Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa


Rämö lentää polkupyöränsä kanssa Delhiin ja polkee kuukaudessa yli 2 600 kilometriä Intian pölyisiä maanteitä. Liikenne on rajua ja kaoottista, pimeässä ajaminen myös vaarallista. Kuumuus uuvuttaa. Absurdit tilanteet, uteliaiden ehtymätön joukko, lehmät, apinat ja jumalten juhlat saattelevat menoa.

Lukija pääsee polkupyörävaelluksella syvälle nykypäivän intialaiseen todellisuuteen, sillä Rämö tuntee maan hyvin. Maantieteen ja kehitysmaatutkimuksen opintojensa vuoksi hän vietti 1980- ja 1990-luvuilla yli vuoden Etelä-Aasiassa.

Yhtenä virikkeenä Intian-matkaan oli Matti Rämön henkilökohtainen menetys, josta syntyi ajatus viedä hyppysellinen äidin tuhkaa Gangesin varrelle Varanasin kaupunkiin.

Minerva Kustannus, 2010. 301 sivua. 

Pidän matkakirjoista. Tykkään itse matkustaa ja luen paljon myös matkablogeja, joten matkakirjat sopivat hyvin näihin mieltymyksiin.

Jostain syystä luen matkakirjoja kuitenkin varsin vähän.

Polkupyörällä Intiassa valikoitui sekin luettavaksi Helmet-lukuhaasteen innoittamana, erääseen kohtaan kun piti löytää kirja, jonka nimessä on jokin maa.

Matti Rämön kirjoista löytyisi tähän kohtaan enemmänkin valinnanvaraa. Ylen Teksti-tv:n toimittajana siviilityötään tekevä Rämö on reissannut polkupyörällä eri puolilla maailmaa ja hänen matkoistaan on ilmestynyt jo yhdeksän kirjaa. Loppujen lopuksi kovin monen Rämön kirjan nimessä ei kuitenkaan ole maata vaan maanosa tai muu alue, kuten Afrikka, Sahara tai Himalaja. Siispä päädyin Intiaan, sillä kirjakin löytyi sopivasti lähikirjastosta.

Polkupyörällä Intiassa on tarina Rämön matkasta Intian halki. 2600 kilometriä ja kuukausi aikaa. Reissu on kieltämättä kiinnostava, sillä jopa Intiaa vähemmän tunteva pystyy ymmärtämään, miten kaoottista liikenne maassa on. Rämö myös kuvaa sitä mainiosti.

On kuitenkin muistettava, että kyseessä on kirja varsin tiiviistä pyöräilystä Intian läpi. Se muuttuu siis jossain vaiheessa hieman puuduttavaksi - kuten Rämön pyöräilymatkakin. On vain mies, pyörä ja tie sekä samanlaisena toistuvat ateriat tienvarren kuppiloissa.

Minusta myös tuntui, että kirja ei tarjonnut kovin hyvää katsausta Intiaan maana tai sen kulttuuriin, sillä siinä pysyteltiin lähinnä tiellä ja sen laitamilla. Voi toki olla, että en saanut jostain syystä itse lukijana irti kirjasta kaikkea, mitä se olisi voinut tarjota.

Miinusta annan myös kirjan kuvituksesta. Olisin mieluusti halunnut nähdä valokuvia Rämön reissulta, mutta nyt monien kuvien päälle oli sotkettu hassunhauskoja piirroksia, samanlaisia kuin kannessa. Ne ovat ehkä jonkun mielestä hupaisia, minun mielestäni ne eivät sitä olleet.

Kokonaisuutena Polkupyörällä Intiassa on kuitenkin oiken kelpo reissukirja. Rämön kirjoista löytyisi kohteina itselleni paljon kiinnostavampiakin kuin Intia, joten eiköhän joku muukin teoksista päädy luettavaksi.

-

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23. Kirjan nimessä on jokin maa.

Se sopii myös ainakin kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa


12-vuotias Gwenni rakastaa lukemista ja eläimiä - ja osaa lentää öisin! Unen ja valveen rajamailla Gwenni liitää uinuvan kylän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan - niitä joista äiti lakkaamatta häntä moittii. Kunnes eräänä yönä kaikki muuttuu: Gwenni löytää naapurin miehen hukkuneena. Koko tuttu arki nyrjähtää paikaltaan ja vuosia peitellyt salaisuudet pulpahtavat rajulla tavalla pintaan.

Karisto, 2010, 338 sivua.
Alkuteos The Earth Hums in B Flat, 2009. Suomentanut Kirsi Ohrakämmen. 


Hiljaisuus soi h-mollissa kertoo pienen kylän tarinaa 1950-luvun Walesissa. Kirjan kertoja on 12-vuotias Gwenni, joka lentää öisin ja pelkää hyllyllä olevia naamamukeja, jotka kuuntelevat kaikkea, mitä kodissa puhutaan. Gwenni häälyy lapsuuden ja teini-iän rajamailla, inhoaa poikia, ja katsoo maailmaa vielä lapsen näkökulmasta. Silti hän joutuu näkemään ja kokemaan asioita, joissa olisi monella aikuisellakin sulateltavaa.

Kirja käynnistyy omaan makuuni hitaasti. Vaikutelma hitaasta alusta johtuu ehkä siitä, että kestää jonkin aikaa päästä Gwennin pään sisälle. Jossain vaiheessa teksti kuitenkin imaisee täysillä mukaansa.

Mari Strachan kirjoittaa kaunista ja paikoitellen satumaistakin tekstiä. 12-vuotiaan kertojan kontrasti käsiteltävien aiheiden vakavuuden kanssa on hieno. 50-luvun Walesilainen kylä on täynnä salaisuuksia ja salailua, eikä mikään ole oikeastaan sitä, miltä se näyttää. On mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa ja murhatutkintaa, jossa Gwenni yrittää epätoivoisesti auttaa leikkimällä etsivää.

“Tuntuu siltä, että alan ajelehtia kuin virrassa kelluva keppi. En saa nukahtaa. Joten sen sijaan kohoan sängystä korkealle taivaalle. Lentäminen on taianomaista, pilvet katoavat näkyvistä, paitsi silloin kun haluan maata niiden päällä. Ja jos kuun valo on kalpeaa, tähdet valaisevat taivasta sen sijaan. Onkohan lentämisessä niin paljon taikaa, että löydän johtolankoja?” 

Kaiken aikaa mukana on myös niitä tavallisia 12-vuotiaan elämän asioita. Mitä tapahtuu, kun paras kaveri ei enää olekaan paras kaveri? Tai kun sisko karkaa poikaystävän luokse, pitääkö siitä kertoa äidille?

Hiljaisuus soi h-mollissa on miellyttävää vaihtelua siihen, mitä tavallisesti tulee luettua. Lapsen näkökulma tuo käsiteltäviin aiheisiin ihan uuden ulottuvuuden. Samalla se tarjoaa kirjailijalle mahdollisuuden kirjoittaa sellaista satumaista tekstiä, joka ei olisi aikuisen näkökulmasta kerrotussa romaanissa mahdollista.

Erityispisteet täytyy antaa kirjan nimestä. Voiko olla kauniimpaa?

“Kuinka rehevää ruoho onkaan ja kuinka korkeita ympärillä olevat pensasaidat. Perhoset lepattavat nupuilla olevan kuusaman ympärillä ja orapihlajan kukat vaahtoavat kuin meri. Älä vie valkoisia kukkia kotiin tai äitisi kuolee. Keräsin kerran äidille kimpullisen vuokkoja, joiden terälehdet olivat hauraita kuin perhosen siivet, mutta hän nappasi kimpun kädestäni ja heitti sen ulos tielle, missä kukat makasivat päiväkausia kuihtumassa, kunnes tuuli vei ne.”


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 47. kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. 

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Her fearful symmetry
Gummerus Kustannus 2010
suom. Paula Korhonen
ISBN 978-951-20-8102-8
476 sivua 

"Hänen varjonsa tarina  on 2000-luvun kummitustarina kahden kaksosparin elämästä täällä, tuonpuoleisessa ja niiden välillä. Romaani sukeltaa syvälle rakkauden moninaisuun muotoihin, pakkomielteisiin ja salaisuuksiin jotka olisi paras haudata."

Kirjan päähenkilöitä ovat parikymppiset amerikkalaiskaksoset Valentina ja Julia, jotka perivät äitinsä edesmenneen kaksoissisaren asunnon Lontoosta. Tytöt ovat erottamattomat ja muuttavat yhdessä Lontooseen. Siellä he alkavat etsiä omaa identiteettiään - tai ainakin toinen tytöistä alkaa, toinen ei haluaisi päästää irti sisarestaan. Kaksosten elämään liittyy kiinteästi myös edesmenneen tädin miesystävä, pakkomielteistä kärsivät naapuri, aaveita, yliluonnollisuutta ja paljon salaisuuksia.

En yleensä pidä tarinoista, joissa on kummituksia tai yliluonnollisuutta, elleivät kirjat ole sitten ihan selkeää fantasiaa. Tässä kirjassa yliluonnollisuutta ja kummituksia käsitellään onnistuneesti ja kirja on erikoisuudessaan jotain sellaista, johon en ole koskaan törmännyt. Yliluonnollisuus onnistutaan kytkemään hyvään tarinaan ja erinomaisiin henkilöhahmoihin niin että aaveidenkin voisi kuvitella olevan aivan totta. 

Niffenegger onnistuu hienosti sekä paikkojen, tapahtumien ja henkilöiden kuvailussa että juonen salaperäisyydessä. Vaikka kirjan alku on ehkä hieman pitkäveteinen ja lievästi mitäänsanomaton, korvaa loppu sen kyllä moninkertaisesti. Henkilöhahmot ovat nekin ehkä jollain tapaa epätyypillisiä. Pystyn hyvin samaistumaan kaksosista epävarmempaan, mutta itsenäistymistä haluavaan Valentinaan. Väitöskirjaa tekevä ja hautausmaalla opastettuja kierroksia vetävä Robert on kaikessa kummallisuudessaan mitä mielenkiintoisin hahmo. Yläkerran pakkomielteistä kärsivä Martin on sekin loistavasti kuvattu. Kun näin jälkikäteen ajattelee, voisi luulla, että kirja on ahdettu liian täyteen liian erikoisia hahmoja. Niffenegger pystyy kuitenkin kuvailemaan kaikkea niin uskottavasti, että melkein voi tuntea itsekin olevansa aaveena saman talon katossa.

Kirjan luettuani olo on tyhjä. En ole varma, oliko loppu onnellinen, enkä tiedä saiko paha palkkansa. En edes oikeastaan tiedä kuka oli se paha. Tavallaan kirja oli kamala, tavallaan se oli onnellinen ja omalla tavallaan se oli hirvittävän surullinen. Joka tapauksessa se oli juuri sellainen kuin kunnon romaanin tulee ollakin: sellainen, joka laittaa ajattelemaan ja jonka haluaisi lukea heti uudestaan.