Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Hanna Hauru: Jääkansi

Juri Nummelin (toim.): Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille

John Williams: Butcher's Crossing

2017, Jalava, 331 sivua. 
Toimittanut Juri Nummelin
Kirjoittajat: Markus Harju, Artemis Kelosaari, Juha-Pekka Koskinen, Markus Leikola, Anne Leinonen, Heikki Nevala, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Marika Riikonen, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö, Shimo Suntila ja Johanna Venho

Rakastan satuja. Luin lapsena paljon satuja, ja kirjahyllystäni löytyy edelleen monta satukirjaa. Välillä lueskelen illalla sängyssä Grimmin satuja, ja ne ovat yhtä hyviä edelleen. Suosikkisarjani Netflixissä on tällä hetkellä Olipa kerran, jossa ihastelen sitä, miten vanhoja satuja on lähdetty kehittämään eteenpäin.

Olin siis todella innoissani, kun törmäsin jossain Juri Nummelinin toimittamaan kirjaan Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille. Siinä 13 kirjailijaa on tarttunut vanhoihin satuihin ja tehnyt niiden pohjalta omat, aikuisille suunnatut versionsa. Kirjoittajien joukossa on tuttuja nimiä, mutta myös nuoria, tuoreita kirjailijoita.

En joutunut pettymään. 13 novellin joukkoon mahtuu jos jonkinmoista. Tyttö satuttaa kätensä leipäveitseen ja nukahtaa sadaksi vuodeksi, kissa auttaa köyhää poikaa selviämään ja prinssillä on kenkäfetissi.

Osa novelleista on hyvinkin satumaista, osa taas raakaa, ahdistavaa ja väkivaltaistakin. Osa novelleista on samankaltaisia kuin esikuva-satunsa, osa taas on lähtenyt todella tuoreille poluille. Vaikka olen aika hyvin saduista perillä, en silti tunnista jokaisen novellin taustalla olevia satuja. Kirjan lukeminen saa Googlen laulamaan, kun haluan tarkistaa, miten joku satu oikeasti meneekään. Erityisen kiinnostavia ovat myös kirjan lopussa olevat pätkät, joissa kirjailijat avaavat novelliensa syntyä ja satuja niiden taustalla.

Koska kirjailijoita on monta, ovat sadut keskenään hyvin erilaisia. Siksi joukkoon mahtuu myös sellaisia, jotka eivät välttämättä ole aivan täysin omaan mieleen. Onneksi niitä ei kuitenkaan ole montaa. Valtaosa novelleista on sellaisia, joiden seurassa viihdyn erinomaisesti. Eniten pidän suosikkini Johanna Sinisalon Hantasta ja Kertsistä, jossa Hannu ja Kerttu on tuotu nykypäivään.

“Pena ajaa aika pitkään pientä sivutietä ennenku ollaan sen talolla. Talo on melko iso ja se on varmaan vanha, se on puusta tehty ja ruskeeks maalattu ja siinä on valkonen kuisti ja valkoset räystäät ja ikkunankarmit on koukeroisia ja reikäsiä, koko talosta tulee mieleen piparkakut ja niitten koristelut.”

Nautin kovasti Tiina Raevaaran synkkäsävyisestä Korpista ja Artemis Kelosaaren Marleena ja uusi maailma -sadusta, jossa Marleena herää tuhoutuneesta kaupungista ruumiiden keskeltä. Mieleeni on myös Shimo Suntilan Tyttö nimeltä Kari -tarina, joka hyödyntää sadun erilaisia elementtejä, vaikka ei suoraan pohjaudukaan mihinkään tiettyyn satuun.

Monet novelleista jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Siksi kirjan lukeminen etenee hitaasti. On pakko pitää taukoja novellien välissä, jotta saa välillä nollattua ajatuksia.

Sadan vuoden unia lukiessa muistan myös sen, miksi en ole lukenut paljon novelleja. Tuntuu siltä, että hyvän novellin kirjoittaminen on erityisen vaikea laji. Monet novellit lähtevät hyvin, etenevät hienosti, mutta kun on lopun aika, tarina päättyy kuin seinään. Se tuntuu väärältä ja pilaa monta hyvää novellia - joitain myös tässä kirjassa.

Mielelläni kuitenkin lukisin enemmän (hyviä) novelleja. Onko suosituksia? 
Tai onko sinulla suositella hyviä aikuisten satuja tai muuten vain satumaisia romaaneja? Vinkkaa alle!

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Like, 2017, 117 sivua. 

Hanna Haurun Jääkansi kertoo sodan jälkeisestä elämästä pohjoisen pienessä pitäjässä. Se kertoo mökissä asuvasta perheestä, ja tytöstä, jonka isä ei palaakaan rintamalta kotiin. Sen sijaan kotiin tulee isäpuoli, jonka tyttö nimeää Pahaksi.

En ollut aikaisemmin lukenut Hanna Haurun tuotantoa, mutta tartuin tähän Finlandia-ehdokkaaseen äitini suosittelemana. Kirjan kansipaperiin painettujen arvostelujen perusteella osasin odottaa laadukasta kirjaa, ja sellaisen myös sain lukea. Jääkansi on todella tyylikkäästi ja taidolla kirjoitettu, mutta tarinaltaan teos ei ollut minua varten.

Jääkannessa tapahtuu hyvin vähän mitään hyvää. Kaikkea leimaa ahdistus, ja myös itse koin tarinan epämiellyttäväksi. Huomasin Jääkantta lukiessani jälleen kerran, millainen itse lukijana olen. Haluan viihtyä ja rentoutua kirjojen parissa, en lukea karuista ihmiskohtaloista. Toki niillekin on joskus paikkansa, ja jonain toisena hetkenä luettuna olisin voinut pitää tästäkin kirjasta enemmän.

“Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti.”

Kuten jo todettua, Hanna Hauru on äärimmäisen taitava kirjoittaja. On uskomatonta, miten paljon  hän osaa sanoa niin vähillä sanoilla. Teksti on hyvin riisuttua, mitään turhaa ei sanota. Joillain sivuilla on vain muutama virke, ja ohuen kirjan lukee nopeasti. Siitä huolimatta kansien väliin mahtuu todella paljon.

Tyylillisesti ja kielellisesti pidin kirjasta valtavasti ja tulen varmasti lukemaan Haurulta lisääkin. Ehkäpä niissä myös tarina osuu minulle paremmin.

“Pyykkäri oli lempeän harmaa nainen, joka sai minut viimein hymyilemään. Hän lohdutti minua ja antoi vaivihkaa potilaiden rättejä, kun kipristelin kuukautiskivuista. Pyykkäri oli kuin oikea äiti.”

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Sophie Lefèvren on pidettävä perheensä turvassa, kun hänen rakas miehensä Édouard komennetaan taistelemaan rintamalle. Kun kotikylä joutuu ensimmäisen maailmansodan kuohuissa saksalaisten käsiin, Sophie määrätään laittamaan ruokaa saksalaisille upseereille, jotka tulevat hänen perheensä hotellille aina iltaisin. Édouardin Sophiesta maalaama muotokuva kiinnittää uuden komendantin huomion, ja hänessä herää vaarallinen pakkomielle, joka ajaa lopulta Sophien tekemään raastavan valinnan. 

Miltei sata vuotta myöhemmin Sophien muotokuva riippuu Liv Halstonin kodin seinällä Lontoossa. Taulu on lahja hänen aviomieheltään, joka kuoli neljä vuotta sitten, aivan liian varhain. Sattumalta maalauksen todellinen arvo ja dramaattinen tarina paljastuvat Liville, ja nuoren lesken elämä mullistuu uudelleen. 

Gummerus, 2017, 447 sivua. 
Alkuteos The Girl You Left Behind, 2012. Suomentanut Heli Naski.

Jojo Moyesista tuli yksi lempikirjailijoistani sen jälkeen, kun viime vuonna luin koskettavan ja monia muitakin ihastuttaneen teoksen Kerro minulle jotain hyvää. Ihastuin myös Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -kirjaan ja pidin paljon Kerro minulle jotain hyvää -kirjan jatko-osasta Jos olisit tässä.

Siksi odotukset Ne, jotka ymmärtävät kauneutta -kirjaa kohtaan olivat kovat. Odotukset pääosin täyttyivät, mutta joiltain osin olin hieman pettynyt.

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta kertoo kahden naisen tarinaa. Naisten välillä on lähes sata vuotta ja heidän elämänsä ovat hyvin erilaisia, mutta naisia yhdistää muutama asia. He ovat molemmat vahvoja, oman arvonsa tuntevia, määrätietoisia ja paikoitellen hyvin itsepäisiäkin. Sen lisäksi heitä yhdistää taulu nimeltä Tyttö, jonka jätit taaksesi.

Kirja liikkuu näiden kahden naisen välillä ja siis myös kahdessa ajassa. Sophien tarina sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, pikkukylään, jonka saksalaissotilaat ovat miehittäneet. Nämä osuudet ovat mielestäni kirjan parasta antia.

Ensimmäisen maailmansodan Ranska ei ole minulle kovin tuttu, mutta Moyes onnistuu kuvaamaan hienosti, miten pieni kylä pitää yhtä ja taistelee saksalaisia vastaan pienillä teoilla. Toisaalta ihmiset osaavat olla myös julmia: saksalaisten auttaminen, vaikka pakostakin, saa muut kääntymään heti sinua vastaan. Ensimmäisen maailmansodan ajan kuvaus on paikoin synkkää ja viihderomaanille vähän epätyypillistäkin.

“Tämän vuoksi saksalaiset olivat täällä, eivät keskustelemassa taiteesta ja herkullisesta ruuasta. He olivat täällä ampumassa meidän poikiamme ja aviomiehiämme. He olivat täällä tuhotakseen meidät.”

Kirjassa hypätään ensimmäistä kertaa nykyaikaan vasta runsaan 150 sivun jälkeen. Siinä vaiheessa on ehtinyt tottua ensimmäisen maailmansodan aikaiseen tunnelmaan ja Moyesille hieman totuttua synkempään kerrontaan. Siksi onkin pienoinen järkytys palata naistenromaanille tyypilliseen tyyliin. Jostain syystä tuntui, että Liv Halstonista kertovat osuudet olivat vielä enemmän chick litiä kuin Moyesin teksti yleensä. Voi tosin olla, että tunne johtui vain osioiden suuresta kontrastista.

Täytyy kuitenkin sanoa, että en suuremmin pitänyt Livin tarinasta. Se oli sekä kliseinen että ärsyttävä. Miettikää nyt: rahaton ja työtön Liv koittaa saada elämänsä raiteilleen ja toipua miehensä kuolemasta, kun kuvioon liittyy ihan sattumalta Paul, joka on ihan täydellinen (kuten miehet yleensä näissä kirjoissa ovat), ja ihan sattumalta etsii juuri sitä taulua, joka roikkuu Livin seinällä. Ihan vaan sattumalta.

Myös Livin hahmo herättää minussa ärsytystä. Kuka täysin rahaton oikeasti lähtisi pitkään ja kalliiseen oikeustaisteluun taulusta, jos vaihtoehtona olisi saada muhkeat korvaukset, joilla voisi maksaa pois kaikki lainansa?

“Hän katsoo maalausta ja sanoo äänettömästi: Tahdon näyttää sellaiselta kuin sinä. Kerrankin tytön hymy ei sano hänelle mitään. Se näyttää miltei pilkkaavan häntä. Se sanoo: Ei mitään mahdollisuutta. Liv sulkee silmänsä hetkeksi.”

Kaikesta edellä kerrotusta narinasta huolimatta Ne, jotka ymmärtävät kauneutta on erittäin kiinnostava kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Moyesilla on mieletön kyky kirjoittaa viihdyttäviä romaaneja, jotka ovat kevyitä ja helppolukuisia, mutta joissa on aina sen kepeän pinnan alla jokin syvällisempi sisältö. Olin vain jotenkin niin hämilläni, kun olin ehtinyt todella vaikuttua kirjan alkuosasta, ja nykyaikaa käsittelevät osat olivat niin toisesta maailmasta.

Kirjan loppu kuitenkin pelasti taas paljon, sillä se oli mielestäni onnistunut. Voi tietysti miettiä, oliko se kovin realistinen, mutta ei tällaisissa kirjoissa aivan täysin tarvitsekaan olla. Toisaalta, Kerro minulle jotain hyvää ihastutti ja kosketti minua aikoinaan lopullaan, joka oli rohkeasti jotain muuta kuin mitä naisten viihderomaaneissa on totuttu näkemään. Ne, jotka ymmärtävät kauneutta olisi ehkä voinut kaivat loppuun samaa särmää kuin Kerro minulle jotain hyvää -kirjassa oli.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

12-vuotias Gwenni rakastaa lukemista ja eläimiä - ja osaa lentää öisin! Unen ja valveen rajamailla Gwenni liitää uinuvan kylän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan - niitä joista äiti lakkaamatta häntä moittii. Kunnes eräänä yönä kaikki muuttuu: Gwenni löytää naapurin miehen hukkuneena. Koko tuttu arki nyrjähtää paikaltaan ja vuosia peitellyt salaisuudet pulpahtavat rajulla tavalla pintaan.

Karisto, 2010, 338 sivua.
Alkuteos The Earth Hums in B Flat, 2009. Suomentanut Kirsi Ohrakämmen. 


Hiljaisuus soi h-mollissa kertoo pienen kylän tarinaa 1950-luvun Walesissa. Kirjan kertoja on 12-vuotias Gwenni, joka lentää öisin ja pelkää hyllyllä olevia naamamukeja, jotka kuuntelevat kaikkea, mitä kodissa puhutaan. Gwenni häälyy lapsuuden ja teini-iän rajamailla, inhoaa poikia, ja katsoo maailmaa vielä lapsen näkökulmasta. Silti hän joutuu näkemään ja kokemaan asioita, joissa olisi monella aikuisellakin sulateltavaa.

Kirja käynnistyy omaan makuuni hitaasti. Vaikutelma hitaasta alusta johtuu ehkä siitä, että kestää jonkin aikaa päästä Gwennin pään sisälle. Jossain vaiheessa teksti kuitenkin imaisee täysillä mukaansa.

Mari Strachan kirjoittaa kaunista ja paikoitellen satumaistakin tekstiä. 12-vuotiaan kertojan kontrasti käsiteltävien aiheiden vakavuuden kanssa on hieno. 50-luvun Walesilainen kylä on täynnä salaisuuksia ja salailua, eikä mikään ole oikeastaan sitä, miltä se näyttää. On mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa ja murhatutkintaa, jossa Gwenni yrittää epätoivoisesti auttaa leikkimällä etsivää.

“Tuntuu siltä, että alan ajelehtia kuin virrassa kelluva keppi. En saa nukahtaa. Joten sen sijaan kohoan sängystä korkealle taivaalle. Lentäminen on taianomaista, pilvet katoavat näkyvistä, paitsi silloin kun haluan maata niiden päällä. Ja jos kuun valo on kalpeaa, tähdet valaisevat taivasta sen sijaan. Onkohan lentämisessä niin paljon taikaa, että löydän johtolankoja?” 

Kaiken aikaa mukana on myös niitä tavallisia 12-vuotiaan elämän asioita. Mitä tapahtuu, kun paras kaveri ei enää olekaan paras kaveri? Tai kun sisko karkaa poikaystävän luokse, pitääkö siitä kertoa äidille?

Hiljaisuus soi h-mollissa on miellyttävää vaihtelua siihen, mitä tavallisesti tulee luettua. Lapsen näkökulma tuo käsiteltäviin aiheisiin ihan uuden ulottuvuuden. Samalla se tarjoaa kirjailijalle mahdollisuuden kirjoittaa sellaista satumaista tekstiä, joka ei olisi aikuisen näkökulmasta kerrotussa romaanissa mahdollista.

Erityispisteet täytyy antaa kirjan nimestä. Voiko olla kauniimpaa?

“Kuinka rehevää ruoho onkaan ja kuinka korkeita ympärillä olevat pensasaidat. Perhoset lepattavat nupuilla olevan kuusaman ympärillä ja orapihlajan kukat vaahtoavat kuin meri. Älä vie valkoisia kukkia kotiin tai äitisi kuolee. Keräsin kerran äidille kimpullisen vuokkoja, joiden terälehdet olivat hauraita kuin perhosen siivet, mutta hän nappasi kimpun kädestäni ja heitti sen ulos tielle, missä kukat makasivat päiväkausia kuihtumassa, kunnes tuuli vei ne.”

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Magdalena Hanssonin sydän on karrella: takana on ero, edessä muutto lapsen kanssa takaisin kotikaupunkiin Hagforsiin paikallislehden toimittajaksi. Äkisti pikkukaupungin rauha järkkyy, kun kuusitoistavuotias hyvän perheen tyttö katoaa uudenvuodenyönä. Magdalena ryhtyy kirjoittamaan tapauksesta, mutta Hagforsin poliisi on pulassa, varsinkin kun pian löydetään alaston nuori nainen ammuttuna. Onko kyseessä kadonnut Hedda? Pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa - mikseivät siis myös murhaajan. 

Tammi, 2017, 442 sivua. 
Alkuteos Flickan med snö i håret, 2010. Suomentanut Maija Kauhanen. 

Ei olisi voinut olla parempaa ajankohtaa lukea Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa kuin nyt, kun eteläisessä Suomessakin on talvi. Oli helppo eläytyä ruotsalaisen pikkukaupungin hyytävään tunnelmaan, kun pakkanen paukkui ja lunta sateli hiljalleen maahan.

Tyttö lumisateessa aloittaa toimittaja Magdalena Hanssonista kertovan sarjan, joka on myynyt Ruotsissa yli 550 000 kappaletta. Sarjan avausosa on julkaistu Ruotsissa vuonna 2010.

Tartuin kirjaan innolla, sillä naapurimaassamme osataan tunnetusti tehdä dekkareita. Tyttö lumisateessa ei tehnyt poikkeusta. Se ei ehkä varsinaisesti tarjonnut mitään uutta ja ihmeellistä ja pyöri myös  aiheensa osalta viime aikoina kohtalaisen paljon käsitellyissä teemoissa: ihmiskaupassa ja prostituutiossa. Toisaalta se oli laadukas, hyvin etenevä ja kaikin puolin kelpo dekkari, ja eihän sellaisesta voi olla pitämättä.

Kun aloitin lukemisen, jouduin hetken miettimään, olenko sittenkin tarttunut Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjaan. Yhtymäkohtia siihen ei ole vaikea löytää: ruotsalainen pikkukaupunki, pikkukaupungin poliisit, toimittaja/kirjailija, joka alkaa tutkia asioita, sopivasti ihmissuhdekiemuroita… Schulmanin kirjassa henkilöt ovat kuitenkin ehkä asteen verran uskottavampia ja tapahtumat realistisempia kuin Läckbergin romaaneissa. Vaikka Schulman ujuttaa rikosten ratkomisen joukkoon ihmissuhdeasiaa, muun muassa yksinhuoltajaäidin ongelmia, yksinäisyyttä ja arjesta selviämistä, ei joukossa ole samanlaista hömppää, kuin toisinaan Läckbergin kirjoissa.

Pidin siitä, että dekkarissa paneudutaan henkilöihin ja heidän elämäänsä, mutta niitä ei aleta kuitenkaan ruotia sivukaupalla. Etenkin joidenkin sarjojen avausosissa sorrutaan siihen, että henkilöitä lähdetään esittelemään turhan tarkasti, jolloin kirja käynnistyy hitaasti. Tässä ei ollut sitä vikaa.

“Magdalena tähyili kohti maakellaria, ja häntä puistatti. Siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi ollut kentällä rikoskeikalla. Viime aikoina hänen työssään oli pääasiassa ollut kyse taustatapeteista ja laihdutuksesta. Nyt hänestä tuntui, että sekä rutiini että taito säilyttää etäisyys olivat häneltä ruosteessa.”

Itseäni toimittajana hieman ärsyttää tämä perinteinen asetelma, jossa toimittaja - yleensä nainen - lähtee oman henkensä uhalla selvittämään rikosta. Ninni Schulman on itse toimittaja, joten vähän ihmettelen tämän vanhan kaavan mukaan menemistä. Tosielämässä omalla hengellään leikkivät toimittajat taitavat kuitenkin olla aika harvassa, ja vielä harvemmin ne ovat töissä pikkukaupungin paikallislehdessä.

Oli miten oli, Tyttö lumisateessa on siis kaikin puolin kelpo dekkari, ja odotan mielenkiinnolla sarjan kesällä suomeksi julkaistavaa seuraavaa osaa. Pidin erityisesti kirjan reippaasta temposta: siinä ei jääty jahkailemaan turhia. Suurin miinus tulee kirjan läpikuultavan ohuista sivuista, jotka toivat mieleen raamatun tai virsikirjan. Se ei toki ole kirjailijan vika.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. Millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta? Tapaus jää kalvamaan rikoskomisario Ray Stevensiä, joka ryhtyy hakemaan oikeutta jokaisen vanhemman paihinta painajaista elävälle äidille, hinnalla millä hyvänsä. 

Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolla. Hän haluaa jättää koko entisen elämänsä taakseen, mutta menneisyys ja muistot hirvittävästä marraskuisesta illasta palaavat vainoamaan häntä järkyttävin seurauksin."

Gummerus, 2017, 418 sivua

Odotin tältä kirjalta paljon, sillä teosta oli hehkutettu monissa blogeissa. Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään. Miksi? Sitä on vähän vaikea selittää, sillä tästä kirjasta on vaikea paljastaa mitään paljastamatta liikaa.

Annoin sinun mennä oli toki hyvin kirjoitettu ja koukuttava, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Oli pakko saada tietää, kuinka kaikessa lopulta käy. Aiheeltaankin kirja oli ihan kiinnostava, mutta ei sitten kuitenkaan.

Suurin syy pettymykseen oli ehkä se, että takakannessakin mainostettu "tyrmäävä juonenkäänne" oli ihan jotain muuta kuin olisin odottanut. Se varmasti oli tarkoituskin, tietenkin, mutta minulle tuli vain huijattu olo. Tuntui siltä, että lukijaa oli johdettu tarkoituksella harhaan, ja liian harhaan. En päässyt tästä huijatuksi tulemisen tunteesta eroon koko kirjan aikana. Lukijan saa yllättää, ja se on toivottavaakin, mutta ei tällä tavalla.

Myös kirjan sisällössä oli sellaisia teemoja, joista en ehkä olisi halunnut lukea. Kuvailut syystä, miksi Jenna Gray oli paennut mökkiin keskelle ei mitään, tuntuivat minusta ahdistavilta. Aluksi Jenna Gray oli mielestäni ärsyttävän vainoharhainen, mutta lopulta pelko olikin ihan perusteltua.

Odotan mielenkiinnolla, millainen on Mackintoshin seuraava romaani, joka ilmestyy suomeksi nyt helmikuussa. Toivottavasti se on teemaltaan minulle sopivampi, eikä lukijaa huijata yhtä pahasti. Mackintoshin tapa tihentää tunnelmaa ja luoda jännitystä psykologisin keinoin on toimiva, joten toivon kovasti, että seuraava romaani uppoaisi minuunkin.

"Hiljaisuus ei tunnu rauhoittavalta vaan panostavalta, ja kynteni painuvat syvälle kämmeniini, kun odotan, että paniikki hellittää. Unistani on tullut intensiivisempiä ja elävämpiä. Minä näen hänet. Kuulen hänen pääkallonsa ällöttävän rusahduksen, kun se osuu asfalttiin."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

On lauseita, jotka jakavat ajan kahtia. Yhdellä tällaisella nainen menettää miehensä. Hän seuraa, miten miestä on päivä päivältä vähemmän ja kuinka sekä tuleva että mennyt romahtavat tuntemattomaan - kuin laivat, jotka tippuvat kartan reunalta sinne, missä merihirviöt elävät. 

Nainen haluaa merkitä miehen muistiin ennen kuin tämä katoaa. Nainen haluaa todistaa, että hänellä oli kerran mies. Mutta kuvien päälle lipuu toisia kuvia: Kolumbus suutelemassa Intian hiekkaa. Kolumbus piirtämässä karttaa, joka asettaa vuoret, saaret ja satamat paikoilleen. Kolumbus huutamassa myrskyyn: “Intia oli siellä!”

Ja nainen miettii: on mahdollista seistä rantahiekassa, piirtää saari kartalle ja antaa sille nimi, ja samaan aikaan olla maanosan verran väärässä. Hän muistaa miehensä jokaisen yksityiskohdan ja sanoo: nämä olivat totta. 

Gummerus, 2017, 231 sivua

Olin törmännyt tämän kirjan nimeen siellä täällä ja laittanut teoksen aiheen perusteella varaukseen, En ollut lukenut mitään kirjasta kirjoitettuja arvosteluja, enkä siis aivan tiennyt, mitä odottaa.

Vaikutuin.

Ennen kuin mieheni katoaa on vaikuttava sekä aiheensa, sisältönsä että tyylinsä ansiosta. Kirja kertoo erään naisen tarinaa. Kaikki alkaa siitä, kun naisen aviomies ilmoittaa, että on aina halunnut olla nainen. Alkaa ajatusten myllerrys, elämän muutos.

Samalla rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka seilaa halki meren, yrittää päätyä Intiaan ja päätyykin Amerikkaan. Alussa Kolumbus hämmentää. Mitä ihmettä kaikille tuttu tarina Kolumbuksessa tekee tällaisessa kirjassa? Pidemmälle lukiessa yhtäläisyydet toisen tarinan kanssa ovat ilmiselviä.

Selja Ahavan teksti on käsittämättömän kaunista. Se ei ole lainkaan vaikeaa vaan paikoitellen aika korutontakin. Lyhyitä lauseita, toteavuutta. Se välittää kuitenkin hienosti kirjan päähenkilön ajatuksia ja hänen tunteitaan.

"Haluan paeta vieraaseen kaupunkiin. Haluan herätä ja todeta, ettei tämä ole totta. Haluan sanoa: pukeudu yksin, pukeudu puutarhassa, pukeudu kun minä en näe, tai sopisiko että olet naisellinen mies, anna naisellesi pieni ääni, kerran viikossa, salaa. Ole nainen, mutta tarvitseeko sen näkyä?"

Aiheeltaan Ennen kuin mieheni katoaa on mielettömän kiinnostava. Entistä kiinnostavammaksi kirjan tekee se, että teksti perustuu Selja Ahavan omakohtaisiin kokemuksiin. Teksti näyttää rehelliseltä ja todelliselta, joten on helppo uskoa, että taustalla on omia kokemuksia.

Jollain tavalla kirja tuo mieleen Laura Saven Paljain jaloin. Se teki myös valtavan vaikutuksen, ja myös siinä kirjailija kirjoitti omista kokemuksistaan - mahdollisesti vielä todenmukaisemmin kuin Ahava. Aihe oli tietysti eri: syöpä.

Selja Ahavan kirjaa on kritisoitu siitä, että se kertoo vain tarinan yhden puolen. Nainen on se kärsijä, joka joutuu kestämään, kun mies haluaakin olla nainen. Miksei ajatella, miltä miehestä tuntuu?

Itse mietin lukiessa samaa. Päädyin kuitenkin siihen lopputulokseen, että tämä kirja on pyhitetty vain naisen näkökulmalle. Tämä on jonkinlainen selviytymistarina: miten ihminen voi päästä yli siitä, että joku hänelle rakas henkilö onkin jotain muuta kuin tämän on aina kuvitellut olevan. Miehen näkökulma ei olisi mahtunut tähän teokseen, tai jos olisi, teos olisi ollut aivan erilainen.

"Kaikki on normaalia, ja samaan aikaan ihan totaalisen väärin ja irrallaan. Arkea lyödään puukolla. Isku voi olla lause tai kuva."

Siitä olen samaa mieltä, että takakannen tekstiä olisi voinut miettiä tarkemmin. Siinä kuvaillaan, että “Ennen kuin mieheni katoaa on brutaalin rehellinen tutkielma todellisuuden odottamattomasta luonteesta ja kipeästä luopumisesta. Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta.” Ehkä ei ole ihan korrektia kuvailla aihetta inhimilliseksi tragediaksi, vaikka se varmasti jostain näkökulmasta katsottuna sellainen onkin.

"Minä rakastin miestä, jonka sisällä oli valkoinen laakso. Miestä joka oli vain reunoja. Miestä josta oli maalattu kuusi muotokuvaa, mutta yksikään niistä ei ollut totta."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: