis tökkii, varsinkin alkuvaiheessa.

Toinen syy on se, että en tiedä Englannin historiasta tarpeeksi tunnistaakseni kirjassa esiintyviä oikeita henkilöitä. Ainoa oikea henkilö, jonka tunnistan, on Beatrix Potter. Englannin kuninkaan, Alice Keppelin ja kumppaneiden todellisuus menee minulta ihan ohi. Se vaikuttaa myös lukukokemukseen, sillä oikeiden henkilöiden tuominen mukaan tarinaan on yksi asioista, joista Rileyn sarjassa pidän.

Kaikesta huolimatta kuitenkin pidän Varjon sisaresta ja se on minulle neljän tähden kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Sarjassa aiemmin ilmestyneet: 

Recorded Books, Inc., 2017. 9 h 5 min.
Lukija Laura Knight-Keating. 

En juurikaan lue nuortenkirjoja, mutta tämä Jenny Hanin To All the Boys I've Loved Before -sarja on poikkeus. Se on sarja, jota poikkeuksetta hehkutan, kun joku kyselee suosituksia hyvistä äänikirjoista.

Olen kuunnellut nyt koko sarjan ja sen kolme kirjaa ovat ehkä toistaiseksi kaikkein parhaita kuuntelemiani äänikirjoja. Näiden lukija Laura Knight-Keating on ihan mieletön: hän eläytyy tekstiin juuri oikealla tavalla. Knight-Keating ei vain lue tekstiä vaan minä-muotoisessa tarinassa tuntuu ihan siltä kuin hän olisi oikeasti päähenkilö Lara Jean.

Lähtökohtaisesti kuulostaa huonolta idealta muuttaa ääntään dialogissa eri henkilöiden mukana, mutta Knight-Keating tekee sen niin, että se toimii eikä kuulosta kornilta. Jos kirjassa puolestaan lauletaan pätkää jostakin laulusta, Knigh-Keatingkin laulaa.

En ole kuunnellut monia englanninkielisiä äänikirjoja, joten en tiedä, onko tällainen lukutapa tyypillistä Yhdysvalloissa. Suomenkielisissä äänikirjoissa en vastaavaan ole törmännyt.

-

Palataan kuitenkin tähän kirjaan. Always and Forever, Lara Jean päättää Lara Jeanista kertovan sarjan. Tässä kirjassa eletään high schoolin viimeisiä hetkiä, odotellaan tuloksia college-pääsykokeista ja mietitään, mitä tapahtuu, kun poikaystävä Peter pääsee eri paikkaan kuin Lara Jean.

Tarinassa ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta koska Lara Jean on jo kuin vanha tuttu, se ei haittaa.  Hymyilen kirjaa kuunnellessani, koska kaikki vain on niin mahdottoman söpöä. Lara Jean ja Peter ovat ihania yhdessä, kaikkine teinisuhteen ongelmineen. Lara Jeanin pikkusisko, pikkuvanha Kitty, on yhtä hupaisa kuin aina ja melkein itken, kun eräs henkilö kuolee.

On myös jotenkin hauska huomata, miten paljon jenkkinuoresta kertovasta kirjasta löytää yhtymäkohtia omiin teinivuosiin. Moneen Lara Jeanin kokemaan tunteeseen pystyn edelleen samaistumaan.

Kokonaisuutena siis pidin, todella kovasti, vaikken kohderyhmää olekaan. Tosin täytyy myöntää, etten ehkä olisi tätä sarjaan perinteisenä kirjana jaksanut lukea. Äänikirjana se vain toimi niin hyvin, että vietin todella viihdyttäviä ja hyviä hetkiä työmatkoillani Lara Jean ja kumppanit autoseuralaisina - ja suoraan sanottuna hiukan suren sitä, että sarja on nyt kuunneltu.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2019. 288 sivua. 
Alkuteos Paris for One and Other Stories, 2016. Suomentanut Heli Naski. 

Jojo Moyes on yksi suosikkikirjailijoistani. Lähtökohtaisesti olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan (vain yksi teos Moyesin suomennetusta tuotannosta on lukematta), joskaan ihan jokainen ei ole herättänyt minussa valtavan suuria tunteita.

Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia on nimensä mukaisesti kokoelma kertomuksia. Novellikokoelma sisältää 11 varsin eripituista tarinaa. Pisin niistä on nimikertomus Pariisi yhdelle, joka on runsaan sadan sivun mittainen. Lyhin tarinoista on pituudeltaan vain neljä sivua.

Kaikki kertomukset käsittelevät jollain tavalla ihmissuhteita, tietenkin, onhan kyse Jojo Moyesin tuotannosta. Suurin osa on romanttista viihdettä. Kaikki ei kuitenkaan ole auvoista ja onnellista. Kiinnitän useammankin tarinan kohdalla huomiota siihen, että henkilöt eivät vaikuta kovin onnellisilta. Osasta novelleja jää hieman valju olo - ei kovin iloinen, kuten Moyesin tarinoista useimmiten.

Moni tarinoista tuntuu myös hieman väkisin kasaan kyhätyltä. Pidän novelleista, mutta näiden novellien henkilöistä en oikein saa otetta. Tarinat ovat pääosin ihan kivoja ja luettavia, muttei mitään sen enempää.

Lukuunottamatta nimikertomusta: Pariisi yhdelle on - ehkä pituutensa vuoksi - selvästi ehjempi teksti kuin moni muu kirjan novelleista. Henkilöissä on enemmän tarttumapintaa ja tarina on lähempänä sitä Moyesia, joka on meille pidemmistä romaaneista tuttu. En yhtään ihmettele, että tästä tarinasta on tekeillä myös elokuva.

Kokonaisuutena Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia on siis ihan luettava novellikokoelma, mutta jää lukemistani Moyesin heikoimmaksi teokseksi.

Jos haluat lukea hyvää Moyesia, lue vaikkapa Kerro minulle jotain hyvää tai Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Myös keväällä suomeksi ilmestynyt Kuinka painovoimaa uhmataan kannattaa lukea.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Maia D'Apliese ja hänen viisi sisartaan ovat kokoontuneet heidän lapsuudenkotiinsa Atlantikseen - upeaan linnaan Genevenjärven rannalla. Heidän isänsä, omalaatuinen miljonääri Papa Salt, on kuollut. Papa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt kun isä on kuollut, saa jokainen heistä oman kirjekuoren, joka sisältää vihjeen tytön historiaan. Maian vihje vie hänet toiselle puolelle maailmaa Rio de Janeiroon, jossa hänen tarinansa palapeli alkaa rakentua.

Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin, Rion villillä 1920-luvulla, Jeesus Kristus -patsaan rakennustyö on vasta alkamassa. Arkkitehti Heitor da Silva Costa perheineen purjehtii Pariisiin etsimään kuvanveistäjää suureen projektiinsa. Heidän kanssaan matkustaa Izabela Bonifacio, joka on isänsä tahdosta vasta kihlautunut. Montmartren taiteilijapiirit muuttavat nuoren naisen elämän täysin, eikä paluu takaisin Rioon ole helppo.

Bazar, 2017. 678 sivua. 
Alkuteos The Seven Sisters, 2014. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta on kirjasarja, josta todennäköisesti jokainen varsinkin sosiaalisessa mediassa kirjajuttuja seuraava on kuullut. Irlantilaiskirjailijan sarja on saanut osakseen valtavasti hehkutusta ja kehuja, mikä sai minutkin siitä kiinnostumaan.

Tai ei oikeastaan aluksi saanut. Ohitin kirjaa ylistävät postaukset ajattelemalla - omaan perinteiseen ja kummalliseen tyyliini - että en minä tästä voi pitää, kun kaikki muut pitävät. Ei kovin järkevä ajatusmalli, enkä oikeastaan edes tiedä mistä se kumpuaa. Ehkä pelkään pettyväni, kun kirjaa kehutaan ennakolta niin paljon.

No, tässäkin tapauksessa ajatusmallini oli aivan järjetön: pidin nimittäin Seitsemästä sisaresta  todella paljon.

Palataan kuitenkin ensin kirjan alkuun, sillä myönnän, että mietin jonkin aikaa mahdanko lainkaan pitää tästä kirjasta. Se tuntui höttöiseltä naisten viihderomaanilta, jossa oli paljon henkilöitä, kaikki rikkaita ja menestyneitä, jotka elivät aika ylellisen kuuloista elämää. Tällaistako tämä olisi koko lähes 700 sivun ajan?

Ei ollut, sillä kun tarina lähti käyntiin, uppouduin siihen täysin.

Seitsemän sisarta -sarjan samanniminen ensimmäinen osa kertoo Maiasta, sisarusparven vanhimmasta. Tarina alkaa siitä tilanteesta, kun Maian adoptioisä kuolee. Isä on jättänyt sisaruksille vihjeitä heidän alkuperistään, ja vihjeet johdattavat Maian Brasiliaan. Maia alkaa selvittää historiaansa pitkälle menneisyyteen, aina Pariisiin asti. Kirjassa seurataan rinnakkain kahta eri tarinaa: Maian tarinaa nykyhetkessä ja hänen sukulaistensa tarinaa menneisyydessä. Historiallinen juoni kytkeytyy hienosti todelliseen historiaan ja käsittelee Rio de Janeiron Kristus-patsaan rakentamista osin todellisten henkilöiden ja totuuspohjaisten tapahtumien kautta. Valtaosa tarinasta on kuitenkin fiktiota.

Lucinda Riley kirjoittaa todella vetävästi. Seitsemän sisarta on pitkä kirja, mutta sen lukee hetkessä. Teos on täydellisen onnistunut lukuromaani: se sisältää sopivasti romantiikkaa, historiaa ja kiinnostavia ihmiskohtaloita.

Kaunokirjallisesti Seitsemän sisarta ei ole ihmeellinen, mutta viihdettähän se onkin. Hyvä tarina riittää. Erityisesti pidän sarjan ideasta: kuudesta kirjasta, jotka kertovat aina yhdestä sisaruksesta kerrallaan. Myös historiallisten ja mytologisten asioiden yhdistäminen nykypäivän tarinaan on mieleeni. Viimeisessä, seitsemännessä kirjassa kaikki palaset kootaan ilmeisesti yhteen.

Pienen miinuksen kirja saa ajoittain kummallisesta, huonon tuntuisesta käännöksestä. Kirjassa muun muassa sanotaan, ettei joku pysty ansaitsemaan elatustaan - oikea sana olisi varmaankin elantoaan. Kun dialogissa olisi tarkoitus puhua yhteydenotosta, sanotaankin yhteenotto. Muutoinkin käännös tuntuu aluksi tönköltä. Jossain vaiheessa asia lakkaa haittaamasta, joten ehkä käännös paranee tai sitten vain totun outoihin ilmauksiin, kun tarina imaisee mukaansa.

Käännöksen kankeudesta huolimatta Seitsemän sisarta on minulle viiden tähden kirja, niin ahmien sitä luen ja niin hyvä mieli siitä jää. Ja kova nälkä lukea seuraavat osat.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
6. Rakkausromaani
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
19. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa ollaan yksin
36. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Lukemalla maailman ympäri -haasteessani laitan kirjan tapahtumapaikan mukaiseen kohtaan Brasilia (vaikkei se ihan kokonaan siellä tapahtunutkaan).

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Länsi-Corkin syvissä vuoristometsissä asuu nuori nainen vailla yhteyttä muuhun maailmaan. Hänellä on ilmiömäinen matkimisen kyky, joka tuo hänelle lempinimen lyyralinnun mukaan.

Kun Solomon dokumenttielokuvaryhmineen sattumalta törmää Lauraan, tämän elämä mullistuu. Filmiryhmä vetää Lauran tarkoin varjellusta rauhasta Dublinin hälinään, ja hän joutuu kohtaamaan maailman, joka haluaa ymmärtää hänen elämäntapaansa.

Auttaako urbaani maailma Lauraa levittämään siipensä – vai sulkeeko se hänet kultaiseen häkkiin? Villien lintujen lailla Laurankin kuuluu lentää vapaana…

Gummerus, 2019. 470 sivua.
Alkuteos Lyrebird, 2016. Suomentanut Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen.

Olen aikoinaan pitänyt Cecelia Ahernin teoksista kovastikin, mutta viimeisimmät häneltä lukemistani kirjoista ovat aiheuttaneet hieman ristiriitaisia tunteita. Edellistä lukemaani Ahernia, kirjaa Valintojen vuosi, yritin aloittaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle - kunnes kirja lopulta uusintayrityksellä imaisi mukaansa.

Lyyralinnun kanssa meinasi käydä vähän samalla tavalla. Tartuin kirjaan innoissani, kun sain sen tuoreena käsiini kirjaston varaushyllystä. Tarina ei kuitenkaan tuntunut vetävältä, juonikuvio oli vähän liiankin kummallinen. Nuori nainen, joka on kasvanut eristyksissä ja joka on mestari matkimaan ihan mitä tahansa ääniä - ja joka matkii niitä ihan huomaamattaan, ei välttämättä lainkaan tarkoituksella.

Toki tällainen sadunomainen tyyli on Cecelia Ahernille ominaista, joten ei minun olisi pitänyt olla lainkaan yllättynyt. Ahern kirjoittaa usein varsin lennokkaita juonia eikä pelkää poistua realistiselta linjalta.

Jostain syystä tämä kirja kuitenkin ärsytti minua. Aluksi se johtui hahmoista. Dokumenttiryhmän äänimies Solomon vain ihastui päätäpahkaa metsässä tapaamaansa omituiseen tyttöön, alkoi käyttäytyä kuin teinipoika ja unohti avovaimonsa. Henkilöiden lisäksi ärsytystä aiheutti koko kirjan kuvio: erikoinen nuori nainen raahataan tosi-tv-ohjelmaan, puetaan seksikkäisiin vaatteisiin ja hänestä tehdään koko maailman suosikki, seurattu hahmo, vaikkei nainen sitä itse todellisuudessa halua. Kaikessa ajatellaan vain rahaa, jokainen tekee asioita omaa etuaan ajaen.

Vastenmielistä. Vaikka toki, myönnän, kuvaahan se aika hyvin tätä päivää, tosin vähän liioitellulla tavalla.

Solomonilla ja Lauralla oli ollut hauskaa, kun Solomon oli esitellyt Lauralle uusia asioita, katsellut ja kuunnellut tätä. Solomonkin oli oppinut kuulemaan uudestaan arkisia ääniä, joiden olemassaolon hän oli jo unohtanut. Bussin sihahdus, kun se seisahtaa pysäkille, postinkantajan viheltely, alakerran kaupan ikkunaluukkujen avautuminen, avainten kilinä, moottoripyörä, polkupyörän soittokello. Lauran suusta oli soljunut ääniä lakkaamatta, eikä hän itse edes huomannut niitä sekoitellessaan cappuccinoaan. 

Tyypilliseen Ahernin tyyliin Lyyralintu on ennen kaikkea rakkaustarina, ja loppukin on onnellinen. Vajaan viidensadan sivun mitta tuntuu pitkitetyltä, ja sivuissa olisi ollut tiivistäimsen varaa.

Vaikka minua ärsyttää lukiessa ajoittain rankastikin - enkä ihan tarkkaan osaa sanoa, miksi minua niin kovin ärsyttää; ehkä olen vain kasvamassa ulos Cecelia Ahernin kirjoista - olen silti kirjan päättyessä ihan iloinen, että luin tämän kirjan. Lopussa olen jo oppinut pitämään henkilöistäkin, ainakin sen verran, että mieli on hyvä.

Kunniamaininnan kirjassa ansaitsee kaunis kansi: sen on suunnitellut Heike Schüssler.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjassa on kaksoset.

Se sopii myös kohtiin:
6. Rakkausromaani
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Laurie ei usko rakkauteen ensisilmäyksellä. Kunnes eräänä joulukuisena päivänä hän näkee bussinikkunasta miehen, jonka silmistä hän ei pysty irrottamaan katsettaan. Laurie ei voi tunteilleen mitään, vaikka hän tietää, ettei ehkä koskaan näkisi miestä uudelleen. Vuotta myöhemmin hänen ystävänsä esittelee joulupirskeissä uuden rakkaansa: saman miehen, jota Laurie ei ole vieläkään saanut mielestään.

Otava, 2018. 429 sivua. 
Alkuteos One day in December, 2018. Suomentanut Satu Leveelahti. 
Äänikirja 12 h 38 min, lukija Kati Tamminen. 

Kaipasin joulun alla jotain kevyttä ja romanttista luettavaa, joka mieluiten sijoittuisi joulun aikaan. Tätä juuri niillä main kovasti hehkutettiin, Storytelkin mainosti kirjaa ajankohtaan sopivana, joten valinta oli helppo.

Romanttista ja kevyttä todella sain, mutta valitettavasti Ole minun ei ollut täysin minun kirjani. Se oli pitkä ja hitaasti etenevä, ja mietin moneen kertaan, milloin tämä oikein loppuu.

Josie Silverin esikoisteos alkaa siitä, kun Laurie näkee bussin ikkunasta miehen, johon hän rakastuu ensisilmäyksellä. Tunne on molemminpuolinen, mutta Laurie ei löydä miestä mistään. Laurien paras ystävä Sarah kuitenkin tapaa unelmiensa miehen, ja pian paljastuu, että mies, Jack, on juuri se "bussipoika", jota Laurie on kuumeisesti koittanut löytää. Asiaa ei kuitenkaan - tietenkään - paljasteta Sarahille.

Asetelma on kiinnostava, mutta se ei aivan toimi. Tarina junnaa moneen otteeseen paikoillaan. Pitkissä kirjoissa parhaita puolia on yleensä henkilöihin kiintyminen, mutta tässä niin ei käy. Osa henkilöistä alkaa muuttua sivujen mittaan jopa ärsyttäviksi. Näin käy esimerkiksi Jackille, joka muuttuu niin raivostuttavaksi tyypiksi, että kukaan normali ihminen ei todellakaan jaksaisi kuolata hänen peräänsä.

Kirja sijoittuu hyvin pitkälle aikajaksolle. En tarkalleen päässyt kärryille siitä, mitä vuotta milloinkin elettiin, sillä äänikirjaa kuunnellessa vuosien vaihtumista oli vaikea seurata. Oletan kuitenkin, että aikajakson pituus oli noin kymmenen vuotta. Näihin vuosiin mahtuu paljon, varsinkin, kun seurataan käytännössä kolmen henkilön elämää, mutta välillä tuli sellainen olo, että hieman vähemmätkin elämänvaiheet olisivat riittäneet.

"Two people. Ten Christmases. One unforgettable love story."  Näin mainostetaan kirjan kannessa. Joulu jäi kuitenkin tarinassa hyvin pieneen rooliin. Kannen perusteella odotin myös David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin kaltaista rakennetta: että henkilöitä seurattaisiin päivän verran joka vuonna, mutta sitä tämä kirja ei tarjonnut. Henkilöitä kyllä seurattiin aina päivänä silloin ja toisena tällöin, mutta mitään logiikkaa päivät eivät noudattaneet.

Ole minun on varsin kliseisellä kaavalla etenevä romanttinen viihderomaani, joka ei tarjoa mitään yllättävää. Ihan luettava (kuunneltava), mutta en vakuuttunut niin paljon, että viitsisin lukea kirjailijan tulevaa tuotantoa.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 6. Rakkausromaani.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan (kirja sijoittuu pääosin Iso-Britanniaan)
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

”Elä rohkeasti, Clark”, Will sanoi Louisalle ennen kuolemaansa. Nyt Louisa ”Lou” Clark, englantilaisen pikkukaupungin tyttö, pakkaa mehiläissukkahousunsa, levittää siipensä ja tekee viimein unelmista totta. Hän muuttaa New Yorkiin uuden työn ja elämän perässä mutta yrittää samaan aikaan pitää yllä etäsuhdetta poikaystävänsä kanssa. 

New York huumaa, haastaa, yllättää ja tempaisee Louisan kauas mukavuusalueeltaan. Kaikki ei totisesti mene niin kuin suunnitelmissa – etenkään kun tekee töitä superrikkaiden talossa, joka on täynnä salaisuuksia ja suuria persoonia. Uuden ja vanhan elämän repiessä häntä kahtia Lou joutuu pohtimaan, kummalle puolen Atlanttia oikein kuuluu. Ja kuka todella on Louisa Clark ja mitä hän haluaa?

Gummerus, 2018. 502 sivua. 
Alkuteos Still Me, 2018. Suomentanut Heli Naski. 

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista. Pidin myös trilogian toisesta osasta Jos olisit tässä, mutta se ei yltänyt avausosan tasolle. Trilogian päätösosa, Elä rohkeasti, on sekin hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olisi mahdollista.

Kirjassa seurataan Louisan uutta elämää New Yorkissa. Lou on lähtenyt vuodeksi toteuttamaan unelmaansa ja sanomaan asioille kyllä. Hän työskentelee masennuksesta kärsivän puolalaisnaisen avustajana ja kohtaa haasteita, joissa venyvät sekä hänen moraalinsa että pinnansa. Samaan aikaan Lou elää etäsuhteessa ensihoitaja-Samin kanssa, mutta välimatka on koitua kohtaloksi.

Louisa on kaikessa kohelluksessaan ja persoonallisuudessaan kiinnostava hahmo, eikä tätäkään kirjaa lukiessa tule tylsää. New York tuo kirjaan oman kulmansa ja erottaa sen aiemmista osista. Tarina ei tunnu kahteen aikaisempaan kirjaan verrattuna saman toistamiselta.

Genressään Elä rohkeasti ei kuitenkaan lopulta tarjoa mitään kovin uutta. On romantiikkaa ja suhdesotkuja ja samalla pohditaan hiukan synkempiä asioita, mutta sitäkin aika vähän. Olen perinteisesti pitänyt Jojo Moyesin kirjoissa siitä, että vaikka kirjat ovat viihdettä, on taustalla usein jonkin syvempi ajatus. Tästä kirjasta se tuntuu puuttuvan - kirja on kovin perinteistä chick litiä.

Loun lisäksi kirjassa on paljon muitakin kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta valitettavasti pelkät hyvät hahmot eivät aivan täysin kanna viittäsataa sivua. Kirja on ihan hyvä, ja jos se olisi itsenäinen teos, se voisi olla jopa keskimääräistä parempaa chick litiä. Trilogian avaus Kerro minulle hyvää oli kuitenkin niin loistava, että tämäkin jatko-osa tuottaa pienen pettymyksen.

Osa minusta toivoo, ettei loistava ja erilainen Kerro minulle jotain hyvää olisi koskaan saanut jatkoa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Seitsemän unohtumatonta päivää, ja sitten mies katoaa. Täydellinen rakkaustarina, jonka sydämessä sykkii salaisuus.
Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla, viettävät ihanan viikon yhdessä ja rakastuvat. Sitten Eddie lähtee lomalle luvaten soittaa Sarahille matkalta lentokentälle. Soittoa ei koskaan kuulu.
Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies on vain häipynyt kuvioista. Olisiko Eddie todella voinut tehdä hänelle niin?

Otava, 2018.  333 sivua. 
Äänikirja, 9 h 30 min. Lukija Meri Nenonen.
Alkuteos The man who didn't call, 2018. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Rosie Walshin Hän lupasi soittaa on kirja, jota on verrattu muun muassa Jojo Moyesin ja Cecelia Ahernin teoksiin. Pidän molemmista, joten odotukseni olivat aika korkealla. Kun kirja sattui löytymään Storytelistä äänikirjana, ja lukijana oli minulle mieluisa Meri Nenonen, ei kirjaan tarttumista tarvinnut kauaa miettiä.

Hän lupasi soittaa kertoo Sarahista, joka on kävelemässä Englannin maaseudulla erään traagisen onnettomuuden vuosipäivänä. Sarah törmää niityllä mieheen, joka juttelee lampaalle, ja se on rakkautta ensisilmäyksellä - tai niin Sarah ainakin luulee. Alkaa unohtumaton viikko, jonka Sarah ja Eddie viettävät tiiviisti yhdessä.

Sitten Eddie lähtee lomalle, ja vaikka yhteyttä luvataan pitää, niin ei tapahdu. Eddie häviää kuin tuhka tuuleen, eikä Sarah saa mieheen mitään yhteyttä. Alkaa pitkä taistelu sen selvittämiseksi, missä Eddie on ja mitä hänelle on tapahtunut.

Kirja alkaa lupaavasti ja idea on hyvä, mutta tarina jää jossain vaiheessa polkemaan paikoilleen. Asia tulisi selväksi vähän vähemmälläkin, eikä sivukaupalla kestävä Eddien perään märehtiminen ihan kamalasti jaksa kiinnostaa. Nelikymppisen Sarahin teinimäinen itkeminen lähes ventovieraan miehen perään tuntuu myös hivenen epärealistiselta.

Rakkaustarinan lisäksi kirjassa on pieniä mysteerin aineksia. Mikä on se traaginen onnettomuus, josta koko ajan puhutaan? Miksi Eddie ei vastaa - onko hänellä luurankoja kaapissa vai mikä hän on oikein miehiään? Lukijaa kuljetetaan välillä tarkoituksella harhaan kuten jännäreissä ikään. Mikään jännittävä kirja Hän lupasi soittaa ei kuitenkaan ole, vaan melko perinteinen viihderomaani.

Kokonaisuutena kirja on ihan hyvä, mutta ei mielestäni yllä Moyesin ja Ahernin tasolle. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, mitä Walshilta suomennetaan tulevaisuudessa. Kirjailijahan on kirjoittanut ennen tätä neljä romaania pseudonyymillä Lucy Robinson, mutta nämäkään teokset eivät ole minulle tuttuja.

Hän lupasi soittaa toimii hyvin äänikirjana. Meri Nenonen on tapansa mukaan miellyttävää kuunneltavaa. Kirja kulki mukanani juoksulenkeillä, työmatkoilla ja siivotessa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Jasminen elämän suuret rakkaudet ovat hänen työnsä ja sisarensa. Kun Jasmine yllättäen irtisanotaan, hän ei enää tiedä, kuka on. Matt taas olisi hukassa ilman perhettään ja juomisesta saamaansa lohtua. 
Kun Jasmine ja Matt tapaavat, kummankin elämä on juuri muuttunut radikaalisti. Heidän ystävyytensä ei ole kovin todennäköistä, mutta päivien kuluessa he huomaavat jonkin uuden alkavan. 

Gummerus, 2016, 426 sivua. 
Alkuteos The Year I Met You, 2014. Suomentanut Terhi Leskinen.

Olen aikoinaan ollut melkoinen Ahern-fani. P.S. Rakastan sinua kolahti minuun todella lujaa heti ilmestyttyään, ja myös monet muut Ahernin romaaneista ovat olleet mieleeni. Eivät kuitenkaan kaikki. Edellisen Ahernin lukemisesta oli kulunut jo jonkin aikaa, joten tartuin Valintojen vuoteen hieman epävarmoin miettein.

Alku ei ollut lupaava. Aloitin kirjaa jo pari kuukautta aikaisemmin, enkä päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Kirja ei vain tuntunut omalta. Valintojen vuosi jäi lojumaan yöpöydälle, ja otin sen uudestaan käsiini vasta, kun laina-aika alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan.

Jälleen kerran alkuun pääseminen tuntui tuskaisen vaikealta. Työnsä juuri menettänyt päähenkilö Jasmine tuntui toivottoman ärsyttävältä tyypiltä, eikä kirjassa vaikuttanut olevan mitään kiinnostavaa. Jos kyse olisi ollut itselleni vieraan kirjailijan kirjasta, olisin jättänyt kirjan kesken - niin paljon se tökki. Päätin kuitenkin antaa Ahernille vielä yhden mahdollisuuden ja jatkoin sitkeästi lukemista. Se kannatti.

Lopulta ahmin tekstiä niin nopeasti kuin pystyin. Kun kirja päättyi, taisin tirauttaa pari kyyneltäkin (toki tunnustan, että kyynelehdin lukiessa äärimmäisen helposti). Ärsyttävä päähenkilökin muuttui kirjan mittaan vähemmän ärsyttäväksi, ja henkilöt olivat muutenkin kiinnostavia. Ahernille tyypilliseen tapaan Valintojen vuoteen mahtui romantiikkaa, mutta myös muita ihmissuhteita. Eräs kiinnostavimmista sivujuonista oli Jasminen ja hänen Downin oireyhtymää sairastavan Heather-siskonsa suhde.

"Kun ajattelen kevättä, näen mielessäni nuoret valtavat bambinsilmät katsomassa minua pitkien ripsien lomasta; kun ajattelen kesää, näen ryhdikkäät hartiat, eteen työnnetyn rintakehän ja täyteen vedetyt keuhkot. Kun ajattelen syksyä, ajattelen kumaraan painunutta päätä ja nostalgian sävyttämää hymynkaretta, ja kun ajattelen talvea, kuvittelen mielessäni ruhjoutuneet pattipolvet ja pystyyn nostetut nyrkit, jotka ovat valmiita tappelemaan."

Valintojen vuosi on jaettu neljään osaan, vuodenaikojen mukaan. Jasmine on irtisanomisensa jälkeen vuoden puutarhavapaalla, eikä saa mennä tänä aikana töihin. Hän ottaa lopulta vapaan aika kirjaimellisesti, ja alkaa hoitaa puutarhaansa. Vuodenaikojen vaihtuminen näkyy niin puutarhassa kuin kirjan henkilöissäkin.

"Me kehitymme kaiken aikaa. Kaipa minä olen tiennyt sen aina, mutta koska olen tiennyt sen aina, pelkäsin pysähtyä, ja onkin ironista, että vasta silloin kun viimeksi pysähdyin, etenin pisimmälle. Tiedän nyt, että me emme koskaan oikeasti pysähdy, meidän matkamme ei ole milloinkaan valmis, koska me jatkamme kehittymistä - aivan niin kuin toukka, joka luuli maailman päättyvän, mutta josta tulikin perhonen."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: