Alkuteos Hostage, 2021. Suomentanut Marja Luoma.

Gummerus, 2019. 454 sivua.
Alkuteos The Silent Patient, 2019. Suomentanut Antti Autio.

Hiljainen potilas tarttui mukaani kirjastosta puoliksi sattumalta. Kirjan kansi osui silmiini, ja muistelin, että olin kuullut teoksesta joskus jotain hyvää. En kuitenkaan tiennyt kirjasta mitään, en myöskään kirjailijasta.

Alex Michaelides on Kyproksella syntynyt ja nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, ja Hiljainen potilas on hänen esikoisteoksensa. Kirja on rikkonut maailmanennätyksen: sen kustannusoikeudet myytiin yli 40 maahan jo ennen teoksen julkaisua.

Tarina alkaa siitä, kun taidemaalari Alicia Berenson ampuu muotikuvaajamiestään kasvoihin. Mies kuolee, eikä Alicia sano enää sanaakaan. Alicia päätyy psykiatriseen laitokseen vuosiksi, ja tapaus vangitsee myös psykoterapeutti Theo Faberin mielenkiinnon. Mies päättää hankkiutua töihin Aliciaa hoitavaan laitokseen ja saada naisen puhumaan. 

Hiljainen potilas on psykologinen trilleri, joka leikkii mielellä: sekä tarinan henkilöiden että lukijan. Tarinaa kerrotaan sekä Alician päiväkirjan kautta että Theon näkökulmasta.

Michaelides onnistuu koukuttamaan lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja vaikkei hän ehkä ole yhtä mestarillinen lukujen loppukoukkujen kanssa kuin viime aikoina lukemistani esimerkiksi Max Seeck on ollut, sivut kääntyvät tässäkin kirjassa melkein itsestään. Vaikka niitä on runsaasti, luin kirjan yhdessä päivässä.

Hiljainen potilas ei ole erityisen jännittävä, joten se sopii myös kevyempien trillereiden ystäville. Kaikki alkaa toki väkivallanteosta, mutta muuten väkivaltaa on varsin vähän. Myös psykologinen jännitys on melko vähäistä, joskin psykologialla pelataankin sitten muuten runsaasti.

Loppuratkaisu on sellainen, etten sitä ainakaan itse olisi ikinä arvannut. Mikä käänne! Kokonaisuutena oikein toimiva trilleri psykologisen jännityksen ystäville. 

Like, 2021. 325 sivua.

Jenni Multisillan toinen psykologinen trilleri on todella vakuuttava tapaus. En saanut helmikuussa luettua melkein mitään - en osannut keskittyä enkä jaksanut lukea muutamaa sivua pidemmälle. Mitä tapahtui merenneidolle sai kuitenkin lukemisen tuntumaan hyvältä. Se oli niin vetävä ja taidokas, että liimasi minut sohvalle enkä voinut kuin kääntää sivua. 

Mitä tapahtui merenneidoille kertoo ilma-akrobaatti Nellasta, joka valmistautuu elämänsä rooliin Pieni merenneito -näytelmässä. Keskittymistä varjostaa kuitenkin Nellan parhaan ystävän Lindan katoaminen. Linda on ollut Oulun edustalla Varjakansaaralle tekemässä mystistä taideprojektia, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, ja kadonnut tuolta kyseiseltä, hylätyltä saarelta. Muut uskovat Lindan hukkuneen, mutta Nella ei ole asiasta yhtä varma. Tarinaan kytkeytyy myös samaisella saarella sata vuotta sitten tapahtunut veneonnettomuus, jossa hukkui parikymmentä naista.

Tarinaa kerrotaan useammassa aikatasossa ja lukijalle tipautellaan vihjeitä siitä, mitä on voinut tapahtua. Salaisuudet keriytyvät auki vähitellen. Kirja rikosmysteeri, mutta siinä on kyse myös ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnianhimosta.

Pidän hurjasti siitä, miten Multisilta luo tekstissään tunnelmaa. Autioitunut Varjakansaari ja hylätyt rakennukset ovat jo yksinään kutkuttava miljöö - etenkin kun puhutaan ihan todellisesta paikasta - mutta suurin vahvuus on taidokkaassa ympäristön kuvailussa. Lukija tuntee suolaisen meren tuoksun, niljakkaan merilevän ja purevan merituulen, joka saa kastuneet vaatteet jäätymään tönköiksi. 

Like, 2020. 423 sivua. 
Äänikirja 10 h 14 min, lukija Outi Vuoriranta. 

Jenni Multisillan esikoisteos Yksi teistä kuolee on psykologinen trilleri, jossa kymmenen vuotta sitten tapahtuneet asiat nousevat jälleen pintaan. Kolmen teinitytön vaarallinen laidutuskilpailu johti tuolloin tragediaan, jota ei koskaan selvitetty kunnolla.

Aikuiseksi kasvanut ja fitness-uralla menestynyt Saara joutuu palaamaan teini-ikänsä maisemiin vetämään joogaretriittiä, mutta menneisyyden tapahtumat eivät ole jättäneet Saaraa rauhaan. Kun vanhat haavat on revitty auki, haluaa Saara selvittää, mitä kymmenen vuotta sitten todella tapahtui.

Yksi teistä kuolee on lupaava esikoisteos. Se käsittelee kiinnostavan tuoreita teemoja, fitnessiä ja laihduttamista, jotka eivät ole kokemukseni mukaan kirjallisuudessa kovin yleisiä. Kirjan jännitys rakentuu psykologisista elementeistä ja ripauksesta yliluonnollisuutta, ja kirja on psykologisena trillerinä toimiva. Pidin erityisesti Luurämeen tunnelmasta - miten osuva miljöö tällaiselle psykologiselle trillerille.

Tarina oli yllättävä ja lukijaa johdettiin harhaan, niin kuin kuuluukin. Jonkin verran teini-ikäisten henkilöiden elämänmenon kuvaus tosin tökki - tarina ehkä junnasi ajoittain hieman paikoillaan.

Eniten minua kuitenkin harmittaa, että kuuntelin teoksen äänikirjana. Formaatti ei nimittäin mielestäni anna kirjalle oikeutta. Yksi teistä kuolee on varmasti oikein mainio psykologinen trilleri, mutta ainakaan minulle se ei kuunneltuna toiminut parhaalla mahdollisella tavalla.

Yksi teistä kuolee etenee useissa aikatasoissa ja siihen liittyivät myös äänikirjan ongelmat. Vaikka aikatasojen vaihdot mainittiin aina päivämäärä kertomalla, en silti aina tiennyt, mistä on kyse.  Kuunnellessa itse asiassa luulin, että kirjassa on vain kaksi aikatasoa: menneisyys vuodessa 2005, jolloin tytöt ovat teini-ikäisiä, ja nykyhetki vuodessa 2015. Ne ovatkin kirjan perusaikatasot, mutta lisäksi on muutamia muita pätkiä, joiden eroavaisuutta nykyhetken osuuksiin en kuunnellessa lainkaan ymmärtänyt. Kun selailin kirjaa jälkikäteen paperiversiona, huomasin, että ne oli painettu kursivoidulla fontilla, joten lukiessa ne olisivat erottuneet selvästi. Nämä osuudet olivat myös juonen kannalta aika oleellisia enkä kuunneltuna ymmärtänyt edes kirjan loppuratkaisua.

Kokonaisuutena Yksi teistä kuolee oli siis kiinnostava avaus, mutta lukuformaattini tällä kertaa totaalisen väärä. Olisi hienoa, jos äänikirjoissa pystyttäisiin paremmin tuomaan esille aikatasojen ja kertojien vaihdokset, joita painetussa tekstissä on helppo korostaa esimerkiksi fonttia muuttamalla.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

• Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, joka kuvailee kirjaa mielenkiintoiseksi esikoisromaaniksi.

Tammi, 2019. 236 sivua. 

Suomalainen Kalle matkaa Jäämerellä sijaitsevalle tutkimusasemalle pakoon henkilökohtaista elämäänsä. Hän asuu lumen ja jään keskellä yhdessä venäläisen Boriksen kanssa, miehen, joka on ollut saarella "aina". Kahden miehen elo eristäytyneissä oloissa ei suju kovin sopuisasti, sillä Kalle on varma, että Boris ei suhtaudu häneen kovin suopeasti. Kun rantaan ajautuu mykkä pikkutyttö, elämä muuttuu todenteolla.

Otto Hyyrysen psykologinen trilleri Murtumispiste oli yksi eniten odottamistani syksyn uutuustrillereistä. Jäämeren suljettu miljöö vaikutti mielenkiintoiselta - samoin koko romaanin asetelma.

Mielenkiintoinen teos todella onkin. Ensimmäinen ajatukseni kirjasta on se, että tarina voisi hyvin olla peräisin jonkin muunkin kuin suomalaisen kirjailijan kynästä. Siihen vaikuttavat toki tapahtumapaikka ja se, että yksi henkilöistä on venäläinen, mutta myös koko kirja itsessään. Murtumispiste on nimittäin laadukas psykologinen trilleri.

Hyyrynen on punonut kiinnostavan ja hyytävän juonen - eikä pelkästään saarella puhaltavan jäisen tuulen vuoksi. Kirjailija käsittelee taidokkaasti ihmisten välisiä suhteita, väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja. Joskus toisen ihmisen tulkitseminen on todella vaikeaa.

Kirjan maltillinen pituus on eduksi: tarina etenee sujuvasti ja päättyy juuri sopivasti. Siinä ei ole venytyksen tuntua.

Psykologista jännitystä kirjassa on kohtalaisesti, minun makuuni ehkä jopa hieman vähän. Psykologisen trillerin fiilistä tulee toki suljetusta paikasta, kylmyydestä ja arvaamattomuudesta, mutta varsinaista psykologisen ahdistavaa tunnelmaa aletaan kunnolla rakentaa vasta kirjan loppuvaiheilla. Murtumispiste ei myöskään jää täysin psykologisen jännityksen tasolle, sillä siinä on pienissä määrin myös väkivaltaa.

Kokonaisuutena Murtumispiste on omalaatuinen ja mieleenpainuva trilleri, joka sopisi erittäin hyvin kylmänä talvipäivänä luettavaksi.

-

Helmet-lukuhaasteessa Murtumispiste sopii ainakin kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Tekstiä päivitetty 24.11. Kirja on Hyyrysen kolmas teos, ei esikoisteos, kuten tekstissä aiemmin mainittiin. 

Kirjailija Erik Steinbeck ja hänen taiteilijavaimonsa Winnie muuttavat New Yorkiin jättääkseen taakseen kotimaan traumaattiset tapahtumat. Pariskunnan neljävuotias Sarah-tytär on kidnapattu puolitoista vuotta aiemmin, eikä hänestä ole sen jälkeen mitään havaintoja. Erik yrittää aloitella uutta kirjaansa ja tarkkailee vaivihkaa omilla retkillä käyvää vaimoaan, joka väittää itsepintaisesti, että Sarah elää. Samaan aikaan Erik saa selville uusia asioita Winnien menneisyydestä. Ehkä heidän muuttonsa juuri New Yorkiin ei ollutkaan sattumaa?

Tammi, 2016. 292 sivua. 
Alkuteos Maskarna på Carmine Street, 2008. Suomentanut Aleksi Milonoff.

Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja puolisoni suosituksen perusteella. Tämä oli jälleen sellainen, tosin Håkan Nesser kirjailijana oli kyllä odottanut tutustumista jo pitkään.

Sain Carmine Streetin sokeat luettavaksi sellaisilla saatesanoilla, että kirjaa ei voi laskea käsistään, vaan aina on luettava seuraava sivu. Koska kirja on luokiteltu trilleriksi, odotin vetävää ja menevää kirjaa, jossa tapahtuisi paljon. Sellaista en saanut, joten petyin hieman. Lisäksi olin tätä ennen lukenut todella hienon kirjan, Haruki Murakamin Kafka rannalla, jonka tasoon on vaikea yltää. Siksi Carmine Streetin sokeat ei ehkä vedonnut minuun niin paljon kuin mieheeni. Jonain muuna aikana kirja olisi voinut tuntua nyt luettua paremmalta.

Nytkään Carmine Streetin sokeat ei ollut huono, ei lähelläkään. Itse asiassa se oli oikein hyvä kirja. Se vain oli erilainen kuin kuvittelin.

Teos ei ole tapahtumarikas ja toiminnantäyteinen trilleri. Sen vahvuus on henkilökuvauksessa. Oikeastaan kirjassa ei tapahdu juuri mitään ennen kuin vasta loppuvaiheessa. Nesser kuitenkin upottaa lukijan hienolla tavalla päähenkilön pään sisälle. Mitä liikkuu sen miehen päässä, jonka tytär on kidnapattu puolitoista vuotta sitten ja jonka vaimo on muuttunut etäiseksi? Asiaa pyöritellään sekä nykyhetkessä että menneessä - päähenkilön kirjoittaman kirjan kautta.

Carmine Streetin sokeat ei ole minun mittakaavallani jännittävä kirja. Siinä on hyvin vähän trillerin piirteitä ja itse hieman kyseenalaistan sen luokittelun psykologiseksi trilleriksi. Siinä toki selvitetään pienen Sarahin kidnappausta, mutta pääosin siinä puhutaan elämästä ja ihmissuhteista. Trillerivaihde tulee silmään vasta myöhemmin, ja sekin on lyhyt. Olen sitä mieltä, että trillerin pitäisi olla edes etäisesti jännittävä.

Kirjan tunnelma on kuitenkin hyvä ja omanlaisensa, joten sen lukeminen on kiinnostavaa. Itse en kokenut, että kirjaa ei voisi laskea käsistään, sillä en halunnut niin palavasti tietää, miten tarina päättyy. Teoksen luki kuitenkin nopeasti loppuun, osin ehkä sivumäärän vuoksi. Pisteet siitä, että Nesser on kirjoittanut varsin maltillisen mittaisen jännityskirjan, nykyään kun lähes kaikki trillerit ovat vähintään sen 400 sivua. Niissä on usein jotain turhaa - tässä ei ollut mitään. Tiivis ja toimiva paketti, ei yhtään ylimääräistä sanaa.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kit ja Laura matkustavat Cornwalliin nähdäkseen täydellisen auringonpimennyksen. He ovat nuoria ja rakastuneita ja varmoja, että tästä on tulossa yksi monista heidän yhdessä kokemistaan auringonpimennyksistä.

Varjon väistymistä seuraavassa hiljaisuudessa Laura joutuu väkivaltaisen kohtauksen silminnäkijäksi. Hänen keskeyttämänsä mies kieltää kaiken, nainen näyttää kiitolliselta. On vain Lauran sana miehen sanaa vastaan. Kuukausien päästä nainen ilmestyy Lauran ja Kitin ovelle kuin kulkukissa. Kun tämän kiitollisuus muuttuu kuukausien päästä joksikin häiriintyneemmäksi, Laura alkaa pohtia, luottiko hän väärään ihmiseen.

Viidentoista vuoden päästä Laura ja Kit elävät pelon vallassa. Vaikka Laura tietää, että teki oikein puhuessaan poliisille, hän tietää myös, ettei kuva ole koskaan täydellinen vaan jotain jää aina pimentoon…

Gummerus, 2019. 486 sivua. 
Alkuteos He Said / She Said, 2017. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Odotin kovasti pääseväni lukemaan tämän Erin Kellyn ensimmäisen suomennetun romaanin Älä jää pimeään, koska olin kuullut siitä valtavasti kehuja. Kirjaa oli kuvattu todella jännittäväksi ja koukuttavaksi - sellaiseksi kirjaksi, jota ei malta laskea hetkeksikään käsistään, koska koko ajan tulee jokin uusi käänne.

Älä jää pimeään myös näytti kiinnostavalta. Kansi oli kutsuvan näköinen, ja tarinan kiertyminen auringonpimennyksen ympärille vaikutti tuoreelta ja houkuttavalta ajatukselta.

Kirja kertoo Laurasta ja Kitistä, nuoresta englantilaispariskunnasta, joka lähtee auringonpimennysfestareille Cornwalliin. Siellä Laura joutuu todistamaan raiskausta, tai niin hän ainakin uskoo. Lauran ja Kitin tiet vievät todistajaksi oikeuteen, jossa heräävät epäilykset: mitä Cornwallissa auringonpimennyksen jälkeen oikeasti tapahtuikaan?

Toisessa tasossa eletään aikaa 15 vuotta myöhemmin. Laura ja Kit pelkäävät, Laura kärsii mielenterveysongelmista ja kaikki on pois raiteiltaan.

En voi antaa Kitin nähdä minua hermostuneena. Se pilaisi välittömästi hänen matkansa, ja sen jälkeen hän ehdottaisi minulle lisää psykoterapiaa, josta uskon saaneeni irti jo kaiken mahdollisen. Siitä ei voi hyötyä määräänsä enempää, jos säilyttää samanlaista salaisuutta kuin minä. Psykoterapeutit vakuuttavat aina, että heillä on salassapitovelvollisuus, aivan kuin heidän Ikean sohvansa olisi rippituolin veroinen. Mutta minä salailen rikosta, enkä voi uskoa salaisuuttani kenellekään. 

Kaikista kehuista huolimatta - tai ehkä osin niiden vuoksi - Älä jää pimeään oli minulle todella vaikea kirja. Tarinan alku oli löysä ja verkkainen, eikä se oikein ottanut imuunsa. Kyseessä on psykologinen trilleri, mutta minä en löytänyt kirjan alkupuoliskosta trilleriä. Hitaahko tarina uuvutti, ja lopullisesti meinasin väsähtää pitkän oikeussalikuvauksen kohdalla.

Kun olin lukenut 300 sivua, jotain vihdoin tapahtui. Silloin sain romaanista otteen ja ahmin loppuosan nopeasti.

Teoksen loppu oli todella hyvä: sieltä paljastui vihdoin psykologinen trilleri, joka oli punottu ovelasti ja jossa ei arvannut, mitä tulee tapahtumaan. Valitettavasti pelkkä hyvä loppu ei pelasta lukukokemusta, jos on yli puolivälin joutunut jatkuvasti miettimään, pitäisikö kirja suosiolla lopettaa kesken.

Pisteet Erin Kellylle kuitenkin siitä, että hän käsittelee kirjassaan tärkeitä teemoja, muun muassa sitä, miten tylysti raiskausoikeudenkäynneissä uhreja toisinaan kohdellaan.

Nyt pimeyden keskellä pettymyksen tilalle tulee auringonpimennyksen aiheuttama tuttu jännitys. Mutta tällä kertaa se on toisenlaista. Yhtäkkiä, odottamatta, pelot puskevat alas taivaassa olevasta reiästä, ja minut saa valtaansa lapsille tyypillinen pimeän pelko. Minun hirviöni on kuitenkin se, mitä Beth edustaa: häneen tiivistyy kaikki se, mitä voin menettää. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

Se sopii myös kohtiin:
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (mielenterveysongelmat, raiskaukset)
17. Kirjassa on kaksoset
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan  yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Like, 2019. 320 sivua.
Alkuteos Jong-ui Giwon, 2016. 

Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten.

S & S, 2018. 303 sivua. 
Alkuteos Fierce Kingdom, 2017. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Kolme tuntia eläintarhassa. Se voisi tarkoittaa ihanaa iltapäivää perheen kesken, mutta Gin Phillipsin psykologisessa trillerissä se tarkoittaa piinaa, ahdistusta, kauhua, paniikkia ja eloonjäämistaistelua.

Joan on viettänyt poikansa Lincolnin kanssa ihanan päivän eläintarhassa, mutta juuri kun he ovat lähdössä kotiin ja lähestyvät eläintarhan pääporttia, Joan näkee miehen, jolla on ase. Aukiolla lojuu ruumiita.

Joan ryntää pakoon - peremmälle eläintarhaan.

Suunnilleen puolivälissä aitaa on muutama kaatunut linnunpelätti. --
Ei, ei linnunpelättejä. Ei linnunpelättejä. 
Hän näkee käsivarren liikkuvan. Hän näkee ruumiin, joka on aivan liian pieni linnunpelätiksi. 

Asetelma on kamala. Erityisen kamalaksi sen tekee se, että kirjan tilanne kuulostaa nykymaailmassa aivan mahdolliselta, ja se jos mikä kertoo tästä päivästä jotakin. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä mahdollisemmalta se tuntuu. Gin Phillipsin juoni on ovela.

Kaksi miestä. Heitä on kaksi. Seisovat varmaan puisella kävelysillalla aitauksen reunalla. Se tarkoittaa, että heidät erottaa hänestä ja Lincolnista vain vyötärön korkuinen kaide, neljä metriä avomaata ja kivimassa, joka tuntuu niin jykevältä hänen selkärankaansa vasten. 

Niin kuin me olisimme kauniita toimii. Se keskittyy siihen, mitä äiti kokee, kun hän suojelee poikaansa. Mitä kaikkea äiti on valmis tekemään, kun hänen poikansa elämä on uhattuna? Väkivallan uhan lisäksi oman mausteensa kuvioon tuo suljettu paikka, eläintarha, josta ei ole poispääsyä. Se tuo kirjaan oman mausteensa.

Osa lukijoista on kritisoinut kirjaa siitä, että tarina ei kanna runsaan 300 sivun verran. Minä olen eri mieltä: kyllä se kantaa. Pääsen Joanin pään sisälle ja tunnen melkein itsekin olevani pimenevässä eläintarhassa, piikkisian aitauksessa. Gin Phillipsin kuvaus äidin ja pojan välisestä suhteesta on kaunista ja kiinnostavaa luettavaa. Ahmin sanoja sivuilta, sillä haluan tietää, miten piinaavassa tilanteessa lopulta käy ja samalla mietin, miten itse osaisin toimia, jos näin oikeasti tapahtuisi.

Nyt kun hän istuu maassa ja koko maailma on varjossa ja täynnä ääniä, joista hän ei saa selvää, hän ei saa kuvitella, että joku ampuisi Lincolnin. Sellaista mielikuvaa ei vain ole. Hän ei anna sen tulla. 

Kirjan pääosassa ovat Joan ja hänen poikansa, mutta siinä seurataan paikoin myös muutamia muita henkilöitä. Se tuo kirjaan tarvittavaa vaihtelevuutta, sillä pelkkä Joanin kanssa piilossa kyhjöttely olisi takuulla alkanut jossain vaiheessa tympiä. Nyt muutamille muille henkilöille annetaan juuri sopivasti tilaa, ja he kaikki ovat lopulta tärkeässä roolissa.

Taidokkaasti kirjoitettu kirja! Mutta. Mikä tämä nimi on? Niin kuin me olisimme kauniita. Todella kaunis nimi, mutta mielestäni se ei sovi kirjalle. Alkuteoksen nimi on Fierce Kingdom, ja jos kustantajan verkkosivulta voi jotain tulkintoja tehdä, on suomennoksen nimeksi meinannut jossain vaiheessa tulla Petojen valtakunta. Sitä nimeä käytetään nimittäin S&S:n verkkosivuilla olevassa kirjan esittelytekstissä.

 Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Poliisin mukaan se oli itsemurha. Annan mukaan se oli murha. Molemmat ovat väärässä.

Vuosi sitten Caroline Johnson päätti elämänsä karulla tavalla ja hyppäsi kallionkielekkeeltä alas kuolemaan, kuten miehensä vain muutamia kuukausia aiemmin. Heidän tyttärensä Anna on kamppaillut päästäkseen sinuiksi menetyksensä kanssa siitä asti.

Nyt kun Annalla on oma pieni vauva, hän kaipaa äitiään enemmän kuin koskaan ja alkaa esittää kysymyksiä vanhempiensa kuolemasta. Mutta riskeeraako hän oman tulevaisuutensa menneitä kaivelemalla? Joskus olisi turvallisempaa antaa asioiden olla...

Gummerus, 2018. 438 sivua. 
Alkuteos Let Me Lie, 2018. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Viime vuonna suomennettu Clare Mackintoshin esikoisteos Annoin sinun mennä vakuutti minut kerronnallaan ja juonenkuljetuksellaan, mutta veti maton niin totaalisesti jalkojen alta, että tunsin oloni liian huijatuksi. Kirjailijan toinen teos, keväällä suomeksi ilmestynyt Minä näen sinut puolestaan toimi minulle hyvin. Kakkoskirja oli minulle myös teemaltaan mieluisampi kuin ensimmäisen.

Tuorein teos, Anna minun olla, on monella tapaa Mackintoshin esikoisteoksen kaltainen. Postaukseni alussa oleva kirjan takakannen teksti paljastaa kirjan perusideasta juuri sen verran kuin on tarpeellista paljastaa, mutta voin kuitenkin kertoa, että siinä taistellaan hyvin samanlaisten teemojen kanssa kuin Mackintoshin ensimmäisessä kirjassa. Se on minulle henkilökohtaisesti ahdistava teema, ja vaikka tarinankerronta on kirjailijan taattua laatua, mietin muutamaan otteeseen, mahtaako tämä jäädä viimeiseksi Mackintoshilta lukemakseni kirjaksi. Kirja tuntuu hieman mitäänsanomattomalta.

Kunnes... Tulee se juonenkäänne, joka taas vetää maton jalkojen alta.

Käänne on samantyylinen kuin Mackintoshin esikoisteoksessa, mutta nyt en tunne oloani täysin huijatuksi. Tai siis tunnen, huijattu todella olen, aivan harhaanjohdettu, mutta tällä kertaa se ei ole ongelma. Ehkä syynä on se, että osasin odottaa Mackintoshilta tällaista käännettä. Toisaalta syynä voi olla myös se, että tämä käänne kääntää teoksen täysin odottamattomaan suuntaan - ja sellaiseen suuntaan, joka tekee tarinasta raikkaan. Teema on tärkeä, ja hieman harmittaa, että se paljastetaan lukijalle vasta niin loppuvaiheessa.

Clare Mackintosh pelaa tuttuun tapaan ennen kaikkea psykologisilla elementeillä, mutta tässä kirjassa on myös pieniä häivähdyksiä väkivaltaa.

Päähenkilö on nainen, kuten aiemmissakin kirjoissa, ja toisena kertojana poliisi, niin kuin kahdessa aikaisemmassakin. Hyvin samankaltaisella rakenteella siis mennään. Kirjailijan tyyli on tunnistettava, mutta kuten sanottua, kerronta toimii.

Kokonaisuutena Anna minun olla on hyvä kirja ja sopii mainiosti psykologisen jännityksen ystäville. Kiinnostuneena seuraan, mitä Mackintosh tulevaisuudessa julkaisee, ja pystyykö hän löytämään seuraaviin teoksiinsa tarpeeksi erilaisia teemoja ja ideoita. Näin kolme kirjaa lyhyen ajan sisällä lukeneena tuntuu hivenen siltä, että teokset ovat keskenään kovin samankaltaisia. Näin samanlaisia teoksia ei ehkä jaksa lukea montaa lisää.

Koskaan ei tiedä, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Työmatka julkisilla on päivittäinen pakko, jolle et uhraa juurikaan ajatuksia. Yrität vain saada ajan kulumaan: selaat ehkä lehteä, tuijottelet ikkunasta. Mutta entä jos täydessä liikennevälineessä istuukin joku, joka näkee sinut, seuraa sinua, pitää kirjaa liikkeistäsi? Joku joka tietää yhtä hyvin kuin sinä itse, mistä tulet, milloin ja minne menet...

Zoe Walker, lontoolainen kahden nuoren äiti, löytää lähijunassa lehteä lukiessaan ihmetyksekseen oman kuvansa seuralaispalvelujen mainosten joukosta. Hänen perheensä väittää, että kuvan nainen vain muistuttaa häntä. Sitten Zoe löytää vanhemmasta lehdestä samalta paikalta toisen naisen kuvan – ja pian tämä nainen joutuu rikoksen uhriksi. Onko Zoe itsekin vaarassa, vai onko kyse vain sattumasta? Mikään ei tunnu enää olevan sitä miltä näyttää. Zoe yrittää epätoivoisesti selvittää, voiko hän luottaa vaistoihinsa vai onko kaikki vainoharhaa."

Gummerus, 2018, 413 sivua. 
Alkuteos I see you, 2016. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Petyin Clare Mackintoshin aikaisempaan kirjaan Annoin sinun mennä. Pidin kirjailijan tyylistä kirjoittaa ja rakentaa tarinaa, mutta inhosin sitä, että tunsin itseni liian huijatuksi. Lisäksi ahdistuin ensimmäisen kirjan narsistimiehestä ja perheväkivallasta. Siksi lähdin lukemaan Mackintoshin seuraavaa kirjaa hieman ristiriitaisin tuntein. Odotin hyvää tekstiä ja ovelaa juonta, mutta pelkäsin, että petyn samalla tavalla kuin petyin Mackintoshin esikoisen kanssa.

Onneksi minun ei tarvinnut pettyä. Taitava tarinankerronta ja toimiva kirjoitustyyli oli edelleen kunnossa eikä juonikaan pettänyt.

Minä näen sinut kertoo siitä, miten meitä kaikkia voidaan huomaamattamme seurata. On pelottavaa pysähtyä ajattelemaan, miten ennalta-arvattavia me olemme. Miten teemme asiat aina samalla tavalla, kuljemme samoja reittejä ja pukeudumme samoihin vaatteisiin päivästä toiseen. Jos joku haluaa seurata meitä, ei se ole lainkaan vaikeaa.

Luojan kiitos en kulje enää julkisilla kulkuvälineillä, sillä tämän kirjan luettuani olisin vähintäänkin vainoharhainen.

"Toivon, että minulla olisi ajokortti. Lontoossa asuvana en koskaan tuntenut tarvitsevani sitä, mutta nyt toivon, että voisin ajaa töihin autolla. Siitä asti, kun sain tietää mainoksista, kehoni on ollut hälytysvalmiudessa jokaista hermopäätettä myöten ja odottanut hetkeä, jolloin minun on sännättävä pakoon. Tai taisteltava. Pälyilen ympärilleni ja tarkkailen ihmisiä."

Minä näen sinut -kirjassa tarinaa kerrotaan vuorotellen useamman henkilön näkökulmasta. Ääneen pääsevät Zoe, poliisi Kelly sekä välillä itse pääpahis, jonka henkilöllisyys paljastetaan vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Kirja on kirjoitettu hienosti, koukuttavuutta riittää ja lukeminen etenee joutuisasti. Minulla oli oma aavistukseni siitä, kuka on kaiken takana, ja aavistus osuikin osittain nappiin. Lukijaa kuitenkin kieputetaan moneen suuntaan ja käänteitä riittää. Väkivaltaa kirjassa ei juuri ole, vaan Minä näen sinut pelaa ennen kaikkea psykologisella jännityksellä.

"Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön."

Kaiken kaikkiaan Minä näen sinut jätti hyvän mielen, ja tulen varmasti lukemaan kirjailijan seuraavankin teoksen, joka ilmestyy suomeksi syksyllä.
Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa kirja täydentää kohtaa naisen kirjoittama dekkari.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Yön pimeydessä nuori nainen syöksyy aaltoihin ja katoaa. Rosan itsemurha järkyttää kaikkia mutta tavallaan se on ymmärrettävä, onhan hänen isänsä juuri kuollut ja opiskelu Cambridgessa luo kovia paineita. Mutta onko tässä koko totuus? 
Viisi vuotta myöhemmin läheiset ovat hyväksyneet Rosan kuoleman - kaikki paitsi Rosan poikaystävä Jar. Kuin riivattu Jar etsii Rosaa ja näkee hänen kasvonsa joka puolella. Psykologin mukaan kyse on vain hallusinaatioista. Sitten Jar saa käsiinsä viestin: Löydä minut."

Tammi, 2018, 431 sivua.
Alkuteos Find Me, 2017. Suomentanut Arto Schroderus. 

Itsemurhan tehnyt nuori nainen, joka ei ehkä olekaan kuollut. Vai onko? Kaipaava poikaystävä, joka ei suostu uskomaan kuolemaan. Mystinen päiväkirja, joka alkaa paljastaa Rosan menneisyyttä pala palalta.

Siinä on J.S. Monroen trillerin alkuasetelma, mutta tässä ei todellakaan ole kaikki. Kirja saa niin yllättäviä käänteitä, että en halua hiiskua niistä mitään, jottei muiden lukukokemus mene pilalle. Voin kuitenkin luvata, että kirjassa mennään sellaisiin suuntiin, joita ei takakannen tekstin perusteella osaa aavistaa.

"Nainen kääntyy katsomaan, silmät pyöreinä säikähdyksestä. Onko se Rosa? Jar ei ole enää varma. Ilmeessä ei näy tunnistamisen häivääkään, ei pienintäkään tietoisuutta siitä kuka Jar on, siitä että he kerran rakastivat toisiaan yli kaiken."

J.S. Monroe, omalta nimeltään Jon Stock, on brittiläinen journalisti. Hän on julkaissut omalla nimellään viisi vakoojaromaania, jotka eivät ole minulle tuttuja. Löydä minut on kuitenkin juoneltaan taidokas, ja kirja pitää tiiviisti otteessaan. Alussa edetään ehkä hieman verkkaisemmin ja tutustutaan henkilöihin, mutta lopussa paahdetaan melkoista vauhtia. Tämä kirja todella koukuttaa.

Teksti on dekkarille tyypilliseen tapaan helppolukuista eikä erityisen merkittävää. Tärkeintä tässä on nimenomaan se juoni, joka on kamala, eikä sitä toivoisi koskaan tapahtuvaksi. Kuitenkin koko ajan tietää, että vaikka kirjan tapahtumat kuinka kamalia ovatkin, eivät ne ole niin kaukana todellisuudesta kuin haluaisimme uskoa.

Muun muassa Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika ja Luetut.netin Mari ovat kritisoineet kirjaa liiallisesta väkivallasta. Törmäsin ennen lukemista näihin kritiikkeihin ja lähdin lukemaan teosta sillä asenteella, että rankkaa tekstiä saattaa olla edessä. Pidän itseäni kohtalaisen herkkänä lukijana, etenkin, jos mukana on eläimiin kohdistuvia kauheuksia. Siksi yllätyinkin siitä, etten itse kokenut kirjaa poikkeuksellisen väkivaltaiseksi. 

Ehkä ennakkovarautuminen kannatti. Väkivaltaiset kuvaukset tulivat vasta kirjan loppupuolella, hyvin pienessä osassa. Ja vaikka ne olivat totta kai epämiellyttäviä, eivät ne mielestäni olleet mitään moniin muihin jännityskirjoihin verrattuna.

Kaikesta huolimatta herkimpien kannattaa ehkä jättää tämä kirja väliin.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

“Jean on jättänyt paljon kertomatta rikoksesta, josta hänen miestään epäiltiin. Hänellä oli liian kiire olla täydellinen vaimo. Sellainen, joka seisoo aina miehensä rinnalla.
Mutta nyt mies on kuollut ja Jean on vapaa kertomaan tarinansa niin kuin hän itse haluaa. Se on tarina, josta kaikki toimittajat kilpailevat. Mutta millaisia salaisuuksia leski on valmis paljastamaan? Entä mihin totuuteen hän itse uskoo?”

Bazar, 2018, 367 sivua. 
Alkuteos The Widow, 2016. Suomentanut Pirkko Biström. 
Äänikirja 11 h 44 min, lukija Krista Putkonen-Örn. 

En ollut koskaan aikaisemmin lukenut äänikirjoja, paitsi ehkä lapsuudessani. Päätin ottaa Storytellin kahden viikon ilmaisen kokeilujakson ja valitsin kuunneltavakseni lukulistalla roikkuneen Fiona Bartonin Lesken.

Kirja kertoo naisesta, jonka miestä epäillään pikkutytön murhasta. Tarinaa keritään auki vähän kerrallaan. Kaikki alkaa nykyhetkestä, jossa toimittaja istuu lesken pöydässä ja vaatii tätä vihdoin paljastamaan, mitä pienelle Bellalle oikein vuosia sitten tapahtui. Murhasta epäilty mies on kuollut, joten leski voisi hyvin tunnustaa mitä tietää.

Välillä palataan menneisyyteen, Bellan katoamispäivään ja sen jälkeisiin poliisitutkintoihin. Lukujen näkökulmat vaihtelevat. Toisinaan ollaan lesken pään sisällä, sitten toimittajan ja sen jälkeen poliisin. Jossain vaiheessa päästään kurkistamaan myös epäillyn ja Bellan äidin ajatuksiin.

Kirjan idea on mahtava. Kirjailija Fiona Barton kertoo esipuheessaan, miten hän on toimittajana pitkään seurannut rikoksista epäiltyjen miesten rinnalla seisovia naisia. Mitä heidän päässään liikkuu? Kuinka kauan he lopulta seisovat miestensä rinnalla?

Valitettavasti pelkkä hyvä idea ei tässä tapauksessa kanna. Kirja ei missään vaiheessa imaise minua mukaansa. Se etenee hitaasti, eikä olen sellainen, jonka mieltäisin psykologiseksi trilleriksi. Kuuntelin kirjaa lenkeillä, ja kun kuunteleminen oli vain toissijainen aktiviteetti, jaksoin kuunnella kirjan loppuun. Jos olisin vain kuunnellut - tai lukenut ihan oikeaa, paperista kirjaa - en olisi jaksanut alkua pidemmälle.

Kirjan esittelytekstissä tarinan kuvataan porautuvan syvälle poliisin, median, syytettyjen ja uhrien välisiin mutkikkaisiin suhteisiin. Se on täysin totta. Näiden asioiden kuvauksessa Leski mielestäni onnistuu, mutta se ei ole kannessa hehkutettu mukaansatempaava ja pelottavan jännittävä.

Jostain syystä koen myös kaikki kirjan päähenkilöt raivostuttaviksi. Jeanin mies Glen on täysi sika, joka lyttää vaimonsa maan rakoon - Jean taas itse ei edes välitä puolustautua. Toimittaja Kate on niin stereotypinen toimittaja kuin voi olla. Rikoskomisario Bob Sparkes puolestaan on perinteinen poliisi: ei pääse irti töistään ikinä, eikä malta olla henkisesti läsnä silloinkaan, kun on kotona vaimonsa kanssa.

“Tuntuu kuin juttelisin ystävän kanssa. En arvannutkaan, että toimittajan kanssa puhuminen olisi tällaista. Luulin että se olisi samanlaista kuin poliisin kysymyksiin vastaaminen. Luulin että se olisi koettelemus, kuulustelu. Niin minun mieheni Glen sanoi. “

Kirjan kuvaus median toiminnasta saa minut ärsyyntymään. Haastateltavalle maksellaan hotelliöitä, vaatteita ja kasvohoitoja, ja sen lisäksi kymmenien tuhansien palkkiot. Toimittajat ja kuvaajat kyttäävät oven takana päivästä toiseen, jotta saisivat revittyä irti haastattelun. Asetelma on niin stereotypinen kuin voi olla. Miksi kaikki kirjat ruokkivat kuvaa siitä, että toimittajat ovat itsekkäitä verenimijöitä, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa juttunsa eteen?

En toki tiedä, toimiiko media briteissä noin. Jos toimii, on se todella ikävää. Onneksi olemme Suomessa eri tilanteessa, vaikken toki kiellä, etteikö täältäkin voisi löytyä epäeettisesti toimivia toimittajia.

Kokonaisuutena Leski siis tuottaa minulle pettymyksen ja jättää keskinkertaisen fiiliksen. Se ei ole missään nimessä huonoa luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei yltänyt odotuksiin.

Mitä sitten olin mieltä äänikirjasta? Tämä kyseinen yksilö ei osunut nappiin, mutta äänikirjan kuuntelu itsessään oli positiivinen kokemus. Tykkäsin erityisesti Storytellin ominaisuudesta valita haluamansa lukunopeus: minä kuuntelin suurimman osan ajasta 1,25-kertaisella nopeudella, sillä normaali nopeus tuntui minulle ainakin tämän kirjan kohdalla hitaalta. Pidin myös siitä, että pystyin siirtymään äänikirjan ja e-kirjan välillä. Näin saatoin hyödyntää myös ne hetket, kun kuunteluun ei ollut mahdollisuutta, mutta ehti lukaista muutaman sivun e-kirjasta.

Äänikirja toi lenkille kaivattua lisäaktiviteettia ja auttoi jaksamaan vähän pidempään. Tähän tarkoitukseen voisin hyödyntää äänikirjoja jatkossakin, mutta en usko, että vaihdan koskaan sohvalla lukiessani paperista kirjaa äänikirjaan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Lesken kohtaan 46. kirjan nimessä on vain yksi sana.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa Leski menee kohtaan Naisen kirjoittama dekkari.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Nuori äiti Amanda makaa maalaissairaalassa kuolemaisillaan. Vierellä valvoo David-poika, joka ei ole hänen lapsensa. Amandan ja Davidin vuoropuhelussa keriytyy auki pahaenteisten tapahtumien sarja, tarina kadotetuista sieluista, hiipivästä myrkystä ja äidinrakkauden riittämättömyydestä. 

Like, 2018, 144 sivua. 
Alkuteos Distancia de rescate, 2014. Suomentanut Einari Aaltonen.

Houreuni on pienoisromaani, jonka olisin halunnut lukea yhdeltä istumalta. Kirja alkaa erikoisella keskustelulla madoista, ja lukija imaistaan nopeasti niin tiheätunnelmaiseen tarinaan, että sivuja tulee käännelleeksi hengästyttävän kovaa vauhtia.

Valitettavasti muu elämä pakottaa keskeyttämään kirjan hetkeksi ja jakamaan sen runsaat 140 sivua kahdelle päivälle. Se ei haittaa, sillä Houreunen erikoinen tunnelma pysyy kyllä mielessä myös yön yli.

"Pohdin, voisiko minulle käydä samalla tavalla kuin Carlalle. Ajattelen aina pahinta. Nytkin arvioin, kuinka kauan minulta kestäisi juosta Ninan luokse, jos hän yhtäkkiä kipittäisi uima-altaan laidalle ja hyppäisi veteen. Kutsun sitä "pelastusetäisyydeksi", vaihtelevan pituista välimatkaa, joka erottaa minut tyttärestäni, ja käytän puolet päivästä sen määrittämiseen, vaikka päästänkin etäisyyden aina kasvamaan turhan pitkäksi."

Argentiinalaissyntyisen Samanta Schweblinin esikoisromaani Houreuni kertoo erikoista tarinaa Amandasta ja hänen tyttärestään Ninasta sekä Carlasta ja tämän pojasta Davidista. Pienessä teoksessa on yliluonnollisia elementtejä, ekokatastrofin aineksia ja trillerimäistä tunnelmaa. Kaikkea ei paljasteta vaan jätetään tilaa lukijan tulkinnoille.

Kirja on ennen kaikkea vetävä. Se pitää otteessaan erinomaisesti eikä kesken jättämisestä ole pelkoa. On pakko saada tietää, mihin kaikki lopulta johtaa. Tekstin rakenne tukee tätä vetävyyttä. Ei ole lukuja, ei taukoja - koko ajan paahdetaan eteenpäin, eikä anneta tilaa hengittää. Se toimii.

"Hänen silmänsä ovat ammollaan, ja vaikka hän ei haluaisi meidän olevan paikalla, hän ei näytä pelästyneeltä. Vaivun välillä uneen, ja nyt valot ovat sammuksissa, on hämärää, yöaika, eivätkä he näytä olevan kotona. Taidan nähdä sinut. Näenkö sinut? Olet muoviverhon vieressä, mutta sen takana ei ole valoa eikä poppeleita, vainioita ei enää näy."

Kirjan lopetus jättää kysymyksiä. Suoraan sanottuna minusta tuntui, että kirja loppui kuin seinään. Käänsin sivua normaaliin tapaan ja totesin, että ai, se loppui. Se ei kuitenkaan haittaa. Tuntuu siltä, että näin tämän kirjan kuuluikin loppua. Yhtä nopeasti kuin se alkoikin.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. Millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta? Tapaus jää kalvamaan rikoskomisario Ray Stevensiä, joka ryhtyy hakemaan oikeutta jokaisen vanhemman paihinta painajaista elävälle äidille, hinnalla millä hyvänsä. 

Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolla. Hän haluaa jättää koko entisen elämänsä taakseen, mutta menneisyys ja muistot hirvittävästä marraskuisesta illasta palaavat vainoamaan häntä järkyttävin seurauksin."

Gummerus, 2017, 418 sivua

Odotin tältä kirjalta paljon, sillä teosta oli hehkutettu monissa blogeissa. Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään. Miksi? Sitä on vähän vaikea selittää, sillä tästä kirjasta on vaikea paljastaa mitään paljastamatta liikaa.

Annoin sinun mennä oli toki hyvin kirjoitettu ja koukuttava, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Oli pakko saada tietää, kuinka kaikessa lopulta käy. Aiheeltaankin kirja oli ihan kiinnostava, mutta ei sitten kuitenkaan.

Suurin syy pettymykseen oli ehkä se, että takakannessakin mainostettu "tyrmäävä juonenkäänne" oli ihan jotain muuta kuin olisin odottanut. Se varmasti oli tarkoituskin, tietenkin, mutta minulle tuli vain huijattu olo. Tuntui siltä, että lukijaa oli johdettu tarkoituksella harhaan, ja liian harhaan. En päässyt tästä huijatuksi tulemisen tunteesta eroon koko kirjan aikana. Lukijan saa yllättää, ja se on toivottavaakin, mutta ei tällä tavalla.

Myös kirjan sisällössä oli sellaisia teemoja, joista en ehkä olisi halunnut lukea. Kuvailut syystä, miksi Jenna Gray oli paennut mökkiin keskelle ei mitään, tuntuivat minusta ahdistavilta. Aluksi Jenna Gray oli mielestäni ärsyttävän vainoharhainen, mutta lopulta pelko olikin ihan perusteltua.

Odotan mielenkiinnolla, millainen on Mackintoshin seuraava romaani, joka ilmestyy suomeksi nyt helmikuussa. Toivottavasti se on teemaltaan minulle sopivampi, eikä lukijaa huijata yhtä pahasti. Mackintoshin tapa tihentää tunnelmaa ja luoda jännitystä psykologisin keinoin on toimiva, joten toivon kovasti, että seuraava romaani uppoaisi minuunkin.

"Hiljaisuus ei tunnu rauhoittavalta vaan panostavalta, ja kynteni painuvat syvälle kämmeniini, kun odotan, että paniikki hellittää. Unistani on tullut intensiivisempiä ja elävämpiä. Minä näen hänet. Kuulen hänen pääkallonsa ällöttävän rusahduksen, kun se osuu asfalttiin."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: