Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

 

Gummerus, 2020. 364 sivua. 

Susanne Mauden esikoisteos Ennen kuin unohdat on vaikuttava ja todella hieno. Se on kirja, joka imaisee mukaansa sekä tarinan, henkilöiden, tunnelman että kielensä ansiosta. 

Ennen kuin unohdat kertoo ystävyydestä ja siitä, mitä kaikkea ystävän kanssa voi jakaa - ja mitä kaikkea ystävyys kestää. Tarinan päähenkilö on Eeva, joka on kirjan alussa vasta lapsi. Hänen luokalleen tulee Sirkku, tyttö, jonka kanssa Eeva ystävystyy. Ystävyys kestää läpi lapsuuden, aina aikuisuuden kynnykselle asti. Kunnes tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. 

Susanne Maude on kirjoittanut kauniin tarinan, joka tuntuu aidolta ja todelliselta. Maude kuvaa hienosti ystävyyttä sen kaikkine kipeine kulmineen. Kirjailija on luonut henkilöistä eläviä ja samaistuttavia, erityisesti naisista - he ovat tässä kirjassa selvästi pääosissa ja miehet jäävät sivurooleihin. 

Ennen kuin unohdat sijoittuu Turkuun, ja on hauska bongailla tuttuja paikkoja. Ajallisesti teos sijoittuu 60- ja 70-luvuille, ja käsittelee muun muassa aborttilakia ja naisen seksuaalisuutta, joka lienee ollut tuohon aikaan kohtalaisen vaiettu asia. 

Pidän valtavasti Mauden tyylistä: hän kirjoittaa taitavasti, jollain tavalla hennon kevyesti. Kieli on värikästä ja kaunista. Nautin lukemisesta, enkä haluaisi kirjan loppuvan. 

Teos tuo jollain tavalla mieleeni Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn ja Katja Lahden Lasitehtaan. kaikki mainitut ovat jollain samantyylisellä tavalla arkisen samaistuttavia, ja jotain samaa on myös Mauden ja Vallinkosken teosten kielellisessä tyylissä. 

Odotan mielenkiinnolla, mitä Maude tulevaisuudessa kirjoittaa!

Kirjan on lukenut myös muun muassa:

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja


 WSOY, 2020. 235 sivua. 
Alkuteos My Sister, the Serial Killer, 2018. Suomentanut Kaisa Kattelus.

Laitoin tämän uutuuden aikoinaan varaukseen lähinnä sen perusteella, että kirja on nigerialaisen kirjoittama ja sijoittuu Nigeriaan. En ole koskaan aiemmin lukenut nigerialaista kirjallisuutta, joten se kiinnosti. Kirja oli myös myynyt hyvin muualla maailmassa ja sitä kuvailtiin mustan huumorin sävyttämäksi. 

Nopealukuisen teoksen päähenkilö on Korede, joka asuu äitinsä ja sisarensa kanssa ja työskentelee sairaanhoitajana. Tarina alkaa siitä, kun Koreden sisar Ayoola soittaa hänelle ja pyytää apua. Ayoola on murhannut miehen, ja pian selviää, että murhiahan on jo useita. Sisar on siis sarjamurhaaja. 

Braithwaiten teos kertoo siis ennen kaikkea sisaruudesta. Mitä kaikkea sisaren eteen on valmis tekemään? Teoksessa sivutaan toki myös muun muassa rakkautta ja muita perhesuhteita (ja sitä, meneekö oma rakastuminen yli sisaruussuhteen). 

Sisareni, sarjamurhaaja on sivumäärällisestikin melko lyhyt, mutta se on myös muuten nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja teksti väljää - sekä asettelultaan että tyyliltään. Kirja on jollain tavalla kovin toteava ja koruton, kielellisesti ei kovin kummoinen, mutta eniten jään kaipaamaan syvyyttä. Nyt asioita ei juurikaan taustoiteta ja tilanteesta toiseen edetään aika reipasta kyytiä. Tarina jää jollain tavalla kovin pintapuoliseksi. Mustaa huumoria on, mutta en silti koe tarinaa erityisen hauskaksi.

Odotin kirjalta myös nigerialaisuutta, tunnistettavaa miljöötä ja uudesta maasta oppimista. Nigerialaisuus jää kuitenkin teoksessa mielestäni melko pieneen rooliin. Kirjassa kyllä puhutaan joruban kieltä ja tarinassa sivutaan esimerkiksi nigerialaisia ruokia. Ainoa selvempi maahan kytköksissä oleva viite ovat korruptoituneet poliisit. Minkäänlaista miljöökuvausta teoksessa ei ole, ainakaan en sellaista muista nähneeni. 

Tätä postausta kirjoittaessa luin muiden kirjoittamia arvioita kirjasta, ja joissain niissä kehuttiin nigerialaisen kulttuurin kuvausta. Itse en muista sellaista tästä kirjasta lukeneeni, mutta voi olla, että tässäkin vain tulee esiin kirjan pintapuolisuus. Jos kulttuuria sivuttiin, sitä todellakin vain sivuttiin. 

Kokonaisuutena Sisareni, sarjamurhaaja osoittautui siis minulle lieväksi pettymykseksi. Se ei ole huono, ja teos on tosiaankin nopeasti luettu, mutta odotuksia kirja ei ihan lunastanut. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Amman kirjablogin Amma, jonka mielestä kirja on "oivallinen ja viihdyttävä välipalakirja tummahkon huumorin ja afrikkalaisen kulttuurin ystäville".
  • Kirjahilla, jolle kirja oli mukava lukukokemus.
  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, jolle parasta antia oli sisarusten välinen toiminta.

Lucinda Riley: Auringon sisar


Bazar, 2020. 906 sivua. 
Alkuteos The Sun Sister, 2019. Suomentanut Hilkka Pekkanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Auringon sisar kertoo Electrasta, joka tekee uraa huippumallina ja on huumekoukussa. 

En ole aiempien kirjojen perusteella pitänyt Electrasta, mutta odotin silti tätä kirjaa kovasti - niin kuin olen odottanut sarjan aiempiakin kirjoja. Olin erityisesti kiinnostunut siitä, että kirja sijoittuisi Afrikkaan. 

Valitettavasti jouduin hieman pettymään, sillä Afrikka-osuus oli lopulta melko lyhyt. Lisäksi Afrikan kuvaus oli jotenkin tosi eurooppalaista, eikä oikein tuntunut onnistuneelta. 

Auringon sisaren kantavia teemoja ovat huumeet, äitiys, rotuerottelu Afrikassa ja mustien oikeudet Yhdysvalloissa. Tärkeitä teemoja, mutta jotenkin niiden käsittely tuntui turhan kevyeltä, vaikka kyse onkin viihderomaanista. 

Etenkin Electran huumeriippuvuuden käsittely tökki: se vaikutti turhan valistavalta ja alleviivaavalta.  

Lisäksi tuskailin kirjan pituuden kanssa. Sarjan osat ovat pidentyneet kirja kirjalta, nyt huideltiin jo yli 900 sivussa. Kyllähän teos vetävä oli, ja siksi myös aika nopealukuinen, pituudestaan huolimatta, mutta valitettavasti tällaiset pituudet alkavat olla jo miinusta. Tämänkin tarinan olisi voinut kertoa vähän pienemmässä sivumäärässä - ja ehkä jopa jättää jotain pois. 

Yksi Seitsemän sisarta -sarjan parhaista piirteistä on todellisten henkilöiden ja tapahtumien yhdistäminen fiktioon. Valitettavasti en itse tässä kirjassa tunnistanut oikeita henkilöitä tai tapahtumia, joten tuntui siltä, että jotain jäi puuttumaan. Kirjan lopussa ei myöskään kerrottu, mitkä asiat perustuivat tositapahtumiin. Muistaakseni kaikissa aiemmissa osissa näin on tehty, ainakin osassa, ja se on mielestäni ollut toimiva tapa.  

Kaikesta edellä kerrotusta kritiikistä huolimatta pidin Auringon sisaresta, se vain olisi voinut olla paljon parempikin. 

Maja Lunde: Viimeiset

 

Tammi, 2020. 533 sivua. 
Alkuteos Przewalskis hest, 2019. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.

Olen lukenut Maja Lunden ilmastokvartetin kaksi aiempaa osaa ja olen pitänyt niistä, mutta jotain on silti jäänyt puuttumaan. Mehiläisten historiasta pidin eniten, mutta se tuntui ajoittain hieman raskaalta. Sininen oli sujuvampi, mutta ei ehkä juoneltaan niin kiinnostava. Olen kuitenkin pitänyt siitä, mitä aiheita kirjat käsittelevät ja miten millaisia maailmankuvia ne luova. Odotin kovasti sarjan kolmatta osaa, kun tiesin sen kertovan mongolianvillihevosista. 

Maja Lunden teoksille tyypilliseen tapaan myös Viimeiset-kirjassa seurataan useamman eri aikakausilla elävän ihmisen elämää. 1800-luvulla elää venäläinen Mihail, joka pyörittää eläintarhaan ja haluaa lähteä Mongoliaan pyydystämään sieltä villihevosia tarhaansa. 1990-luvulla seurataan saksalaista Karinia, joka haluaa puolestaan palauttaa villihevoset Mongoliaan. 2060-luvulla puolestaan elää Eva tyttärensä Isan kanssa kahdestaan maailmassa, joka on ilmastonmuutoksen muuttama. Suurin osa ihmisistä on lähtenyt pois, paremmille seuduille, mutta Eva ja hänen tyttärensä ovat jääneet huolehtimaan eläimistään, muun muassa kahdesta mongolianvillihevosesta. 

Maja Lunde on jälleen rakentanut hyvin kiinnostavan romaanin, jonka tarinat kytkeytyvät lopulta yhteen. Hän kuvaa pelottavasti sitä, millainen maailmasta voi olla tulossa. Miten vain sataa, miten ruoka loppuu, miten sähkö loppuu. 

Toisaalta Lunde kuvaa kauniisti myös erilaisia perhesuhteita: 1800-luvun Venäjällä Mihailin elämän suhteita, Mihailin, joka ei äitinsä toiveista huolimatta haluaa vaimoa vaan elää äitinsä kanssa. 90-luvulla Karinin ja hänen poikansa Matiaksen suhdetta - Matiaksen, joka käyttää huumeita ja Karinin, joka ei olisi koskaan halunnut lasta. Eva ja Isa taas elävät lähes täysin kahdestaan, eikä teini-ikäisellä tytöllä ole lainkaan ystäviä tai muita ihmisiä, joiden kanssa olla.

Viimeiset kertoo toki paljon myös mongolianvillihevosista. Lunde on selvästi ottanut selvää siitä, mistä kirjoittaa - hevoskuvaukset ovat aidon oloisia ja hienoja. Minulle kuitenkin jää lopulta vähän epäselväksi, miten ilmastonmuutosteema villihevosiin kytkeytyy. Kirjan on kai tarkoitus kertoa siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa eläimiin, mutta minulle tämä puoli jää lopulta melko epäselväksi. Olisin halunnut lukea aiheesta enemmän. 

Siitä huolimatta Viimeiset on laadukas romaani, ja mielestäni ilmastokvartetin paras. Se on ehjä ja sujuva kokonaisuus, jota on ilo lukea. 

Kirjan on lukenut myös muun muassa:  

Julia Thurén: Kaikki rahasta

 

Gummerus, 2018. 325 sivua. 
Äänikirja 8 h 46 min, lukija Heljä Heikkinen.

Olin pitkään ajatellut, että Kaikki rahasta pitäisi lukea. Olen kuunnellut Julia Thurénin podcastia samasta aiheesta ja pitänyt sitä hyvin mielenkiintoisena. Siitä syystä kirja kiinnosti, mutta myös työnsi pois luotaan. Pohdin, toisiko kirja enää mitään uutta, jos oli jo kuunnellut podcastit.

Osittain huoli oli ihan aiheellinen. Olisin takuulla saanut kirjasta irti enemmän, jos en olisi kuunnellut podcasteja. Toisaalta, eihän kertaus ole pahaksi, eikä kirjan kuunteleminen lopulta lainkaan harmittanut. 

Kaikki rahasta on kattava teos rahasta. Siinä käsitellään esimerkiksi talouden hallintaa, säästämistä, sijoittamista, palkka-asioita, velkaantumista - rahaa hyvin monelta kantilta. Thurén kirjoittaa rahasta  arkisella ja käytännönläheisellä tavalla: kirjan vinkit ovat peruselämään sopivia ja siihen liittyviä, ei mitään kovin ihmeellistä tai monimutkaista. 

Thurén kertoo paljon myös omista kokemuksistaan, omasta rahatilanteestaan ja muista henkilökohtaisista asioistaan, mikä tuo kirjaan selvästi lisää konkretiaa. Asiat on näin helpompi ymmärtää. Thurén on myös haastatellut kirjaansa lukuisia ihmisiä: asiantuntijoita, mutta myös kaikkien tuntemia julkisuuden henkilöitä ja kysellyt heiltä heidän rahankäyttötavoistaan. 

Minulle Kaikki rahasta ei tarjonnut kovin paljon uutta, mutta uskoisin sen sopivan erinomaisesti esimerkiksi parikymppiselle omilleen muuttamassa olevalle ja omaa taloudenhallintaa aloittelevalle nuorelle aikuiselle. Ja miksei ihan kenelle tahansa muullekin, joka kokee kaipaavansa vinkkejä raha-asioihin. 

Kaikki rahasta on hyvin ymmärrettävä ja helppotajuinen, ei lainkaan vaikea, ja se toimii erinomaisesti myös äänikirjana. Teos on kirjoitettu mukavan rennolla otteella ja on näin helposti lähestyttävä. Äänikirjan lukija Heljä Heikkinen myös lukee tekstin todella miellyttävästi. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Lukujonossa-blogin Sanna, jonka mielestä kirja on erinomainen opas oman talouden hallintaan. 
  • Bibbidi Bobbidi Book -blogin Minna, jonka kirja sai innostumaan raha-asioista. 
  • Luettua ja maistettua -blogissa kirjaa puolestaan kuvaillaan selkeäksi ja ymmärrettäväksi.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu


Otava, 2017. 287 sivua. 
Alkuteos Så här upphör världen, 2017. Suomentanut Jaana Nikula. 

Tällä tavalla maailma loppuu oli roikkunut lukulistallani varmaankin kutakuinkin sen julkaisusta lähtien. En silti tiennyt kirjasta mitään, enkä osaa edes sanoa, mitä odotin. 

Joka tapauksessa olin tyytyväinen lukemaani. Sain lukea hyvän kirjan, jollain tavalla surumielisen ja haikea kertomuksen yhdestä kesästä ja yhdestä perheestä - ja vähän muustakin. Tarinan elämänkohtaloista ja sattumista, elämän eri suunnista ja maailmanloppuun varautumisesta. Teini-iästä, avioliitosta, elämänarvoista ja kesämökistä.

Tarinan päähenkilöitä ovat Julian perhe: kirjaa kirjoittava Julia, hänen juuri potkut saanut miehensä Erik ja lapset Anton ja Alice. Perhe lähtee viettämään kesää Julian lapsuuden kesämökille, paikkaan jossa he eivät ole käyneet vuosiin ja jonka seinät haisevat ummehtuneelle. Mökillä he tapaavat Julian lapsuudenystävän, joka on amerikkalaisen miehensä kanssa perustamassa jonkinlaista liikettä, joka varautuu maailmanloppuun. 

Tierin romaani käsittelee kiinnostavalla tavalla yhden perheen kesää, monesta näkökulmasta. Pidän siitä, että suuren roolin saavat lapset Anton ja Alice, varhaisteinipoika, joka vielä leikkisi muttei ihan kehtaa ja hiukan vanhempi Alice, joka saa ekaa kertaa huomiota joltakulta pojalta. Tier onnistuu kuvailemaan aidon oloisesti sitä, miten Anton ja Alice katsoivat maailmaa, ja muun muassa vanhempiensa käytöstä naapurien juhannusjuhlissa. 

Tierin tyyli on vaivatonta ja tasapainoista, jollain tavalla arkista mutta samaan aikaan herkkää. Teoksen tunnelma on vahva. 

Tällä tavalla maailma loppuu on ehdottomasti hyvä, mutta toisaalta pelkään, etten muista siitä hetken kuluttua enää mitään. Jollain tavalla lukukokemus jää vaisuksi, vaikka kirjasta pidänkin. Ehkä syy on siinä, että kirja on periaatteessa hyvä ja onnistunut, muttei lopulta onnistu olemaan kovin omaperäinen. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita


Gummerus, 2019. 384 sivua. 
Alkuteos Little Fires Everywhere, 2017. Suomentanut Sari Karhulahti.

Celeste Ng:n Tulenarkoja asioita oli paljon esillä vuosi sitten, kun se käännettiin suomeksi. Tuolloin kirja sai paljon kehuja, mutta minä en siitä koskaan kiinnostunut. Teos kuitenkin valikoitui lukupiirikirjaksemme, joten minäkin sen luin - tosin vähän vaivaa jouduin sen eteen näkemään. 

Lukeminen nimittäin takkusi ja takkusi. Kirja ei millään meinannut imaista mukanaan ja tuntui tylsältä ja epäkiinnostavalta. Tulenarkoja asioita on hyvin henkilövetoinen kirja ja kertoo yhdysvaltalaisen pikkukaupungin naisista ja perheistä, erilaisista äideistä ja äitien valinnoista. Minä en henkilöistä kuitenkaan meinannut millään kiinnostua, pikkukaupungin perhe-elämän ja ihmissuhteiden kuvaus tökki ja jotenkin tekstiä leimaava amerikkalaisuus vain häiritsi. 

Olisin jättänyt kirjan kesken, jos se ei olisi ollut lukupiirikirjamme. Nyt jatkoin, ja puolivälin paikkeilla aloin vihdoin kiinnostua henkilöistä ja heidän tarinoistaan. Sen jälkeen luin kirjan ihan mielelläni loppuun asti. 

Tulenarkoja asioita käsittelee mielenkiintoisesti sitä, mitä erilaiset äidit elämänsä risteyskohdissa tekevät. Samalla se kertoo paljon myös lapsista ja heidän äitisuhteistaan - ja myös ystävyydestä. Kirjan vahvuus on nimenomaan sen henkilöissä, joita onkin paljon ja hyvin erilaisia: keskiluokkainen Elena, juuri ja juuri sinnittelevä yksinhuoltaja-taiteilija Mia ja aasialaistaustainen Bebe, joka on yhteiskunnan alinta kastia. 

Celeste Ng:n teksti ei ole kielellisesti ihmeellistä ja kerronta on helppoa. Takakannen arvosteluissa kirjaa kuvaillaan syvämietteiseksi psykologiseksi mysteeriksi, mistä en ole ihan samaa mieltä. Kirjan tarina käsittelee periaatteessa hyvin vakavia ja suuria asioita, on muun muassa adoptiolapseen liittyvä kiista, mutta asioista raapaistaan vain pintaa ja tarina jää kovin pintapuoliseksi. En löydä mysteeriä enkä syvämietteisyyttä. 

Tulenarkoja asioita on mielestäni ihan luettava kirja, mutta ei tehnyt suurta vaikutusta. En aivan ymmärrä, miksi kirja on saavuttanut niin suuren suosion. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, jonka mielestä romaanissa on paljon hyvää, mutta jotain olennaista jää tavoittamatta. 
  • Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, jonka mielestä kirja toimii kepeänä viihteenä. 
  • Tuhat ja yksi sivua -blogissa ollaan sitä mieltä, että Ng kuvaa ihmisyyttä tarkasti ja nerokkaasti.

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto


Gummerus, 2020. 395 sivua. 
Alkuteos Lost Children Archive, 2019. Suomentanut Marianna Kurtto. 


En ennakolta oikein tiennyt, mitä odottaa tältä kirjalta, mutta varmaa on se, että tällaista en osannut odottaa. Kadonneiden lasten arkisto oli hyvin erilainen kuin odotin, se oli kokeileva ja omaperäinen, hyvällä tavalla. 

Kadonneiden lasten arkisto kertoo perheen automatkasta Amerikan halki. Nelihenkisen perheen vanhemmat ovat dokumentaristeja - tai toinen on dokumentaristi ja toinen dokumentaarikko, näin he itse sanovat. He tekevät äänidokumentteja, isä apasseista ja äiti  paperittomista pakolaislapsista, joita pyrkii Yhdysvaltain etelärajan yli maahan, mutta joista tuhannet jäävät yksin jumiin pidätyskeskuksiin tai eksyvät matkalla aavikolle.

Takapenkillä istuvat lapset: tyttö 5 vuotta ja poika 10 vuotta. Heistä poika tallentaa matkan kulkua uudella polaroid-kamerallaan. 

Meksikossa syntynyt Valeria Luiselli on rakentanut romaanin, jota voisi kuvailla monella tavalla mielenkiintoiseksi. Mielenkiintoista on tietysti itse tarina ja teema, jonka ympärillä kirja pyörii: pakolaislapset on aiheena todellinen ja tärkeä. Yhdysvaltoihin saapui vuonna 2014 kymmeniä tuhansia lapsia yksin rajan yli Meksikosta ja Luiselli toimi vapaaehtoisena tulkkina lasten oikeuskäsittelyissä. Hänellä on siis omakohtaista kokemusta siitä, mistä kirja kertoo. 

Mielenkiintoinen on myös kirjan rakenne. Luiselli kuljettaa rinta rinnan sekä päätarinaa, jossa perheen äiti on kertojana, että kadonneiden lasten tarinaa, Elegioita kadonneille lapsille. Se on kirja, jota nainen matkansa edetessä lukee, ja jonka väliin pojan ottamat polaroid-kuvat päätyvät. 

Näiden kahden tarinan lomassa listataan myös perheen auton tavaratilassa kulkevien arkistolaatikoiden sisältöä. Teoksen loppupuolella kertojan roolin saa myös perheen poika ja myöhemmin lukijalle näytetään myös hänen ottamansa polaroid-kuvat. 

Helsingin Sanomien haastattelussa Luiselli kertoo, että hän teki vuonna 2014 miehensä kanssa roadtripin New Yorkista Arizonan rajalle - eli juuri sen, josta kirjassakin kerrotaan. Omakohtaisuus näkyy tekstissä. Luiselli sanookin haastattelussa kirjoittavansa dokumentaarista fiktiota, tekstiä, jossa tapahtumat siivilöityvät hänen omasta elämästään.Ovatkohan polaroid-kuvatkin oikeasti Luisellin tekemältä matkalta?   
 
Kadonneiden lasten arkisto rakentuu vahvasti intertekstuaalisuuden varaan. Minulta valtaosa viittauksista menee ohi, mutta kirjailija avaa niitä loppusanoissaan. Toisaalta hän myös sanoo, että intertekstuaalisuus on hänelle tapa kirjoittaa, eikä hän välttämättä olekaan tarkoittanut kaikkea lukijan havaittavaksi. Mielenkiintoista, ja moni lukija varmasti löytää kirjasta ihan uusia sävyjä, jos nämä viittaukset huomaa. 

Kadonneiden lasten arkisto on jo pelkästään rakenteensa ja tyylinsä puolesta lukemisen arvoinen, mutta se on sitä myös muuten. Kirja käsittelee tärkeitä asioita ja kertoo hienosti inhimillisyydestä ja epäinhimillisyydestä. Luisellin teksti on ajoittain hyvinkin hienovireistä ja kaunista - toisinaan tosin hieman raskasta. 

Syyskuun luetut

 

Syyskuu oli minulle huono lukukuukausi. Ilmassa oli selvää lukujumia eikä mikään oikein tuntunut kiinnostavan riittävästi. Näin jälkikäteen katsottuna tuli kuitenkin lopulta luettua aika hyviä kirjoja - melko vähän vain. Tosin olin sekaisin myös laskelmissani, sillä kuvaan päätyi vain neljä kirjaa, vaikka todellisuudessa kuukauden saldo oli viisi. 

Kuukauden paras oli ihan loppukuusta luettu Jojo Moyesin uutuus, joka avasi kyllä lukujumin tehokkaasti. 

Syyskuussa luin seuraavat: 


Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Miten mielenkiintoinen kirja! Täytyy kyllä sanoa, että olisi kannattanut tällä kertaa lukea takakannen teksti ennen kirjan aloittamista, nyt olin nimittäin jossain kohden todella pihalla siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Ahavan romaanissa päähenkilö matkaa halki vuosisatojen, ja hyönteiset ovat tässä kirjassa todellakin tärkeässä roolissa. 

★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin


Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Yksi syksyn hypetetyimmistä kirjoista oli minulle sellainen, jota odotin ja johon uskoin samaistuvani vahvasti. Samaistuinkin, mutta vähemmän kuin luulin. Pidin, mutta jokin tökki. Ehkä se oli Kolun kirjoitustyyli (se ei ole minulle entuudestaan tuttu, en ole seurannut hänen blogiaan tai instaansa), tai se, että kirjassa ei lopulta ollut mitään kovin uutta. Hyvää pohdintaa silti, ja tärkeitä ajatuksia. 

★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin


Terhi Kokkonen: Rajamaa

Kokkosen esikoisromaani on ollut monille pettymys, mutta minä pidin siitä. Lyhyen romaanin tunnelma oli omanlaisensa, synkkä ja vahva. Kirja sijoittuu Lappiin ja kertoo auto-onnettomuuteen joutuneesta avioparista, jolla on monenlaisia ongelmia. 

★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin


Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Perheistä, perhesuhteista, äitiydestä ja ystävyydestä kertova kirja valikoitui lukupiirikirjaksemme syyskuussa. En olisi valinnut kirjaa itse, enkä olisi myöskään lukenut sitä loppuun asti ilman lukupiiriä. Vasta kirjan puolivälin jälkeen aloin kiinnostua sen henkilöistä ja heidän tarinastaan - aiemmin kaikki tuntui tylsältä ja hidastempoiselta, eikä yhdysvaltalaisen pikkukaupungin perheiden elämä jaksanut kiinnostaa. 



Jojo Moyes: Tähtien antaja

Moyes teki sen taas - mikä huikea tarina! Tällä kertaa kirja sijoittui kokonaan menneisyyteen ja kertoi Itä-Kentuckyssä toimineesta liikkuvasta kirjastosta, jossa naiset ratsastavat syrjäisille seuduille vieden kirjoja ihmisille, jotka eivät niitä muuten saisi. Mielenkiintoista todellisuuspohjaa ja hieno tarina vahvoista naisista ja ystävyydestä. 

★★★★★

Jojo Moyes: Tähtien antaja

Gummerus, 2020. 448 sivua. 
Alkuteos The Giver of Stars, 2019. Suomentanut Heli Naski. 

Mikä huikea kirja! Tähtien antaja on erilaista Jojo Moyesia - jotain sellaista, mitä en ollenkaan osannut odottaa. En siis oikeastaan lainkaan etukäteen tiennyt, mistä kirjassa on kyse, sillä minulle riitti, että se oli Moyesin uutuus. 

Lukemisen aloitettuani hämmennyin, mutta sitten yllätyin iloisesti. Ja nautin!

Toisin kuin Moyesin aiemmat kirjat, Tähtien antaja sijoittuu kokonaan menneisyyteen. Useinhan Moyes kirjoittaa joko nykypäivään sijoittuvaa tai vaihtoehtoisesti kahdessa aikatasossa kulkevaa tarinaa, jossa eletään sekä nykyhetkessä että menneisyydessä. Nyt pysytään kuitenkin koko ajan 1930-luvulla. 

Tarina sijoittuu Itä-Kentuckyyn ja kertoo liikkuvasta kirjastosta, joka on todellisuudessakin ollut olemassa. Liikkuva kirjasto oli poikkeuksellinen tuohon aikaan, sillä sitä pyörittivät naiset. He ratsastivat syrjäseuduille viemään kirjoja ihmisille, jotka eivät muuten pääsisi kirjoihin käsiksi. 

Moyesin tarinan päähenkilö on Alice, Englannista Yhdysvaltoihin muuttanut parikymppinen nainen. Hän on saapunut maahan naituaan amerikkalaisen Bennetin, mutta upea romanssi ja elämä Yhdysvalloissa ei osoittaudukaan sellaiseksi kuin Alice on ajatellut. Parisuhde ei toimi, saman katon alla asuva Bennetin isä kohtelee miniäänsä huonosti, eivätkä paikallisen pikkukylän seurapiiritkään kiinnosta. 

Alice päätyy mukaan liikkuvaan kirjastoon ja ystävystyy sitä vetävän, omapäisen ja omaperäisen Margeryn kanssa - naisen, joka elää juuri niin kuin tahtoo, maailmassa ja ajassa, jossa naisten ei niin todellakaan odoteta elävän. 

Tähtien antaja on hieno tarina vahvoista naisista. Se käsittelee naisten asemaa tuon ajan Yhdysvalloissa kiinnostavasti ja monipuolisesti. Samalla puhutaan rotuerottelusta (kirjastoon tulee töihin myös värillinen Sophie, joka pysyttelee omasta tahdostaan lukittujen ovien takana) ja erilaisuudesta muutoinkin. Hienoa on myös kuvaus ystävyydestä, joka kirjaston naisten välille muodostuu. 

Moyes on kirjoittanut jälleen todella vetävän tarinan, jota on ilo lukea. Aiemmin mainittujen teemojen lisäksi kirja on kunnianosoitus Itä-Kentuckyn luonnolle. Sitä kuvataan kauniisti ja houkuttelevasti: voin tuntea kirpeän syysaamun auringonsäteet jylhässä vuoristossa ja nähdä kapeat ja kivikkoiset polut, joita liikkuvan kirjaston naiset ratsastavat. Jälkisanoissa Moyes mainitseekin Itä-Kentuckyn olevan kaunein paikka Yhdysvalloissa. 

Tähtien antaja on siis erittäin luettava viihderomaani, jossa on kiinnostavaa historiallistaa näkökulmaa, sopivasti romantiikkaa, paljon ystävyyttä, vahvoja naisia ja kaunista luontoa. Teoksesta on ilmeisesti myös tekeillä elokuva, jonka takuulla haluan nähdä - nuo Moyesin maalailemat maisemat on ehdottomasti päästävä näkemään.