Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille


Like, 2021. 325 sivua.

Jenni Multisillan toinen psykologinen trilleri on todella vakuuttava tapaus. En saanut helmikuussa luettua melkein mitään - en osannut keskittyä enkä jaksanut lukea muutamaa sivua pidemmälle. Mitä tapahtui merenneidolle sai kuitenkin lukemisen tuntumaan hyvältä. Se oli niin vetävä ja taidokas, että liimasi minut sohvalle enkä voinut kuin kääntää sivua. 

Mitä tapahtui merenneidoille kertoo ilma-akrobaatti Nellasta, joka valmistautuu elämänsä rooliin Pieni merenneito -näytelmässä. Keskittymistä varjostaa kuitenkin Nellan parhaan ystävän Lindan katoaminen. Linda on ollut Oulun edustalla Varjakansaaralle tekemässä mystistä taideprojektia, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, ja kadonnut tuolta kyseiseltä, hylätyltä saarelta. Muut uskovat Lindan hukkuneen, mutta Nella ei ole asiasta yhtä varma. Tarinaan kytkeytyy myös samaisella saarella sata vuotta sitten tapahtunut veneonnettomuus, jossa hukkui parikymmentä naista.

Tarinaa kerrotaan useammassa aikatasossa ja lukijalle tipautellaan vihjeitä siitä, mitä on voinut tapahtua. Salaisuudet keriytyvät auki vähitellen. Kirja rikosmysteeri, mutta siinä on kyse myös ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnianhimosta.

Pidän hurjasti siitä, miten Multisilta luo tekstissään tunnelmaa. Autioitunut Varjakansaari ja hylätyt rakennukset ovat jo yksinään kutkuttava miljöö - etenkin kun puhutaan ihan todellisesta paikasta - mutta suurin vahvuus on taidokkaassa ympäristön kuvailussa. Lukija tuntee suolaisen meren tuoksun, niljakkaan merilevän ja purevan merituulen, joka saa kastuneet vaatteet jäätymään tönköiksi. 

Kirja pelaa psykologisella jännityksellä ja tarinassa on ajoittain jopa vähän kauhun elementtejä. Multisillan sanojen käyttö on taidokasta.

Meri liplattaa laituria vasten, pärskeet pisaroivat puupinnalle. Haluaisin upottaa pääni aaltoihin, avata silmät ja katsoa. Katsoa niin kauan, että erottaisin pyrstöt tai hameenhelmat kellumassa sameuden keskellä. Hukkuneiden suut avautuneina huutoon. Minusta tuntuu kuin olisin heidän joukossaan. Taistelemassa mustaa, jääkylmää vettä vastaan kankaan painon vetäessä alaspäin. Viimeiseen asti toivon kasvattavani kidukset, enkä vielä hukkuessanikaan tajua kuolevani.

Multisillan rakentamat tarinat ovat kivan freesejä - tässä päähenkilö on ilma-akrobaatti, esikoisteoksessa oltiin fitness-maailmassa. Piristävää erilaisuutta jännityskirjallisuuden valtavaan massaan.

Mitä tapahtui merenneidoille on vetävä ja koukuttava ja kantaa hyvin loppuun asti. Se on sopivan mittainen eikä siinä ole mitään turhaa. Nautin! Autioitunut Varjakansaari ja synkät merenneidot lumosivat minut ihan totaalisesti.

Kirjan upean kannen on suunnitellut Tommi Tukiainen. 

Ääneni Blogistania 2020 -äänestykseen


Blogistania valitsee tänään vuoden parhaat kirjat. Osallistun kolmeen kategoriaan: Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon. 


Annan ääneni seuraaville: 

Blogistanian Finlandia 2020






Blogistanian Globalia 2020




Blogistanian Tieto 2020



Han Kang: Valkoinen kirja


Gummerus, 2021. 111 sivua.
Alkuteos The White Book, 2016. Suomentanut Taru Salminen.

Korealaisen Han Kangin edelliset kaksi suomennettua teosta (Vegetaristi ja Ihmisen teot) ovat olleet vaikuttavia, joten varasin Valkoisen kirjan heti, kun kuulin että se julkaistaan myös suomeksi. 

Yllätyin kirjan pienuudesta. Sivuja on vain 111, siitäkin osa valokuvia ja teksti on väljää. Joillain sivuilla on vain muutama lause. 
Teos on kuitenkin kokoaan suurempi. 

Valkoinen kirja on osin omaelämäkerrallinen romaani, jossa Kang kertoo muutaman tunnin ikäisenä kuolleesta isosiskostaan. Tai ei hän varsinaisesti kerro, hän listaa valkoisia asioita: lumi, suola, jää, paistamaton riisikakku, maito, käärinliina... Niiden kautta Kang käsittelee kuolemaa, menetystä, kipua ja surua. 

Vaikeista aiheista huolimatta kirja ei ole erityisen rankka tai ahdistava. Kang käsittelee aiheita lempeästi ja lohdullisesti. Hän kirjoittaa kauniisti, ehkä jopa unenomaisesti. Tarkoin mietityt lauseet yhdistettynä kirjan väljään tyyliin saavat sen ajoittain häilymään runoteoksen ja romaanin rajamailla. 

Kuin muutama sana valkoisella paperilla
Mustista kengistäni jäi selkeät jäljet varhaisaamun märkään lumeen, joka peitti jalkakäytävät.
Kuin muutama sana valkoisella paperilla.
Soul, jossa oli lähtiessäni ollut kesä, oli nyt jäätynyt.
Katsoin taakseni ja näin kengänjälkeni peittyvän pikkuhiljaa lumeen.
Muuttuvan valkoisiksi.

Valokuvien merkityksestä kokonaisuudessa en aivan vakuuttunut. Minulle kuvat eivät täysin auenneet enkä kokenut niiden tuovan tekstiin mitään lisää. Muista arvioista olen kuitenkin huomannut, että jotkut ovat olleet erityisen vaikuttuneita valokuvista. Niilläkin siis varmasti on paikkansa. 

Valkoinen kirja on melko erilainen kuin Kangin aiemmat ja sen henkilökohtaisuuden aistii. Kirja antaa myös lukijalle, ja on kieltämättä hieno ja taidokas, mutta aivan yhtä suurta vaikutusta se ei kuitenkaan minuun tee kuin kirjailijan aiemmat teokset.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Tuijata, joka nimeää kirjan hiljentymiskirjaksi. 
  • Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, jonka mielestä kirja sopii lahjaksi ystävälle, joka on joskus kokenut elämän myrskyjä. 

Lyhyesti: Dekkari, novellikokoelma ja elämäntaito-opas


Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista / Gummerus, 2016

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarja on ollut minulle sellaista luotto-jännityskirjallisuutta, johon olen tarttunut, kun olen halunnut varmasti hyvän dekkarin. Nyt petyin. Poika varjoista käynnistyi hitaasti ja tuntui pitkään tylsältä. Yli 550 sivuinen teos olisi kaivannut reippaasti tiivistystä - tai vaihtoehtoisesti vain vauhdikkaamman juonen.

Adler-Olsenin dekkareille ovat olleet tyypillisiä hyvin mielikuvituksekkaat rikokset, ajoittain aika sairaatkin. Se nyt ei ole toki mikään tavoite, mutta tässä kirjassa mentiin jotenkin todella laimeita latuja. Oli talousrikoksia ja kavalluksia. Kiinnostavuutta kuvioon toi laittomien maahanmuuttajien rikollisliiga ja varjoissa liikkuva poika Marco, joka oli mielenkiintoinen hahmo. Se pelasti kirjan loppua.

★★★

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Gummerus, 2004

Rakastin Gavaldan novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja, ja olen pitänyt aika paljon monista muistakin hänen kirjoistaan. Kunpa joku odottaisi minua jossakin ei yltänyt samalle tasolle. Se oli ihan hyvä, asteikollani kolme tähteä - sellainen keskiverto kirja, sellainen, joka oli ihan kiva lukea, mutta jonka olisin myös voinut jättää lukematta.

Teos on Gavaldan ensimmäinen novellikokoelma, joten ehkä se näkyy. Hän kirjoittaa kyllä tässäkin ihan sujuvaa ja oivaltavaakin tekstiä: osa novelleista on oikeinkin hyviä novelleina, mutta kokonaisuudesta jää silti jollain tavalla huono fiilis. Ehkä se johtuu siitä, että novellit ovat kaikki jollain tavalla surullisia tai inhottavia, niissä on aika vähän hyvää. Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja teki vaikutuksen lämminhenkisyydellään, mutta tämä ei sellainen ole.

★★★


Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa / äänikirja / Art House, 2020

Kaikki paitsi käveleminen on turhaa oli bongaus Instagramista, ja mikäs sen paremmin olisikaan sopinut koiranulkoilutuskävelyille.

Norjalainen Kagge on kova kävelemään: ihan kotikulmilla paikasta toiseen, uusissa kaupungeissa niihin tutustuen ja vähän haastavammissakin olosuhteissa vaeltaen. Olen itsekin kova kävelemään (en tosin yhtä kova kuin Kagge), joten löysin kirjasta paljon sellaista, johon voin samaistua. Kagge pohtii kävelemistä monelta kantilta ja kirja oli mukavaa kuunneltavaa, vaikkei mikään maailmoja järisyttävä teos ollutkaan.

★★★★