Sisarukset löytyvät murhattuina kesämökiltä Tanskan pohjoisosasta kesällä 1987. Epäilykset kohdistuvat kuuluisan sisäoppilaitoksen oppilaisiin, jotka olivat lähiseudulla viettämässä viikonloppua. Mitään ei kuitenkaan voida todistaa ja murhaajaa ei löydetä. Vuosia tapahtuneen jälkeen yksi oppilaista tunnustaa murhan ja istuu nyt vankilassa.

Tapauskansio päätyy vanhoja selvittämättömiä rikoksia tutkivan Osasto Q:n pomon Carl Mørckin pöydälle, mutta kukaan ei tiedä, miksi – tapauksenhan pitäisi olla selvä. Pian kuitenkin paljastuu, että se on kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty. Mørck ja hänen omaperäinen apulaisensa Assad saavat hankalaksi osoittautuvassa tutkinnassa vahvistusta uudesta sihteeristä, nuoresta ja kipakasta Rosesta.

Osasto Q:n tutkimukset ulottuvat Kööpenhaminan kodittomien joukosta aina Tanskan yhteiskunnan huipulle. Monet sisäoppilaitoksen oppilaista ovat nyt poliitikkoja ja menestyneitä liikemiehiä, joiden erityisen julmat harrastukset ovat saanet innoituksensa Kellopeliappelsiinista. Rahan taakse piiloutuva raakuus ja pahuus yllättävät kaikessa karmivuudessaan jopa kokeneen rikosetsivän.

Gummerus, 2013. 451 sivua.
Alkuteos Fasandraeberne, 2008. Suomentanut Katriina Huttunen. 

Metsästäjät on tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan toinen osa. Pidin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta Vanki, joka oli nopeatempoinen ja kiinnostava dekkari. Erityisesti ihastuin mieleenpainuviin ja hyvin kuvailtuihin henkilöhahmoihin ja Adler-Olsenin huumoriin.

Metsästäjät oli sekin hyvä teos, mutta ei ehkä aivan täysin yltänyt ensimmäisen osan tasolle.

Tässä kirjassa Carl Mørck alkaa tutkia vuosikymmeniä sitten tapahtunutta kaksoismurhaa, josta on tuomiokin jo annettu. Tapaukseen arvellaan kuitenkin liittyvän jotain epäselvää, ja samalla Mørck tulee tutkineeksi myös monia muita pahoinpitelyjä, oletettuja tapaturmia ja katoamisia, joiden huomataan liittyvän tutkinnassa olevaan kaksoismurhaan. Katseet kohdistuvat vaikutusvaltaisten ja varakkaiden ihmisten suuntaan.

Juoni on monipolvinen ja siihen liittyy paljon hahmoja ja sivujuonteita. Keskiössä on kuitenkin koko ajan valta ja vallankäyttö, monellakin tapaa. Miten rikokset näyttäytyvät eri valossa, jos on rahaa ja valtaa. Miten valtaa voi käyttää ystäviin - ja eläimiin. Kirjan nimen mukaisesti kirjassa myös metsästetään, muttei aivan täysin perinteisessä mielessä.

Adler-Olsen on jälleen vahvimmillaan henkilöissä. Ne on rakennettu oivallisesti: pahikset ovat niin vastenmielisiä, että heitä on helppo vihata. Carl Mørck sen sijaan saa lukijan entistä enemmän puolelleen, samoin iki-ihana Assad. Myös tiimin vahvistukseksi palkattu sihteeri Rose on hupaisa tyyppi, jolta voi odottaa tulevissa kirjoissa mitä tahansa.

Metsästäjät sisältää kohtalaisen paljon väkivaltaa ja raakuuttaa, sekä ihmisiin että eläimiin kohdistuvaa. Itse en ole herkkä lukija, mutta kirjan teemat olivat ahdistavia ja myös minulle paikoitellen liikaa.

Kirja on kuitenkin lajissaan erittäin hyvä ja Adler-Olsen on selvästi osoittanut mielikuvituksensa. Kumpikaan Osasto Q -sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta ei kyllä ole juoneltaan sitä perinteisintä dekkariosastoa.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 32. Kirjan nimessä on ammatti. Metsästäjäkin varmasti on jossain päin maailmaa ammatti.

Kirja sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Laurie ei usko rakkauteen ensisilmäyksellä. Kunnes eräänä joulukuisena päivänä hän näkee bussinikkunasta miehen, jonka silmistä hän ei pysty irrottamaan katsettaan. Laurie ei voi tunteilleen mitään, vaikka hän tietää, ettei ehkä koskaan näkisi miestä uudelleen. Vuotta myöhemmin hänen ystävänsä esittelee joulupirskeissä uuden rakkaansa: saman miehen, jota Laurie ei ole vieläkään saanut mielestään.

Otava, 2018. 429 sivua. 
Alkuteos One day in December, 2018. Suomentanut Satu Leveelahti. 
Äänikirja 12 h 38 min, lukija Kati Tamminen. 

Kaipasin joulun alla jotain kevyttä ja romanttista luettavaa, joka mieluiten sijoittuisi joulun aikaan. Tätä juuri niillä main kovasti hehkutettiin, Storytelkin mainosti kirjaa ajankohtaan sopivana, joten valinta oli helppo.

Romanttista ja kevyttä todella sain, mutta valitettavasti Ole minun ei ollut täysin minun kirjani. Se oli pitkä ja hitaasti etenevä, ja mietin moneen kertaan, milloin tämä oikein loppuu.

Josie Silverin esikoisteos alkaa siitä, kun Laurie näkee bussin ikkunasta miehen, johon hän rakastuu ensisilmäyksellä. Tunne on molemminpuolinen, mutta Laurie ei löydä miestä mistään. Laurien paras ystävä Sarah kuitenkin tapaa unelmiensa miehen, ja pian paljastuu, että mies, Jack, on juuri se "bussipoika", jota Laurie on kuumeisesti koittanut löytää. Asiaa ei kuitenkaan - tietenkään - paljasteta Sarahille.

Asetelma on kiinnostava, mutta se ei aivan toimi. Tarina junnaa moneen otteeseen paikoillaan. Pitkissä kirjoissa parhaita puolia on yleensä henkilöihin kiintyminen, mutta tässä niin ei käy. Osa henkilöistä alkaa muuttua sivujen mittaan jopa ärsyttäviksi. Näin käy esimerkiksi Jackille, joka muuttuu niin raivostuttavaksi tyypiksi, että kukaan normali ihminen ei todellakaan jaksaisi kuolata hänen peräänsä.

Kirja sijoittuu hyvin pitkälle aikajaksolle. En tarkalleen päässyt kärryille siitä, mitä vuotta milloinkin elettiin, sillä äänikirjaa kuunnellessa vuosien vaihtumista oli vaikea seurata. Oletan kuitenkin, että aikajakson pituus oli noin kymmenen vuotta. Näihin vuosiin mahtuu paljon, varsinkin, kun seurataan käytännössä kolmen henkilön elämää, mutta välillä tuli sellainen olo, että hieman vähemmätkin elämänvaiheet olisivat riittäneet.

"Two people. Ten Christmases. One unforgettable love story."  Näin mainostetaan kirjan kannessa. Joulu jäi kuitenkin tarinassa hyvin pieneen rooliin. Kannen perusteella odotin myös David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin kaltaista rakennetta: että henkilöitä seurattaisiin päivän verran joka vuonna, mutta sitä tämä kirja ei tarjonnut. Henkilöitä kyllä seurattiin aina päivänä silloin ja toisena tällöin, mutta mitään logiikkaa päivät eivät noudattaneet.

Ole minun on varsin kliseisellä kaavalla etenevä romanttinen viihderomaani, joka ei tarjoa mitään yllättävää. Ihan luettava (kuunneltava), mutta en vakuuttunut niin paljon, että viitsisin lukea kirjailijan tulevaa tuotantoa.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 6. Rakkausromaani.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan (kirja sijoittuu pääosin Iso-Britanniaan)
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Suomen Hevosurheilulehti, 2018. 187 sivua. 

Jokainen raviurheilua seuraava tietää Timo Nurmoksen, tuon pohjoisesta kotoisin olevan miehen, joka vaikuttaa nykyään ravivalmentajana Ruotsissa. Tätä kirjoittaessa Nurmoksen valmennettava Readly Express on juuri sijoittunut kolmanneksi maineikkaassa Prix d'Ameriquessa - kilpailussa, jonka sama hevonen voitti vuotta aikaisemmin.

Nurmos on valittu vuoden valmentajaksi Ruotsissa, hänen valmennettavansa ovat voittaneet lukuisia ikäluokkakilpailuja ja muita suurkilpailuja sekä Suomessa että Ruotsissa. Mies on siis totisesti kirjansa ansainnut.

Joku sanoo, että hyvä hevonen tekee hyvän valmentajan, mutta se on juuri toisin päin. Ainakin minut on valmentajaksi tehnyt huonot hevoset. Siihen on vaadittu todella monta huonoa hevosta. Hyvällä hevosella pääsee tiettyyn tasoon kuka vain. 

Hevosurheilu-lehden toimittajana tunnetuksi tullut Harri Lind on koonnut Timo Nurmoksen elämän ja ajatukset varsin perinteiseksi elämäkerraksi. Kirjassa Nurmos kertaa elämänkulkuaan pikkupojasta nykyhetkeen asti: miten tie vei Torniosta monille eri talleille ja lopulta Ruotsiin. Matkan varrella käydään läpi tärkeitä hevosia, tärkeitä voittoja, ja muita sattumuksia uran varrelta.

Timo Nurmos - Tähtien tekijä on sen kohteen ansiosta kiinnostava teos. Nurmos on mielenkiintoinen henkilö, ja niin hyvin menestynyt, että hänessä olisi voinut olla aineksia vähän suuremmallekin yleisölle tehdylle kirjalle. Tämä teos on kuitenkin suunnattu vahvasti raviurheilua jo tunteville lukijoille. Kirjassa vilisee runsaasti hevosten ja ihmisten nimiä, ja jos lukija ei ole seurannut lajia tiiviisti, voi nimien paljous tuntua puuduttavalta. Nimiä vain putoilee, eikä niitä välttämättä avata sen enempää. Lajia seuraavalle nimet toki ainakin useimmiten avautuvat.

Timo Nurmos on itse kirjan kertoja. Hänen persoonansa tulee tekstistä hyvin esille, ja kirja maalaa kuvan vaatimattomasta ja työteliäästä miehestä, joka asettaa hevoset aina etusijalle.

Välillä sitä luulottelee, että ymmärtää hevosen ajatusmaailman täysin, mutta sitten tuleekin taas aivan uudenlainen. Silloin ihmettelen vain, että ai, niitä voi olla tällaisiakin. Hevosen ajatusmaailman oppiminen on koko elämänkestävä prosessi. Päästä hevosen pään sisälle, se on se vaikein alue. 

Kirjan kieliasu tuntuu ajoittain hieman viimeistelemättömältä. Lauseet ovat paikoin lyhyitä ja töksähteleviä, ja myös viitteitä puutteellisesta oikoluvusta tulee jonkin verran vastaan. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin helppolukuinen, ja tekstin väliin sijoitellut suuret värikuvat kuvateksteineen tuovat lisäarvoa.

Suosittelen ravi-ihmisille: lukukokemuksena ei erikoinen, mutta sisällöltään mielenkiintoinen.

Jos ihmiset pitäisivät yhtä hyvää huolta toisistamme kuin me pidämme hevosista, niin maailmassa ei olisi ongelmia. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Pienkustantamon julkaisu.

Käy myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahvatahtoinen feministi ihastuu Mikkoon, joka on monessa mielessä täydellinen: hurmaava, kohtelias, herkkä ja sympaattisesti oikutteleva mies.
Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti vanhentunut omakotitalo.
Jonkin aikaa kaikki näyttää täydelliseltä.

WSOY, 2018. 322 sivua. 
Äänikirja 9h 1min, lukija Sanna Majuri.

Tämä kirja on ihan kamala. Se ahdistaa, järkyttää, menee syvälle tunteisiin ja laittaa miettimään, mitä kaikkea näennäisesti onnellisissa kodeissa oikeasti tapahtuu.

Juuri siksi kirja on todella tärkeä.

Viime keväänä julkaistu Laura Mannisen omaelämäkerrallinen teos kertoo parisuhteesta, joka näyttää aluksi täydelliseltä, mutta muuttuu painajaiseksi. Lauran ja Mikon suhde sisältää monenlaista lähisuhdeväkivaltaa ja asiantuntijat suosittelevat eroa. Uusperheen arki näyttää kuitenkin ulospäin hyvältä.

- Tämä talo on aivan ihana ja me oltaisiin halukkaita vuokraamaan se, Mikko sanoi ja hymyili asiallisesti. 
Sen hän osasi yhä, vakuuttaa ja hurmata, ja sitä taitoaan hän nyt käytti. Ahdistuksesta ei näkynyt jälkeäkään, hän oli silkkaa kirkasta valoa ja keveää lounatuulta, ja muistin ensimmäisen viikkomme, sen miten Mikko hurmasi minut ja sen jälkeen kaikki muut, ja näin hän sen teki, puki yllensä roolin ja peitti ne toiset. 

Kirja puhutti ilmestyessään paljon ja se oli roikkunut pitkään myös minun lukulistallani. Tiesin odottaa rankkaa tekstiä, mutta yllätyin siitä, miten pahalta kirjan kuunteleminen lopulta tuntui. Aihe itsessään on tietysti se kaikkein kamalin, mutta Laura Manninen onnistuu kertomaan sen niin, että tarina tulee lukijaa todella lähelle.

Manninen maalailee ensin parisuhteen kauniit puolet: sen, miten vaaleanvihreää unelmaa kaikki on, ihanaa elämää idyllisessä omakotitalossa kukkien puhjetessa kukkaan. Rivien välistä pilkahtelee enteitä siitä, mitä on ehkä tulossa - ja se on toki prologin myötä tullut lukijalle ilmi jo muutenkin. Kun elämä alkaa kääntyä huonommaksi, ymmärtää lukija täysin, miltä Laurasta tuntuu.

Mannisen teksti on äärimmäisen kaunista ja vivahteikasta. Mikon mielialaa kuvataan usein säätilan mukaan, mikä korostaa entisestään sitä, miltä tilanteet Laurasta tuntuvat. Kaunis teksti tuo myös pientä ristiriitaa, sillä tapahtumat ovat niin karuja. Toisaalta se kuvaa asiaa juuri niin monimutkaisena kuin se onkin: olihan suhtessa myös jotain kaunista, vaikka niin paljon kaikkea pahaakin.

Kirjan päätyttyä on tyhjä olo. Lauran tarina tuntuu hirveältä, eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tällaista. Laura Manninen on monissa haastatteluissa kertonut omasta parisuhdeväkivallastaan, joten ainakin osa kirjan tapahtumista on ihan totisinta totta.

Vaikka kirja on epämiellyttävää luettavaa, auttaa se kuitenkin ymmärtämään sitä, miksi joku jää väkivaltaiseen suhteeseen. Miten vaikeaa lähteminen onkaan, ja kun lopulta pääsee lähtemään, miten pitkälle jäljet seuraavat. Kirjan epilogi muistuttaa, miten yleisestä ongelmasta on kysymys, ja miten yhteiskunta ei kaikissa tapauksissa pysty lainkaan puuttumaan tilanteeseen.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana, mikä oli toimiva ratkaisu. Haluan kehua erityisesti lukija Sanna Majuria, joka kertoo tarinaa pehmeällä äänellä. Se sopii Mannisen kauniiseen tekstiin hyvin. Kun lukija lukee kirjan loppupuolella Mikon osuuksia, niitä, joissa miehen luonne pääsee hyvin esiin, lukutapa muuttuu, ja lukija suorastaan sähisee sanoja hampaidensa välistä. Täysi kymppi lukijalle!

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

Se sopii myös ainakin kohtaan:
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Johny Kniga, 2018. 183 sivua. 

Julkkiskokki, kansainvälisesti menestynyt keittiömestari, Suomen ainoan kahden tähden Michelin-ravintolan omistaja. Jokainen edes hieman ruuasta kiinnostunut tietää Hans Välimäen, vähintään nimeltä. Välimäestä kertovassa kirjassa on kuitenkin takuulla monta sellaista asiaa, jota suurin osa meistä ei tästä miehestä tiedä.

Hans Välimäen elämäkerta Patakuningas - Kulinaarinen elämäkerta on onnistunut kokin elämäkerta. Se on elämäkertakirjana hyvä ja laadukas, kirjoitettu taidolla ja viimeistellen. Kertojana on Välimäki itse.

Aihepiireiltään teos kohtalaisen perinteinen elämäkerta, mutta niin on hyvä ollakin. Se kertoo sen, miten Välimäestä tuli kokki, mitä ravintoloita hän kiersi, kenen opissa mitäkin oppi. Se kertoo kaksi Michelin-tähteä ansainneen Chez Dominiquen taipaleesta: tähtien tavoittelusta ja siitä, mitä kaiken saavuttaminen vaati. Kirja auttaa ymmärtämään ravintoloiden kilpailua ja toisaalta ravintola-alalla olevien ystävyyttä - ja myös sitä, miten hienoa, mutta samalla niin rankkaa kahden Michelin-tähden saaminen ravintolalle voi olla.

Välimäki puhuu kirjassa myös itselleen epäsuotuisista asioista: siitä, miten hän oli jossain elämänvaiheessaan kusipää ja kohteli alaisiaan väärin. Miten kattiat lentelivät ja keittiössä kaikui huuto.

Kirjan sävy on kauttaaltaan kuivakan humoristinen. Kieli on paikoin ronskia, mutta se tekee kirjasta aidontuntuisen. Kirja on täynnä monia niin kummallisia sattumuksia ja tarinoita, että mietin, miten paljon värikynää kirjassa on käytetty. Teksti on joka tapauksessa hauskaa ja viihdyttävää.

Erityisesti pidän kirjan rakenteesta. Elämäkertatekstin lisäksi kansien välistä löytyy 30 elämäkerrallista reseptiä. Ne on sijoiteltu kirjaan aina oikeaan kohtaan - kun puhutaan lapsuudesta ja mummusta ja vaarista, joiden luo Hans lähti usein vanhemmiltaan salaa, on reseptinä "Mummun ruskea soosi possunkyljellä". Kun puhutaan Chez Dominiquen onnellisimmista ajoista, reseptinä on "Haukipullat hummerikastikkeessa". Eräs pitkään Dominiquen menussa ollut annos nimittäin yhdisti kalapullat ja hummerireduktion.

Kuten esimerkeistä voi todeta, kirjassa on reseptejä laidasta laitaan. Jokainen resepti on ryyditetty Välimäen saatesanoilla.

En ole tehnyt falafeleja koskaan ennen tätä - ja onnistuin heti! Yllätin itsenikin. 
Yritin tehdä massasta myös hyvän makuisen, ja sellainen siitä tuli. Näitä jaksoin syödä jopa viisi palloa ennen tylsistymistä. 

En ole testannut reseptejä, mutta sen niitä lukemalla voi todeta, että ne eivät välttämättä sovi sellaiselle kokille, joka on tottunut noudattamaan ohjetta orjallisesti. Osassa reseptejä ei nimittäin ole laitettu esimerkiksi mausteisiin määriä, tai valmistusohjeesta on saatettu jättää pois jotain hieman vähemmän oleellista. Reseptien noudattaminen vaatinee siis ripauksen päättelykykyä ja rohkeutta kokeilla.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aikaisemmin.

Kirja sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja (riippuen miten tiukasti kukakin tätä kohtaa tulkitsee - tämän kirjan on suurimmilta osin kirjoittanut Markus Ånäs, vaikka Välimäki sen toisena kirjoittajana mainitaankin)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Dani on menettänyt paljon, muttei ole koskaan lakannut toivomasta. Kun tyttöystävä jättää hänet, hän matkustaa Caprille, maagiselle saarelle, minne päätyi jo kerran nuoruudessaan. Paitsi vastauksia kysymyksiinsä hän etsii erästä kadonnutta poikaa. Kuten niin monta kertaa ennenkin, Dani on varma että lopulta löytää etsimänsä. Kohdatessaan menneisyytensä hän alkaa pohtia elämäänsä, rakkautta ja niitä asioita, joilla todella on merkitystä.

Bazar, 2014. 152 sivua. 
Alkuteos Si tú me dices ven lo dejo todo... pero dime ven, 2011. Suomentanut Satu Ekman.

Mika ihana, sympaattinen, valoisa ja elämäniloinen pieni kirja!

Albert Espinosan Pyydä luokse sun oli alkuvuoden iloisin yllätys. Lainasin sen kirjastosta oikeastaan sattumalta: sen värikäs kansi kiinnitti huomioni, ja täytyy muuten sanoa, että kansi on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella toimiva.

Kannen jälkeen innostuin kirjailijan kotimaasta, sillä Espanja-kohta oli maahaasteessani vielä täyttämättä. Kolmas kiinnostusta herättänyt asia oli kirjan pituus - tykkään lukea tällaisia lyhyitä kirjoja säännöllisesti pidempien teosten välissä.

Kovin suuria odotuksia en kirjan sisällölle asettanut, mutta tämähän oli ihan loistava. Pyydä luokse sun on pieni kirja, mutta tiiviissä paketissa on paitsi paljon kaunista ja ihastuttavaa, myös asiaa ja ajateltavaa.

Kunpa yrittäisimme aina ymmärtää muita ennen kenenkään tuomitsemista. Ja kunpa ihmiset kykenisivät kertomaan rehellisesti elämäntarinansa, jotta voisimme arvostaa ja ymmärtää heitä. 
Kirja kertoo yksityisetsivänä työskentelevästä Danista, joka menettää tyttöystävänsä ja lähtee Italiaan Caprin saarelle etsimään kadonnutta poikaa. Pojan etsimisen lomassa Dani tulee etsineensä vastauksia elämänsä suuriin kysymyksiin.

Albert Espinosa on rakentanut tarinansa hauskasti. Dani kertoo elämäänsä lukijalle, ja välillä ollaan nykyhetkessä, välillä muistellaan menneitä. Tarina hyppii ajasta toiseen samalla tavalla kuin ihminen, joka livetilanteessa tarinaa kertoisi: välillä mieleen tulee jotain, jolloin eksytään sivuraiteille, ja sitten taas palataan aikaisempaan asiaan. Ollaan hyvin lähellä sitä, että teksti muuttuisi sekavaksi, mutta niin ei kuitenkaan käy. Espinosa tietää, missä raja kulkee.

Muistoissa parasta on se, että niihin voi palata milloin haluaa, niitä ei kukaan voi riistää eikä ryöstää pois. 
Hienointa on ehkä se, että aina kun muistoon palaa, se on erilainen. 
Ja jos muisto on erilainen, silloin on muuttunut itsekin, sillä meidän juuremme ovat muistoissa, ja kun juuret muuttuvat, muuttuu myös runko. 

Albert Espinosa kirjoittaa eteenpäin soljuvaa tekstiä, joka on helppoa ja ytimekästä. Vähillä sanoilla sanotaan paljon. Kirjan luvut on nimetty sympaattisesti. Kirjasta löytyvät muun muassa Rakastaa-verbi taipuu vain menneessä aikamuodossa, Jätän kaiken... ja tulen ja Tässä maailmassa tunteita kannattaa teeskennellä. Tällaisia nimettyjä lukuja muuten näkee enää harvoin.

Kansipaperissa kirjaa kuvataan hellyttävän absurdiksi, pieneksi hyvän mielen tarinaksi. Sitä se todella on. Kirjan lukee parissa tunnissa, mutta ne tunnit tuovat kasvoille hymyn. Tämä kirja on täynnä toivoa ja elämäniloa.

Siirryin terassille, jolta oli huikaiseva näköala lähes koko rannikolle. 
En ollut huomannut, että olimme kiivenneet niin korkealle. 
Elämässä tapahtuu joskus samalla tavalla. Vaikea nousu saa unohtamaan, että menee koko ajan eteenpäin ja ylöspäin. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Eräänä talvi-iltana kolme Isisin kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kiistellyn taiteilijan esiintyminen katkeaa laukauksiin, paniikki pääsee valloilleen. Osa yleisöstä jää panttivangeiksi. Mutta kesken hyökkäyksen nuori nainen, jonka tehtävänä on videoida tapahtumat, kääntyy kumppaninsa puoleen ja kuiskaa: Tämä on väärin. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän pitäisi häipyä.

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Hän ojentaa kirjailijalle nipun paperia, tarinansa.
Nainen sanoo tulevansa tulevaisuudesta.

S&S, 2018. 303 sivua. 
Alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017. Suomentanut Outi Menna.

Ruotsalaisen Johannes Anyurun mystisen kauniisti nimetty He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kirja, joka on kiinnostanut minua pitkään. Se on saanut niin paljon suitsutusta ja ollut niin monen "vuoden parhaat" -listalla, että en ole saanut kirjaa mielestäni.

En silti tiennyt, mitä odottaa. Takakannen teksti ei lupaillut hyvää, sillä kammoan terrorismi-teemoja sekä kirjallisuudessa että televisiossa. Saan kuulla ja lukea siitä tarpeeksi muualtakin, enkä halua perehtyä aiheeseen enää vapaa-ajallani - ainakaan fiktion muodossa. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen, koska halusin tietää, mistä kaikki puhuvat.

Kirjoitan sinulle, jolla vielä on sanoja kuvaamaan sitä mitä minulle tapahtuu ja jonka koko maailma on sulkeutunut minun maailmani sisälle. 
Sinun sanojasi ympäröi kaikki se, mistä en pysty puhumaan. 

Kirja kertoo erään tytön ja samalla Ruotsin tarinaa. Tämä tyttö on toinen kirjan kertojista, ja toinen on kirjailija, jolle tyttö tarinaansa kertoo. Kirja alkaa pysäyttävästi: ollaan keskellä terrori-iskua tukholmalaisessa sarjakuvakaupassa. Se varmasti herättää monen mielenkiinnon, ja lähtökohtaisesti myös minä pidän siitä, että päästään suoraan asiaan, mutta tässä kohtaa terrorismilla oli minulla enemmän etäännyttävä vaikutus.

Muutoinkin minun kesti kauan päästä kirjaan sisälle. En meinannut saada henkilöistä tai tarinasta otetta, ja jopa mietin kirjan jättämistä kesken. Etenkin tytön osuuksiin tuntui olevan todella hankala tarttua.

Kun olin ylittänyt kirjan puolivälin, pohdin vieläkin, että onpa kirja vaikea. Silti se oli jotenkin todella kiehtova. Loppuvaiheessa melkein ahmin tekstiä. Ainoastaan kirjan raskas teema pakotti pitämään hetkittäin taukoja ja sulattelemaan lukemaansa.

Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat. Olin muslimi, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön. 

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on dystopia yhteiskunnasta, jollaista ei onneksi vielä ole. Paljon merkkejä siihen suuntaan menemisestä on kuitenkin ilmassa. Kirja on tiukasti ajassa kiinni, ja ehkä juuri siksi niin rankka. Toisaalta ajankohtaisuus tekee siitä ajatuksiaherättävän ja helpommin samaistuttavan. Teemoista käsitellään muun muassa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien asemaa, suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta, radikalisoitumista - ja sitä terrorismia.

Johannes Anyuru on rakentanut juonen taidokkaasti. Loppu jättää minulle hetkeksi pökertyneen ja mykistyneen olon.

En sanonut mitään, mutta mietin mielessäni oliko meidänkin elämämme jonkinlaista sotaa. Sotaa, joka muistutti nopeuskilpailua, sotaa jossa univormuna toimi iho tai jokin epämääräisempi, jokin mitä jotkut kutsuivat ruotsalaisuudeksi. 

Vuonna 2017 Augustus-palkinnon voittanut He hukkuvat äitiensä kyyneliin on hieno, mutta ei ihan helppo kirja. Sitä pitää lukea ajatuksella, vaikkei sitä välttämättä haluaisikaan päästää lähelle.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja.

Se sopii myös kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Oletko tyytyväinen elämääsi?" ovat viimeiset sanat, jotka kvanttifyysikko Jason Dessen kuulee, ennen kuin naamioitunut sieppaaja kolkkaa hänet. Kun Jason tulee tajuihinsa, maailma tuntuu nyrjähtäneen sijoiltaan. Enää hän ei ole nukkavieru fysiikan professori vaan juhlittu nero, joka onnistui siinä missä luuseri-Jason epäonnistui. Paitsi että pian unelma osoittautuu painajaiseksi. Seuraa kiihkeä pakomatka rinnakkaistodellisuuden syövereihin, sinne missä odottaa Jason Dessenin pahin vihollinen. 

Tammi, 2017. 400 sivua. 
Alkuteos Dark Matter, 2016. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 

Blake Crouchin Pimeää ainetta oli ollut minulla lainassa kirjastosta hävettävän kauan. Olin lainannut sen joskus jonkin blogi- tai bookstagram-suosituksen perusteella, ja kävin vielä lainaamassa sen kirjastossa uudelleen, kun kolmen kuukauden uusimisraja verkossa tuli vastaan.

Halusin koko ajan lukea kirjan, sillä rinnakkaistodellisuuteen tempautuneen kvanttifyysikon tarina kuulosti kaikessa kummallisuudessaan kiinnostavalta. Aina tuli kuitenkin "kiireellisempiä" kirjoja, jotka sysäsivät tämän tieltään.

Sitten tuli loppiaisen lukumaraton, jolle kaipasin nopeatempoista luettavaa. Oli ehdottomasti tämän kirjan vuoro.

Valinta kannatti, sillä Pimeää ainetta tempaisi heti mukaansa. En olisi malttanut nukkua, sillä halusin tietää, miten tarinan päähenkilölle Jasonille käy. Luin kirjan lopulta lukumaratonin aikana eli 24 tunnin sisällä, mutta todellisuudessa käytin siihen ehkä nelisen tuntia. Kirja siis on todellinen ahmaisukirja, se on nopealukuinen ja käänteitä riittää.

Tämä lienee epätodellisin hetki, jonka olen kokenut sen jälkeen, kun palasin tajuihini laboratoriossa - tämä kun istun vierashuoneessa asunnossa, jonka omistaja on minun vaimoni, vaikka ei olekaan, ja puhun pojasta, jota meillä ei ilmeisesti ole koskaan ollut, ja elämästä, joka ei ollut meidän elämämme.

Pimeää ainetta kertoo siis kvanttifyysikko Jasonista, joka päätyy rinnakkaistodellisuuteen. Se on jo tarina sinänsä, mutta varsinaisesti kirja keskittyy Jasonin matkaan, kun hän yrittää palata takaisin kotiin vaimonsa ja lapsensa luo - siihen oikeaan todellisuuteen, hänen todellisuuteensa.

Kuulostaa päättömältä, ja ehkä vähän onkin sitä, mutta Blake Crouch kirjoittaa lennokasta tarinaansa sen verran hyvin, että hetkittäin alan itsekin miettiä, onko tuolla jossain rinnakkaistodellisuuksia, joissa kaikki mahdolliset elämän kulkusuunnat toteutuvat.

Tämä on neljäs Chicago, jossa olemme käyneet sen jälkeen, kun pakenimme sairauden ja kuoleman maailmasta. Kaikki ovat tämän tavoin tuntuneet melkein kotikaupungilta. 

Crouchin teksti on helppolukuista ja yksinkertaista. Tässä kirjassa mennään ehdottomasti juoni edellä, mutta mikäs siinä, kun juoni on näinkin vetävä.

Ajoittain kirjassa esiintyy pientä epäuskottavuutta (niin siis ihan kuin rinnakkaistodellisuudet ja niiden välillä matkustaminen eivät olisi tarpeeksi epäuskottavia), muun muassa siinä, miten helposti ihmiset uskovat päähenkilön kertomukset rinnakkaistodellisuudesta. Kun näiden ei anna haitata, on kirja viihdyttävä ja lukukokemus mainio. Tämä on täydellistä viikonloppu- tai lomalukemista, tai miksei pään nollausta rankan työpäivän jälkeen.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Se sopii myös kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
36. Kirjassa ollaan yksin

Jos maailmoja on äärettömästi, kuinka minä löydän sen, joka on ainutlaatuisesti juuri minun? 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

WSOY, 2013. 166 sivua. 
Alkuteos Black Beauty, 1877. Lyhentäen suomentanut Liisa Tuliniemi.

Oi voi. Ihana Black Beauty. Anna Sewellin romaanista vuonna 1994 julkaistu elokuvaversio Black Beauty - Urhea musta oli lapsuudessani yksi ehdottomista lempielokuvistani. Katsoin elokuvan kymmeniä kertoja ja muistan sen olleen niin koskettava, että jo pelkkä elokuvan miettiminen saa minut melkein itkemään.

En kuitenkaan tiennyt, tai ainakaan muistanut, että elokuva perustuu kirjaan. Kun bongasin tämän kirjasuosituksen jossain internetin syövereissä, ehkäpä Helmet-lukuhaasteen facebook-ryhmässä, tiesin välittömästi, mitä aion lukea lukuhaasteen kohtaan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Uljas Musta kertoo erään hevosen tarinan, Uljaan Mustan tarinan. Hevonen syntyy hyvään perheeseen, jossa se tottuu ystävällisyyteen ja hellyyteen ja jossa siitä kasvaa hyväkäytöksinen hevonen. Musta joutuu kuitenkin lähtemään kodistaan ja elää kiertolaisen elämää: rikkaan perheen hevosena, vuokra-ajokkina, rahtia kuljettavana vetojuhtana... Uljas Musta elää hyviä ja huonoja hetkiä, ja sen elämään mahtuu paljon.

Isäntä ajoi minua usein emon parina, koska emo oli rauhallinen ja osasi opettaa minua paremmin kuin vieras hevonen. Se neuvoi minua, että mitä paremmin käyttäydyn, sitä paremmin minua kohdellaan, ja että on viisainta yrittää aina parastaan isäntää miellyttääkseen. 
--
- Toivottavasti joudut hyviin käsiin, mutta hevonen ei koskaan tiedä kuka sen ostaa tai kuka sitä ajaa. 

Tarina kerrotaan hevosen näkökulmasta, mikä tekee tarinasta entistä koskettavamman - ainakin silloin, kun lukija on hevosihminen tai muuten eläinrakas. Kirjailijan mukaan teos onkin tehty hevosihmisille, vaikka sitä nykyään pidetään lastenkirjana. Teoksellaan Sewell halusi kiinnittää huomiota eläimiin kohdistuneisiin julmuuksiin.

Ajattelemaan tämä kirja todella saa. Tarina muistuttaa siitä, miten syntyjään vihaisia tai huonosti käyttäytyviä hevosia on harvoin olemassa. Ihmiset tekevät niistä sellaisia.

Olin usein ihmetellyt, miksi Sir Oliverilla oli kovin lyhyt häntä. Se oli todella kaikkineen vain kuusi tai seitsemän tuumaa pitkä. Ja kerran kun jälleen vietimme lomapäivää hedelmätarhassa, rohkaisin itseni ja kysyin missä onnettomuudessa se oli menettänyt häntänsä. 
- Onnettomuudessa! se tuhahti vihaisen näköisenä. - Ei se ollut onnettomuus! Se oli julmaa, häpeällistä raakuutta! 
-- 
- Miksi he sitten tekivät sellaista? kysäisi Kipakka. 
- Muodin vuoksi! vastasi vanha hevonen tömistäen jalkaansa. 

Uljas Musta julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1877. Kirja onkin mainio matka 1800-luvun lopun Englantiin: maaseudulle ja Lontoon kaduille.

Lukemani kirja on näköispainos, joka julkaistiin vuonna 2013. Tuolloin haluttiin nostaa esille eri aikakausina sensuroituja tai kiellettyjä kirjoja. Kyllä, Uljas Musta lukeutuu sellaisten joukkoon. Se kiellettiin aikoinaan Etelä-Afrikassa, sillä sen nimessä esiintyi sana "musta".

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Se sopii myös seuraaviin kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Billiestä tuli Billie, koska hänen hulttioäitinsä oli hulluna Michael Jacksoniin (”Billie Jean is not my lover / She’s just a girl…”). Franckista tuli Franck, koska hänen äitinsä ja isoäitinsä jumaloivat pop-laulaja Frank Alamoa (”Biche, oh ma biche…”). Vaikeista oloista ponnistava Billie ja lahjakas mutta ulkopuolinen Franck saavat kovin erilaiset eväät elämään. Sattuman oikusta he kuitenkin kohtaavat ja löytävät toinen toistaan tukien tien vaikeuksista voittoon, oppien matkan varrella yhtä sun toista.

Gummerus, 2014. 217 sivua. 
Alkuteos Billie, 2013. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Luin viime vuonna ensimmäisen Gavaldani, novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja. Tuo kirja oli yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista, sillä ihastuin sen suunnattomaan ihmisläheisyyteen ja lämminhenkisyyteen, vaivattomaan mutta silti niin kauniiseen tekstiin ja tavallisten ihmisten tarinoihin.

Romaani Lempi ei ole leikin asia ei yllä aivan yhtä korkealle kuin Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, mutta hieno kirja tämäkin on.

Lempi ei ole leikin asia kertoo Billiestä ja Franckista. Kirjan kertoja on Billie, joka on epäonnisten sattumien kautta päätynyt putoamaan vaelluksella rotkon pohjalle yhdessä Franckin kanssa. Tuolla rotkossa, pimeässä, Billie luulee Franckin kuolevan. Niinpä hän alkaa kertoa elämäntarinaansa yhdelle taivaalla tuikkivista tähdistä - ja samalla tulee kerrotuksi myös Franckin elämäntarina, ja se, miten Billien ja Franckin elämät kohtaavat.

Anna Gavalda on taitava. Tässä kirjassa on monta sellaista asiaa, joita lähtökohtaisesti inhoan, mutta Gavaldan taito tekee niistäkin siedettäviä, jopa toimivia.

Yksi tällainen asia on kirjan ajoittainen puhekielisyys. Puhekielinen teksti saa minulta karvat pystyyn, mutta tähän kirjaan se sopii. Ei Billie voisi kertoa tarinaansa mitenkään muuten kuin ronskisti, ajoittain puhekielellä ja välillä kiroillen. Kaikkine kielioppivirheineen teksti on välillä vähän vaikeaa ja raskaslukuista, mutta se vain vahvistaa kirjan tunnelmaa.

Toisaalta Gavalda taitaa sanat niin hyvin, että hän saa vaikeastakin tekstistä soljuvaa ja helppoa - kunhan vain lukija antaa itsensä uppoutua siihen.

Me mulkoiltiin toisiamme äkäisesti. Hän varmaan siksi että ajatteli että kaikki oli minun syytäni ja  minä siksi että se ei ollut mikään syy mulkoilla minua sillä lailla. Siitä lähtien kun me oli tunnettu, minä olin tehnyt niin paljon typeryyksiä ja hän oli nauttinut niistä ja nauranut niille niin paljon, että oli keljua moittia minua tämänkertaisesta häröilystä vain siksi että se tulisi päättymään huonosti...

Lempi ei ole leikin asia ei ole tarina rakkaudesta, vaikka nimestä voisikin niin päätellä. Ei ainakaan rakkaudesta romanttisessa mielessä.

Kirja on tarina ystävyydestä, sellaisesta kaiken ylittävästä ja kaiken kestävästä, vaikka välissä olisi kymmenen vuotta ja satoja kilometrejä. Sellaisesta ystävyydestä, jota ei haittaa, vaikka osapuolet tulisivat täysin erilaisista taustoista ja lähtökohdista.

Toisaalta, miten kaukana ystävyys ja rakkaus lopulta ovatkaan toisistaan? Siihenkin tässä kirjassa tartutaan.

Gavalda kirjoittaa henkilöistään lämpimästi, kertoo juuri sopivasti, jotta saa lukijan rakastamaan heitä - kaikessa ärsyttävyydessäänkin. Kirja kuvaa ystävyyttä aidosti: välillä piikitellään, mutta sekin tehdään rakkaudella.

He tekevät työtä niska limassa, ruokkivat itsensä, sitovat haavansa, dokaavat ja selviävät krapuloista, raivoavat, jättävät toisensa, kyllästyvät toisiinsa, hemmottelevat, kiusaavat ja vihaavat toisiaan, irtaantuvat, palaavat alkuasetelmiin, pettyvät toisiinsa, jumaloivat toisiaan, löytävät taas toisensa ja tukevat toisensa pitkän matkaa, ja ennen kaikkea oppivat yhdessä pitämään pään pystyssä. 
He elävät. 
Ihan itse. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua. Tämä sopii myös kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bibliofiilin päiväunia -blogin Mari emännöi loppiaisen lukumaratonia, jossa on tarkoitus lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii ja jaksaa. Mukaan lasketaan niin perinteiset kirjat kuin äänikirjatkin.

Minä aloitin maratonin lauantaina 5.1. klo 19.30 ja päätän sen loppiaisena 6.1. klo 19.30.

Tässä postauksessa seurataan lukumaratonin etenemistä.

***

Lauantai 5.1. klo 22.00
Lukumaratonia on takana kaksi ja puoli tuntia. Aloitin maratonin kuuntelemalla lenkillä äänikirjana Josie Silverin romanttista romaania Ole minun (24 minuuttia). Kotiin päästyäni jatkoin keskeneräistä Anna Sewellin kirjaa Uljas Musta ja sainkin sen luettua loppuun (95 sivua).

Tuntematon Kimi Räikkönen on kertomus vaatimattomista oloista lähteneestä ihmisestä, joka murtautui epätavallisen ammatin huipulle. Tässä kirjassa Kimin lisäksi puhuvat myös hänen äitinsä, veljensä, vaimonsa ja uskotut ystävät. Sanansa sanovat myös muut kuljettajat, tallipäälliköt, mekaanikot, fysiovalmentaja, manageri ja aivan tavallinen formulafani. 

Kirja kertoo ajamisesta, perheestä, luottamuksesta, vapaa-ajasta ja nuoren miehen tähänastisen elämän dramaattisista hetkistä. Tuntematon Kimi Räikkönen on hurja, humoristinen ja liikuttava kirja, joka avaa huiman maailman myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet moottoriurheilusta.

Siltala, 2018. 269 sivua. 

En seuraa formuloita, en lue iltapäivälehtiä enkä ole kiinnostunut Kimi Räikkösen elämästä. Hyvä lähtökohta tarttua tähän myyntiennätyksiä tehtailleeseen kirjaan, eikö niin?

Osittain se onkin niin. Lähes kaikki, mitä kirjassa Kimistä kerrottiin, tuli minulle uutena tietona. Se oli kiinnostava ja minulla oli ihan kivaa kirjan parissa.

Miksi se ennakkotietojen puute sitten oli huono asia? Palataan siihen vähän ajan kuluttua.

Autossa on rauha, sen ulkopuolella kaaos. 

Tuntematon Kimi Räikkönen on monella tapaa hieman epätyypillinen elämäkerta. Jo kirjan kirjoittaja tekee teoksesta epätyypillisen: Kari Hotakainen tuo teokseen ihan omanlaisensa leiman.

Kirjan kieli on elämäkerralle poikkeuksellista, kaunokirjallista ja värikästä. Hotkaisen toteava tyyli sopii mainiosti kirjan päähenkilöön - molemmat ovat yhtä lyhytsanaisia.

Hotakainen on kirjoittanut itsensä näkyviin kirjaan. Hän kertoo tilanteista, joita on Kimiä seuratessaan kokenut. Hän kertoo, mitä on itse tilanteissa ajatellut ja miten itse asioita näkee ja tulkitsee. Miltä tuntuu seisoa vieressä, kun formula-auto käynnistetään, tai miten Ferrarin varikolla suhtaudutaan ainoaan ihmiseen, joka ei ole pukeutunut punaiseen. Hotakainen tekee tarkkanäköisiä havaintoja, joista paljastuu pieniä palasia siitä Kimistä, jota ei mediassa näe.

Toisaalta kirja on myös kovin tyypillinen elämäkerta. Siinä käydään läpi Kimi Räikkösen lapsuus ja autourheilun pariin ajautuminen, nuoruus, ura, hölmöilyt ja menestymiset. Ääneen pääsevät niin perhe, ystävät kuin entiset ja nykyiset työkaveritkin.

Kirjalle ominaista on se, että oikeastaan kaikki tapahtumat pyörivät jollain tapaa moottoriurheilun ympärillä. Lapsuudesta tai nuoruudesta ei kerrota mitään sellaista, mikä ei liittyisi moottoriurheiluun. Myöhemmissä vaiheissa käydään lyhyesti läpi Kimin ja Mintun tapaaminen ja avioliitto, mutta esimerkiksi Räikkösen kymmenen vuotta kestänyt avioliitto Jenni Dalhmaniin kuitataan parilla lauseella.

Ei henkilökohtaista elämää toki tarvitsekaan tuoda kaiken maailman riepoteltavaksi, mutta sellaista ei siis todellakaan tästä kirjasta löydä. Tuntuu siltä, että kirja jää lopulta muutenkin vähän pintaraapaisuksi. Kimi Räikkönen pysyy tuntemattomana myös tämän kirjan jälkeen. Toisaalta, sitähän Räikkönen haluaakin. Hän tuo kirjassa moneen kertaan ilmi sen, ettei haluaisi olla julkkis.

Miksi sitten on tehty kirja henkilöstä, joka ei haluaisi olla julkisuudessa? Tämä ajatus tulee väkisinkin mieleen, mutta ehkä asia on nyt vain haluttu sanoa julkisesti kaikille. Ehkä on haluttu antaa edes jotain, vaikka vain vähänkin - ihan niin kuin niille hotellien aulassa odottaville faneille, jotka ovat iloisia, jos Kimi sanoo "terve". Ja lähtee sitten ajamaan kahtasataa kohti formularataa, liikenteen keskellä.

Niin, tästä onkin hyvä palata siihen, miksi itse en erityisemmin lämmennyt tälle kirjalle, vaikka se periaatteessa olikin ihan mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.

Minulla ei ollut ennakkokäsitystä siitä, millainen Kimi Räikkönen henkilönä on. Olin autuaasti välttynyt kaikelta siltä, mitä Räikkösen yksityiselämästä joitakin vuosia sitten kirjoiteltiin. Kaikista niistä kännisekoiluista ja muista tyhmistä päähänpistoista. Ne ovat toki osa Räikkösen elämää, mutta en pidä tavasta, jolla näitä asioita kirjassa käsitellään. Kirjasta saa sen kuvan, että on ihan ok vaikka nyt esimerkiksi rikkoa liikennesääntöjä, jos on Kimi Räikkönen. Tai että on hyväksyttävää ja hienoa hulluksi yltyneen juhlimisen jälkeen ajaa formula ykkösiä krapulassa ja pärjätä hyvin.

Myönnän, että ei näitä asioita olisi käsittelemättäkään voinut jättää, ei tietenkään - ne ovat osa Räikkösen historiaa ja media on nämä asiat jo aiemminkin riepotellut. Vaikka kirjastakin huomaa, että mies on isäksi tulon myötä selvästi rauhoittunut, minulla on lukemisen jälkeen Kimi Räikkösestä negatiivisempi kuva kuin ennen lukemista. Se tuskin oli kirjan tarkoitus.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot. Kirja sopii myös kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: