Kim Thúy: Ru

★★★★

Palkittu ja lukijoiden rakastama omaelämäkerrallinen romaani Vietnamista, venepakolaisuudesta ja uudesta elämästä uudessa maassa.

 Maailmaa humoristisesti mutta vakavissaan katsova Thúy kertoo sodan värittämästä lapsuudesta Etelä-Vietnamissa, veneellä tehdystä pakomatkasta Siaminlahden yli, ajasta pakolaisleirillä Malesiassa, uudesta elämästä Kanadassa, äitiyden ilosta ja tuskasta sekä paluusta Vietnamiin aikuisiällä.

 Thúylla on silmää pienille, tärkeille yksityiskohdille. Vaaleanpunainen muovirannekoru johon on piilotettu perheen timantteja, pakolaisleirin toukista aaltoileva maa kuin matto sekä kanadalaisen luokkakaverin huuhteluaineelle tuoksuvat vaatteet mikä herättää koti-ikävän.

 Gummerus, 2019. 144 sivua. 
Alkuteos Ru, 2009. Suomentanut Marja Luoma. 

 Kim Thúy syntyi Saigonissa Vietnamissa vuonna 1968. Kymmenenvuotiaana hän pakeni Vietnamin kommunistihallintoa perheensä kanssa muiden venepakolaisten joukossa. Nykyään Thúy asuu Montrealissa Kanadassa.

Omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ru Thúy kertoo lapsuudestaan, pakolaisuudesta, uudesta elämästä Kanadassa ja paluusta Vietnamiin. Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä, vaan Thúy ikään kuin muistelee asioita sieltä täältä. Muistikuvat ovat lyhyitä, ja kirjan luvut lyhimmillään muutaman rivin mittaisia.

Lukijan on hankala sijoittaa asioita aikajanalle, mutta se ei haittaa. Pirstaleinen rakenne toimii yllättävän hyvin ja kokonaisuus hahmottuu. Kirjan lyhyestä mitasta huolimatta se antaa hyvän katsauksen Thúyn elämään ja on siten ansiokas elämäkerta.

Vanhempani muistuttavat usein veljiäni ja minua siitä, ettei heillä ole jättää meille perinnöksi rahaa, mutta minun mielestäni he ovat jo nyt siirtäneet meille muistinsa rikkaudet, joiden ansiosta ymmärrämme sinisateen kokkatertun kauneuden, sanojen herkät vivahteet, lumoutumiseen kätkeytyvän voiman. Eikä siinä kaikki: vanhempani ovat antaneet meille jalat, jotka kantavat unelmiimme asti, loputtomiin. 

 Kim Thúy kirjoittaa lukijaan vetoavasti ja taitavasti. Lukeminen on jo tekstin itsessään ansiosta miellyttävää. Teksti on samanaikaisesti toteavaa ja runollista.

Ru myös opettaa paljon uutta, ainakin minulle, joka en ole perehtynyt Vietnamin historiaan. Thúyn lapsuuskuvaukset myös kertovat vietnamilaisesta kulttuurista ja elämänmenosta 70-luvun Vietnamissa.

Lyhyt kirja on luettu nopeasti, mutta se jää mieleen ehjänä ja mielenkiintoisena teoksena.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria.

Se sopii myös kohtiin:
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (pakolaisuus)
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Lukijatar, jolle Ru oli "erittäin mielenkiintoinen ja tarpeellinen lukukokemus sekä sisällöllisesti että kaunokirjallisesti".
  • Kirjan pauloissa -blogin Paula, joka viehättyi kirjasta kovasti. 
  • Mari A.:n kirjablogin Mari, joka luki kirjan jo muutama vuosi sitten englanniksi, ja jolle kirja oli rankoista aiheista huolimatta lohduttavaa luettavaa. 

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

★★★★★

Äitiysaiheisessa teoksessaan Helmi Kekkonen kertoo oman täysin tavallisen ja kaikin tavoin ainutkertaisen tarinansa äidiksi tulemisesta. Kahdesta aivan erilaisesta raskaudesta, kolmannesta joka päättyy kipeään keskenmenoon, voimakkaasta synnytyspelosta ja sen voittamisesta, kahdesta aivan erilaisesta synnytyksestä ja kahdesta aivan erilaisesta, ihanasta tyttärestä. Siitä, miltä tuntuu olla nuori äiti nykypäivänä, ja siitä, miltä äitiys on luultavasti äideistä aina tuntunut.

Siltala, 2019. 249 sivua. 

Laitoin tämän kirjan varaukseen välittömästi, kun kuulin, että Helmi Kekkonen julkaisee uuden teoksen. En tiennyt, mistä on kyse - luulin, että tulossa on romaani. Halusin vain lukea lisää Kekkosta, jonka tyyliin olin ihastunut hänen Vieraat-romaania lukiessani. 

Olipa kerran äiti ei kuitenkaan ole romaani. Se löytyy kirjastosta tietokirjallisuuden puolelta ja on Helmi Kekkosen omaelämäkerrallinen teos äitiydestä. 

Hänellä on huumorintajua, nopeat jalat ja voimakas tahto. Hän tahtoo laulaa, tanssia, lepuuttaa mieltä ja kiivetä. Heittää jalkapallon ikkunaan, hypätä pää edellä sohvalta, muuttaa sulaneen suklaakeksin huulirasvaksi ja leikata käsikirjoituksestani irti hyvin salaisia liuskoja. Hän haluaa tehdä kaiken itse, paitsi silloin kun on aamu tai kiire. 

Kirjassa Kekkonen kertoo ensimmäisestä raskaudestaan, ensimmäisen tyttärensä syntymästä, elämästä tuoreena äitinä, keskenmenosta, uudesta raskaudesta, toisesta vauva-ajasta ja elämästä kahden lapsen kanssa. 

Kekkonen kirjoittaa riipivän avoimesti ja rehellisesti eikä unohda vaikeita tai negatiivisia asioita. Hän kirjoittaa loputtomasta väsymyksestä - siitä, kun ei jaksa enää yhtään mitään ja sanoo pahasti, niin puolisolle kuin lapsilleenkin. Kekkonen kirjoittaa peloista: synnytyspelosta ja siitä, miten hän pelkää että jääkö hänelle enää aikaa kirjoittaa. 

On huono omatunto siitä etten jaksa, etten pysty, etten osaa. Miljoonannen kerran toivon olevani reippaampi, sisukkaampi, vahvempi. 
Mutta tulee uusi päivä. Aina tulee uusi päivä. 

Olipa kerran äiti ei ole kuitenkaan pelkkää murhetta ja ahdistusta, ei tietenkään, koska ei äitiyskään sitä ole. Kekkonen kirjoittaa myös niistä pakahduttavan onnellisista hetkistä ja äitiyden ihanista puolista.

Hän kirjoittaa äitiydestä juuri sellaisena kuin hän itse sen on kokenut, yhden äidin tarinan. Ei enempää eikä vähempää, mutta se on hyvä juuri niin. Helmi Kekkonen osaa sanoittaa tunteensa hienosti, myös ne salaiset tunteet, sellaiset, joita ei yleensä kerrota kenellekään, tai ainakaan ihan koko maailmalle. Lukija pääsee todella lähelle, ja välillä tuntuu siltä kuin lukisi päiväkirjaa.

Voin sanoa suoraan, että en ehkä olisi varannut tätä kirjaa, jos olisin tiennyt sen olevan tosikertomus äitiydestä. En ole äiti ja uskon, että äidit löytävät teoksesta paljon sellaisia puolia, joita minä en osaa edes ajatella.

Ja silti, huolimatta siitä että en ehkä ole kirjan aiheesta aivan kamalan kiinnostunut, minä pidän teoksesta ihan suunnattoman paljon. Kekkonen kirjoittaa niin kauniisti, niin tunteella, että luen kirjan alle vuorokaudessa. En ole pitkään aikaan ottanut kirjasta lukemisen aikana ylös niin paljon sitaatteja kuin tästä kirjasta. Samanaikaisesti tuntuu, että mikään sitaatti ei pysty kuvaamaan kirjaa tarpeeksi hyvin, ei sitä tekstin saumatonta soljumista eteenpäin, niitä moneen suuntaan poukkoilevia ajatuksia ja kuitenkin niin ehjää tekstiä. 

Kun ihminen osaa kirjoittaa, hän voi kirjoittaa mistä vaan, ja lukukokemus on silti vaikuttava. 

      minä en koskaan haaveillut äitiydestä mutta se läpäisee minut joka päivä, nämä kaksi ihmistä ovat minun olemassaoloni ytimessä
      tällä tavoin minä katson heitä, vain hetken, vain sivusilmällä, ja sydämeni on pakahtua kaikesta tästä, menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta, miten paljon iloa, miten paljon rakkautta, kaikesta huolimatta ja juuri sen takia, 
      en kadu, en koskaan, en tätä. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Se sopii myös kohtiin: 
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.
35. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka mielestä kirja oli maagisen kaunis ja jolle kirja oli ennen kaikkea samaistumista ihmisyyteen. 
  • Aina joku kesken -blogin Tani, joka toivoo että kirja olisi kirjoitettu 10 vuotta sitten. 

Voinko syödä aikuisena lusikalla mitä vaan, tyttö kysyy. 
En osaa vastata. 
Niin kuin mitä, kysyn. 
Maailman. 

Veera Salmi: Perhoset veljeni ympärillä

★★★★★

Levottoman sisarussarjan kuopuksen, viulua soittavan Johanneksen, puhumattomuus on Joonakselle ja Joonialle yhtä itsestään selvää kuin se, etteivät kissat ja koirat puhu. Sitten Johannes katoaa kilpailumatkalla Islannissa, ja maailma järkähtää sijoiltaan. Ensin koirat ryhtyvät puhumaan, ja kun sitten Roomassakin jo järisee, on sisarusten aika ryhdistäytyä ja ruveta etsimään jotakin, mitä voisi kutsua vaikka suunnitelma B:ksi.

Totuus Johanneksesta hahmottuu vähitellen, ja lopussa kukaan ei ole enää entisensä.

Otava, 2019. 256 sivua. 

Kun aloin lukea tätä kirjaa, inhosin sitä. Kun lopetin sen, rakastin sitä.

Perhoset veljeni ympärillä on erikoinen kirja. Se kertoo persoonallisesta perheestä ja sisarusparvesta: Johanneksesta, Jooniasta ja Joonaksesta. Johannes on mykkä, huikea viulistilupaus, Joonia puolestaan herkkä perhostutkija, joka peittää herkkyytensä väkivallan alle. Joonas on kirjan pääkertoja: elokuva-alalle haluava Tim Burton -fani, jonka lempielokuva on Saksikäsi Edward. Oman ja tärkeän osansa kirjasta saa myös perheen Alzheimerin tautia sairastava mummo.

***

Miksi sitten aluksi inhosin kirjaa? Näin jälkikäteen mietittynä en ole enää ollenkaan varma. Ehkä en oikein pitänyt Joonaksesta ja hänen kertojanäänestään. Joonas vaikutti ärsyttävältä tyypiltä, joka puhui koko ajan Tim Burtonista ja Saksikäsi Edwardista, jonka jutut olivat typeriä, huumori kummallista ja joka viljeli puheisiinsa kirosanoja. 

Olin ehkä odottanut jotain toisenlaista. Kirjan kaunis nimi Perhoset veljeni ympärillä sai minut odottamaan kielellä leikittelyä ja utuisen kaunista tekstiä, joten karusti puhuva Joonas oli pienoinen järkytys. Oma vikani, mitäs annoin nimen hämätä. 

Jossain vaiheessa kuitenkin tapahtui jotain. Olin myyty. Ärsyttävästä Joonaksesta alkoi paljastua puolia, joihin tykästyin - ja toki hän myös kasvoi romaanin aikana. Muutkin henkilöt muuttuivat kiinnostaviksi, tarina imaisi mukaansa, ja tekstikin alkoi tuntua oivaltavalta ja ajoittain myös todella, todella kauniilta. 

Maalaan taivaalle kolme repaleista pilveä, vähän kuin jokin olisi säikäyttänyt ne, maalaan kolme perhosta, ne ovat luumittareita. Mietin kumpia me itse olemme, me sisarukset: taivaan korkeuksissa lentäviä repaleisia pilviä, niitä jotka yhdistyvät sateiksi, vai maailman viimeisiä perhosia, jotka etsivät epätoivoisesti sellaista paikkaa, jossa voisivat vielä elää ja hengittää haurailla perhosen keuhkoillaan. 

Veera Salmi kirjoittaa omaperäisellä, samaan aikaan sekä hauskalla että surumielisellä tyylillä, joka vetoaa minuun sellaisella tavalla, etten osaa sitä oikein kuvailla. 

Miksi lopulta rakastin tätä kirjaa? En tiedä. Se oli kummallinen, kaikkine Burton-viittauksineen ja puhuvine koirineen ja appelsiini-lampunvarjostimineen. Tarina onnistuu yllättämään, ja tarjoaa minulle lukukokemuksen, joka jää mieleen. 

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja sisältää myös dystopian piirteitä, mutta ne ovat varsin lieviä lisämausteita, eivät juonen kannalta oleellisia. Toisaalta ne entisestään vahvistavat kirjan vinksahtanutta tunnelmaa. 

Ja yhtäkkiä aurinko paistoi kesäisesti rappukäytävässä, linnut lauloivat ja puro solisi, ei helvetti se voinut niin olla, mutta jotakin sellaista samanlaista siinä oli kuin keväässä, sellaista uutta ja raikasta onnea. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin. 

Se sopii myös kohtiin: 
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Anun ihmeelliset matkat -blogin Anu, jonka mielestä kirja on "herkkää taideproosaa, joka vaatii lukijaltaan kykyä heittäytyä".
  • Tuijata, joka kakistelee joitain käänteitä, mutta kokonaisuutena tykkää. 

Erin Kelly: Älä jää pimeään

★★★

Kit ja Laura matkustavat Cornwalliin nähdäkseen täydellisen auringonpimennyksen. He ovat nuoria ja rakastuneita ja varmoja, että tästä on tulossa yksi monista heidän yhdessä kokemistaan auringonpimennyksistä.

 Varjon väistymistä seuraavassa hiljaisuudessa Laura joutuu väkivaltaisen kohtauksen silminnäkijäksi. Hänen keskeyttämänsä mies kieltää kaiken, nainen näyttää kiitolliselta. On vain Lauran sana miehen sanaa vastaan. Kuukausien päästä nainen ilmestyy Lauran ja Kitin ovelle kuin kulkukissa. Kun tämän kiitollisuus muuttuu kuukausien päästä joksikin häiriintyneemmäksi, Laura alkaa pohtia, luottiko hän väärään ihmiseen.

 Viidentoista vuoden päästä Laura ja Kit elävät pelon vallassa. Vaikka Laura tietää, että teki oikein puhuessaan poliisille, hän tietää myös, ettei kuva ole koskaan täydellinen vaan jotain jää aina pimentoon…

 Gummerus, 2019. 486 sivua. 
Alkuteos He Said / She Said, 2017. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

 Odotin kovasti pääseväni lukemaan tämän Erin Kellyn ensimmäisen suomennetun romaanin Älä jää pimeään, koska olin kuullut siitä valtavasti kehuja. Kirjaa oli kuvattu todella jännittäväksi ja koukuttavaksi - sellaiseksi kirjaksi, jota ei malta laskea hetkeksikään käsistään, koska koko ajan tulee jokin uusi käänne.

Älä jää pimeään myös näytti kiinnostavalta. Kansi oli kutsuvan näköinen, ja tarinan kiertyminen auringonpimennyksen ympärille vaikutti tuoreelta ja houkuttavalta ajatukselta.

Kirja kertoo Laurasta ja Kitistä, nuoresta englantilaispariskunnasta, joka lähtee auringonpimennysfestareille Cornwalliin. Siellä Laura joutuu todistamaan raiskausta, tai niin hän ainakin uskoo. Lauran ja Kitin tiet vievät todistajaksi oikeuteen, jossa heräävät epäilykset: mitä Cornwallissa auringonpimennyksen jälkeen oikeasti tapahtuikaan?

Toisessa tasossa eletään aikaa 15 vuotta myöhemmin. Laura ja Kit pelkäävät, Laura kärsii mielenterveysongelmista ja kaikki on pois raiteiltaan.

En voi antaa Kitin nähdä minua hermostuneena. Se pilaisi välittömästi hänen matkansa, ja sen jälkeen hän ehdottaisi minulle lisää psykoterapiaa, josta uskon saaneeni irti jo kaiken mahdollisen. Siitä ei voi hyötyä määräänsä enempää, jos säilyttää samanlaista salaisuutta kuin minä. Psykoterapeutit vakuuttavat aina, että heillä on salassapitovelvollisuus, aivan kuin heidän Ikean sohvansa olisi rippituolin veroinen. Mutta minä salailen rikosta, enkä voi uskoa salaisuuttani kenellekään. 

 Kaikista kehuista huolimatta - tai ehkä osin niiden vuoksi - Älä jää pimeään oli minulle todella vaikea kirja. Tarinan alku oli löysä ja verkkainen, eikä se oikein ottanut imuunsa. Kyseessä on psykologinen trilleri, mutta minä en löytänyt kirjan alkupuoliskosta trilleriä. Hitaahko tarina uuvutti, ja lopullisesti meinasin väsähtää pitkän oikeussalikuvauksen kohdalla.

Kun olin lukenut 300 sivua, jotain vihdoin tapahtui. Silloin sain romaanista otteen ja ahmin loppuosan nopeasti.

Teoksen loppu oli todella hyvä: sieltä paljastui vihdoin psykologinen trilleri, joka oli punottu ovelasti ja jossa ei arvannut, mitä tulee tapahtumaan. Valitettavasti pelkkä hyvä loppu ei pelasta lukukokemusta, jos on yli puolivälin joutunut jatkuvasti miettimään, pitäisikö kirja suosiolla lopettaa kesken.

Pisteet Erin Kellylle kuitenkin siitä, että hän käsittelee kirjassaan tärkeitä teemoja, muun muassa sitä, miten tylysti raiskausoikeudenkäynneissä uhreja toisinaan kohdellaan.

Nyt pimeyden keskellä pettymyksen tilalle tulee auringonpimennyksen aiheuttama tuttu jännitys. Mutta tällä kertaa se on toisenlaista. Yhtäkkiä, odottamatta, pelot puskevat alas taivaassa olevasta reiästä, ja minut saa valtaansa lapsille tyypillinen pimeän pelko. Minun hirviöni on kuitenkin se, mitä Beth edustaa: häneen tiivistyy kaikki se, mitä voin menettää. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

Se sopii myös kohtiin:
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (mielenterveysongelmat, raiskaukset)
17. Kirjassa on kaksoset
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan  yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka ei olisi millään malttanut lopettaa lukemista kesken. 
  • Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja, joka myös piti ja antaa erityispisteitä kekseliäästä kielestä. 
  • Kirjaluotsi-blogi, jonka mielestä "tarina paloi trilleriksi melko hiljaisella liekillä, mutta happea riitti loppuun asti".

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

★★★★

Seitsemäntoistavuotias Elio on tottunut siihen, että joka kesä hänen perheensä tarjoaa italialaisesta merenrantahuvilastaan vuokrahuoneen amerikkalaiselle jatko-opiskelijalle. Kesällä 1987 taloon saapuu rento ja hurmaava Oliver, ja ujon Elion maailma järkkyy. 

 Tammi, 2019. 317 sivua. 
Alkuteos Call me by your name, 2007. Suomentanut Antero Tiittula. 

 Tämän kirjan nimi on osunut silmiini usein. Olen törmännyt sekä alkuteokseen että elokuvaan, mutta kummankaan kanssa en ole tehnyt lähempää tuttavuutta.

Ennen kuin nyt, kun teos julkaistiin suomeksi.

Vielä siinäkään vaiheessa, kun sain kirjan käsiini, minulla ei ollut siitä oikeastaan mitään tietoa. Tiesin, että kyse on rakkaustarinasta, en sen enempää.

***

Kutsu minua nimelläsi sijoittuu pääosin kesäiseen Italiaan, vuoteen 1987. Upeassa merenrantahuvilassa elää 17-vuotias Elio perheineen, ja joka kesä taloon saapuu ulkomainen jatko-opiskelija. Tuona helteisenä kesänä jatko-opiskelija on yhdysvaltalainen Oliver, johon Elio tietenkin rakastuu.

Kuvio on aika itsestään selvä, mutta kirjan vahvuudet löytyvät ihan jostain muualta kuin sen juonesta.

Parasta on ehdottomasti tarinan tunnelma. Lukija pystyy aistimaan Italian kesän: kaiken sen auringon ja lämmön ja leppeän tuulen. Aciman kuvaa hienosti teinipojan ihastumisen raastavuutta. Miten suurta ja pakahduttavaa kaikki on, ja välillä myös aika päätöntä. Onnen hetkiä, epätietoisuutta, pettymyksiä - tunneskaala menee laidasta laitaan.

Kirja on ajoittain hyvin seksuaalinen ja kohtaukset ovat paikoin todella suoria. Oman sävynsä tarinaan tuo se, että Oliver on Eliota useita vuosia vanhempi.

Älä koskaan anna tämän kesän loppua, älä anna hänen ikinä lähteä, anna musiikin soida jatkuvalla toistolla ikuisesti. En pyydä paljoa ja vannon etten enää koskaan pyydä muuta. 

 Olen kuullut joidenkin kritisoineen kirjaa epärealistisuudesta, ja itsekin mietin välillä, voisivatko henkilöt todellisuudessa käyttäytyä näin. Seuraavassa hetkessä kuitenkin ajattelen, että mistäpä minä tiedän, mitä teinipoikien päässä 80-luvun lopun Italiassa liikkui.

Kokonaisuutena Kutsu minua nimelläsi jättää positiiviset fiilikset: se on ehdottomasti hyvä rakkausromaani ja tunnelmaltaan vahva. Aivan kirjan takakannen ylistykseen en kuitenkaan lähde: siinä kuvataan kirjaa klassikoksi ja yhdeksi aikamme suurimmista rakkaustarinoista, ja siitä tasosta Kutsu minua nimelläsi jää mielestäni vielä uupumaan.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
6. Rakkausromaani
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (miesten välinen suhde oli tabu ainakin 80-luvulla)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, joka piti kirjasta, mutta jokin jäi kuitenkin hiertämään.
  • Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja kuvaa hellyttävästi nuoren pojan kiihkeää rakastumista.

You-Jeong Jeong: Piruparka

★★★

25-vuotias Yu-jin on elänyt äitinsä kovassa komennossa suojattua elämää, jota outo sairaus varjostaa. Hän löytää äitinsä murhattuna, kätkee todisteet ja alkaa itse etsiä murhaajaa. Samaan aikaan öisillä kaduilla kulkee naisten vaanija pahat mielessään. Yu-jinille paljastuu kaamea totuus valheista ja petoksista, joiden palkka on kuolema. Mitä tapahtuikaan kauan sitten, kun hänen isänsä ja veljensä menettivät henkensä?

Like, 2019. 320 sivua.
Alkuteos Jong-ui Giwon, 2016. 
Englanninkielisestä käännöksestä The Good Son suomentanut Kirsi Luoma.

Korealaisen You-Jeong Jeongin Piruparka pääsi kevään odotetuimpien kirjojen listalleni, koska yritän lukea kirjoja hieman muualtakin kuin perinteiseltä Suomi-Ruotsi-Englanti-Yhdysvallat -akselilta. Olen aikaisemmin lukenut yhden korealaisen teoksen, Han Kangin Vegetaristin, joka oli hyvä ja kiinnostava, mutta myös karu ja surullinen. Ennen kaikkea kirja oli hyvin erikoinen, ja niin oli myös Piruparka. Itse asiassa, kun näin jälkikäteen ajattelen, on teoksissa hyvin paljon samaa, vaikka tyyli onkin ihan erilainen.

You-Jeong Jeongin Piruparka alkaa kammottavasta asetelmasta. 25-vuotias Yu-jin herää yltä päältä veressä ja löytää äitinsä raa'asti murhattuna kotoaan. You-jin alkaa selvittää, mitä onkaan tapahtunut, ja lyhyessä ajassa käydään läpi hyvin paljon tapahtumia aina lapsuudesta nykyhetkeen asti ja koetaan hämmentäviä, pelottavia ja brutaaleja tilanteita.

Hän katsoi alas minuun. Hänen kasvonsa olivat veressä. Hänen pupillinsa olivat suuret ja mustat. Aivan kuin niissä olisi näkynyt liekkejä.

Piruparka on trilleri, psykologinen trilleri, eikä mikään kevyt sellainen. Se on raaka, ja tunnelmaltaan synkkäsävyinen, sairas ja ahdistava. Kirjassa on melko vähän mitään hyvää.

Murhien ja kamalien tapahtumien lisäksi myös kirjan ihmissuhteet ovat enemmän tai vähemmän pielessä. Tarinassa käytetään valtaa monella tavalla - ihan niin kuin Vegetaristissakin.

Nostin katseeni. Sanat pyörivät silmissäni. Tuntui kuin äiti olisi hutkinut minua lapiolla takaraivoon. Ymmärsinkö, mitä olin juuri lukenut? Luin kohdan muutamaan kertaan uudestaan siltä varalta, että olin käsittänyt väärin. Mutten ollut. Elämäni tukkona ollutta estettä ei ollut koskaan ollut olemassakaan. Äiti ja täti olivat ryöstäneet minulta yksissä tuumin elämäni.

You-Jeong Jeong on kirjoittanut kirjan, joka ei ole tyypillinen trilleri. Se on kieltämättä persoonallinen, enkä ole lukenut vastaavaa. Siitä huolimatta kirja ei oikein onnistu yllättämään.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Se sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Maaliskuun luetut

kuukausikoosteet

Alkuvuosi on ollut hyvä, mutta maaliskuussa alkoi tulla pientä lukujumia. Siitä huolimatta luin viisi kirjaa ja kuuntelin yhden äänikirjan.

Kovin paljon näistä kirjoista ei ole mieleen jäänyt: yksi oli ylitse muiden ja toinen pyörii mielessä sen aiheuttamien ristiriitaisten tunteiden vuoksi.

Helmet-lukuhaaste on tasan puolivälissä, maahaasteeseen ei tullut tässä kuussa yhtään rastia.


Nämä luin maaliskuussa:

Karo Hämäläinen: Miksi juoksen (äänikirja)

Karo Hämäläisen juoksuromaanin kuuntelun aloitin jo tammikuussa, jätin kirjan kesken ja kuuntelin välissä jotain muuta. Kirjailija-ultrajuoksija Hämäläisen omaelämäkerrallinen teos oli kiinnostavaa kuunnteltavaa ja toimi hyvin lenkkikuunneltavana. 

★★★



Emma Puikkonen: Lupaus

Tämän kevään uutuuskirja Lupaus oli ehdottomasti maaliskuun helmi ja se on myös paras kaikista alkuvuonna lukemistani. Ilmastonmuutosta ja ilmastoahdistusta käsittelevä romaani on täydellisesti ajassa kiinni ja herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Kirja on rakennettu taidokkaasti ja kirjoitettu kauniisti. Tykkäsin todella!

★★★★★



Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito

Nelli Hietalan lyhyehkö romaani tarttui joskus kirjastosta mukaan kiinnostavan aiheensa vuoksi. Se kertoo nuoresta naisesta, jonka puhevika hallitsee tämän elämää. Kirja käsitteli kauniisti ja taidokkaasti kielen merkitystä ja puhevian vaikutuksia, mutta oli muuten melko köykäinen teos. 

★★★



Kicki Sehlstedt: Älä silmä pieni

Kevään uutuustrilleri kertoo teinityttöjä netissä houkuttelevista miehistä, groomingista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Aihe on ajankohtainen ja vakava, eikä tämäkään kirja ollut kevyttä luettavaa. Kirja on genressään ihan kelvollinen, mutta itse en saanut kirjasta irti niin paljon kuin olisin toivonut. 

★★★



Carolina Setterwall: Toivotaan parasta

Ruotsalaisen Carolina Setterwallin omaelämäkerrallinen esikoisteos kertoo siitä, kun hänen miehensä yllättäen kuolee. Kirja on riipaisevan rehellinen ja avoin kuvaus surusta ja surusta selviytymisestä. Samalla kirja on rakkaustarina, ja tarina vanhemmuudesta. 

★★★★



Minna Rytisalo: Rouva C. 

Rouva C. oli yksi viime syksyn puhutuimmista ja kehutuimmista kirjoista, mutta se herätti minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Kirja oli kaunis ja kiinnostava kuvaus avioliitosta ja naisen asemasta 1800-luvulla, ja pidin siitä tarinana. Minun on kuitenkin hankala suhtautua siihen, että kirja on fiktiivinen tarina todellisesta henkilöstä. 

★★★★

Minna Rytisalo: Rouva C.

★★★★

Harjun juurella järvikaupungissa on harmaa talo, jossa on kahdeksan kamaria, kuusi lasta sekä lehtori ja hänen rouvansa. Rouvan sisällä myrsky katkoo oksia eikä hiljene. Keittiössä kakut palavat tai jäävät raaoiksi, eikä rouvalle vieläkään riitä se, mikä riittää muille. Hänessä on voima, joka etsii pääsyä ulos, kasvaa ja riepottelee, kyseenalaistaa luonnonlait ja saa välillä vaipumaan melankoliaan.

 Rouva C. kuvaa erään avioliiton tarinan ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär päätyy naimisiin opettajansa kanssa ja huomaa olevansa aina raskaana. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa halu tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän.

 Gummerus, 2018. 367 sivua. 

 Minna Rytisalon Rouva C. oli ehdottomasti yksi viime syksyn puhutuimmista kirjoista. Se on saanut valtavasti huomiota osakseen, ja iso osa tästä huomiosta on ollut ylistävää. Rouva C. on voittanut muun muassa Suuren journalistipalkinnon Vuoden kirja -kategorian.

Rouva C. on biofiktiota eli kyseessä on elämäkerrallinen romaani. Se kertoo siis todellisesta henkilöstä, Minna Canthista, mutta on suurilta osin fiktiivinen. Romaani käsittelee Canthin nuoruusvuosia ja avioliittoa, asiaaa josta jostain syystä tiedetään hyvin vähän.

***

Tähän alkuun täytyy tunnustaa, että en ennen Rouva C.:n lukemista tiennyt kovinkaan paljon Minna Canthista. Toki tiedän, että hän on ollut aikanaan merkittävä nainen: kirjailija sanomalehtinainen ja tasa-arvon puolestapuhuja. En kuitenkaan ollut koskaan tarkemmin perehtynyt Canthin elämään, enkä myöskään lukenut hänen tuotantoaan.

Se tarjosi mielenkiintoisen lähtökohdan Rytisalon romaanin lukemiselle, mutta toisaalta oli vähän pelottavaakin. Jälkikäteen tunnelmat ovat ristiriitaiset, eikä suhtautumiseni kirjaan ole täysin ongelmatonta.

Minna katsoi ulos ja ajatteli omia tyttäriään, neljää tervettä ja älykästä lasta, joissa ei ollut maailman mielestä muuta vikaa kuin sukupuoli. 

 Kirjana Rouva C. on hieno ja mielenkiintoinen. Rytisalo kirjoittaa kauniisti, ja kirja on jouhevasti etenevä ja helppolukuinen. Etukäteen pohdin, olisiko kirja vaikea ymmärtää, jos Minna Canth henkilönä ei olisi ennakolta tuttu. Näin ei kuitenkaan ollut, ja ilahduin siitä, miten mainiosti viihdyin kirjan parissa.

Rouva C. on kiinnostava kuvaus siitä, millaista elämä tuohon aikaan on ollut.  Miten avioliittoon on suhtauduttu ja millainen naisen asema yhteiskunnassa on ollut. Rouva C. on tietysti myös rakkaustarina, ja tällaisena rakkaustarinana ja avioliittoromaanina se on toimiva.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin. 

Kirja saa minut kiinnostumaan Minna Canthista ja päädyn googlailemaan hänestä lisätietoja, kun olen saanut kirjan loppuun. Päätän myös, että minun täytyy lukea Canthin tuotantoa.

Se on ihan mielettömän hienoa ja kertoo siitä, että Rytisalon teos on ainakin jossain määrin onnistunut. Jos kirja kannustaa tutustumaan Minna Canthin tuotantoon, on se ehdottomasti täyttänyt jonkin tarkoituksen.

-- elämä on niin voimakas, se ottaa kiinni, tarttuu tiukasti eikä päästä irti, roikkuu mukana vaikka sitä koettaa olla ajattelematta, se vaatii tilansa ja on kohta äänekäs ja iso pienuudestaan huolimatta. Ja toisaalta sitten elämä päästää irti, häviää olemattomiin yhden ainoan henkäyksen mukana, sydän lyö viimeisen kerran, keuhkot tyhjenevät ja siinä kaikki, silmät sammuvat ja sitten on ihan hiljaista, tällaista on, luonnonlakeja, ikuisuuden ympyröitä, kauheita, julmia asioita ja armoton Jumala.

Ylistyksen jälkeen päästään siihen, mikä kirjassa mielestäni on ongelmana. Se, että se on fiktiivinen teos todellisesta, tärkeästä henkilöstä.

Varsinkin minun, jolla oli hyvin vähän pohjatietoja Minna Canthista, on hyvin vaikea suhtautua tähän kirjaan. Minua hämmentää, kun en tiedä mikä osa kirjasta on totta ja mikä Rytisalon mielikuvituksen tuotetta.

Vaikka yritän lukemisen aikana pitää mielessäni, että kaikki lukemani ei ole todellista, huomaan silti suhtautuvani asioihin tosina. Pelkään, että varsinkin sitten, kun lukemisesta on jo kulunut aikaa, muistan asioita tosina. Mieli toimii helposti niin. On harmittavaa, jos vuosien päästä kuvittelen Minna Canthin todellisuudessakin eläneen niin kuin Rytisalo kirjassaan esittää.

Tämä on biofiktion haaste ja huono puoli, ja koskee kaikkea tämän lajin kirjallisuutta, ei pelkästään Rouva C.:tä. Ehkä vika on minussa, ehkä en vain ole tottunut tällaiseen kirjallisuuteen, mutta pelkään, että en varmaan ole ainut.

Vaikka Rouva C. jättää kokonaisuutena hyvän mielen, ja saa tähtiasteikollani hyvän neljän tähden arvion, olisin ehkä kaikesta huolimatta lukenut tämän tarinan mieluiten jostain täysin fiktiivisestä henkilöstä. Silloin se teos ei olisi saanut samanlaista huomiota osakseen. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
6. Rakkausromaani
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: