Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

★★★★

 

Karisto, 2021. 189 sivua.

Tiina Tuppurainen oli minulle vieras kirjailija, mutta hänen tuoreen teoksensa sijoittuminen toimitusmaailmaan herätti kiinnostukseni. 

Hänen valtansa alla kertoo Jennasta, joka työskentelee naistenlehdessä. Toimituksen esimies on Birgit, voimakastahtoinen nainen, joka johtaa alaisiaan pelolla ja epäasiallisella kritiikillä. Jenna kuitenkin ihailee Birgitiä, sillä pienet huomionosoitukset saavat hänet kokemaan itsensä ainutlaatuiseksi. 

Hänen valtansa alla on kirja pelosta ja alistumisesta ja suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta. Naistenlehden toimitus jää lopulta varsin pieneen rooliin, kun Jenna vaihtaa työpaikkaa sisältömarkkinoinnin pariin. Se ei kuitenkaan kirjaa huononna - tämäkin miljöö on mielenkiintoinen.

Tuppurainen kuvaa hienosti työpaikan valta-asetelmia ja monelle niin valitettavan tuttua huonoa johtamista. Kirjassa äänen saa myös Birgit itse, mikä avaa syitä käytöksen takana. Toisaalta se herättää ajatuksen siitä, miksi pelolla johtamista ylipäätään pitää selitellä. Ei se ole oikein, vaikka esimiehen omassa elämässä olisivat asiat kuinka pielessä tahansa.

Työpaikkakiusaamisen lisäksi kirja rönsyilee moneenkin suuntaan. Minua se ei haittaa. Luen mielenkiinnolla myös Jennan ja Birgitin kasvutarinoista, seksuaalivähemmistöjen asemasta ja Jennan jalkapallotaustasta. On totta, että teemoja on mahdutettu näin lyhyeen kirjaan paljon, mutta mielestäni tarina silti toimii. 

Hänen valtansa alla on nopealukuinen teos. Se on vetävästi ja jollain tavalla kevyesti kirjoitettu, eikä kirja kauaa yöpöydällä happane. Vaikka tyyli on kevyehkö, työpaikkakiusaaminen aiheena painava ja tärkeä - eikä sitä kaunokirjallisuudessa turhan usein käsitellä.

Tuppuraisen kirjoitustyyli on melko ytimekäs, ja vierastan sitä aluksi. Jossain kohtaa kuitenkin totun, eikä se haittaa minua enää teoksen loppupuolella. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka mielestä teksti oli turhan rönsyilevää ja teemoja paljon. 
  • Amman kirjablogin Amma, jonka mielestä kirjan ahvuus on se, ettei hankalaa aihetta käsitellä mustavalkoisesti.

Aino Huilaja & Jerry Ylkänen: Pakumatkalla

★★★★

Otava, 2021. 191 sivua. 
Äänikirja 5 h 40 min, lukija Aino Huilaja.

Uutisankkurin työnsä jättäneen ja pakettiauton kanssa Eurooppaa kiertämään lähteneen Aino Huilajan tarina on sellainen, josta kiinnostuin heti, kun hän matkalleen päätti lähteä. Olin vähän kateellinen: miten rohkea teko, olisipa minullakin kanttia tehdä noin. (En tosin tiedä haluaisinko oikeasti, kunhan nyt vain kuulostaa ajatuksena kivalta.)

Luin Huilajan reissusta jonkun lehtijutun, Hesarista varmaan, mutta en seurannut hänen matkaansa sen enempää. En lue iltapäivälehtiä, joten minulta oli jäänyt näkemättä ne monet Huilajan somepostausten perusteella tehdyt jutut, joista kirjassakin mainitaan.

Huilajan reissu kuitenkin kiinnosti sen verran, että laitoin kirjan heti varaukseen, kun sen kustantamon katalogista bongasin. Lopulta en jaksanut odottaa kirjaa edes kirjastosta saapuvaksi, vaan päätin kuunnella sen äänikirjana. Huilaja lukee kirjan itse, ja puhumisen ammattilaista on ilo kuunnella myös tässä muodossa. Myös tarina itsessään toimii mainiosti äänikirjana. Ainoa miinus on kuvien puute - niitä on perinteisessä kirjassa jonkin verran, melko upeitakin joukossa. 

Pakumatkalla alkaa sillä, miten Huilaja kertoo työstään Maikkarin uutisankkurina, siitä miten hän ei enää koe pitävänsä työstään riittävästi. Sitten lähdetään matkaan. Tie vie Espanjan aurinkorannikolle ja Kanariansaarille, ja lopulta matka tyssää valitettavan lyhyeen. Tulee korona, ja se palauttaa Huilajan, hänen miehensä ja koiransa takaisin Suomeen.

Varsinainen matkaosuus jää siis kirjassa lopulta varsin lyhyeksi. Se on harmi, sillä se olisi ollut tarinassa ehdottomasti se kiinnostavin osuus. Toisaalta Huilajaa harmittaa varmasti itseään yhtä lailla, eikä olosuhteille mitään voi. Ymmärrän kuitenkin, että matkakirjaa kaipaavalle Pakumatkalla voi olla pettymys.

Itse löysin kirjasta paljon muitakin mielenkiintoisia puolia. Omassa elämässäni on monenlaisia työhön liittyviä yhtymäkohtia Huilajan entisen elämän kanssa, joten kuuntelin myös kirjan alkuosaa kiinnostuneena. Ainoastaan lopun koronaosuus tökki, sillä lopulta pandemia sai kirjasta hyvin paljon tilaa. Ymmärrän, että korona on tärkeä osa Huilajan matkaa, mutta en olisi ehkä jaksanut lukea siitä tässäkin kirjassa - nykyhetki on riittävän täynnä koronaa.

Kokonaisuutena Pakumatkalla on mielenkiintoinen tarina oravanpyörästä pois hyppäämisestä. Teksti on kirjoitettu kivan rennolla otteella ja humoristisesti.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jonka mielestä Huilajan tekstissä oli sopivasti kepeyttä ja huumoria.
  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, jonka mielestä teos on kiinnostava, innostava ja inspiroiva.
  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä Aino kertoo elävästi näkemästään ja kokemastaan. 

Ville-Juhani Sutinen: Arktis - likaista lunta

2021

Like, 2021. 328 sivua. 

Mikä hurjan kiinnostava kirja! Aivan liian vähän tulee luettua tällaisia kansantajuisia tietokirjoja, mutta onneksi bongasin tämän jo Liken katalogista ja laitoin varaukseen. En tiennyt lainkaan olevani kiinnostunut Arktiksesta, mutta kirjan kuvaus oli niin houkutteleva, että se herätti mielenkiintoni. Sutinen murtaa kirjassaan valkoisen pohjoisen sitkeän myytin: idyllisenä lumitaivaana markkinoitu Arktis ei olekaan sitä - ei ainakaan monilta osin.

Ville-Juhani Sutisen kirja on yhdistelmä tietokirjaa, matkakertomusta, historiallista taustoitusta ja kaunokirjallista kerrontaa. Mies matkaa itse Lapin kautta Huippuvuorille, Grönlantiin ja Siperiaan, joten myös lukija pääsee nojatuolimatkalle kylmyyden keskelle.

Kirja on täynnä ihan valtavan mielenkiintoista faktaa - joskin osin aika karuakin. Idylliset mielikuvat Arktiksesta toden totta heitetään romukoppaan. Tiesitkö esimerkiksi sitä, että jääkarhu ei olekaan todellisuudessa valkoinen? Tai että pohjoinen on täynnä autioituneita kaupunkeja, romua ja roskaa, niille sijoilleen unohtuneita autonraatoja ja öljytynnyreitä, koska kukaan ei vain ole viitsinyt tehdä asioille mitään. 

Peter ajaa minut kylän ulkopuolelle Kangerlussuaqin satamaan. Matkalla panen merkille tynnyrit, joista on rakennettu eräänlainen kaide rinteessä kulkevan tien laitaan maalaamalla tynnyrit keltaisiksi ja liittämällä ne ruosteisella teräsvaijerilla. Kaide on kuin teollisen ajan helminauha, dystopiamaailman joulukoriste. Kaikki siihen käytetty romu on amerikkalaisten jälkeensä jättämää, ja he myös kyhäsivät suojan. 

Itse satama on pieni aaltopeltikoppi vuonon poukamassa ja auki vain muutaman kuukauden vuodesta. Sen edustalla kenottaa kaksi korroosion runtelemaa laivaa. Nekin ovat amerikkalaisten paikalle tuomia ja tänne unohtamia. 

"Ja mitä helvettiä minun pitäisi niille tehdä?" Peter kysyy ivallisesti. "Hinata merelle ja upottaa pohjaan vai?"

Sutisen kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja kirjan luvut lyhyitä, joten sitä on helppo lukea palanen silloin ja toinen tällöin. Kirjassa on myös joitakin kuvasivuja, joissa niissäkin on kuvattu arktista sellaisena kuin se on - ei siloitelttuna versiona.

Mielenkiintoisten faktojen lisäksi nautin kirjailijan taitavasta tekstistä, joka ei häviäisi monellekaan kaunokirjalliselle teokselle. Hienoa kuvausta!

Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkuklekka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät. 
Sitten alkaa pimeys. 

Teoksen lopussa on lähdeluettelo, ja tällaisessa kaikille suunatussa kirjassa onkin varmasti hyvä ratkaisu sijoittaa lähteet kirjan loppuun. Lähteitä on paljon, mutta silti silmään pistävät joukosta ne muutamat maininnat, joissa lähteenä kerrotaan käytetyn Wikipedia-artikkeleita. Se ei oikein sovi tietokirjaan.