Lyhyesti: 3 x sarjakuva

Instagramin puolella julkaisin alkuvuodesta arviot kolmesta mielenkiintoisesta sarjakuvasta. Jaan ne nyt myös täällä.


Paco Roca: Ryppyjä / WSOY, 2010

Mikä havainnollinen, surullinen ja koskettava sarjakuva Alzheimerista, vanhuudesta ja vanhainkodin asukkaista. Rocan tarinan päähenkilö on Emilio, entinen pankinjohtaja, joka joutuu asumaan vanhainkotiin. Alzheimerin tauti on vasta aluillaan, eikä suuria ongelmia ole, mutta niitä alkaa tulla.

Roca kuvaa taitavasti sitä, miten elämä muuttuu, niin Emilion kohdalla kuin muidenkin vanhainkodissa asuvien, kunkin omalla tavallaan.

Rocan piirrostyyli on melko pelkistetty, mutta kuvat ovat juuri sopivan yksityiskohtaisia ja eläviä. Mikä parasta, tässä kirjassa kuvat oikeasti kertovat ja vievät tarinaa eteenpäin - teksti on ainoastaan dialogia.

★★★★★
 

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet / WSOY, 2011

Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani käsittelee tärkeää ja mielenkiintoista aihetta: sitä, miten marokkolaiset lähtevät etsimään parempaa elämää Euroopasta.

Teos on piirretty todella hienolla ja omaperäisellä tyylillä, monet kuvista ovat hyvin vaikuttavia. Sekä kuvat että tarina on synkkää, ja kuvien osalta näin vahva synkkyys ei minuun oikein vetoa. Se toki tukee tarinaa, mutta menee omaan makuuni jo liiallisuuksiin. 

Vaikka tarina on tärkeä, jokin tässä ei minua ihan tavoita. Kirjassa on paljon hyvää, mutta hieman etäiseksi se jää. 

★★★



Guy Delisle: Pjongjang / WSOY, 2009

Sarjakuvaromaani Pjongjang kertoo siitä, kun sen tekijä Guy Delisle menee työkomennukselle Pohjois-Koreaan. Kirja on todella kiinnostava katsaus Pohjois-Koreaan ja erityisesti siihen, miten siellä ulkomaalaisia kohdellaan ja millainen kuva maasta heille halutaan antaa.

Delislen piirrostyyli on hyvin pelkistettyä, mutta tykkään siitä. Näin sarjakuvanoviisina hämmästelin paikoin suurta tekstin määrää: jopa kokonaisia ruutuja oli täynnä tekstiä. Se toki oli hyvin asiapitoista ja mielenkiintoista ja ehkä tämän aiheen tarinaa olisi ollut hankala viedä eteenpäin ilman sitä.

Kiintoisa tuttavuus, täytyy ehdottomasti tutustua myös Delislen muihin sarjakuvaromaaneihin!

★★★★

Clare Mackintosh: Panttivanki

 


Gummerus, 2021. 419 sivua.
Alkuteos Hostage, 2021. Suomentanut Marja Luoma.

Clare Mackintosh on kirjoittanut useampiakin hyviä psykologisia trillereitä, olen lukenut ne kaikki. Tämä tuorein eroaa aiemmista hieman: se ottaa askeleita vauhdikkaamman ja toiminnallisemman trillerin suuntaan, vaikka kirjassa painottuvatkin jälleen myös perhesuhteet. 

Panttivanki on suljetun paikan trilleri ja sijoittuu lentokoneeseen. Lentoemäntä Mina joutuu karmeaan tilanteeseen: hänen pitää valita, pelastaako hän tyttärensä vai koneellisen ihmisiä matkalla Lontoosta Sydneyyn.

Jäätävä ja kutkuttava asetelma, joka toimii, tietysti. Kun tapahtumiin kytkeytyy vielä ilmastoaktivismia, on vetävä juoni valmis.

Minan lisäksi tarinaa kerrotaan hänen kotiin jääneen aviomiehensä ja myös lentokoneen matkustajien näkökulmasta. 

Clare Mackintosh taitaa psykologisen jännityksen, se oli jo entuudestaan selvää. Hän rakentaa henkilöitä ja tapahtumia vähitellen ja siihen liittyy myös tuoreen teoksen heikkous. Tarina nimittäin käynnistyy hitaasti. Mina joutuu kirjan etukannessakin mainostetun valinnan eteen vasta sivulla 160, mikä on ehkä vähän kummallista. Sen jälkeen tapahtumat sitten alkavatkin edetä melkoista vauhtia, mutta hidas alku verottaa kirjan pisteitä.

Mackintosh käsittelee tuttuun tapaan vahvasti perhesuhteita ja muun muassa sitä, mitä äiti on valmis tekemään lapsensa vuoksi. Perinteisiä teemoja, mutta toki ne tällaisessa juonikuviossa ovat usein toimivia. Lisäksi Mackintosh on hyvä juuri tässä aihepiirissä.

Perhesuhteiden lisäksi mukaan on saatu ujutettua myös esimerkiksi pelivelkoja, joten teemoja on monia - ehkä jopa vähän liikaa, sillä ajoittain tarina tuntuu poukkoilevan vähän turhan moneen suuntaan.

Tyylilleen uskollisesti Mackintosh pyrkii jälleen myös vedättämään lukijaa. Ehkä tunnen kirjailijan keinot jo liian hyvin ja osaan asiaa odottaa, koska nyt en ylläty. Ei haittaa, tämä sopii minulle näin, ja itse asiassa kirjailijan esikoisen kohdalla jopa vähän petyin rajuun harhaanjohtamiseen.

Hitaasta alusta huolimatta Panttivanki on oikein kelpo trilleri, joka koukuttaa ja viihdyttää - ja saa myös pohtimaan lentämistä sekä turvallisuuden että ilmastokysymysten näkökulmasta. Panttivanki olisi helppo nähdä myös valkokankaalla, mahtaakohan olla leffaversiota odotettavissa?

Jojo Moyes: Yömusiikkia


Gummerus, 2021. 421 sivua. 
Alkuteos Night Music, 2008. Suomentanut Heli Naski.

Olen lukenut kaikki Jojo Moyesin kirjat ja käytännössä pitänyt jokaisesta, monista oikeinkin paljon. Oli siksi itsestään selvää, että lukisin myös viimeisimmän suomeksi ilmestyneen teoksen. Yömusiikkia on käännetty vasta nyt, mutta se on Moyesin varhaista tuotantoa: alkuteos on vuodelta 2008, ja se on julkaistu samana vuonna kuin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, josta pidin kovasti.

Kiinnostustani tätä tuoreinta kirjaa kohtaa laski, että huomasin monen pettyneen siihen. Kirjaan pettyneet kuvailivat, ettei Yömusiikki ole parasta Moyesia. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Yömusiikki on ihan viihdyttävää luettavaa, eikä sen lukeminen harmita, mutta en toisaalta olisi menettänyt hirveän paljon, vaikka olisin jättänyt sen lukematta. 

Yömusiikkia
kertoo Isabelista, joka asuu Lontoossa ja on sinfoniaorkesterin ensiviulisti. Hän on tottunut hulppeaan elämäntyyliin ranskalaisen miehensä Laurentin kanssa. Kun Laurent kuolee, Isabel huomaa olevansa korviaan myöten veloissa. On pakko myydä talo ja muuttaa lasten kanssa maaseudulle perinnöksi saatuun röttelöön.

Upeassa paikassa järven rannalla sijaitseva talo on pahasti ränsistynyt. Miten selviää Isabel, joka on tottunut elämään ylellisesti miehensä rahoilla, eikä osaa laittaa ruokaa tai tehdä tulta takkaan? Samaan aikaan naapurit havittelevat taloa itselleen.

Juoni on kliseinen ja alku ärsyttää: on sovinistisikaa ja pettävää miestä, ja avuton nainen, joka muuttaa sinisilmäisesti homeiseen taloon. Onneksi pahin ärsytys laantuu, ja osa muista hahmoista onnistuu koukuttamaan minut kirjaan. Erityisesti pidän Isabelin pojasta Thierrystä, joka on kokenut trauman eikä puhu.

Moyesin tarina käsittelee tietysti rakkautta, mutta myös pettämistä, selviytymistä, irti päästämistä ja itsensä hyväksymistä. Teemoina kovin tavallisia, eikä käsittelytapakaan ole kovin yllättävä. Tarina kuitenkin toimii, joskin on melko epäuskottava, mutta ainakin miljöö on mielenkiintoinen.

Yömusiikkia sopii kepeäksi välipalakirjaksi tai vaikka kesälomalukemiseksi, mutta kovin ihmeitä siltä ei kannata odottaa. 

 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Alex Michaelides: Hiljainen potilas


Gummerus, 2019. 454 sivua.
Alkuteos The Silent Patient, 2019. Suomentanut Antti Autio.

Hiljainen potilas tarttui mukaani kirjastosta puoliksi sattumalta. Kirjan kansi osui silmiini, ja muistelin, että olin kuullut teoksesta joskus jotain hyvää. En kuitenkaan tiennyt kirjasta mitään, en myöskään kirjailijasta.

Alex Michaelides on Kyproksella syntynyt ja nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, ja Hiljainen potilas on hänen esikoisteoksensa. Kirja on rikkonut maailmanennätyksen: sen kustannusoikeudet myytiin yli 40 maahan jo ennen teoksen julkaisua.

Tarina alkaa siitä, kun taidemaalari Alicia Berenson ampuu muotikuvaajamiestään kasvoihin. Mies kuolee, eikä Alicia sano enää sanaakaan. Alicia päätyy psykiatriseen laitokseen vuosiksi, ja tapaus vangitsee myös psykoterapeutti Theo Faberin mielenkiinnon. Mies päättää hankkiutua töihin Aliciaa hoitavaan laitokseen ja saada naisen puhumaan. 

Hiljainen potilas on psykologinen trilleri, joka leikkii mielellä: sekä tarinan henkilöiden että lukijan. Tarinaa kerrotaan sekä Alician päiväkirjan kautta että Theon näkökulmasta.

Michaelides onnistuu koukuttamaan lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja vaikkei hän ehkä ole yhtä mestarillinen lukujen loppukoukkujen kanssa kuin viime aikoina lukemistani esimerkiksi Max Seeck on ollut, sivut kääntyvät tässäkin kirjassa melkein itsestään. Vaikka niitä on runsaasti, luin kirjan yhdessä päivässä.

Hiljainen potilas ei ole erityisen jännittävä, joten se sopii myös kevyempien trillereiden ystäville. Kaikki alkaa toki väkivallanteosta, mutta muuten väkivaltaa on varsin vähän. Myös psykologinen jännitys on melko vähäistä, joskin psykologialla pelataankin sitten muuten runsaasti.

Loppuratkaisu on sellainen, etten sitä ainakaan itse olisi ikinä arvannut. Mikä käänne! Kokonaisuutena oikein toimiva trilleri psykologisen jännityksen ystäville. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää


Otava, 2021. 389 sivua.
Alkuteos The Nine Lives of Rose Napolitano, 2021. Suomentanut Riie Heikkilä.
 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on minulle alkukesän yllättäjä. Se toki vaikutti kiinnostavalta jo ennakolta, kun sen kustantamon katalogista bongasin, mutta en arvannut, millaisia tunteita kirja minussa herättäisi.

Donna Freitasin esikoisteos kertoo siitä, miten pienet valinnat muuttavat elämää. Kirjan päähenkilö on Rose Napolitano, sosiologian tohtori, joka on parisuhteessa ammattivalokuvaajana työskentelevän Luken kanssa. Rose on jo kauan sitten päättänyt, ettei koskaan halua lapsia, ja Luke on ollut samaa mieltä.

Kaikki menee hyvin, kunnes ulkopuolelta tuleva - yhteiskunnan, sukulaisten ja ystävien - paine muuttaa Luken mielen. Hän haluaa lapsen. Ongelma vain on, ettei Rose ole muuttanut mieltään.

Käänteentekevä hetki on, kun Luke löytää lattialta purkillisen raskausajan vitamiineja. Rose on luvannut syödä niitä, muttei ole pitänyt lupaustaan. Mitä tapahtuu, jos Rose pyytää anteeksi ja myöntyy syömään vitamiineja? Entä jos hän lähtee huoneesta ovet paukkuen?

Yhdeksän elämää, yhdeksän ratkaisua.

Donna Freitas kuljettaa Rosen yhdeksää elämää rinnakkain. Hän kuitenkin tutustuttaa lukijan niihin vähitellen, eikä tuo näyttämölle kaikkia yhtä aikaa. Se on hyvä ratkaisu, sillä eri elämien ja aikatasojen välillä poukkoileminen on jo nyt keskittymistä vaativaa. Freitas onnistuu, sillä pysyn juuri ja juuri mukana elämien vaihteluissa - en tosin ainakaan itse olisi pystynyt kuuntelemaan tarinaa äänikirjana.

Kirja on mukaansatempaava ja nopealukuinen, ja jo itse asetelma on koukuttava. Totta kai haluan tietää, millaisia eri elämänpolkuja Rose Napolitanolla on. Toisaalta myös Freitasin tyyli on omiaan pitämään minut otteessaan. Kirja on valtavan lämminhenkinen ja kotoisa, henkilöt ovat samaistuttavia ja saavat lukijan puolelleen: erityisesti tietysti Rose, mutta myös esimerkiksi hänen vanhempansa. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on tärkeä kirja sen aiheen vuoksi. Sen kantavia teemoja on, miten yhteiskunnassa on jollain tavalla sisäänrakennettua, että jokaisen naisen kuuluu haluta tulla äidiksi. Miten vahvaa on se ulkopuolinen paine, ja millaisia ajatuksia se voi ihmisessä aiheuttaa. Toisaalta kirja korostaa myös sitä, miten monella tavalla äidiksi voi tulla. 

Äitiyttä käsitellään kirjassa paitsi Rosen, myös hänen äitinsä kautta. Rosen ja hänen äitinsä suhde onkin yksi kirjan parhaita puolia. Freitas kuvaa sitä niin kauniisti, että on helppo huomata tekstissä olevan paljon omakohtaista. Loppusanoistakin sen voi päätellä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää onnistuu: se herättää tunteita, monenlaisia. Se on koskettava ja kaunis, ja huomaan useammassa kohtaa nieleskeleväni kyyneleitä, mutta välillä se ärsyttää ja vihastuttaa: ihan niin kuin elämäkin, ja monta elämää vielä enemmän.

Ihana yllättäjä, kaunis kirja! Ja huikean kaunis on myös sen kansi, jonka on suunnitellut Lynn Buckley.