Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Sivumerkkejä, jonka mielestä tarina on jännittävä ja hyvin otteessaan pitävä. 
• Oksan hyllyltä -blogin Marika, joka pitää kirjasta sen tapahtumapaikan vuoksi. 
• Luetut.netin Mari, jonka mielestä kirja on mitä parhain kesädekkari. 

Gummerus, 2019. 454 sivua.
Alkuteos The Silent Patient, 2019. Suomentanut Antti Autio.

Hiljainen potilas tarttui mukaani kirjastosta puoliksi sattumalta. Kirjan kansi osui silmiini, ja muistelin, että olin kuullut teoksesta joskus jotain hyvää. En kuitenkaan tiennyt kirjasta mitään, en myöskään kirjailijasta.

Alex Michaelides on Kyproksella syntynyt ja nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, ja Hiljainen potilas on hänen esikoisteoksensa. Kirja on rikkonut maailmanennätyksen: sen kustannusoikeudet myytiin yli 40 maahan jo ennen teoksen julkaisua.

Tarina alkaa siitä, kun taidemaalari Alicia Berenson ampuu muotikuvaajamiestään kasvoihin. Mies kuolee, eikä Alicia sano enää sanaakaan. Alicia päätyy psykiatriseen laitokseen vuosiksi, ja tapaus vangitsee myös psykoterapeutti Theo Faberin mielenkiinnon. Mies päättää hankkiutua töihin Aliciaa hoitavaan laitokseen ja saada naisen puhumaan. 

Hiljainen potilas on psykologinen trilleri, joka leikkii mielellä: sekä tarinan henkilöiden että lukijan. Tarinaa kerrotaan sekä Alician päiväkirjan kautta että Theon näkökulmasta.

Michaelides onnistuu koukuttamaan lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja vaikkei hän ehkä ole yhtä mestarillinen lukujen loppukoukkujen kanssa kuin viime aikoina lukemistani esimerkiksi Max Seeck on ollut, sivut kääntyvät tässäkin kirjassa melkein itsestään. Vaikka niitä on runsaasti, luin kirjan yhdessä päivässä.

Hiljainen potilas ei ole erityisen jännittävä, joten se sopii myös kevyempien trillereiden ystäville. Kaikki alkaa toki väkivallanteosta, mutta muuten väkivaltaa on varsin vähän. Myös psykologinen jännitys on melko vähäistä, joskin psykologialla pelataankin sitten muuten runsaasti.

Loppuratkaisu on sellainen, etten sitä ainakaan itse olisi ikinä arvannut. Mikä käänne! Kokonaisuutena oikein toimiva trilleri psykologisen jännityksen ystäville. 

Hapanjuurileipurien parhaat: Readme.fi, 2019, 256 sivua. 

Hapanjuuri taipuu: Readme.fi, 2020, 252 sivua. 

Hurahdin syksyllä hapanjuurileivontaan. Olen aikaisemminkin tehnyt oman juuren ja leiponut sillä leipää, mutta ennen tätä olen käyttänyt aina ripauksen hiivaa apuna.

Syksyllä tein uuden juuren ja siitä lähtien olen leiponut pelkällä hapanjuurella - hiiva on jäänyt kokonaan. Hapanjuurileivonta on ihan uskomattoman koukuttavaa ja hapanjuureen tehty leipä paljon hiivaleipää maukkaampaa. Lisäksi hapanjuurileipä sopii ainakin omalle vatsalleni hiivalla kohotettua paremmin.

Itse tein juuren muilla ohjeilla, mutta Eliisa Kuuselan Leipävallankumous on superhyvä opas hapanjuurileivonnan aloittamiseen. Kirjassa annetaan ohjeet oman juuren tekemiseen ja opastetaan lukija kädestä pitäen hapanjuurileivonnan prosessiin. Kirja auttaa ymmärtämään, miksi asioita tehdään ja mitä taikinassa tapahtuu. Hapanjuurella leipominen saattaa aluksi tuntua monimutkaiselta, mutta kun prosessin ymmärtää, se on lopulta ihan yksinkertaista. 

Leipävallankumous-kirjassa on perusreseptejä, joilla hapanjuurileipuri pääsee hyvään alkuun. Täytyy tunnustaa, että itse sovellan aika paljon, enkä taida olla leiponut suoraan millään Leipävallankumouksen resepteistä. 

Kun hapanjuurella leipomisen perusasiat ovat hallussa, kannattaa tarttua kirjaan Hapanjuurileipurien parhaat. Siihen on koottu reseptejä, joiden takana on useita leipureita. Tästä kirjasta aktiivikäytössäni on muun muassa Karpalo-cashewpähkinäleipä.

Eliisa Kuuselan tuorein hapanjuuriteos on viime vuonna julkaistu Hapanjuuri taipuu. Se kannustaa kokeilemaan. Kun osaat perusasiat, muuta reseptiä hieman. Hapanjuuri taipuu opastaa, mitä ehkä kannattaa kokeilla ja mitä muuttamalla samasta pohjareseptistä voi saada ihan erilaisen.

Kaikki Kuuselan kirjat ovat helppolukuisia ja reseptit yksinkertaisia seurata. Kirjat on taitettu kauniisti ja kuvat upeista leivistä ovat huikeita. Suosittelen, jos leivän leipominen yhtään kiinnostaa.  Ole kuitenkin varuillasi, sillä kuten alussa sanoin, hapanjuurileivontaan jää koukkuun. Jossain vaiheessa huomaat, että juuri pöhisee keittiössä, tasoilla on taikinoita siellä sun täällä ja jääkaapissa kylmälevossa vielä muutama.

Ja kun et leivo, selailet Facebookin Hapanjuurileipurit-ryhmää. Sieltä saat vinkkejä ja voit ihailla upeita leipiä, joissa on taidokkaita koristeviiltelyjä.  Itse olen vielä ihan noviisi, enkä haaveilekaan sellaisista, mutta hyvää leipää saa vaikkei ulkonäkö olisikaan ihan priimaa. Postauksen kuvaankaan päätynyt maalaisleipä aurinkokuivatuilla tomaateilla ei ollut ulkoisesti järin kaunis. Maku on kuitenkin tärkein - ja sitä on hapanjuurileivässä lähes mahdotonta pilata.

 

Siltala, 2019. 280 sivua.

En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä kirjalta. Tai tiesin sen verran, että odotin sen olevan hyvä. Kirja oli tullut vastaan moneen otteeseen blogeissa ja Instagramissa, ylistysten kera, mutta en ilmeisesti ollut oikeastaan lukenut kyseisiä postauksia. Ainakaan minulle ei ollut yhtään jäänyt mieleen, mistä kirja kertoisi tai edes minkä tyylinen se olisi.

En olisi koskaan tarttunut tähän kirjaan, jos en olisi näitä suosituksia nähnyt. Juhani Karila oli minulle ennen tätä ihan vieras nimi ja kirjan kansikin tuo mieleen lähinnä jonkinlaisen kalastusoppaan. Näin jälkikäteen katsottuna pidän kyllä kannesta todella paljon - se on omaperäinen ja kertoo kirjan sisällöstä. 

Pienen hauen pyydystys käynnistyy, kun sen päähenkilö Elina Ylijaako palaa kotiseuduilleen Itä-Lappiin. Soiden ja erämaiden keskelle, sellaiseen paikkaan, johon moni ei eksy ja jossa valtaosa taloista autioituu. Vuopiossa asuu enää vain muutama sitkein, joka ei ole muuttanut etelään.

Vuopiossa Elinalla on tehtävä, sama kuin jokaisena vuonna. Hänen on tapettava suolammessa oleva hauki, sellainen, joka ilmestyy sinne aina keväisin, ja joka on pyydystettävä tiettyyn päivään mennessä.

Samaan aikaan etelästä Vuopioon matkaa ylikonstaapeli Janatuinen, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mihin hän on nokkaansa pistämässä. Eikä siitä, että kohta hän lähtee onkimaan yhdessä peijoonin kanssa.

Kuulostaako erikoiselta? Takaan, että se myös on sitä. En halua kertoa kirjasta liikaa, sillä hyrisin itse tyytyväisyyttäni, kun luin eteenpäin tätä kummallista tarinaa tietämättä yhtään, mitä seuraavalla sivulla tulisi vastaan. Pienen hauen pyydystys ei todellakaan ole ihan tavallinen kirja. Se on jotain sellaista, mikä pitää itse kokea.

Juhani Karila yhdistelee suomalaista mytologiaa hienolla tavalla nykypäivän tarinaan. Hän kirjoittaa niin, että lukija ottaa ihan mukisematta vastaan kaikki peijoonit, näkit ja muut olennot - koska niin ottavat kaikki kirjan henkilötkin. Tai ainakin melkein kaikki. Näinhän se nyt vain menee, ihan hyvin tuolla jossain erämaassa voi asua musta, karvainen peijooni, joka tunkeutuu keittiöön syömään pöydälle jätetyn nakkikeiton. 

– Jos minä sanoisin, että näin viime yönä, miten roskalaatikosta nousi alaston mies, jolla oli yksisarvisen pää ja siivet ja joka levitti siipensä ja lähti lentoon kuin harakka, niin pitäisittekö minua aivan hulluna?

 Autoon tuli hiljaista. Sitten Pöllö sanoi:

– On sitä maalimassa kummempaaki.

Ihastuin heti alkumetreillä kirjan miljöökuvaukseen. Pystyin haistamaan suon tuoksun ja kuulemaan sen lätsähdykset ja maiskahdukset, kun Elina tarpoi kumisaappaissaan kohti lampea. Tunsin sen helteisen kesäpäivän kuumuuden, ympärillä pörräävät hyttyset ja paarmat, ja niiden laskeutumisen paljaaksi jääneelle käsivarrelle. Miljöö tuntui todelta.

Nautin valtavasti myös Karilan henkilökuvauksesta ja siitä, miten hän hyödyntää kirjassa murretta. Se voisi olla raskasta lukea, mutta tässä kirjassa ei käy niin. Murre kuuluu tekstiin, se istuu henkilöiden suuhun niin hyvin, ettei sitä voisi ottaa pois. Karila on luonut vahvat ja kiinnostavat henkilöhahmot, osin karrikoidutkin, mutta pilke silmäkulmassa, lämpimän humoristisella tyylillä kirjoitetut. 

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

– Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

– Äiti anto hyvä ohojeet päiväkirjassa.

Huomaan Pienen hauen pyydystystä lukiessani jatkuvasti hymyileväni. Kirjassa on niin paljon hyvää. Se on ehjä ja omaperäinen tarina, joka on kirjoitettu värikkäällä kielellä ja terävällä kynällä. Siinä on ripaus taikaa ja yliluonnollisuutta, mutta niin luonnollisesti, että se voisi yhtä hyvin olla totta. Teos on hurmaava, hilpeä ja hauska, mutta samaan aikaan kuitenkin myös vakava. Miten yksi pieni kirja voikin olla niin paljon ja niin hyvin. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Helmi Kekkonen, jonka mielestä Pienen hauen pyydystystä ei voi selittää, se täytyy lukea itse. 
• Mitä luimme kerran -blogin Laura, joka kirjoittaa että kirjaan rakastuu "ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara."
• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jota kirja riemastuttaa. 

Tammi, 2019. 387 sivua. 

Uskollinen lukija on kirja, johon suhtauduin epäillen. The New York Timesin bestseller-listalle noussut suomalaistrilleri - onko se nyt oikeasti mahdollista? Olisiko tämä jotain miehiin vetoavaa jenkkityylistä toiminta-räiskintää (ah, miten stereotypinen ajatus, ihan ärsyttää itseänikin). Toisaalta, kai kirjan olisi oltava hyvä, kun se on noin hyvin myynyt. Samalla kun epäilin, odotukset nousivat korkeiksi. 

Ja täyttyivät. 

Alma Talent, 2019. 201 sivua. 
Äänikirja 5 h 35 min, lukija Maija Lang. 

Bongasin tämän kirjan Storytellin listalta, kun etsin uutta kuunneltavaa. Sijoittamisen aloittaminen on kiinnostanut minua pitkään, joten kun aihe kiinnosti, nappasin kirjan kuunteluun sen enempää ennakkoon tutustumatta.

Sijoittajaksi 7 päivässä on kahden naisen kirjoittama ja naisen lukema kirja. Teos on kirjoitettu inspiroivasti ja toimii mainiosti kuunneltuna. Itse asiassa kirja tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu äänikirjaa ajatellen. Teksti on rentoa eikä turhan virallista, joten sitä on kiva kuunnella ja asioita oppii ihan huomaamattaan.

Teksti on jaoteltu teoksen nimen mukaisesti seitsemään lukuun, seitsemään päivään. Kunakin päivänä käsitellään uutta sijoittamiseen liittyvää asiaa tai teemaa, ja hyvä keino olisikin kuunnella aina yksi luku päivässä. Silloin asioiden omaksuminen olisi helpompaa. Itse kuuntelin useita lukuja päivässä ja huomasin, että jossain kohtaa uudet asiat alkoivat mennä vähän ohi - olisin tarvinnut enemmän aikaa sisäistää ne.

Kirjasta saa nopean katsauksen siihen, mitä sijoittaminen on ja mitä mahdollisuuksia se avaa. Mukana on paljon kirjailijoiden omia kokemuksia ja myös monet muut sijoittajat pääsevät ääneen. Teos on pintaraapaisu, eikä ehkä nimestään huolimatta tee sinusta sijoittajaa seitsemässä päivässä. Itse en ainakaan kokenut, että olisin kirjan jälkeen ollut valmis sijoittamaan, mutta toisaalta teoksen lopussa oli hyviä lukuvinkkejä, joiden kanssa aiheeseen voi perehtyä lisää.

Vaikka sijoittamista ei pelkästään tämän kirjan pohjalta pystyisikään aloittamaan, Sijoittajaksi 7 päivässä toimii kuitenkin mainiona katsauksen sijoittamisen aloittamiseen. Uskon, että tämä kirja innostaa monia aloittamaan sijoittamiseen tai vähintäänkin tutustumaan sijoittamiseen lisää - niin kannustavasti se on kirjoitettu. Tällaisia helposti lähestyttäviä lyhyitä kansantajuista kirjoja vaikeiksi mielletyistä aiheista kaivattaisiin ehdottomasti lisää.

Tammi, 2019. 313 sivua.

Olipa hurja kirja. Olen lukenut Annamari Marttiselta aiemmin yhden kirjan, Korsetin, joka teki valtavan vaikutuksen. En muistanut milloin olisin eläytynyt päähenkilöön niin vahvasti kuin silloin, vaikka henkilö olikin hyvin kaukana minusta ja aihepiiri kovin vieras. Odotin paljon myös täältä Marttisen uusimmalta kirjalta, mutta en osannut odottaa näin paljon.

Tässä meillä on kaikki nyt kertoo Amandasta ja Valjasta. Suomalaisesta, eronneesta naisesta, joka rakastuu venäläiseen, turvapaikanhakijana Suomeen tulleeseen Jehovan todistajaan. Amandan lähipiiri näkee tilanteessa pelkkiä ongelmia, Amanda puolestaan itse näkee kohteliaan ja hurmaavan miehen. Amanda haluaa nähdä ihmisen, ei Jehovan todistajaa, mutta uskonto on väistämättä läsnä.

Miksemme voisi olla vain me? Kaksi ihmistä? Tiesin sydämessäni ettei siinä ollut mitään pahaa tai väärää. Se oli aivan selvää. 

Moni tietää, miten suljettu yhteisö Jehovan todistajien yhteisö on, ja miten siinä suhtaudutaan muihin ihmisiin ja moniin asioihin, mutta Marttinen kuvailee tilannetta niin tunteikkaasti ja iholle tulevasti, että minulle käy samalla tavalla kuin Korsetin kanssa, ja sujahdan hyvin nopeasti Amandan nahkoihin. Marttisen kyky luoda todentuntuisia henkilöitä on mielettömän hieno.

Tässä meillä on kaikki nyt -kirjassa hän sanoittaa Amandan ajatukset auki hienolla tavalla. Kirja on täynnä dialogin tapaan kirjoitettuja asioita, joita Amanda miettii omassa päässään, ja ehkä se on yksi niistä asioista, joka tekee päähenkilöstä lukijalle kovin läheisen. Marttisen teksti on jollain tavalla todella koskettavaa ja kovin todellista.

Marttinen käsittelee kirjoissaan vaikeita aiheita taidolla. Käsittelytapa on samanaikaisesti jotenkin kovin helppo ja ymmärrettävä, mutta silti aika painava. Rivien välissä sanotaan paljon.

Runsaan 300 sivun teos on juuri sopivan mittainen. Se kertoo kahden ihmisen kohtaamisesta ja parisuhteesta, ja se kertoo juuri sen verran kuin tarvitsee.

Minulla oli tunne, että oli tapahtunut ja tapahtumassa jotakin, mille en voinut mitään. En voinut hidastaa, en pysäyttää, en kääntyä takaisin. Yhtäkään pientäkään kohtausta, sanaa, valintaa, liikahdusta ei elämässä voi leikata pois. Kaikki jää ja kaikki jättää jäljen. 
Monet asiat tapahtuvat vahingossa ja tarkoittamatta, niin monet ja niin suuretkin, että se on todella pelottavaa jos sen tiedostaa ja sitä ajattelee. Monet ihmissuhteet, tärkeätkin, elämän tärkeimmätkin, päättyvät vahingossa. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

• Kymmenen puikkoa langalla -blogin Helmis, jonka mielestä kirja on vaikuttava.
• LM-mummin kirjastossa -blogin Leena-Maija, jonka mielestä kirjan heikkous on siinä, että tarinan lopun aavistaa jo melkein ennen kuin kirja on alkanut. 
• Kuristava kirsikka -blogin Tui, jonka mielestä kiehtovinta oli kaikki, mitä Jehovan todistajista kerrottiin. 

Into, 2019. 284 sivua. 
Kirja saatu kustantajalta. 

Sain Nina Honkasen Pohjakosketuksen pyytämättä ja yllättäen arvostelukappaleena kustantajalta, enkä tiennyt kirjasta ennakolta juuri mitään. Myös Nina Honkanen kirjailijana oli minulle täysin vieras. Muistin kyllä nähneeni Pohjakosketuksen hiljattain jossain somepostauksessa - ja että sitä kehuttiin.

Minulle Pohjakosketus oli sekavien tunteiden kirja. Se oli taitavasti kirjoitettu ja kirjana todella hyvä, mutta samanaikaisesti tarina oli niin kamala, että en olisi halunnut lukea eteenpäin.

Luin silti, mutta mietin monta kertaa, pitäisikö kirja jättää suosiolla odottamaan parempaa aikaa. Sellaista, kun ympärillä oleva maailma olisi vähän positiivisempi ja hetki muutenkin iloisempi. Nyt kaikki kirjan tuska ja ahdistus tuntui vähän liian pahalta.

Pohjakosketus kertoo yhden avioliiton tarinan. Nimettömäksi jäävää päähenkilöä kutsutaan läpi kirjan vain naiseksi. Hän on kokenut jo kaksi avioeroa, kun hän tapaa tunnetun kirjailijan ja rakastuu. Tuo "mies" osoittautuu pahimman luokan narsistiksi - vaikkei kirjailija omien sanojensa mukaan hänestä sitä nimitystä halua käyttääkään.

Pelosta nouseva todellisuus kasvaa yhtä hitaasti ja salakavalasti kuin mikä tahansa ravintonsa inhimillisestä tuskasta saava olotila. Pelko ei synny yhdessä yössä, se ei rakennu yhdestä riidasta, huudosta tai seinään viskatusta kulhosta. Se siirtyy napanuoraa pitkin kohdun turvassa kasvavaan lapseen. Pelko kasvaa hitaasti katse, sana ja teko kerrallaan. Sitä peitellään ja selitellään, puetaan mitä kummallisimpiin asuihin. Se piilotetaan niukkoihin eleisiin ja sanoihin, joita kanssaihmiset luulevat ujoudeksi, hiljaisuudeksi tai väsymykseksi. Mutta jokainen, joka on pelännyt, haistaa pelon, ennen kuin mitään edes tapahtuu. 

Kirjassa edetään useissa aikatasoissa, edestakaisin pomppien. Ratkaisu ei sorru sekavuuteen vaan pitää yllä jännitettä. Puheenvuoro on pääosin naisella, mutta myös mies ja heidän perheneuvolassa käyvä poikansa Toivo pääsevät ääneen. Toivo on muuten perheen ainoa henkilö, jolla on kirjassa nimi. Kuvaavaa.

Nina Honkanen kirjoittaa todella taidokkaasti ja todentuntuisesti niistä asioista, joita naisen päässä liikkuu. Hän selittää sitä, miksi nainen päättää jäädä henkisen väkivallan kyllästämään suhteeseen pitkäksi aikaa. Miten elämä on kaikesta kamaluudestaan huolimatta myös täynnä niitä hyviä hetkiä, jotka antavat aina toivoa paremmasta - ja syyn jäädä.

Kielellisesti Honkasen teksti on kaunista ja lauseet oivaltavia. Teksti toisaalta keventää vakavaa asiaa, mutta samanaikaisesti se jollain tavalla tekee siitä entistä painavamman. Toisaalta kirjassa on runsaasti riitelydialogia, joka on suoraa ja tylyä.

Pohjakosketus on taidokas kirja, mutta miellyttävää luettavaa se ei ole.

Nainen vannoi, ettei enää koskaan avaisi ovea asuntoon, jossa oli rukoillut kellon ympäri miestä lopettamaan huutamisen. Kunnes antoi miehelle vielä toisen tilaisuuden. 
Ja kolmannen. 
Ja vielä neljännen. 
Ja sitten viidennen. 
Ja kuka niitä nyt edes laski. 

- 

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bazar, 2019. 736 sivua. 
Alkuteos The Pearl Sister, 2017. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat olleet minulle todellisia ahmintakirjoja. Olen uponnut täysillä Rileyn luomaan maailmaan ja sisarusten tarinoihin, ja nauttinut suunnattomasti kirjailijan tyylistä yhdistää tarinoihinsa todellisia, historiallisia tapahtumia ja henkilöitä.

Viimeksi lukemani Varjon sisar oli tosin kolmesta ensimmäisestä osasta minulle selvästi epäsopivin. Kirjana se oli ehjin ja valmiimman tuntuinen, mutta itse en oikein innostunut 1800-luvun Englannista.

Odotin sitäkin kovemmin tätä neljättä osaa, jonka tapahtumapaikkana on Australia. Se maana kiinnosti, mutta toisaalta pelkäsin samanaikaisesti milloin sarja alkaisi tökkiä. Perusidea kun näissä kuitenkin on kaikissa sama.

No, pelko ei toteutunut, ainakaan vielä.

Helmen sisaressa keskitytään Cecen elämään. Hän on aiemmissa kirjoissa tuntunut vähän ärsyttävältä tyypiltä, mutta nyt Cecestä paljastuu ihan uusia puolia. Lukihäiriöstä kärsivä Cece ei ole päässyt opinnoissaan kovin pitkälle ja hakee paikkaa elämässään. Hän on aina elänyt yhdessä nuoremman sisarensa Tähden kanssa, liiankin tiiviisti, ja nyt kun Tähti on löytänyt biologisen perheensä, on Cece jäänyt yksin. Se tuntuu hänestä ensin pahalta, mutta kun tie vie Thaimaan kautta Australiaan, muuttuu Cecenkin elämä kertaheitolla.

Seitsemän sisarta -sarjan kirjoille ominaiseen tapaan tarina kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivässä Cecen elämää seuraten ja menneisyydessä Cecen sukulaisten elämänvaiheita valottaen.

Helmen sisar käsittelee valtavan mielenkiintoisia ja ainakin minulle kovin vieraita teemoja. Riley heittää lukijan keskelle Australiaan tulevien brittisiirtolaisten ja myös aboriginaalien elämää. Kirjassa kuvataan valkoisten ja aboriginaalien eriarvoisuutta ja alkuperäisväestön huonoa asemaa. En ollut lainkaan ymmärtänyt, miten huono heidän tilanteensa on ollut - ja miten pitkään.

Kirjassa yhdistellään jälleen historiallisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon. Aivan kaikkia todellisia henkilöitä ja tapahtumia en pysty bongaamaan, koska aihepiiri on niin vieras. Yksi todellisista hahmoista on ainakin kuuluisa aboriginaalitaiteilija Albert Namajitra, onhan taide tarinassa aika oleellisessa roolissa.

Helmen sisar on vetävä kirja ja erityisesti alun jälkeen tarina kiinnostaa minua todella paljon. Teos on ehjä ja toimiva, ja vaikka pituutta on kamalasti, tuntuu kirja aivan sopivan mittaiselta.

Pidän Helmen sisaresta valtavasti, vaikka samalle se myös hiukan ärsyttää. Tarina on nimittäin niin kliseinen ja ennalta-arvattava, että minua jopa jollain tavalla hämmentää se, miten paljon siitä huolimatta pidän kirjasta. Ehkä historian, nykypäivän ja todellisten tapahtumien yhdistäminen on vain niin toimiva taktiikka, että se jaksaa kiinnostaa hieman liian tutun oloisista juonikuvioista huolimatta. Varsinkin, kun tapahtumat sijoittuvat näin kinnostavan teeman ympärille.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittainut yli 20 kirjaa
25. Kirjassa ollaan saarella
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Otava, 2019. 240 sivua. 

Bolla on Finlandia-voittaja ja kirja, jota jokainen sen lukenut lähes poikkeuksetta hehkuttaa. Teoksesta on sanottu niin paljon ja niin hienoja asioita, että tuntuu hankalalta sanoa siitä yhtään mitään.

Näin on usein Finlandia-voittajien tai muuten palkittujen kirjojen kanssa. Jos ne ovat ansainneet palkinnon, niiden täytyy olla hyviä - ja vaikka ei itse pitäisikään niitä hyvinä, syyn täytyy olla siinä, ettei ole jostain syystä vain ymmärtänyt tai että lukuhetki on ollut väärä. Tuntuu siltä, että Finlandia-palkittuja pitää arvostaa, niitä pitää ylistää, ja siihen keskusteluun on vaikea tulla mukaan "vääränlaisella" ei-niin-ylistävällä mielipiteellä.

Minä kuitenkin yritän. Minulle Bolla nimittäin oli vain kirja, tarina muiden joukossa. Ihan hieno, mutta ei sen enempää. Oikeastaan en ollut edes kovin kiinnostunut Bollasta, mutta halusin sen lukea, kun kaikki sitä niin kehuivat. Tuntui siltä, että pitää tietää mistä puhutaan.

En ole lukenut kokonaan kumpaakaan Pajtim Statovcin aiemmin kirjoittamaa kirjaa. Kissani Jugoslavia -teosta aloitin äänikirjana, mutta jätin sen kesken, koska kirjan aihepiiri ei kiinnostanut eikä karu ja epämiellyttävä tarina ollut mieleeni.

Bollan kohdalla totesin nopeasti saman kuin Kissani Jugoslavian kohdalla: aihepiiri ei vain kiinnosta minua tarpeeksi. Kosovon sota ja siihen aikaan sijoittuva kahden miehen rakkaus ei tunnu tarpeeksi läheiseltä aiheelta. Lisäksi Bolla oli tarinaltaan kamala ja ahdistava, sellainen inhorealistinen teos, jossa kaikki on kurjaa ja ihmisille tapahtuu vain huonoja asioita. Tullaan raiskatuksi ja pahoinpidellyksi, on mielenterveysongelmia, kaltoinkohtelua... Ei kaiken tarvitse olla kivaa, ihanaa ja aurinkoista, mutta itse en ihan aina jaksa lukea loputonta kurjuutta.

Kaunokirjallisena teoksena Bolla on toki hieno. Se on kirjoitettu kauniisti, kieli on taidokasta ja tunnelma välittyy hyvin. Uskon sen myös kuvaavan hienosti elämää Kosovossa, mutta kuten jo sanoin, se jää minulle valitettavasti etäiseksi.

Ihmisten väliset suhteet Pajtim Statovci kuvaa hienosti, samoin elämän vaikeuden ja sen, miten hankalaa on, kun päähenkilöllä on tunteita miehiä kohtaan, mutta kotona odottaa vaimo, joka kertoo olevansa raskaana.

Onko Bolla sitten minusta Finlandian arvoinen? Ei, ei ole, mutta se on vain minun mielipiteeni. Toisaalta, Bollan palkitseminen Finlandialla oli sekin vain yhden henkilön mielipide.

Mielestäni kirja on teoksena hieno, mutta ei välttämättä niin hieno kuin kaikki ylistävät arviot antavat ymmärtää. Valitettavasti en usko, että muistan tästä kirjasta vähän ajan kuluttua enää kovin paljon.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Paljon melua kirjoista -blogin Hanna, jonka mielestä Bolla on vaikuttava ja syystä kiitelty teos. 
• Kirja vieköön -blogin Riitta K., jonka mielestä Bolla on häikäisevä, vahva ja vaikuttava. 
• Kirjoihin kadonnut -blogin Johanna, joka kehuu kirjan kieltä, mutta joka ärsyyntyi päähenkilöstä ja kirjan ahdistavuudesta. 

Art House, 2019, 269 sivua. 
Alkuteos This Is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor, 2017. Suomentanut Ari Jaatinen. 
Äänikirja 8h 4min, lukija  Antti L.J. Pääkkönen. 

Brittiläisen Adam Kayn Kohta voi vähän kirpaista on entisen lääkärin kertomus siitä, millaista on olla lääkäri Iso-Britannian julkisessa terveydenhuollossa. Lääkärinuransa aikana Kay piti päiväkirjaa ja kirjasi sinne tapauksia vuosien ja hoitohuoneiden varrelta. Mitä kaikkea kummallista ja ällöttävää hän kohtasi, millaisiin kamaliin tilanteisiin hän joutui ja miten idiootteja potilaat välillä olivat.

Tirkistelynhaluun vastaavien potilastarinoiden lisäksi Kay kirjoittaa työilmapiiristä, työssä jaksamisesta ja brittiläisen terveydenhuollon epäkohdista. Ne ovat tämän kirjan vakava anti.

Itse suhtaudun kirjaan vähän ristiriitaisesti.

Kohta voi vähän kirpaista taiteilee rajalla, jonka toisella puolella on hauskuus ja toisella puolella puhdas mauttomuus. Kayn tyyli kirjoittaa on suora ja sarkastinen, mistä tulee hiukan ylimielinen kuva. Minulle tulee sellainen olo, että en pitäisi hänestä, mutta ei minun tarvitsekaan. Osa Kayn kertomista tarinoista on turhankin ronskeja, mutta ehkä niillä tavoitellaan lukijan huomiota sille vakavalle asialle, joka kirjassa koko ajan mukana kulkee.

On aika kamalaa, jos kaikki Kayn kertoma on totta. Nuori lääkäri kulkee päivisin kokeneempien kanssa, opetellen ja tehden muistiinpanoja. Yöllä sama tyyppi on kuitenkin ainoa lääkäri koko sairaalassa ja vastaa jokaisen osaston jokaisesta potilaasta.

Jos lääkäri sairastuu, hän joutuu itse hankkimaan itselleen tuuraajan. Kun lääkärille on myönnetty loma, hänet tarvitaankin töihin, ja esimies ehdottaa, että mitä jos lentäisit sieltä lomareissultasi viikonlopuksi töihin ja palaisit sitten ulkomaille. Tuplavuoroja, väsymystä, loppuunpalamista. Moni lääkäri vaihtaa alaa, kuten myös Kay.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana ja se toimi sellaisena mainiosti. Teksti etenee, tapahtumat vaihtuvat ja hätkähdyttävät tarinat pitävät kuuntelijan hereillä. Ajoittaisesta mauttomuudesta huolimatta vaaka kallistuu positiivisen puolelle, ja mielestäni kirja oli hyvinkin kuuntelemisen arvoinen.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
45. Esikoiskirja

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
2. Kirja, jonka nimessä on jokin ajan ilmaus, esim. viikonpäivä tai kuukausi
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Karisto, 2019. 271 sivua.

Luin lapsena ja teininä paljon hevoskirjoja. Tai ei, en paljon vaan ihan valtavasti: todennäköisesti kaikki, mitä kirjastosta sai ja sen lisäksi vielä Pollux-hevoskerhosta tulleet kirjat.

Olin heppatyttö henkeen ja vereen, ja lukutoukka myös, joten hevoskirjojen lukeminen oli aika ilmiselvä valinta. Luin toki muutakin, mutta veikkaisin, että kutakuinkin 80 prosenttia lukemistani kirjoista oli jonkinlaisia hevoskirjoja.

Kun kasvoin aikuiseksi, lukeminen muuttui. Kiinnostuksen kohteetkin ehkä vaihtuivat ja lukumaku laajeni, mutta osittain muutos tapahtui siitä syystä, että aikuisten hevoskirjoja ei juuri ole. Jos olen sellaisen sattunut löytämään, olen ollut valtavan iloinen. Näin äkkiseltään mieleeni tulevat muun muassa Barbara Dimmickin Matkalla huomiseen, jonka muistan olleen hyvä, ja Sinimaaria Kankaan Sielunhevonen, ei hassumpi sekään. Tokihan sitten on esimerkiksi Ville Virtasen Hevosen taju, omaperäinen kirja, joka on jakanut rankasti mielipiteet.

Liiaksi asti hevosia ei kuitenkaan aikuisten kaunokirjallisuudessa käsitellä, joten olin taas todella innostunut, kun kuulin Essi Pajun uudesta hevosmaailmaan sijoittuvasta romaanisarjasta. Koskenniskan naapurissa on sen avausosa, ja mitä ihanaa luettavaa sainkaan. Kirja oli kuin tuulahdus menneisyydestä: juuri sellainen paljon draamaa sisältävä ja nopeakäänteinen hepparomaani, joita ne lasten ja nuortenkin hevoskirjat aikoinaan olivat. Ehkä tässä näkyy kirjailijan tausta: hän on kirjoittanut hevosaiheisia nuortenromaaneja oikealla nimellään Päivi Lukkarila.

Koskenniskan naapurissa kertoo nelikymppisestä Aavasta, joka joutuu jättämään työnsä kirjanpitäjänä ja lupautuu tuuraamaan hermolomaa kaipaavaa tallinpitäjä-Raijaa kuukauden ajaksi. Työ ei ole aivan sellainen kuin Aava on odottanut, mutta elämä todella muuttuu, monella tapaa.

Koskenniskan naapurissa on sopivan höttöinen eikä kovin vakavasti otettava kirja. Sen juonikuviot ovat kliseisiä ja epärealistisia, mutta se ei haittaa. Tällaisiakin kirjoja tarvitaan. Viihdyttäviä, meneviä ja kevyitä tarinoita, joiden parissa pääsee sellaiseen ihanan kepeään todellisuuteen, ja tässä kirjassa vieläpä keskelle kesää. Essi Paju kirjoittaa kivan freesillä otteella, ja Koskenniskan naapuri oli minulle juuri sopivaa luettavaa tähän väliin.

Odotan jo seuraavaa osaa, joka julkaistaan ensi vuonna.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Otava, 2019. 118 sivua. 

Cristina Sandun Vesileikit on kiehtova romaani. Se on pieni ja kertoo tavallaan paljon, mutta toisaalta niin kovin vähän.

Kirjassa Sandu kuljettaa kehystarinaa ja punoo sen lomaan novellimaisia välähdyksiä. Kehystarinassa seurataan kuutta tyttöä, jotka kasvavat kahden joen väliin jäävällä maapalalla - sellaisella, joka ei kuulu mihinkään valtioon. Paikan tarkempaa sijaintia ei määritellä, mutta jossain päin itäistä Eurooppaa ollaan. Tytöt viettävät aikaansa joella uiden, ja uintiretket saavat aivan uuden merkityksen, kun tytöt keksivät ovelan suunnitelman. He haaveilevat suuresta maailmasta tuon pienen maapalan ulkopuolella ja aikovat päästä sinne uinnin avulla.

Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan. 

Tyttöjen tarinan lisäksi Sandu näyttää lukijalle välähdyksiä kuuden, eri puolille maailmaa lennähtäneen aikuisen naisen elämästä: kustakin yhden, muutaman sivun mittaisen, novellimaisen tarinan verran. Sandu ei kerro, ovatko Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia samat henkilöt kuin joella uivat tytöt, eikä sen ehkä ole väliäkään. Minä päättelen että ovat, sillä näin haluan tarinan nähdä.

Sandun kertomissa hetkissä yksi naisista on kasinolla tienaamassa matkarahoja, toinen taas törmää Helsingissä hämähäkkimieheen. Kaikille naisista on yhteistä jonkinlainen juurettomuus, oman alkuperänsä häpeäminen ja paikkansa etsiminen.

Runsaan sadan sivun mittainen Vesileikit ei päästä lukijaa helpolla. Sandu jättää tarinaansa paljon aukkoja, jotka lukija saa täyttää itse, jos osaa. Minusta nimittäin tuntui välillä siltä, etten osannut. Koska kirja oli lyhyt, sen luki nopeasti, mutta lukemisen jälkeen olo oli hämmentynyt. En oikein osannut sanoa mitään, tunsin olevani hukassa.

Nyt, kun lukemisesta on jonkin aikaa, ovat ajatukset hahmottuneet ja tarinan aukot täydentyneet. Vesileikit vaatii selvästi sulattelua ja aikaa. Kirja on hieno, ja kaikkine aukkoineen sellainen, että kukin tulkitsee sitä varmasti omalla tavallaan.

Kokonaisuutena Vesileikit on minulle yksi syksyn kiinnostavimmista lukukokemuksista.

Kehuja myös hienosta ja kirjan tarinaa tukevasta kannesta, jonka on suunnitellut Tuuli Juusela.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Johnny Kniga, 2019. 
5 h 17 min. 
Lukija Maria Veitola. 

Maria Veitolan aiempi teos Veitola nousi yhdeksi viime vuoden suosikeistani. Veitolan kolumnit äänikirjana hänen itsensä lukemana toimivat mielettömän hyvin ja viihdyttivät minua työmatkoilla, juostessa ja hääaskarteluja tehdessä.

Odotin siis mielenkiinnolla Veitolan uutta kirjaa, joka laittaisi tutun asetelman päälaelleen. Toimittajana Maria Veitola kun on aina se, joka esittää kysymykset. Tässä kirjassa tilanne on kuitenkin toinen.

Toisinpäin-kirjan idea on nimittäin se, että kuka tahansa on saanut kysyä Veitolalta mitä tahansa, ja nyt näihin kysymyksiin vastataan. 

Kirjassa käsitellään monia eri teemoja: uskonnosta seksiin ja perhe-elämästä työhön. Osaan kysymyksistä Veitola vastaa lyhyesti, ehkä vain yhdellä sanalla. Toisiin tulee pitkä, polveileva vastaus, joka saattaa eksyä aiheesta.

Usein vastaukset pyörivät (kysymyksestä riippumatta) jollain tavalla feminismin ympärillä - mikä ei yllätä, onhan kyse Maria Veitolasta.

Suurin osa kysymysten esittäjistä jää kirjassa anonyymeiksi, eikä kysyjällä ole väliäkään. Muutamien kysymysten kohdalla kysyjä kerrotaan. Kysymyksensä esittävät muun muassa Päivi Räsänen ja Johanna Tukiainen.

Sain kirjan kirjastosta lainaan ihan perinteisenä versiona, mutta päädyin kuuntelemaan sen äänikirjana. Veitolan edellinen oli toiminut niin hienosti kuunneltuna, että uskoin tämänkin olevan parhaimmillaan niin.

Kirja toimikin äänikirjana hyvin, Veitolaa oli jälleen miellyttävä kuunnella. Jollain tavalla kuitenkin koen, ettei Toisinpäin antanut minulle yhtä paljon kuin Veitola. Mietityt kolumnit olivat oivaltavia ja kiinnostavia, kun taas Toisinpäin oli vain kirja täynnä satunnaisia kysymyksiä ja vastauksia. Viihdyttäviä tosin, ja ajoittain oivaltavia nekin. Tykkäsin ja vietin jälleen kivaa aikaa Maria Veitolan seurassa, mutta ehkä jotain jäi puuttumaan.

Noob Kustannus, 2019. 289 sivua. 

Tomi Tölli on minulle tuttu matkabloggarina: olen seurannut hänen blogiaan epäsäännöllisen säännöllisesti jo pidemmän aikaa. Töllin blogista itse asiassa tämän hänen kirjansa bongasinkin. Olisihan minun päästävä lukemaan miehen autolla tekemästä maailmanympärimatkasta ihan kirjan muodossa.

Panamericana - seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä on matkakertomus siitä, kun Tomi Tölli hyppää itse kalustamaansa halpaan pakettiautoon yhdessä puolisonsa kanssa. Matka kulkee ensin läpi Euroopan, josta noustaan rahtilaivaan kuudeksi viikoksi. Sen jälkeen pariskunta on vihdoin Etelä-Amerikassa - ja siitä matka oikeastaan vasta alkaa.

Vajaan kolmensadan sivun teos on vasta puolikas matkasta ja seuraava osa julkaistaan ensi vuonna. Ihan pieneen ei tällaista matkaa saa mahtumaan: pelkästään tässä ensimmäisessäkin kirjassa kun matkataan kaikkiaan noin 30 000 kilometriä. Melkoinen määrä ajamista.

Panamericana on kiinnostava kirja ennen kaikkea erikoisen matkan ansiosta. Kovin moni suomalainen tuskin on vastaavaa reissua tehnyt. Jo pelkästään matka rahtilaivalla Euroopasta Etelä-Amerikkaan on mielenkiintoinen. Lisäksi tulevat monet monet maat matkan varrella - ja kaikki kohtaamiset ja sattumukset, joista parhaiten mieleen jäänyt liittyy mangoon. Huh.

Vaikka Töllin ja hänen puolisonsa matka on ollut paljolti ajamista, ei kirja käy sen suhteen puuduttavaksi, vaikka riski siihen olisi ilmassa. Teksti on ihan vetävää, joskin olisi kaivannut hieman huolellisempaa oikolukua. Nyt lukemista haittaavat monet lyöntivirheet, tai pikemminkin tuplasanat ja vastaavat.

Toinen häiritsevä asia on kirjan kuvitus. Teoksessa on kuvia, muutaman aukeaman verran kirjan keskivaiheilla. Tyyli on tuttu monista muistakin pienehköllä budjetilla tuotetuista kirjoista. Kuvasivut saa ilmeisesti suht halvalla taitettua kirjan keskelle, mutta kuvien latominen tekstin sekaan olisi kallista. Näin oletan.

Valitettavasti ratkaisu on lukijan kannalta kömpelö. Kaipaan kuvia: erityisesti, kun kyse on matkakirjasta, joka kertoo vieraista ja eksoottisista maista. Kuvat kertoisivat niin paljon enemmän kuin sanat, rytmittäisivät tekstiä, keventäisivät sitä ja lisäisivät kiinnostusta.

Nyt kuvia joutuu katsomaan keskiaukeamilta - ja vielä lukemaan kuvatekstit kirjan lopusta. Ei oikein toimi.

Puutteistaan huolimatta Panamericana on kuitenkin kiinnostava teos hienosta matkasta ja sitä voi suositella matkailusta pitäville lukijoille.

Bazar, 2019. 733 sivua. 
Alkuteos The Shadow Sister, 2016. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

En muista milloin olisin viimeksi ollut koukussa johonkin kirjasarjaan - enkä ehkä teinivuosien ja Harry Potterin jälkeen oikeasti olekaan ollut.

Siis ennen Seitsemää sisarta. Lucinda Rileyn seitsenosainen kirjasarja on nimittäin saanut minut ihan todella koukkuun. Luin sarjan ensimmäisen osan heinäkuussa, Myrskyn sisaren elokuussa. Tätä kolmatta osaa jouduin hetken odottamaan, kun kirjaan oli niin paljon varauksia.

Varjon sisar kertoo sisarusparven kolmannesta, Tähdestä. Hän on lapsuudestaan asti ollut tiiviisti yhdessä seuraavan sisaren, Cecen kanssa. Sosiaalinen ja puhelias Cece on ollut aina äänessä, kun Tähti on kuunnellut ja jollain tavalla elänyt sisarensa varjossa. Kun Tähti alkaa etsimään menneisyyttään ja sukuaan, hän huomaa että haluaakin ehkä elää itsenäisemmin.

Tuttuun tapaan tässäkin kirjassa kuljetetaan kahta tarinaa rinnakkain: Tähden tarinaa nykyhetkessä ja hänen sukuunsa liittyvää historiallista tarinaa menneisyydessä. Kun sarjan ensimmäisessä osassa matkattiin Brasiliaan ja Pariisiin ja toisessa osassa Norjaan, pysytellään nyt Englannissa. Keskeisessä roolissa ovat kuningas ja hovi, kirjallisuus ja kaikenlaiset ihmissuhteet 1900-luvun brittipiireissä.

Varjon sisar on periaatteeltaan hyvin samankaltainen kuin kaksi aiempaa. Siinä käsitellään naisen asemaa, ja mukana on vahvoja naisia. Samalla puhutaan tietysti rakkaudesta ja etsitään sitä.

Kirja on kokonaisuutena viimeistellympi kuin kaksi aiempaa, joissa muun muassa suomennoksessa on ollut kummallisuuksia. Tässä kirjassa ei myöskään ole samalla tavalla toistoa kuin edellisessä kirjassa, jossa kerrattiin hyvin paljon niitä Papa Saltin kuolemaan liittyviä asioita, jotka olivat tulleet esille jo ensimmäisessä osassa.

Pidän Varjon sisaresta, mutta minulle henkilökohtaisesti se on sarjan heikoin kirja. Siihen on kaksi syytä.

Kirjan historiallisessa osuudessa liikutaan 1900-luvun alun Englannissa. Englannin yläluokan pariutumiskuviot eivät kiinnosta minua - sen totesin jo aiemmin tänä vuonna, kun luin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Historiallinen osuus siis tökkii, varsinkin alkuvaiheessa.

Toinen syy on se, että en tiedä Englannin historiasta tarpeeksi tunnistaakseni kirjassa esiintyviä oikeita henkilöitä. Ainoa oikea henkilö, jonka tunnistan, on Beatrix Potter. Englannin kuninkaan, Alice Keppelin ja kumppaneiden todellisuus menee minulta ihan ohi. Se vaikuttaa myös lukukokemukseen, sillä oikeiden henkilöiden tuominen mukaan tarinaan on yksi asioista, joista Rileyn sarjassa pidän.

Kaikesta huolimatta kuitenkin pidän Varjon sisaresta ja se on minulle neljän tähden kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Sarjassa aiemmin ilmestyneet: 

Karisto, 2019. 235 sivua. 

Amanda Vaaran eli kirjailija Niina Hakalahden sivupersoonan kirjoittama Majatalo Villa Venla -sarja on edennyt jo kolmanteen osaan.

Viihdesarjan ensimmäinen teos Pientä fiksausta vailla oli hauskaa ja freesiä luettavaa siitä, miten päähenkilö-Venla päätti muuttaa elämänsä ja perustaa Airbnb-majatalon ja blogin. Sarjan toinen osa Yösähköä tuotti pienen pettymyksen. Se oli yleisfiilikseltään negatiivisempi kuin avausosa eikä oikein tarjonnut mitään uutta.

Sarjan kolmas osa Heti vapaa jatkaa edellisen viitoittamalla tiellä. Ihan okei, muttei mitään sen enempää. Pääsen jälleen seuraamaan parinsadan sivun ajaksi yksinhuoltaja-Venlan elämää: majatalon pyöritystä vanhassa koulussa, naapurisuhteita ja tappelua ex-aviomiehen kanssa.

Sarjan kirjoissa ei ole varsinaista juonta tai tarinaa, joka alkaisi osan alusta ja päättyisi sen lopussa. Kirjoissa vain eletään ja ollaan, jossain kohtaa kirja päättyy ja tarina jatkuu seuraavassa. Joku kuvaili Instagramissa osuvasti, että tämän sarjan lukeminen on vähän kuin lukisi vanhan kaverinsa elämästä.

Vaikkei varsinaista selvää juonta olekaan, käänteitä kuitenkin riittää - erityisesti vastoinkäymisiä. Tuntuu vähän siltä, että kirjailija yrittää tarkoituksella välttää yltiöonnellisen kirjan kirjoittamista, mikä on toki ihan sallittua. Itse vain mieluusti lukisin välillä niistä kivoistakin asioista, kun kyse on kuitenkin puhtaasti viihdegenren kirjasta.

Samalla kun vastoinkäymiset jatkuvat, kaikki tuntuu jo jotenkin tutulta. Airbnb-kuvioiden ongelmat, blogin kirjoitus ja ärsyttävä ex-mies jaksoivat kiinnostaa jonkin aikaa, mutta nyt ne alkavat olla vähän nähtyjä.

Vaikka Heti vapaa onkin nopealukuinen ja paikoin ihan viihdyttävä syksyn pimeinä iltoina, voi olla, että sarjan seuraava osa jää jo minulta lukematta.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

S&S, 2019. 207 sivua. 

Annastiina Stormin esikoisteos Me täytytään valosta on jäänyt minulle lähtemättömästi mieleen. Pieni kirja oli täynnä tunnetta ja erilaisia kertojaääniä. Sen rakenne oli hieno: välillä tarina eteni runomitassa, välillä hypättiin satumaailmaan. Lukijaa ei päästetty helpolla, mikä oli vain hyvä.

Jossain määrin samalla linjalla jatkaa myös Stormin seuraava teos Kerro, kerro. Se kertoo Alisasta, jonka äiti on juuri kuollut. Hän on jättänyt jälkeensä tarinoita menneisyydestään, mutta tarinat herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Alisa lähtee selvittämään menneisyyttään äitinsä nuoruudenmaisemiin.

Tälläkin kertaa Storm on punonut tarinan, joka ei ole sieltä suoraviivaisimmasta päästä. Kyseessä on pieni sukutarina: tarina Alisasta ja hänen äidistään Lumikista. Niin, Lumikista. Annastiina Storm on kietonut tarinan vanhan tutun sadun ympärille - tai modernisoinut sadun nykypäivään, miten päin asiaa haluaa tarkastellakaan.

Kerran viikossa tapahtui tuulettaminen. Silloin äiti heitti milloin mitäkin tekstiilejä mattotelineelle ja jäi itse makoilemaan aurinkotuoliin niiden viereen. Tuskin hän oli saanut oikaistua itseään, kun lähiseudun linnut lehahtivat hänen seurakseen. Äiti kaivoi taskussaan olleesta muovipussista siemeniä ja natoi pienten nokkien nokkia ne hänen kämmeniltään. 
-- Jos lapsuuteni pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, se olisi tuo: luoksepääsemätön äiti epätodellisen lintuparven keskellä, minä mustasukkaisena lasin takana.

Kirjassa yhdistellään hienosti todellista ja satua. Kerro, kerro on kirja, jota lukiessa hymähtelen useaan otteeseen ja mietin, miten ovelasti Annastiina Storm vanhaa satua käsittelee ja omaa tarinaansa siihen kieputtaa. Joidenkin asioiden yhteyden Lumikkiin huomaan vasta nyt, lukemisen jälkeen, kun kirjoitan tätä tekstiä. Kuten esimerkiksi kirjan nimen.

Teoksen takakannessa kirjan kuvaillaan kertovan rakkaudesta, peloista, irti päästämisen vaikeudesta sekä oman tarinan rakentamisen tärkeydestä. Nämä kaikki ovat totta, mutta mielestäni kirja on myös hieno kuvaus yhdestä äiti-tytär-suhteesta.

- Äiti, sanon ja ääneni vakavuus yllättää itsenikin. 
- Sinä olet kuvitelmaa. 
Lause kuulostaa yhtaikaa pohjattoman surulliselta, lohdulliselta ja vapauttavalta. Äidin silmät saavat vetisen kalvon, joka peilautuu saman tien omiini. Katselemme toisiamme kuin olisimme nyt vasta ymmärtämässä asian todellisen laidan. Pysähdyn. Hengityksessäni läpättää ikävä ja väsymys. Sitten äidin kasvoille ilmestyy pieni hymy. Hän avaa suunsa, ja uskon tietäväni mitä hän on sanomaisillaan. Tällaisia toisen ymmärtämisen hetkiä meidän historiaamme ei montaa mahtunut, mutta olen sitäkin iloisempi tästä. 
- Itse olet, äiti sanoo, muikistaa suunsa vinoon ja vinkkaa kahdella silmällään. 
- Kuvitelmaa kaikki tyynni. 

Kerro, kerro on kirja, joka jää pyörimään mieleen. Se on samalla lyhyt ja runsas, kaunis ja surumielinen. Kiehtova ja kummallinen, hyvällä tavalla.

Annastiina Storm on kirjailija, jonka tulevia teoksia odotan todella suurella mielenkiinnolla.

Ikävä, suru ja halu syöksyä sopimaan, halaamaan ja rakastamaan jäävät tukkeeksi jonnekin ruokatorven tietämille, enkä voi olla ajattelematta, että kaikki tämä padottu massa puristuu vielä jonain päivänä syöväksi itsellenikin. 

Gummerus, 2019. 288 sivua. 
Alkuteos Paris for One and Other Stories, 2016. Suomentanut Heli Naski. 

Jojo Moyes on yksi suosikkikirjailijoistani. Lähtökohtaisesti olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan (vain yksi teos Moyesin suomennetusta tuotannosta on lukematta), joskaan ihan jokainen ei ole herättänyt minussa valtavan suuria tunteita.

Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia on nimensä mukaisesti kokoelma kertomuksia. Novellikokoelma sisältää 11 varsin eripituista tarinaa. Pisin niistä on nimikertomus Pariisi yhdelle, joka on runsaan sadan sivun mittainen. Lyhin tarinoista on pituudeltaan vain neljä sivua.

Kaikki kertomukset käsittelevät jollain tavalla ihmissuhteita, tietenkin, onhan kyse Jojo Moyesin tuotannosta. Suurin osa on romanttista viihdettä. Kaikki ei kuitenkaan ole auvoista ja onnellista. Kiinnitän useammankin tarinan kohdalla huomiota siihen, että henkilöt eivät vaikuta kovin onnellisilta. Osasta novelleja jää hieman valju olo - ei kovin iloinen, kuten Moyesin tarinoista useimmiten.

Moni tarinoista tuntuu myös hieman väkisin kasaan kyhätyltä. Pidän novelleista, mutta näiden novellien henkilöistä en oikein saa otetta. Tarinat ovat pääosin ihan kivoja ja luettavia, muttei mitään sen enempää.

Lukuunottamatta nimikertomusta: Pariisi yhdelle on - ehkä pituutensa vuoksi - selvästi ehjempi teksti kuin moni muu kirjan novelleista. Henkilöissä on enemmän tarttumapintaa ja tarina on lähempänä sitä Moyesia, joka on meille pidemmistä romaaneista tuttu. En yhtään ihmettele, että tästä tarinasta on tekeillä myös elokuva.

Kokonaisuutena Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia on siis ihan luettava novellikokoelma, mutta jää lukemistani Moyesin heikoimmaksi teokseksi.

Jos haluat lukea hyvää Moyesia, lue vaikkapa Kerro minulle jotain hyvää tai Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Myös keväällä suomeksi ilmestynyt Kuinka painovoimaa uhmataan kannattaa lukea.

Tammi, 2019. 158 sivua.

Meillä laitetaan paljon ruokaa ja Kari Aihisen edellinen keittokirja Kape24h on kovassa käytössä. Se on juuri sellainen keittokirja, jollaisia haluamme omaan hyllyymme. Jotain muuta kuin perinteistä kotiruokaa: kiinnostavia reseptejä, joissa riittää vähän haastetta. Hienot kuvat - ja kuva jokaisesta reseptistä.

Valitettavasti Aihisen uusi Kapen parhaat -kirja tuottaa pettymyksen.

Kapen parhaat on kokonaisuutena täysin erilainen keittokirja kuin Kape24h. Suurin osa resepteistä on ihan tavallista kotiruokaa - ei fine diningia, kuten valtaosa Kape24h:n resepteistä. Se on ihan ok, sillä totta kai näitäkin tarvitaan, mutta makaronilaatikon, pannukakun ja ruskean kastikkeen ohjeet eivät ole minua varten.

Arvostan keittokirjassa hyviä kuvia, sillä ne houkuttelevat kokeilemaan uutta ohjetta. Kapen parhaat -kirjassa monista ruoista ei ole kuvaa lainkaan. Se on miinus.

Suurin syy pettymykseen on kuitenkin se, että Kapen parhaat vaikuttaa laiskasti tehdyltä. Kirjassa on todella paljon reseptejä, jotka on julkaistu samanlaisina Kape24h-kirjassa. Jos laskin oikein, edellisestä kirjasta uuteen on kopioitu 28 reseptiä. Ohjeiden nimiä on vähän helponnettu, mutta kuvatkin ovat samat - jos kuva on.

Aihisen uuden kirjan nimikin on toki Kapen parhaat eli ehkä siihen on haluttu koota julkkiskokin parhaita reseptejä, mutta ei tällä ainakaan vanhan kirjan lukijoita palvella. Lisäksi myös Kape24h:n markkinoitiin sisältävän Aihisen parhaat reseptit, joten pelkkä "kokoelma parhaita reseptejä" tuntuu vähän ontuvalta selitykseltä.

Alla Kape24h, päällä uutuus Kapen parhaat.

Noh, on tässä kirjassa jotain hyvääkin. Sami Repo ja Elvi Rista ovat kuvanneet kirjaan hienot ruokakuvat (siitäkin huolimatta, että osa kuvista on vanhoja ja osassa resepteistä kuvia ei ole).

Ne reseptit, jotka ovat Kape24h:sta tuttuja, ja joita olen testannut, ovat erinomaisia. Pisteet muun muassa tartarille pikkelöidyn raitajuuren ja lipstikkakreemin kera. Sitä on meillä kokkailtu jo useamman kerran.

Plussaa myös näppärän kokoisesta kirjasta, joka mahtuu matalampaankin kirjahyllyyn.

Kapen parhaat - ja Kape24h-kirjojen kannetkin muistuttavat kovasti toisiaan.