Lucinda Riley: Seitsemän sisarta


Maia D'Apliese ja hänen viisi sisartaan ovat kokoontuneet heidän lapsuudenkotiinsa Atlantikseen - upeaan linnaan Genevenjärven rannalla. Heidän isänsä, omalaatuinen miljonääri Papa Salt, on kuollut. Papa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt kun isä on kuollut, saa jokainen heistä oman kirjekuoren, joka sisältää vihjeen tytön historiaan. Maian vihje vie hänet toiselle puolelle maailmaa Rio de Janeiroon, jossa hänen tarinansa palapeli alkaa rakentua.

Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin, Rion villillä 1920-luvulla, Jeesus Kristus -patsaan rakennustyö on vasta alkamassa. Arkkitehti Heitor da Silva Costa perheineen purjehtii Pariisiin etsimään kuvanveistäjää suureen projektiinsa. Heidän kanssaan matkustaa Izabela Bonifacio, joka on isänsä tahdosta vasta kihlautunut. Montmartren taiteilijapiirit muuttavat nuoren naisen elämän täysin, eikä paluu takaisin Rioon ole helppo.

Bazar, 2017. 678 sivua. 
Alkuteos The Seven Sisters, 2014. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta on kirjasarja, josta todennäköisesti jokainen varsinkin sosiaalisessa mediassa kirjajuttuja seuraava on kuullut. Irlantilaiskirjailijan sarja on saanut osakseen valtavasti hehkutusta ja kehuja, mikä sai minutkin siitä kiinnostumaan.

Tai ei oikeastaan aluksi saanut. Ohitin kirjaa ylistävät postaukset ajattelemalla - omaan perinteiseen ja kummalliseen tyyliini - että en minä tästä voi pitää, kun kaikki muut pitävät. Ei kovin järkevä ajatusmalli, enkä oikeastaan edes tiedä mistä se kumpuaa. Ehkä pelkään pettyväni, kun kirjaa kehutaan ennakolta niin paljon.

No, tässäkin tapauksessa ajatusmallini oli aivan järjetön: pidin nimittäin Seitsemästä sisaresta  todella paljon.

Palataan kuitenkin ensin kirjan alkuun, sillä myönnän, että mietin jonkin aikaa mahdanko lainkaan pitää tästä kirjasta. Se tuntui höttöiseltä naisten viihderomaanilta, jossa oli paljon henkilöitä, kaikki rikkaita ja menestyneitä, jotka elivät aika ylellisen kuuloista elämää. Tällaistako tämä olisi koko lähes 700 sivun ajan?

Ei ollut, sillä kun tarina lähti käyntiin, uppouduin siihen täysin.

Seitsemän sisarta -sarjan samanniminen ensimmäinen osa kertoo Maiasta, sisarusparven vanhimmasta. Tarina alkaa siitä tilanteesta, kun Maian adoptioisä kuolee. Isä on jättänyt sisaruksille vihjeitä heidän alkuperistään, ja vihjeet johdattavat Maian Brasiliaan. Maia alkaa selvittää historiaansa pitkälle menneisyyteen, aina Pariisiin asti. Kirjassa seurataan rinnakkain kahta eri tarinaa: Maian tarinaa nykyhetkessä ja hänen sukulaistensa tarinaa menneisyydessä. Historiallinen juoni kytkeytyy hienosti todelliseen historiaan ja käsittelee Rio de Janeiron Kristus-patsaan rakentamista osin todellisten henkilöiden ja totuuspohjaisten tapahtumien kautta. Valtaosa tarinasta on kuitenkin fiktiota.

Lucinda Riley kirjoittaa todella vetävästi. Seitsemän sisarta on pitkä kirja, mutta sen lukee hetkessä. Teos on täydellisen onnistunut lukuromaani: se sisältää sopivasti romantiikkaa, historiaa ja kiinnostavia ihmiskohtaloita.

Kaunokirjallisesti Seitsemän sisarta ei ole ihmeellinen, mutta viihdettähän se onkin. Hyvä tarina riittää. Erityisesti pidän sarjan ideasta: kuudesta kirjasta, jotka kertovat aina yhdestä sisaruksesta kerrallaan. Myös historiallisten ja mytologisten asioiden yhdistäminen nykypäivän tarinaan on mieleeni. Viimeisessä, seitsemännessä kirjassa kaikki palaset kootaan ilmeisesti yhteen.

Pienen miinuksen kirja saa ajoittain kummallisesta, huonon tuntuisesta käännöksestä. Kirjassa muun muassa sanotaan, ettei joku pysty ansaitsemaan elatustaan - oikea sana olisi varmaankin elantoaan. Kun dialogissa olisi tarkoitus puhua yhteydenotosta, sanotaankin yhteenotto. Muutoinkin käännös tuntuu aluksi tönköltä. Jossain vaiheessa asia lakkaa haittaamasta, joten ehkä käännös paranee tai sitten vain totun outoihin ilmauksiin, kun tarina imaisee mukaansa.

Käännöksen kankeudesta huolimatta Seitsemän sisarta on minulle viiden tähden kirja, niin ahmien sitä luen ja niin hyvä mieli siitä jää. Ja kova nälkä lukea seuraavat osat.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
6. Rakkausromaani
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
19. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa ollaan yksin
36. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Lukemalla maailman ympäri -haasteessani laitan kirjan tapahtumapaikan mukaiseen kohtaan Brasilia (vaikkei se ihan kokonaan siellä tapahtunutkaan).

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Tylypahkan kirjasto -blogin Lotta, jonka mielestä kirja on juuri sopiva sekoitus oikeaa historiaa, nykypäivää, mysteeriä ja vanhaa legendaa.
  • Evarian kirjahylly -blogin Evaria, jonka mielestä tarina on todella mukaansatempaava ja kirjailijan tekemä taustatyö näkyy. 
  • Kirjahullun päiväkirja -blogin Ruusa, jolle parasta antia kirjassa olivat Brasilian kulttuurista ja Kristus-patsaasta kertovat osuudet.  

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat


Kirjailija Erik Steinbeck ja hänen taiteilijavaimonsa Winnie muuttavat New Yorkiin jättääkseen taakseen kotimaan traumaattiset tapahtumat. Pariskunnan neljävuotias Sarah-tytär on kidnapattu puolitoista vuotta aiemmin, eikä hänestä ole sen jälkeen mitään havaintoja. Erik yrittää aloitella uutta kirjaansa ja tarkkailee vaivihkaa omilla retkillä käyvää vaimoaan, joka väittää itsepintaisesti, että Sarah elää. Samaan aikaan Erik saa selville uusia asioita Winnien menneisyydestä. Ehkä heidän muuttonsa juuri New Yorkiin ei ollutkaan sattumaa?

Tammi, 2016. 292 sivua. 
Alkuteos Maskarna på Carmine Street, 2008. Suomentanut Aleksi Milonoff.

Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja puolisoni suosituksen perusteella. Tämä oli jälleen sellainen, tosin Håkan Nesser kirjailijana oli kyllä odottanut tutustumista jo pitkään.

Sain Carmine Streetin sokeat luettavaksi sellaisilla saatesanoilla, että kirjaa ei voi laskea käsistään, vaan aina on luettava seuraava sivu. Koska kirja on luokiteltu trilleriksi, odotin vetävää ja menevää kirjaa, jossa tapahtuisi paljon. Sellaista en saanut, joten petyin hieman. Lisäksi olin tätä ennen lukenut todella hienon kirjan, Haruki Murakamin Kafka rannalla, jonka tasoon on vaikea yltää. Siksi Carmine Streetin sokeat ei ehkä vedonnut minuun niin paljon kuin mieheeni. Jonain muuna aikana kirja olisi voinut tuntua nyt luettua paremmalta.

Nytkään Carmine Streetin sokeat ei ollut huono, ei lähelläkään. Itse asiassa se oli oikein hyvä kirja. Se vain oli erilainen kuin kuvittelin.

Teos ei ole tapahtumarikas ja toiminnantäyteinen trilleri. Sen vahvuus on henkilökuvauksessa. Oikeastaan kirjassa ei tapahdu juuri mitään ennen kuin vasta loppuvaiheessa. Nesser kuitenkin upottaa lukijan hienolla tavalla päähenkilön pään sisälle. Mitä liikkuu sen miehen päässä, jonka tytär on kidnapattu puolitoista vuotta sitten ja jonka vaimo on muuttunut etäiseksi? Asiaa pyöritellään sekä nykyhetkessä että menneessä - päähenkilön kirjoittaman kirjan kautta.

Carmine Streetin sokeat ei ole minun mittakaavallani jännittävä kirja. Siinä on hyvin vähän trillerin piirteitä ja itse hieman kyseenalaistan sen luokittelun psykologiseksi trilleriksi. Siinä toki selvitetään pienen Sarahin kidnappausta, mutta pääosin siinä puhutaan elämästä ja ihmissuhteista. Trillerivaihde tulee silmään vasta myöhemmin, ja sekin on lyhyt. Olen sitä mieltä, että trillerin pitäisi olla edes etäisesti jännittävä.

Kirjan tunnelma on kuitenkin hyvä ja omanlaisensa, joten sen lukeminen on kiinnostavaa. Itse en kokenut, että kirjaa ei voisi laskea käsistään, sillä en halunnut niin palavasti tietää, miten tarina päättyy. Teoksen luki kuitenkin nopeasti loppuun, osin ehkä sivumäärän vuoksi. Pisteet siitä, että Nesser on kirjoittanut varsin maltillisen mittaisen jännityskirjan, nykyään kun lähes kaikki trillerit ovat vähintään sen 400 sivua. Niissä on usein jotain turhaa - tässä ei ollut mitään. Tiivis ja toimiva paketti, ei yhtään ylimääräistä sanaa.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Thomas Rydahl: Erakko


Upouusi auto löytyy murskaantuneena Fuenteventuran lomarannalta. Sen tavaratilassa on pienen pojan ruumis. Lapsen, jota kukaan ei tunnu kaipaavan.

Auton kuljettajasta ei ole merkkiäkään. Hiekassa ei ole jalanjälkiä, autosta ei löydy sormenjälkiä ja auton matkamittarin lukemakin on outo. Ainoa johtolanka näyttäisi olevan autosta löytynyt silputtu tanskalainen sanomalehti.

Kanariansaarten turismi on heikoissa kantimissa, eikä Fuerteventura todellakaan tarvitse kaameaa rikostapausta karkottamaan turisteja jo ennestään puolityhjistä baareista ja rannoilta. Poliisi yrittääkin haudata tapauksen mahdollisimman pian.

Kauan saarella asunut tanskalainen Erhard Jørgensen on toista mieltä. Paikallisten Erakoksi kutsumalle Erhardille kuolleen pojan kohtalosta tulee lähes pakkomielle.
Mutta miten maailmasta vieraantunut, kännyköistä ja internetistä ymmärtämätön vanha mies voisi ratkaista murhamysteerin, jonka lonkerot ulottuvat kauas Kanarialta?

Minerva Kustannus, 2016. 486 sivua. 
Alkuteos Eremitten, 2014. Suomentanut Salla Korpela.

Thomas Rydahl oli minulle täysin vieras kirjailija, mutta hänen esikoisromaaninsa pääsi luettavaksi mieheni suosituksen ansiosta. Tiedossa olisi kuulemma jotain todella erikoista, perinteisistä jännäreistä poikkeavaa.

Sitä Erakko todella oli.

Jo pelkkä tapahtumapaikka, Fuerteventura, tarjoaa jotain uutta siihen, mitä ainakin minä olen jännityskirjallisuudessa tottunut näkemään. En muista koskaan lukeneeni Kanariansaarille sijoittuvaa kirjaa. Vaikka kirja sijoittuu Kanariansaarille, päähenkilö on tanskalainen. Hän on taksikuski ja melkoisen outo persoona. Outo on tosin varsin lievä ilmaus.

Erakko on kiinnostava dekkari ja sen lukee nopeasti, joskin siitä pystyy huomaamaan, että kyseessä on esikoisteos. Kirja tuntuu pitkältä ja siinä on jonkin verran turhaa. Nopeiden jännityskirjojen ystäville Erakko saattaa olla hieman liian hidas: siinä nimittäin edetään rauhalliseen tahtiin, pohdiskellaan ja eletään Espanjan kuuman auringon alla.

Vaikka Erakko on kaikessa outoudessaan ihan jouhevaa ja mielenkiintoista luettavaa, siinä on yksi suuri heikkous.

Se on epäuskottava. Henkilöt eivät ole todentuntuisia, etenkään päähenkilö. Hän on liian kummallinen ja käyttäytyy epärealistisesti. Myöskään monet muut henkilöt tai tapahtumat eivät vain tunnu uskottavilta.

Siitä huolimatta kirja ansaitsee kolme tähteä, koska on erilaisuudessaan virkistävä. Loputtomalta tuntuvassa jännityskirjojen virrassa Erakko ei kuitenkaan jää mieleen, ja tuskin koskaan tulen lukemaan Rydahlilta muita romaaneja.

Erakko on palkittu Tanskassa vuoden 2014 parhaana esikoisromaanina. Vuonna 2015 kirja sai myös Tanskan parhaan rikosromaanin palkinnon sekä pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin seuraaviin kohtiin:

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Leena Lumi, joka piti Erakon omaperäisyydestä.
  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka hänkin piti kirjan erilaisuudesta ja kuvailee tarinaa hitaan pohdiskelevaiseksi. 
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirja on ehkä dekkariksi liian vaativa ja hidastempoinen.

Heinäkuun luetut


Voi heinäkuu, minkä teit! Sinne sinä taas vaan karkasit, ja nyt ollaan jo elokuussa. Samalla taakse jäi myös kesäloma ja arki koittaa taas huomenna - ja niin kai se syksykin kohta saapuu.

Heinäkuu oli kuitenkin helteinen ja hieno, myös lukukuukautena. Kesäloma teki taikojaan ja palautti ilon lukemiseen, kuun aikana tulikin luettua enemmän kuin pitkään aikaan. Monista näistä en ole vielä blogiin ehtinyt kirjoittaa, sillä päätin lomalla ennemmin lukea kuin kirjoittaa lukemistani kirjoista. Tekstit ovat kuitenkin tulossa!

Sain heinäkuussa päätökseen yhdeksän kirjaa, joista tosin yhden aloitin jo keväällä. Paras heinäkuussa lukemistani oli Haruki Murakamin Kafka rannalla. 

Nämä luin heinäkuussa:

Marja Myyryläinen: Vieras huone

Täsmävalintana Helmet-lukuhaasteeseen luettu lyhykäinen kirja oli kiinnostava katsaus muistisairaan ajatuksiin. Aiheen ja kerrontatavan yhdistelmä teki kirjasta kuitenkin raskaan - onneksi se oli lyhyt. En olisi varmasti tarttunut tähän ilman lukuhaastetta.

★★★



Olli Jalonen: Taivaanpallo

Viime vuoden Finlandia-voittaja ei ollut minun kirjani. Aloitin sitä jo keväällä ja lopetin heinäkuussa. Luin sitä iltaisin muutaman sivun kerrallaan ja välillä pidin pitkiä taukoja. Ei vain innostanut. Koin tyylin varsinkin aluksi vaikeaksi seurata enkä löytänyt kirjasta oikein mitään minua kiinnostavaa. Jossain vaiheessa tarina alkoi viedä enemmän mukanaan ja loppu oli alkua parempi. 

★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin


Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Moriartyn uusin kirja on jakanut mielipiteet, mutta minä pidin siitä. Se oli kevyttä viihdelukemista, joka ei kuitenkaan ollut höttöä. Olihan tarina omituinen ja juoni lähti kummallisiin suuntiin, mutta tykkäsin silti kirjan omaperäisyydestä.

★★★★



Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Tästä kirjasta olin kuullut paljon hyvää, mutten ehtinyt tarttua siihen ennen kuin vasta nyt. Ja olihan se hyvä. Hienosti kansien väliin painettuna yhden isän kokemus isyydestä, tällaisia ei varmaankaan ihan hirvittävän paljon ole, ainakaan kotimaisessa kirjallisuudessa.

★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin


Thomas Rydahl: Erakko

Erikoinen dekkari, jonka takakansi antoi odottaa jotain ihan muuta. Kirja sijoittuu Kanariansaarille, mikä tekee siitä jo kaavasta poikkeavan - samoin päähenkilö, iäkäs ja todella omituinen taksikuski. Kirja oli erikoisuudellaan ihan piristävä, mutta juoni ja henkilöt eivät valitettavasti tuntuneet kovin uskottavilta. 

★★★



Haruki Murakami: Kafka rannalla

Kafka rannalla oli ensimmäinen lukemani Murakami - mutta ei viimeinen. Olen pitkään halunnut lukea Murakamia, mutta en ole uskaltanut kokeilla. Jotenkin olen pelännyt, että hänen kirjansa ovat liian vaikeita. Mikä tyhmä ja turha pelko! Ihanan sujuvaa, hienoa, omaperäistä ja taitavaa kerrontaa, tykkäsin valtavasti. Kummallinenhan tämäkin kirja oli kuin mikä, mutta jotenkin Murakami osasi kertoa kaikki omituiset asiat niin, että hyväksyin ne mukisematta. Hieno, hieno kirja!

★★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin


Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Jälleen uusi kirjailija minulle ja kiintoisa tuttavuus hänkin. Nesserin psykologinen trilleri oli taitavasti kirjoitettu kirja, jossa ei ollut mitään turhaa. Se ei kuitenkaan aivan täysin kolahtanut minulle - tosin Murakamin jälkeen mikään ei ehkä olisi tuntunut ihan superhyvältä. 

★★★★



Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa

Tämäkin kirja oli täsmävalinta Helmet-lukuhaasteeseen, siihen kohtaan, jossa kirjan nimessä piti olla jokin maa. Olen aiemminkin katsellut Rämön matkakertomuksia, mutten ole koskaan lainannut yhtäkään. Tämä kirja oli kiinnostava kuvaus pyöräilystä Intian halki, mutta ymmärrettävästi alkoi jossain vaiheessa toistaa itseään. 

★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin


Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

Ah, mikä ihana yllätys tämäkin kirja oli! Olen lukenut Rileyn Seitsemän sisarta -sarjasta hehkutusta hehkutuksen perään, mikä saa minussa usein aikaan jonkin vastareaktion. En voi pitää tästä, jos kaikki kehuvat sitä - niin oudolta kuin se kuulostaakin. Päätin kuitenkin kokeilla ja ihastuin todella. Ihanan kepeää ja viihdyttävää lukemista, mutta kuitenkin sellaisella historiallisella ja hieman jopa totuuspohjaisella twistillä, että sivut kääntyivät melkein itsestään. Täydellistä lomalukemista ja oikea todellinen lukuromaani, vaikken siitä sanasta yhtään pidäkään. 

★★★★★


Marja Myyryläinen: Vieras huone


Tiedämmekö miltä tuntuu, kun menneisyys katoaa mielestä ja nykyhetki on yhtä kaaosta? Kun muisti haurastuu, ihminen menettää kosketuksen läheisiinsä, ympäristöönsä ja itseensä. Hän on eksyksissä omassa huoneessaan. 

Skripta Kustannus, 2003. 81 sivua. 

Marja Myyryläisen Vieras huone oli täsmävalintani Helmet-lukuhaasteen kohtaan 47. Kirjassa on alle 100 sivua. Valitsin sen käymällä läpi kirjaston hyllyjä ja nappaamalla mukaani ensimmäisen alle satasivuisen teoksen, jonka löysin. Niitä ei muuten aikuisten kaunokirjallisuuden puolella ole ihan hirveästi. Ohueltakin näyttävät teokset ovat usein yli sadan sivun mittaisia.

Vieras huone täytti tehtävänsä kuitenkin hyvin 81 sivun mitallaan. Ja vaikka valitsin sen vain lukuhaasteen kohtaa täyttämään, oli kirja itse asiassa varsin mielenkiintoinen.

Teoksen esipuheessa Marja Myyryläinen kertoo, että kirjasta piti alun perin tulla tietokirja, johdatus dementoituvan kohtaamiseen. Siitä kuitenkin tuli kuvitteellisen Kaisan tarina, tarina siitä, miten Kaisa Mäkisen elämä vähitellen muistisairauden myötä muuttuu. Ensin hän alkaa unohdella pieniä asioita ja töissä kirjaa kaiken ylös post it -lapuille. Sitten unohtuvat suuremmatkin jutut, pian mieli pyörii vain lapsuudessa ja ajatukset ovat aika sekaisin.

Tarina etenee päiväkirjamaisesti ja kattaa 11 vuoden ajanjakson. Joiltain vuosilta merkintöjä on yksi, joiltain enemmän. Ne kerrotaan Kaisan näkökulmasta. Marja Myyryläinen vie lukijan ansiokkaasti muistisairaan päähenkilönsä nahkoihin ja tuo hyvin esiin sen, miltä dementikosta saattaa tuntua ja miten hän asiat näkee. Kirja on omalla tavallaan vaikuttava ja silmiä avaava.

Toisaalta aiheen ja tyylin yhdistelmä tekee kirjasta varsin raskaan, joten sen lyhyt pituus on eduksi.  Kovin paljon enempää tällaista ei olisi jaksanut lukea.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
47. Kirjassa on alle 100 sivua

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista


Yhdeksän vierasta kokoontuu kymmeneksi päiväksi ylelliseen hyvinvointihotelliin. Paikka on täysin eristyksissä: tekniset vempaimet kerätään pois ja vieraat opettelevat meditoimaan ja olemaan hiljaa. 

Frances tulee retriittiin parantelemaan kipuilevaa selkää, särkynyttä sydäntä ja harvinaisen kivuliasta paperihaavaa. Ylitettävänä on myös hänen kirjailijanuransa pahin kriisi. 
Samaan aikaan hotelliin majoittuu kahdeksan muuta uuden elämän etsijää. Joukkoon mahtuu pieni perhe, jonka surun kaikki aistivat, väsynyt kotiäiti, jonka ajatukset kiertävät kehää ja aviokriisissä kärvistelevä nuoripari. 

Kenelläkään vieraista ei ole aavistusta mitä tuleman pitää. Sen tietää vain arvoituksellinen hotellin johtaja, karismaattinan Maša, joka ei tarjoa asiakkailleen pelkkää kehon puhdistusta ja taiji-liikkeiden harmoniaa, hän haluaa antaa heille jotain paljon enemmän. Jotakin kaiken mullistavaa. Pian paljastuu toimintaohjelma, joka totisesti saa jokaisen vieraan tolaltaan. 

WSOY, 2019. 455 sivua. 
Alkuteos Nine perfect strangers, 2018. Suomentanut Helene Bützow. 

Olen aiemmin lukenut Liane Moriartylta kaksi kirjaa: Mustat valkeat valheet ja Hyvä aviomies, joista molemmista pidin. Moriartylla on taito kirjoittaa kepeästi ja helppolukuisesti, mutta silti niin, että tarinassa on sisältöä. Pelkkää pehmoista höttöä Moriartyn kirjat eivät ole.

Odotukset olivat siis melko kovat myös tälle tuoreimmalle kirjalle Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista, joka kertoo yhdeksästä hyvinvointiretriittiin menevästä, hyvin erilaisesta ihmisestä. Kukin lähtee retriittiin eri syistä, mutta tavoite on kaikilla sama: muuttua, parantaa elämää.

Asetelma on kiinnostava, mutta täytyy sanoa, että kirja lähtee todellakin sellaiseen suuntaan, jota en osannut odottaa. Eräs juonenkäänne tuli niin puskista, että on kehuttava Moriartyn mielikuvitusta. Tällaista en ole aiemmin lukenut. En halua paljastaa liikaa, mutta sanoisin, että kirja on ehkä omituisempi kuin Moriartyn kirjat yleensä - ihan hyvällä tavalla. Teoksesta löytyy myös trillerimäisiä piirteitä, mikä ei sinänsä ole Moriartylle epätyypillistä, selvitettiinhän Mustat valkeat valheet -kirjassakin kuolemantapausta.

Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista etenee jouhevasti ja on nopealukuinen. Kirja koukuttaa, ehkä osin ajoittaisen trillerifiiliksensä ansiosta. Toisaalta sitä vaivaa sama heikkous, joka on vaivannut Moriartyn muitakin teoksia. Henkilöitä on paljon. Niitä on niin paljon, että kirjan alku tuntuu hitaahkolta ja tahmealta, kun jokaista esitellään vuorollaan pidempään. Toisaalta sen jälkeen, kun henkilöt oppii tuntemaan, ei henkilöpaljous haittaa lainkaan.

Kokonaisuutena Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on oikein mainiota kevyempää lukemista, joka sopii hienosti vaikka kesälomalla luettavaksi, kuten minä tein. Se viihdyttää ja hauskuuttaa, ja saa kohottelemaan kulmiaan outoudellaan. Ihan hyvä saavutus.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
17. Kirjassa on kaksoset
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Lumiomena-blogin Katja, jolle ei jäänyt käteen mitään erityistä, mutta silti mukavaa ajanvietettä. 
  • Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja, jota kirja ei hykerryttänyt ihan yhtä paljon kuin edelliset Moriartyt. 
  • Leena Lumi, jonka mielestä teos puoltaa paikkaansa havahduttajana, vaikka onkin fiktiota.

Blogistanian lukumaraton 13.7.2019 (maraton suoritettu)


Unelmien aika -blogin Johanna järjestää tänä vuonna perinteisen Blogistanian kesälukumaratonin. Maratonpäivä on lauantai 13.7.

Osallistuin edelliselle lukumaratonilleni loppiaisena, jolloin luin lähes 550 sivua ja kuuntelin tunnin verran äänikirjaa. Nyt luen kaiken muun tekemisen ohessa, enkä pysty pyhittämään aikaa pelkälle lukemiselle, joten odotukset maratonille ovat aika kevyet.

Aloitan maratonini lauantaina 13.7. klo 21 ja lopetan sunnuntaina samaan aikaan.

Tähän postaukseen päivitän maratonin etenemistä.

***

La klo 22.50
Ensimmäinen maratonkirja luettu! Mulla oli maratonin alkaessa kesken Liane Moriartyn Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista, jonka sain nyt luettua loppuun. 
Sivuja yht. 81

Su klo 10.30
Nukuinpahan pitkään tänään. Eilen illalla tuli luettua vielä 38 sivua Juha Itkosen kirjaa Ihmettä kaikki. Sitten oli pakko antaa unelle voitto. Tämän päivän lukeminen alkaa nyt. 
Sivuja yht. 119

Su klo 21.00 
Tänään ei tullut kovin paljon luettua, oli niin paljon muuta tekemistä. Aamun jälkeen sain luettua 142 sivua Itkosen kirjaa Ihmettä kaikki. 
Sivuja yht. 261

***

Koko lukumaratonin saldo oli siis tällä kertaa seuraavanlainen:
- Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista - 81 sivua
- Juha Itkonen: Ihmettä kaikki - 180 sivua

Yhteensä: 261 sivua

Olen ihan tyytyväinen, sillä en muista, milloin olisin lukenut näin paljon. Pientä lukujumia on ollut viime aikoina ilmassa, joten tämä tulos on vuorokaudessa aika mainio. Lukumaratonit toimivat ainakin itselläni aika hyvinä lukujumin avaajina. 

Heston Blumenthal: Heston Blumenthal at home


Bloomsbury Publishing Plc, 2011. 408 sivua. 

Heston Blumenthal on yksi kiinnostavimpia kokkeja, sillä hänen molekyyligastronomiset luomuksensa ovat usein aika uskomattomia. Siksi olinkin innoissani, kun huomasin, että tämä hänen kirjansa on saatavilla kirjastosta.

Heston Blumenthal at home on nimensä mukaisesti kotiruokakirja - mutta Hestonin käsitys sellaisesta. Kyse ei siis todellakaan ole nopeista arkiruokaresepteistä. Kirjasta löytyy ohjeita muun muassa kananmaksabruleeseen ja loheen lakritsihyytelön, greipin ja vaniljamajoneesin kera - kunnon fine diningia siis. Toisaalta Blumenthalin kirjasta löytyy reseptejä hitaasti haudutettuun paistiin ja hänen tyyliseensä carbonaraan. Vaikeimmat molekyyligastronomiajutut on kirjasta jätetty pois, muutamia hiilihappojääreseptejä lukuunottamatta.

Kiinnostavien reseptien lisäksi kirjassa on toinen erinomainen puoli. Siinä on paljon teoriaa, joka on valtavan mielenkiintoista ja opettavaista. Itse pidän siitä, että minulle kerrotaan, miksi asiat kannattaa tehdä jollain tavalla. Heston Blumenthal kertoo esimerkiksi solutasolla siitä, miksi tietyt lihat käyttäytyvät tietyllä tavalla, mikä antaa paljon ymmärrystä siihen, miten asioita pitäisi valmistaa.

Yhtään reseptiä en ole itse vielä testannut, sillä jouduin palauttamaan kirjan kirjastoon ennen kuin oli tarpeeksi aikaa pitkille kokkailuille. Niin paljon kirja kuitenkin kiinnosti, että olen nyt ostanut sen omaksi.

Blumenthalin kirja on täynnä hienoja ruokakuvia, mutta niihin liittyy myös kirjan huono puoli. Kaikista resepteistä ei ole nimittäin kuvaa. Itse olen visuaalinen tyyppi, ja kiinnitän resepteissä ensimmäisenä huomion kuvaan. Hieno kuva voi houkuttaa minut valmistamaan kyseisen ruoan, mutta jos kuvaa ei ole, jätän reseptin usein väliin. Kuvien puuttuminen pudottaa kirjan arvion neljään tähteen - ilman tätä miinusta kirja olisi ollut ehdottomasti viiden tähden arvoinen.

Kesäkuun luetut



Kesäkuu ei ollut kovin hyvä lukukuukausi. Meille tuli koiranpentu kuun puolenvälin jälkeen, mikä on käytännössä laittanut kaiken lukemisen kokonaan tauolle. Alkukuussakin tahti oli hidasta, mutta sain sentään luettua neljä kirjaa.

Paras oli Ingrid & Joachim Wallin Kun sanat loppuvat.

Kesäkuussa luin seuraavat:

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat

Juttukeikalla sukellusveneessä murhatusta toimittaja Kim Wallista kertova kirja on koskettava lukukokemus ja minulle vaikein pitkään aikaan. Kim Wallin vanhempien kirjoittama kirja on puolueellinen ja vanhempien näkökulmasta kerrottu, mutta antaa hienon kuvan ihmisestä kaikkien niiden tuhansien murhauutisten takana. Kirja itkettää, mutta antaa myös toivoa. Ja on valtavan mielenkiintoinen.

★★★★★

» Lue koko arvio

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Päätin vuodenvaihteessa, että tänä vuonna luen vähintään kolme vanhaa klassikkoa. Ylpeys ja ennakkoluulo todellakin lukeutuu siihen kategoriaan. Valitettavasti tämä ei oikein ollut minun kirjani, vaikka onkin hienoa, että se on kestänyt näin hyvin aikaa. Jostain kuitenkin kertonee, että kirjan lukemiseen meni yli kuukausi. Alku tuntui tylsältä ja hitaalta, ja vasta lopussa aloin pitää henkilöistä sen verran, että lukeminen alkoi sujua reippaammin. 

★★★

(ei pidempää arviota tulossa)

Heston Blumenthal: Heston Blumenthal at home

Tämä on lähes täydellinen keittokirja. Heston Blumenthal on tunnettu molekyyligastronomisista jutuista, mutta Heston Blumenthal at home on enemmän tavallista kotiruokaa. Tai siis todellisuudessa kaukana siitä: fine diningia tämä on, mutta vain muutamassa reseptissä käytetään hiilihappojäätä tai muuta erikoisempaa. Pidän erityisesti siitä, että kirjassa on paljon teoriaa, ja Blumenthal kertoo esimerkiksi kemiallisia reaktioita ruoanvalmistuksen taustalla. Tämän kirjan luettuani ymmärrän paljon paremmin, miksi asioita kannattaa tehdä tietyllä tavalla. Yhden tähden arviosta pudottaa se, että jokaisesta reseptistä ei ole valokuvaa. 

★★★★

» Lue koko arvio

Annamari Marttinen: Korsetti

Korsetti oli täsmävalinta Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö, joskin kirja oli ollut lukulistallani jo pitkään muutenkin. Odotin hyvää kirjaa, mutta yllätyin silti. En ole nimittäin aikoihin eläytynyt päähenkilön tunteisiin niin vahvasti. Minua jännitti ja ajoittain pelottikin hänen puolestaan. Marttinen on siis todellakin onnistunut henkilöhahmoissaan, kun lukijakin sujahtaa sulavasti päähenkilön nahkoihin. 

★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

***

Vuosi on puolessa välissä, ja tällä hetkellä lukusaldo on 44 kirjaa. Lukutavoitteeni tälle vuodelle on 100 kirjaa, joten vähän ollaan jäljessä tavoitteesta. Kesälomani kuitenkin alkoi juuri, joten uskoisin, että lukutahti tästä taas paranee.

Helmet-lukuhaasteesta täyttämättä on vielä 11 kohtaa. Kahteen puuttuvista kohdista minulla on jo kirjat kesken ja osaan muistakin kirjat suunnitteilla. Muutama kohta on kuitenkin aika vaikeita, katsotaan kuinka niiden suorittaminen onnistuu.

Alkuvuonna lukemistani kirjoista seitsemän on ollut äänikirjoja. 72 prosenttia on ollut naisen kirjoittamia, 44 prosenttia suomalaisia.

Kaikkiaan olen lukenut kirjoja 12 eri maasta. Uusia maita on kertynyt neljä: Espanja, Norja, Uusi-Seelanti ja Vietnam.

Vuoden alussa asetin tavoitteekseni myös lukea tänä vuonna vähintään kolme vanhaa klassikkoa. Yhden olen nyt ensimmäisen puoliskon aikana lukenut, se on Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo.

Lupasin vuoden aikana lukea myös kolme kirjaa omasta hyllystä - sellaista, jotka ovat olleet siellä jo jonkin aikaa. Yhtään sellaista en ole vielä lukenut, joten tässä asiassa pitää ryhdistäytyä.

Yksi vuositavoite on kuitenkin jo saavutettu! Tavoitteenani oli tutustua tänä vuonna 30 itselleni uuteen kirjailijaan. Nyt olen lukenut uusia kirjailijoita jo 34!

Maja Lunde: Mehiläisten historia


Vuosi 1857. Suurperheen isä William etsii elämälleen tarkoitusta. Kauan sitten haudattu kunnianhimo herää uudelleen, kun hän löytää mehiläisten kasvatuksen. 

Vuonna 2007 mehiläisfarmari George ymmärtää, että työlle ei löydy jatkajaa. Samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman, ja yksityinen muuttuu yleiseksi: millainen on maailma ilman mehiläisiä? 

Vuonna 2098 se on totta, ja kiinalaiset pölyttävät puita käsin. Tao toivoo pojalleen parempaa, mutta poika sairastuu ja katoaa. Kuka on vienyt hänet, ja miksi? Arvoitus kiertyy spiraalina takaisin kohti mehiläisopasta kirjoittavaa Williamia.

Tammi, 2016. 431 sivua. 
Alkuteos Bienes historie, 2015. Suomentanut Katriina Huttunen. 

Maja Lunden Mehiläisten historia on kerännyt valtavasti kehuja, mutta tuottanut monelle myös pettymyksiä. Minä päätin tarttua siihen vasta nyt, kun syksyllä Lundelta suomennetaan seuraava teos.

Mehiläisten historian asetelma on valtavan kiinnostava. Teos kertoo mehiläiskadosta, joka on todellisuutta muuallakin kuin kirjan kansien välissä. Mehiläisten vuosikuolleisuus on monissa maissa noin 30 prosenttia, ja keväällä Yle kertoi, että mehiläisseurantaa käynnistellään myös Suomessa.

Jos mehiläiset katoavat, lautasiltamme häviää monta asiaa. Enää ei välttämättä löydy mustikoita tai päärynöitä, ei parsaa, kurkkua tai kukkakaalia. Muun muassa nämä kasvit hyötyvät hyönteispölytyksestä.

Koska puhutaan vakavasta ja meitä kaikkia koskettavasta asiasta, on myös Mehiläisten historia vaikuttava. Se tuo karulla tavalla esille sen, millainen maailma voi joskus tulevaisuudessa olla. Mehiläisten historia kulkee kolmessa aikatasossa, ja se tulevaisuuskuva on niistä kaikkein pelottavin. Kiinalaiset pölyttävät puita käsin, jotta edes jotain hedelmiä saadaan kasvamaan. Kiinalla on siihen mahdollisuus, monella muulla maalla ei. Tällainenko tulevaisuus meitä todellisuudessakin odottaa?

Mehiläisten historian kaksi muuta aikatasoa sijoittuvat lähihistoriaan, jossa aistitaan mehiläiskadon ensiaskeleita, sekä 1800-luvulle, jossa asiat ovat vielä hyvin.

Maja Lunde kirjoittaa hyvin, mutta itse teksti ei vetoa minuun erityisen paljon. Minulle teos on tarinavetoinen, tai itse asiassa teemavetoinen. Mehiläisten historiaa lukiessani sairastin flunssaa, mikä vei lukemisesta parhaan terän. Ajoittain koin teoksen hieman tylsäksi, mutta tylsyys talttui kun vain paahdoin eteenpäin. 

Kuuntelin kirjaa ajoittain myös äänikirjana. Jokaiselle aikatasolle ja kertojalle oli valittu eri lukijat, mikä oli ehdottomasti hyvä ratkaisu. Se helpotti kuuntelua merkittävästi.

Lisäkehut kauniista, yksinkertaisesta ja luonnonläheisestä kannesta. Nappivalinta tälle kirjalle!

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
31. Kirjassa kuljetaan metrolla
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka kirja tämä ei ollut. 
  • Helkky lukee -blogin Helkky, jonka kirja saa pohtimaan entistä enemmän ympäristöä, ilmastonmuutosta ja omia kulutustottumuksia. 
  • Kirjapolkuni-blogin bleue, jonka mielestä kirjan moninainen tarina on lähes poikkeuksellisen hieno.

Anna Karhunen & Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen


Kaikkea sitä voikin kaverille sattua. Oletko esimerkiksi koskaan päätynyt samoille treffeille isäsi kanssa tai joutunut pahoinvoivana oksentamaan oman paitasi sisään, jotta et pilaisi taksin nahkapenkkejä? Etkö? Ei se mitään, emme mekään, mutta kaverille nämä ovat tuttuja tilanteita. Kaverin puolesta kyselen on supersuosittujen podcastaajien riemastuttava kirja, joka sisältää noloimmat yhdelle kaverille sattuneet jutut. Kirja pohjautuu samannimiseen podcastiin, joka on yli puolella miljoonalla kuuntelullaan yksi Suomen suosituimpia.

Kosmos, 2018. 135 sivua. 
Äänikirja 1h 50min, lukijat Anna Karhunen & Tiia Rantanen.

Anna Karhusen ja Tiia Rantasen Kaverin puolesta kyselen on alkujaan podcast, jota voi kuunnella Yle Areenasta. Podcast on ilmeisesti hyvin suosittu, mutta minulle se on täysin vieras. Lähdin siis kuuntelemaan tätä äänikirjaa tuorein korvin, ilman kovin suuria ennakko-odotuksia.

Kaverin puolesta kyselen koostuu erilaisista "kaverille" tapahtuneista sattumuksista ja kaverin esittämistä kysymyksistä. Osa jutuista on hauskoja ja saa minut nauramaan ääneen. Osa taas ei naurata lainkaan. Jotkin jutut herättävät myötähäpeää, toiset tuntuvat vain mauttomilta.

Kirjassa annetaan runsaasti tilaa erilaisille kännisekoiluille ja pissa-kakka-jutuille. Ehkä ne naurattavat suurta yleisöä tai kohderyhmää, minua ei. Tiedostan toki itsekin, että olen vaikea lukija huumori-kirjallisuudelle ja harvoin sellaista luenkaan. Moni muu viettää tämän kirjan parissa varmasti paljon hauskempia hetkiä kuin minä.

Kaverin puolesta kyselen on lyhyt kirja, äänikirjana vain alle pari tuntia, joten sen jaksaa kuunnella vaikkeivät kaikki jutut niin naurattaisikaan.

Kirjailijat lukevat kirjan itse, mikä on looginen valinta, onhan kaikki podcastista lähtöisin. Valitettavasti kokemattomuus lukijana kuitenkin ajoittain kuuluu. Kuuntelukokemus olisi ollut miellyttävämpi, jos lukijana olisi ollut joku enemmän äänikirjoja lukeva.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtana 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

Se sopii myös kohtiin:
4. Kirjailijan ainoa teos
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjojen keskellä -blogin Maija, jota nauratti ajoittain kovastikin. 
  • Suvikukkasia, joka lukisi ja kuulisi hulvattomia tarinoita mielellään enemmänkin. 
  • Luetut.net-blogin Mari, joka olisi halunnut ulvoa naurusta, mutta oli suurimman osan ajasta vain ärtynyt.

Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet


Huhtikuussa 2015 lähes 800 henkilöä kuljettanut kalastaja-alus haaksirikkoutui Libyan rannikolla, matkalla kohti Italiaa. Vain 28 jäi henkiin. Kyse oli Italian historian pahimmasta haaksirikosta, keskellä Eurooppaa ravisuttavaa pakolaiskriisiä. Vuotta myöhemmin Italian viranomaiset nostivat hylyn merenpohjasta ja aloittivat valtavan työn uhrien tunnistamiseksi. Yksikään Euroopan valtio ei ollut aikaisemmin rahoittanut tällaista operaatiota. Useimmat uhrit jäävät nimettömiksi vainajiksi, joista kukaan ei tunnu kantavan huolta.

Kirjassa liikutaan Välimeren rannoilla, Italiassa, Kreikassa ja Espanjassa. Äänessä ovat henkilöt, jotka työnsä puolesta joutuvat tekemisiin haaksirikkojen uhrien kanssa: oikeuslääkärit, pelastusoperaatioihin joutuneet merimiehet ja palomiehet, syyttäjät, satamatyöntekijät, hautausurakoitsijat, kunnanjohtajat, jotka joutuvat etsimään tilaa hautausmailta nimettömille vainajille. Jokainen heistä joutuu tavalla tai toisella kohtaamaan kuolleet. Millaisia jälkiä tästä kohtaamisesta jää?

Välimerestä on tullut Euroopan suurin joukkohauta. Noin 30 000 ihmistä on menettänyt henkensä sitä ylittäessä. Monille meistä hukkuneet ovat vain lukuja lehtiartikkeleissa. Jokainen numero on kuitenkin jonkun isä tai äiti, lapsi, veli tai sisko.

S&S, 2019. 200 sivua. 

Heti ensimmäisenä täytyy sanoa, että Taina Tervosen ja Anna Aution teoksessa Hukkuneet on ihan valtavan vaikuttava kansi. Sen on suunnitellut Anna-Mari Tenhunen.

Ensisilmäyksellä kansi näyttää omituiselta ja poikkeavalta: miksi ihmeessä kansi on tungettu täyteen pientä tekstiä? Tällaista ei usein näe. Kun tekstiä alkaa lukea, sen merkitys avautuu karmealla tavalla.

Kannessa on lista kuolleista ja kadonneista pakolaisista runsaan neljän vuoden ajalta.

Hukkuneen miehen ruumis, löydetty läheltä Serbian rajaa. Espanjaan matkalla ollut laiva uponnut, kaksi kuollutta, kaksi kadonnutta. Mies sytyttänyt itsensä tuleen ja tehnyt itsemurhan, kun hän on saanut tietää palautuksesta kotimaahansa. Kolme kuollutta, 17 kateissa. Kuollut, kuollut, hukkunut, kuollut kateissa... Lista on loputon ja jatkuu kannen sisäpuolelle ja vielä usean sivun verran eteenpäin.

Hukkuneet on vaikuttava kirja myös kannen jälkeen. Se kertoo Euroopan pakolaiskriisistä niiden ihmisten näkökulmasta, jotka joutuvat työkseen kohtaamaan Välimereen hukkuneita pakolaisia. Kirja tuo karulla tavalla esille sen, miten Välimerestä on tullut Euroopan suurin joukkohauta.

Taina Tervonen on haastatellut kirjaan lukuisia erilaisia ammattilaisia Italiassa, Espanjassa, Kreikassa ja Ranskassa. Ääneen pääsevät muun muassa palomiehet, oikeuslääkärit, syyttäjät, poliisit, kalastajat, toimittajat ja kaupunginvaltuutetut.

Tarinoita on yhteensä runsaat parikymmentä ja ne alkavat väistämättä jossain vaiheessa toistaa itseään. Tekstit on kuitenkin pidetty lyhyinä, joten toisto ei ala häiritä liikaa. Ja toisaalta, onhan se myös tehokeino, joka vahvistaa entisestään kirjan sanomaa.

Tekstin väliin on ripoteltu Anna Aution kuvia, jotka tukevat teemaa. Niissä näytetään muun muassa kuolleiden pakolaisten hallusta löytyneitä tavaroita: valokuvia ja pahvinpalalle raapustettuja puhelinnumeroita. Valokuvat on painettu tavallisille sivuille, eivätkä täysin pääse oikeuksiinsa. Olisin toivonut näkeväni ne laadukkaammalle paperille painettuina.

Hukkuneet tuo esille tärkeän näkökulman pakolaiskriisiin, joskin kertoo asiasta vain yhden puolen.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjailijan ainoa teos.

Se sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

***

Sijoitan kirjan myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat - Kim Wallin tarina


Kim Wallin vanhempien väkevä kertomus surmatusta tyttärestään - tarina surusta ja menetyksestä mutta ennen kaikkea ylistys elämää rakastaneelle ja vahvan oikeudentajun ohjaamalle ihmiselle, joka tulee muistaa kaikkea muuta kuin uhrina.

Elokuu 2017. Toimittaja Kim Wall lähtee merelle tanskalaisen keksijän Peter Madsenin kanssa tämän omatekoisessa sukellusveneessä. Juuri ennen sukellusta Wall ikuistetaan valokuvaan sukellusveneen tornissa. Se on viimeinen kerta, kun hänet nähdään elossa. Lahjakkaan nuoren toimittajan katoaminen nousee uutissensaatioksi, ja tuntien ja päivien kuluessa tarina saa yhä karmivampia käänteitä. Toukokuussa 2018 Madsen tuomitaan elinkautiseen vankeuteen Wallin murhasta.

WSOY, 2019. 250 sivua. 
Alkuteos Boken om Kim Wall - när orden tar slut, 2018. Suomentanut Ida Takala. 

Ruotsalaisen Kim Wallin elämän viimeiset tunnit ovat varmasti tuttuja lähes kaikille. Nuoren toimittajan oli tarkoitus kirjoittaa artikkeli tanskalaisesta keksijästä, Peter Madsenista, ja hän oli lähdössä parin tunnin reissulle Madsenin itse rakentamalla sukellusveneellä. Tämän jälkeen toimittajan piti palata omiin läksiäisjuhliinsa, ystäviensä pariin, ennen muuttoa Kiinaan.

Kukaan muu kuin Madsen ei tiedä, mitä tapahtui sen jälkeen, kun sukellusvene suuntasi pois rannasta. Kaikki kuitenkin tietävät sen, että Kim Wall ei elävänä tuolta juttukeikalta palannut. 

Kun sanat loppuvat on Kimin toimittaja-vanhempien kirjoittama teos. Siinä kuvaillaan vuorotellen murhan jälkeisiä päiviä aina Kimin kuoleman vuosipäivään asti, ja Kimin lapsuutta, nuoruutta sekä elämää toimittajanuran alkuvaiheissa ja myöhemmin menestyvänä, tärkeistä aiheista kirjoittavana journalistina. 

Minulle lukijana Kun sanat loppuvat oli vaikein kirja pitkään aikaan. 

Olen itse toimittaja, joten kanssani suunnilleen saman ikäisen pohjoismaisen toimittajan murha tulee kovin lähelle. Se saa miettimään, miten vastaavaa voisi käydä ihan kenelle tahansa, vaikka ei todellakaan saisi. Kenenkään toimittajan ei tulisi keikalle lähtiessään joutua miettimään, voiko hänelle tapahtua siellä jotain pahaa. 

Ammatillisen henkilökohtaisuuden lisäksi kirjassa on paljon muutakin, joka tulee iholle. Murhan jälkeiset päivät ovat toki pysäyttäviä: ensin Kimin lähipiirin epätietoisuus siitä, onko Kim elossa vai kuollut. Sitten se musertava totuus, kun vanhemmat saavat tiedon tyttärensä kuolemasta.

Siitä kaikki kuitenkin vasta alkaa. Myllerrys oikeudenkäyntien ja mediahuomion kanssa on varmasti tuntunut loputtomalta. 

Ensimmäisen kuukauden aikana Kimistä kirjoitettiin yhteensä 44 000 artikkelia sadoissa eri lehdissä. Hänen kuvaansa on painettu miljoonia kertoja. Seuraavien kahden kuukauden aikana hänen nimensä ja kuvansa ovat olleet arviolta noin 60 000 artikkelin materiaalina. Hän on epäilemättä vuoden 2017 tunnetuin ruotsalainen - kunnia, jota meistä kukaan ei olisi halunnut hänelle suoda. 

Kaikki tämä on tuskallista luettavaa, mutta suurimman vaikutuksen tekevät ne osuudet, joissa vanhemmat kertovat Kimistä ihmisenä. He tutustuttavat lukijan Kimiin, siihen millainen hän oli tyttärenä ja toimittajana. Miten hän oli aina pienen ihmisen puolella, miten hän aina etsi juttua, eikä todellakaan mennyt sieltä, missä aita oli matalin. Miten hänellä oli loputon kunnianhimo, miten hän matkusti raportoimaan milloin Marshalinsaarille ja milloin Pohjois-Koreaan. Miten monia upeita ja tärkeitä juttuja hän olisikaan vielä tullut kirjoittamaan.

Näkökulma on toki vanhempien, joten tytärtä ylistetään sivu toisensa jälkeen, mutta niin se saakin mennä. Paikoin kirjassa on melko runsaasti toistoa, mutta minua se ei lukijana haittaa. 

Kun sanat loppuvat on kamala ja järkyttävä. Se on koskettava ja surullinen. Välillä keskeytän lukemisen koska itkettää, välillä jatkan siitä huolimatta. Joskus minun on pidettävä tauko vain siksi, että kirja on liian hirveä. 

Toisaalta kirjassa on paljon myös toiveikkuutta. Kim Wallin muistolle perustettu säätiö auttaa nyt Kimin jalanjäljissä kulkevia nuoria naistoimittajia, mikä on hienoa. 

Luulen, että moni lukija tarttuu tähän kirjaan, koska hän haluaa tietää lisää koko maailmaa puhuttaneesta rikoksesta. Kun sanat loppuvat kertoo lukijalle kuitenkin paljon enemmän. Se kertoo ihmisestä näiden uutisten takana, ja se on siksi erittäin hieno kirja. 

Yksinkertaisesti - elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta. Kaikki muu olisi ollut Kimille vierasta. Hänelle oli olemassa vain yksi suunta, eteenpäin. Taaksepäin mentiin vain ottamaan vauhtia.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia (kirjassa on mm. pätkiä Kimin artikkeleista)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Hemulin kirjahylly -blogin Henna, joka kokee toisinaan ärsyttäväksi sen, että kirjassa äiti pitää tytärtään yli-ihmisenä. 
  • Leena Lumi, joka itki lukiessaan, mutta löysi kirjasta paljon myös sitä kaikkea ihanaa, jota Kimillä oli perheensä kanssa. 
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, joka kuvailee teosta kauniiksi ja koskettavaksi muistelmateokseksi.

Keväällä kesken jääneet x 4


Jätän jonkin verran kirjoja kesken, enkä koe pakkoa lukea kirjoja loppuun asti, jos lukeminen jostain syystä tökkii. Ajattelen niin, että maailma on täynnä huippuhyviä kirjoja, joten miksi tuhlata aikaa teokseen, jonka lukeminen tuntuu pakkopullalta.

Siksi blogissanikin esitellyt kirjat saavat keskimäärin aika hyviä arvioita. Täältä ei taida löytyä yhtään yhden tähden kirjaa, kahden tähden kirjojakin on ihan muutama. Selitys on yksinkertainen: huonoiksi kokemani kirjat ovat yleensä jääneet kesken, eivätkä päädy blogiin asti.

Se on mielestäni vähän ongelmallista, sillä se vääristää kirjoista käytävää keskustelua. Negatiivisiakin mielipiteitä olisi tärkeää tuoda ilmi, ei pelkkää hehkutusta.

Siksi olen päättänyt alkaa kertoa blogissani myös niistä kirjoista, jotka jäävät minulta kesken. Teen kesken jääneistä koostepostauksia, joissa kerron lyhyesti siitä, miksi en innostunut kirjasta niin paljon, että olisin lukenut sen loppuun asti.

Aloittakaamme alkuvuonna kesken jääneistä neljästä kirjasta: kolmesta uutuudesta ja yhdestä viime vuoden teoksesta, josta en melkein uskalla mielipidettäni edes kirjoittaa.

Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä

Pidin kovasti Sofia Lundbergin esikoisteoksesta Punainen osoitekirja. Siksi odotin alkuvuodesta suomennettua kirjailijan toista romaania.

Kirja kertoo valokuvaajana työskentelevästä, New Yorkissa asuvasta Elinistä ja toisessa aikatasossa kuljetaan 1980-luvun Gotlannissa.

Aloin kuunnella teosta äänikirjana ja lopetin tunnin jälkeen, kun olin torkahtanut jo viitisen kertaa. Unettavillekin kirjoille on varmaan paikkansa esimerkiksi iltalukemisena, mutta ei tällainen ominaisuus kirjasta ehkä erityisen hyvää tee.

Miksi unetti? En tiedä. Kirja ei oikein lähtenyt vetämään eivätkä henkilöt tuntuneet kiinnostavilta. Osittain syy oli ehkä formaatin: todennäköisesti en olisi nukahtanut yhtä helposti paperista kirjaa lukiessa. En kuitenkaan usko, että pelkkä formaatti olisi täysin pelastanut lukukokemusta.

Loppuun asti kirja on saatu luettua muun muassa Hemulin kirjahylly -blogissa.


Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kate Morton on kirjailija, jota kehutaan todella paljon. En ollut tutustunut Mortoniin aiemmin - monta kertaa kyllä olin meinannut - ja kun Kellontekijän tytär julkaistiin, olin ensimmäisten joukossa varausjonossa.

Tämäkin kirja kulkee useassa aikatasossa: nykyajassa nuori arkistonhoitaja Elodie löytää nahkalaukun, jossa on vanha valokuva huomiota herättävän näköisestä naisesta ja luonnoslehtiö, johon on hahmoteltu suuri talo. Alkaa selvitys siitä, kuka kuvan nainen on ja miksi kuvan kartano tuntuu Elodiesta oudon tutulta. Toisessa aikatasossa ollaan 1800-luvulla ja mukaan mahtuu esimerkiksi kummitus.

Luin joitain kymmeniä sivuja, mutta kirja ei tuntunut lainkaan omalta. Elodien tarina ei vaikuttanut kiinnostavalta ja kummitusjuoni puolestaan tuntui omituiselta. Hidastempoista tekstiä, joka ei vain jaksanut pitää mielenkiintoa yllä. Muistin myös, etten yleensäkään pidä 1800-luvulle sijoittuvista kirjoista, ja ehkä Kate Mortonin tyyli ei vain ole minua varten. Tosin olen kuullut joidenkin sanovan, ettei Kellontekijän tytär ole parasta Mortonia.

Loppuun asti kirja on luettu muun muassa blogeissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Kaksi sivullista.


Hideo Yokoyama: 64

Kevään uutuustrilleri, japanilaisen Hideo Yokoyaman kirjoittama 64 kertoo vuosia sitten sattuneesta pikkutytön kidnappauksesta. Kun poliisin oma tytär katoaa jälkiä jättämättä, epätoivoinen poliisi huomaa hälyttävän ykistyiskohdan. 

Niin, näin ainakin kirjan takakannessa kerrotaan, mutta kirjan ensimmäiset sata sivua käsittelivät poliisin ja median suhdetta eivätkä vieneet juonta millään tavalla eteenpäin. 

Ei kiinnostanut lukea enempää.

Loppuun asti kirja on luettu blogissa Kirjaluotsi


Maggie Nelson: Argonautit

Maggie Nelsonin Argonautit oli kirjablogeista päätellen viime vuoden kirjatapaus. Kaikkien mielestä se oli aivan mahtava, mutta ei minun. Vähän hävettää sanoa tämä, sillä ehkä tunnustan nyt olevani sivistymätön ja tietämätön, ehkä en ole tämän jälkeen yhtä vakavasti otettava lukija tai jotain, mutta haluan silti kertoa, että en pitänyt tästä, enkä saanut luettua kirjaa loppuun.

Maggie Nelson kirjoittaa Argonauteissa omasta elämästään ja rakkaudestaan muunsukupuoliseen taiteilijaan. Kustantajan mukaan "kirjailija antaa henkilökohtaisen historiansa käydä vuoropuhelua rakkautta, halua, identiteettiä, sukupuolta, avioliittoa, taidetta ja lastenkasvatusta koskevien teorioiden kanssa tavalla, joka tekee näkyviksi rajat, joita rakkaudelle asetetaan".

Kirjaa lukiessa ärsyynnyin heti siitä, että Nelson siteeraa jatkuvasti muita, pääosin kai kuuluisia filosofeja ja teoreetikkoja, olettaen että lukija tietää automaattisesti kenestä puhutaan. Minä en tiedä, joten tunsin oloni tyhmäksi - tunsin jääväni jostain paitsi. Moni varmaan olisi minun asemassani googlannut tyypit, mutta minä en jaksanut. Ei kirjaa kuulu lukea google toisessa kädessä.

En myöskään pitänyt siitä, että Nelson ei antanut mitään itsestään - hän vain siteerasi muita. Jälkikäteen luin jostain, että se ilmeisesti oli lähinnä kirjan alkuosan ongelma, mutta minä en päässyt kolmasosaa pidemmälle. Kun kirja oli lojunut kolme kuukautta keskeneräisenä yöpöydällä, päätin palauttaa sen suosiolla kirjastoon.

Ehkä annan tälle joskus toisen mahdollisuuden, ehkä.

Argonautit on luettu ja kehuttu niin monessa blogissa, että mainitsen kaksi satunnaista: Reader, why did I marry him? & Kirjanurkkaus.

Toukokuun luetut


Toukokuu starttasi dekkareilla, sitten luettiin laajalla skaalalla elämäkertaa, tietokirjallisuutta, viihdettä, huumoria ja scifiä. Aika hyvä lukukuukausi ainakin tarjonnan puolesta, määrällisestikin ihan okei: kuusi kirjaa, yksi äänikirja.

Paras oli Anne Bertin Annan itseni kuolla.

Toukokuussa tuli luettua seuraavat:

Camilla Läckberg: Kultahäkki

Läckbergin Fjallbacka-sarjan ystävänä odotin tätä uutuutta, mutta jouduin pettymään. Läckberg oli lähtenyt täysin uusille urille tarinassaan huippurikkaista ruotsalaisista, pettämisestä ja juonittelusta. Kirja oli kieltämättä koukuttava ja jollain tapaa pidin sen feministisestä otteesta, mutta mielestäni juoni meni aika paljonkin överiksi ja oli monilla tavoin epäuskottava. 

★★★



Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Schulmanin Hagfors-dekkarisarjan kolmas osa tarjosi tuttua ja turvallista viihdyttävää jännitystä. Varsinkin Läckbergin Kultahäkin jälkeen luettuna Vastaa jos kuulet oli ihanan tavallista: samaistuttavat henkilöt ja kivaa pikkukaupungin fiilistä. Tykkään!

★★★★

» Lue koko arvio


Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

Välimereen hukkuneista kertova vaikuttava teos kertoo monia tarinoita Eurooppaa koetelleesta pakolaiskriisistä. Tervonen on haastattellut kirjaa varten lukuisia ammattilaisia, jotka ovat työnsä puolesta tekemisissä Välimereen hukkuneiden pakolaisten kanssa. Silmiä avaava ja vaikuttava kirja. 

★★★★

» Lue koko arvio


Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunden Mehiläisten historian lukemista odotin, sillä olin kuullut kirjasta paljon hyvää. Lukuaika ei ehkä ollut ihan oikea, sillä olin sairaana ja minun oli hankala keskittyä kirjaan. Kuuntelin kirjan osin äänikirjana, mikä ehkä vielä entisestään vaikeutti keskittymistä. Kokonaisuutena Mehiläisten historia osoittautui kuitenkin taidokkaaksi monessa aikatasossa kulkevaksi romaaniksi, joka käsittelee tärkeää ja kiinnostavaa aihetta. 

 ★★★★

» Lue koko arvio


Lori Nelson Spielman: Sanoja sydämestä

Sanoja sydämestä oli  niin ihanaa luettavaa, että Lori Nelson Spielmanista taisi tulla yksi suosikkikirjailijoistani. Olen pitänyt Spielmanin aiemmistakin romaaneista, mutta tämä oli ehkä kaikkein paras. Lämminhenkistä, sydämeenkäyvää, koskettavaa ja hauskuuttavaa viihdettä, joka ei kuitenkaan ole ihan höttöistä. 

★★★★★



Anne Bert: Annan itseni kuolla

Ranskalaisen Anne Bertin omaelämäkerrallinen teos oli tämän kuukauden vaikuttavin. ALS:iin sairastunut Bert halusi itse päättää elämänsä ja matkusti Belgiaan, jossa hän kuoli lääkäreiden avustamana. Kirjassa Bert kertoo sairaudestaan ja siitä, miten se muuttaa hänen elämäänsä. Bert pohdiskelee kuolemaa ja elämän hyviä hetkiä, joita ei aiemmin ole edes huomannut. Surullinen, koskettava, kaunis, tärkeä ja todella vaikuttava. 

★★★★★



Olga Kokko: Munametsä (äänikirja)

Kaipasin jotain kevyttä kuunneltavaa ja sellaiseksi valikoitui somessa kehuttu Munametsä. Se on humoristinen teos, joka kertoo kolmekymppisestä Linneasta, jonka mielestä paras ihmissuhde on sellainen kuin naisella ja korvalääkärillä: tervehditään ja laitetaan instrumentti aukkoon, eikä sen jälkeen toivottavasti tavata enää koskaan uudelleen. Ronskia puhetta naisen seksuaalisuudesta, paikoin ihan hauskaakin, mutta ei ehkä ihan näin pitkäksi kirjaksi asti. 

★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet


Kirpeänä syysaamuna hagforsilainen hirviporukka kokoontuu lahtivajalla. Yksi metsästäjistä ei kuitenkaan palaa passipaikaltaan, ja hyvin alkanut jahti saa karmean käänteen. Pär Sanner löytyy ammuttuna metsän keskeltä, eikä hänen mukanaan olleesta Alva-tyttärestä näy jälkeäkään. Onko kyse vahingonlaukauksesta vai murhasta?Tutkinta edistyy hitaasti, varsinkin kun Hagfrosin tuore poliisipäällikkö Petra Wilander on epäiltyjen joukossa. 
Toimittaja Magdalena Hansson sen sijaan ei malta pysytellä erossa Hagforsia kohauttaneesta kuolemantapauksesta edes äitiysvapaalla. Hän tekee mitä vain pitääkseen työpaikkansa paikallislehden toimittajana, mutta kuinka kovan hinnan hän joutuu siitä maksamaan?

Tammi, 2019. 444 sivua.
Alkuteos Svara om du hör mig, 2013. Suomentanut Maija Kauhanen. 

Ninni Schulmanin Hagfors-dekkarit ovat ihanan tavallisia. Ne kertovat ruotsalaisen pikkukaupungin ihmisistä: poliiseista ja toimittajista, ja paikkakunnalla sattuvista rikoksista.

Kirjat ovat kovin tyypillisiä dekkareita: samalla kun poliisit selvittävät rikoksia, toimittaja metsästää kovinta uutista ja onnistuu sotkeutumaan rikostutkintaan - yleensä ollen merkittävässä roolissa rikoksen ratkaisussa.

Välillä perinteisillekin dekkareille on paikkansa, ainakin silloin, kun kirjoitustyö on tehty taidolla. Schulmanin dekkareissa kaikki on kohdallaan ja niiden lukeminen on miellyttävää. Juonet kulkevat sujuvasti, pikkukaupungin elämän kuvaus on hyvää ja erityisesti henkilöt kaikessa tavallisuudessaan kiinnostavia. Heissä on omat vikansa, mikä tekee heistä aitoja ja samaistuttavia.

Tuoreimmassa Hagfors-dekkarissa ratkotaan hirvenmetsästyksen aikana tapahtunutta murhaa. Samalla etsitään murhapaikalla ollutta teinityttöä, joka on kadonnut.

Schulman on punonut kiinnostavan juonen, joka kulkee hyvin eteenpäin. Kirjan pieni heikkous on liittyy tällä kertaa henkilöihin, vaikka vakiokaarti onkin mielestäni Schulmanin kirjoissa hyvää. Vanhojen tuttujen tyyppien lisäksi Vastaa jos kuulet pitää sisällään paljon uusia henkilöitä, koska murhaa ratkotaan hirviporukan parissa. Henkilömäärä on siis suuri, ja se saa minut hetkittäin putoamaan kärryiltä.

Kokonaisuutena Vastaa jos kuulet on kuitenkin laadukas ja realistisen oloinen perusdekkari, jossa on mukana sopivasti ihmissuhdekuvioita. Jos siis pidät sellaisista, ei tätä kannata jättää lukematta.


Aiemmin sarjassa ilmestyneet: 




***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Luetut.net-blogin Mari, joka suosittelee kirjaa vaikkapa Viveca Stenin dekkareista pitäville. 
  • Leena Lumi, joka hänkin pitää kirjan todentuntuisesta tyylistä ja tavallisista, samaistuttavista henkilöistä. 

Anne Bert: Annan itseni kuolla


Anne Bert saa 59-vuotiaana tietää sairastavansa parantumatonta tautia, joka vääjäämättä johtaa kivuliaaseen kuolemaan. Pian hän ymmärtää rakastavansa elämää niin paljon, että päättää antaa itsensä kuolla.

Päätös armokuolemasta saa Bertin tarttumaan elämään tiukemmin kuin koskaan. Hän liikkuu paljon niin kauan kuin jalat kantavat ja viettää aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa. Hän käy läpi tunteita järkytyksestä ja suuttumuksesta suruun ja luopumiseen, tekee huomioita läheisten ja lääkärien reaktioista ja pohtii kuolemaa. Mitä se on ja milloin se alkaa?

Bazar, 2019. 144 sivua.
Alkuteos Le tout dernier été, 2017. Suomentanut Taina Helkamo. 


En oikein tiedä mitä sanoa. Olo on samaan aikaan sekä tyhjä että täynnä ajatuksia.

Anne Bertin Annan itseni kuolla on monella tavalla vaikuttava kirja. Se on tarina siitä, miten ALS muuttaa Bertin elämän lopullisesti ja miten hän päätyy päättämään elämänsä avustettuna Belgiassa.

Annan itseni kuolla kertoo kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisesta. Se kertoo koskettavasti siitä, miltä tuntuu kun tietää, että kunto vain huononee ja kuolema lähestyy vääjäämättä. Bert kuvailee tuskallisen kauniisti niitä hetkiä, kun hän ymmärtää kokevansa asioita viimeistä kertaa - tai niitä hetkiä, joiden hän ei ymmärtänyt olevan viimeisiä. Kun kuolema lähestyy, Bert lakkaa puhumasta tulevaisuudesta.

Jopa kieleni on muuttunut: En käytä enää futuuria, koska tulevaisuutta ei ole olemassa. Enkä imperfektiä, joka raastaa sydäntäni eikä menneisyyttäkään enää ole. Taivutan vain samanaikaisesti sekä valtavassa että mitättömässä ikuisessa preesensissä. 

Annan itseni kuolla on tietysti myös tarina ALS:ista, kuolemaan johtavasta liikehermoja rappeuttavasta sairaudesta. Se on yllättävän yleinen: Suomessa ALS:ia sairastaa Suomessa noin 350 ihmistä. Bertin kuvaus taudin etenemisestä ja sen vaikutuksesta elämään on pysäyttävä.

Ulkomuotoni on moitteeton: leukani on ylhäällä, ylävartalo ojennuksessa, käsivarret levollisesti sivuilla ja ylläni on katsojaa hämäävä kaunis mekko. Jos pysyn sillä tavoin liikkumatta, ruumiini ei paljasta mitään. Se on yhä edustava, melkein ylväs. 
Kukaan ei voi uskoa, millaista tuhoa se tekee, miten se pyrkii tekemään minusta lopun. 

Bert kirjoittaa riipaisevasti myös niistä hetkistä, jolloin hän pystyy vielä nauttimaan elämästään. Aikaa myöten näitä hetkiä tulee vähemmän.

Astun ulos ja kävelen paljain jaloin kasteisella nurmella nähdäkseni itään. Ensimmäiset auringonsäteet ja taivaanrannassa kajastava hehku valaisevat puutarhan. 
Ja siinä, aamuni yksinäisyydessä, unohdan olevani kuolemaantuomittu.

Eutanasia on teoksessa tärkeässä roolissa, mutta siitä ei saarnata. Itse asiassa kirja puhuu eutanasiasta suoraan varsin vähän. Teoksessa kerrotaan lyhyesti Bertin vierailuista klinikalla Belgiassa ja hieman hänen ajatuksistaan siitä, miksi hän ratkaisuun päätyy, mutta kokonaisuudessaan eutanasia on kirjassa kohtalaisen pienessä osassa.

Teosta lukiessa alkaa kuitenkin väistämättä ihmetellä, miksi eutanasian sallimisesta edelleen keskustellaan. Miksei sitä ole sallittu jo?

Niin sydäntäni kuin mieltänikin korventava loputon tuska yltyy entisestään. Sen valtavuutta ei kykene mittaamaan yksikään mitta. Vain ajatukseni kirkkaus on enää turvassa pienellä vastarinnan saarekkeella. 

Tärkeän aiheensa lisäksi Annan itseni kuolla tekee vaikutuksen kirjallisilla ansioillaan. Teos on lyhyydestään huolimatta suuri. Se on koskettava ja kaihoisa, murskaavan surullinen ja itkettävä, mutta samalla kaunis. Se muistuttaa siitä, miten lyhyt elämä voi olla, ja miten upeita monet pienet ja arkisiltakin tuntuvat asiat elämässä ovat.

***

Ranskalainen kirjailija ja kustantamon johtaja Anne Bert kuoli lääkäreiden avustamana Belgiassa vuonna 2017. Annan itseni kuolla julkaistiin Bertin kuoleman jälkeen.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (eutanasia)
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka mielestä Annan itseni kuolla on todella puhutteleva kirja. 

Lori Nelson Spielman: Sanoja sydämestä


Erika Blairin upea elämä pyörii hänen menestyneen kiinteistöbisneksensä ympärillä New York Cityssä. Kun toinen hänen tyttäristään menehtyy traagisesti, Erikan elämän komeat rakennuspalikat kolisevat kumoon. Myös yhteys eloon jääneeseen tyttäreen uhkaa katketa. Mutta kuka oikein on lähettänyt sähköpostin, jossa siteerataan Erikan tytärvainajalleen tekemää leikekirjaa?

Salaperäiset sitaatit näyttävät tietä Erikan lapsuudenmaisemiin, jotka hän on vannonut jättävänsä taakseen. Vasta, kun Erika kohtaa menneisyytensä, hän voi löytää tien lastensa – ja itsensä – luo.

Otava, 2019. 383 sivua. 
Alkuteos Quote Me, 2016. Suomentanut Outi Järvinen. 

Lori Nelson Spielmanin uutuusromaanin Sanoja sydämestä kanteen on painettu sitaatti vanhasta blogitekstistäni. Kuvailen siinä Spielmanin aiempaa romaania sanoilla "Saa hymyn huulille ja kyyneleet silmiin". 

Tuo sitaatti täsmäisi täydellisesti myös tähän kirjaan.

Sanoja sydämestä näyttää ulkoisesti samalta kuin Spielmanin kaksi aiempaa - joista olen molemmista pitänyt. Se myös on sisältä hyvin samanlainen: kyseessä on viihderomaani, eikä tarina ole kovin yllätyksellinen vaan paikoin jopa ennalta-arvattava ja kliseinen.

Se ei kuitenkaan haittaa, ei yhtään.

Tärkeintä tässäkin kirjassa on se, miten tarina kerrotaan. Ja sen Spielman todellakin osaa. Hän osaa kertoa tarinansa niin taitavasti, että lukija uppoutuu siihen täysin. Kirja koskettaa ja naurattaa - mikä ei enää yllätä, koska saman ovat tehneet kirjailijan aiemmatkin teokset.

Ensimmäistä kertaa todella ymmärrän, mitä tarkoittaa jatkaa elämäänsä. Se ei ole sitä, että kääntäisi selkänsä ja kulkisi poispäin. Vaan sitä, että kulkee eteenpäin tuntemattomille poluille, jotka ovat joskus pelottavia ja aina yllättäviä. Ja jokaisella askelella tuntee enemmän, suree syvemmin ja nauraa aidommin, koska on rakastanut niin paljon. 

Lori Nelson Spielmanin esikoisteoksessa kyse oli unelmien tavoittelusta, toisessa kirjassa anteeksi antamisesta ja saamisesta.

Sanoja sydämestä kertoo menestyneestä kiinteistövälittäjä Erikasta ja hänen tyttäristään. Kun toinen tyttäristä menehtyy, joutuu Erika setvimään menneisyyden haamujaan ja pohtimaan suhdetta sekä omaan äitiinsä että tyttäriinsä. Tarina on traaginen ja surullinen, mutta huumoria ei unohdeta.

Toisin kuin aiemmissa kirjoissa, romantiikka ei ole nyt kovin tärkeässä osassa. Tärkeimpiä ovat perheen sisäiset ihmissuhteet. Erikan ja hänen tyttäriensä, Erikan ja hänen äitinsä ja isänsä sekä Annie-tyttären ja hänen hoidettavansa, pienen Oliven. Henkilöiden kehitys on kiinnostavaa, kuten Spielmanin kirjoissa yleensä.

Tuttuun tapaan Spielman on ripotellut tekstinsä joukkoon lukemattomia elämänviisauksia. Niillä on tässä kirjassa toki tarinan kannaltakin tärkeä merkitys, mutta samaa on ollut havaittavissa jo aiemmissa teoksissa. Se toimii, ainakin minusta, vaikka joku saattaisi mieltää ajatukset päälleliimatuiksi. Minä kuitenkin pidän niistä ja kirjaan lauseita muistiin.

Lori Nelson Spielman on kirjoittanut jälleen lämminhenkisen ja sydämeenkäyvän romaanin, josta ei voi olla pitämättä.

Me saamme uuden mahdollisuuden 365 kertaa vuodessa. 
Se alkaa keskiyöstä. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Se sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (mm. lapsen kuolema, mielenterveysongelmat)
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Tärkeät asiat eivät aina ole niitä, joilla on väliä. 

Venla Pystynen & Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään


Yhdenkin ulkopuolisen tuki voi kääntää solmuun menneen elämän suunnan.
Nuoren naisen selviytymistarina huumehelvetistä.

Naisnäkökulmasta kerrottu tositarina Helsingin huumepiireistä ja musiikin pelastavasta voimasta. Kertomus siitä, miten yksikin välittävä ihminen voi pelastaa elämän. Kun helsinkiläinen Linda-Maria Roine on 16-vuotias, hän tapaa sattumalta juuri vankilasta vapautuneen narkomaanin ja alkaa seurustella tämän kanssa. Tyttö ajautuu huonoon seuraan. Hyvinvointivaltion syrjäkujilla Linda-Maria tutustuu ihmisiin, jotka ovat tippuneet kaikkien turvaverkkojen läpi. Naiset kärsivät jatkuvasta hyväksikäytöstä, vaientamisesta ja väkivallasta. Kun poikaystävä lähes tappaa Linda-Marian kamapäissään, tyttö saa repäistyä itsensä irti huumemaailmasta.

Johnny Kniga, 2019. 320 sivua. 
Äänikirja 6 h 5 min, lukija Linda-Maria Roine.

Ennen tätä kirjaa en ollut kuullutkaan Linda-Maria Roineesta, Mercedes Bentsosta. Bongasin kirjan katalogeista, kiinnostuin vähäsen, mutten kuitenkaan laittanut varaukseen asti.

Kun some alkoi täyttyä teoksen hehkutuksesta ja valtavista vaikuttumiskokemuksista, otin kirjan kuunteluun.

Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään kertoo helsinkiläisestä Linda-Maria Roineesta, joka ajautuu teini-ikäisenä huumepiireihin. Taustalla on lapsuuden hyväksikäyttöä, ja hyväksikäytetyksi Roine tulee nytkin. Narkkarimaailman lisäksi kirja kertoo muun muassa syrjäytymisestä, romanikulttuurista ja naisten asemasta.

Tarinan lomaan on ripoteltu Mercedes Bentson kappaleiden sanoituksia. Toisinaan ne kuljettavat juonta eteenpäin, toisinaan tuovat esille Linda-Maria Roineen tunteita, raivoa ja vihaakin. Sanoitukset pääsevät kirjassa oikeuksiinsa ja varsinkin äänikirjaformaattiin ne tuntuvat sopivan hienosti.

Itse teos on karu ja kamala. Linda-Maria Roine kertoo kokemastaan rehellisesti ja kaunistelematta, mikä on todella rohkeaa. Hän kertoo asioista, joista useimmiten halutaan vaieta.

En muista pitkään aikaan lukeneeni mitään näin aidon tuntuista.

Kuunnellessani tajuan eläväni todella tiukasti omassa kuplassani. Olen valtaväestön edustaja, elän hyvin toimeentulevan työssäkäyvän arkea ja minulla on perusasiat aika hyvin. En tiedä mitään siitä, mistä Linda-Maria kertoo ja mitä hän on joutunut kokemaan - eikä hän ole edes minun ikäiseni.

Mercedes Bentso on todella silmiä avaava kirja, vaikkei sen kuunteleminen olekaan kivaa. Äänikirjan lukija on Linda-Maria Roine itse, mikä tekee kokemuksesta entistä vaikuttavamman. Tämä on kirja, joka lähes jokaisen olisi hyvä lukea, ihan jo sen omasta kuplasta poistumisen takia.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, Yle Areenassa on vielä toistaiseksi katsottavissa Linda-Maria Roineesta kertova dokumentti. En ole sitä vielä itse katsonut, mutta aion katsoa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • bookishteaparty-blogin Katri, jonka mielestä kirjasta voi saada paljon irti, kun käyttää kriittistä lukutaitoa. 
  • 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile, jonka mielestä jokaisen etuoikeutetun valkoisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja.

Syksyn 2019 kiinnostavimmat kirjat


Kohta on kesä ja sen jälkeen syksy, ja taas tulossa toinen toistaan kiinnostavampia kirjoja! Minäkin selailin innoissani syksyn kirjakatalogeja, mutta yritin pitää varauslistani järjellisenä. Viimeksi nimittäin meni vähän yli varausten kanssa, ja olen lukenut melkein koko kevään pelkkiä uutuuskirjoja. Kivaa sekin, mutta kaikkia varaamiani en edes ole ehtinyt lukea.

Seuraavat kirjat menivät kuitenkin heti varaukseen. Kirjat on listattu julkaisu- ja aakkosjärjestykseen.

Mitä kirjoja te odotatte syksyltä?

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen
elokuu 2019 / Tammi

Pidin kovasti Joël Dickerin kirjasta Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja myös sen jatko-osa Baltimoren sukuhaaran tragedia oli ihan mieleeni. Dicker kirjoittaa hyviä lukuromaaneja, joiden parissa viihtyy, joten kyllä tämä uutuuskin täytyy lukea - vaikka se pitkä onkin, lähes 700 sivua. 


Édouard Louis: Ei enää Eddy
elokuu 2019 / Tammi

Tämä nuoren Édouard Louisin omaelämäkerrallinen teos on kustantajan mukaan järkyttänyt Ranskaa. Kirja kertoo, miten Eddy kasvoi väkivallan keskellä homoseksuaalina, ainoana toiveenaan olla niin kuin muut.


Maja Lunde: Sininen
elokuu 2019 / Tammi

Maja Lunden kolme vuotta sitten julkaistu Mehiläisten historia on saanut valtavasti kehuja, mutta minä en sitä ole vielä lukenut. Kehut ovat kuitenkin saaneet minut kiinnostumaan, joten tämä vesipulan lamauttamasta huomisesta kertova teos Sininen pääsee ehdottomasti lukulistalle.


Rosella Postorino: Suden pöydässä
elokuu 2019 / Bazar

Italialaiskirjailijan romaani kertoo Hitlerin ruoanmaistajista, henkilöistä, jotka joutuvat maistamaan Hitlerille tarjottavaa ruokaa mahdollisten myrkytysyritysten varalta. Teos tulee todennäköisesti olemaan ahdistavaa ja kamalaa luettavaa, mutta tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman vuosien takaisiin tapahtumiin.


Antti Rönkä: Jalat ilmassa
elokuu 2019 / Gummerus

23-vuotiaan Antti Röngän esikoisromaani kertoo omakohtaisen tarinan koulukiusaamisesta ja siitä, miten kiusaamisen arvet eivät välttämättä koulun päätyttyäkään parane. Nuorten kirjailijoiden esikoisteokset voivat yllättää, mutta vähintäänkin ne usein tarjoavat tuoreita näkökulmia.


Lëila Slimani: Adèle
elokuu 2019 / WSOY

En ole lukenut Slimanilta aiemmin suomennettua teosta, mutta olen kuullut siitä valtavasti kehuja. Siksi kiinnostuin myös tästä Adèlesta, joka on kirjailijan esikoisromaani. Teos käsittelee pakkomielteistä halua ja kertoo seksiriippuvaisesta Adèlesta. Teos on voittanut marokkolaisen Mamounia-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.


Eeva Vekki & Risto Järvinen: Päiväkirjaklubi
elokuu 2019 / Otava

Tuttujen ja tuntemattomien entisten teinien jakamia päiväkirjamerkintöjä, se on tämän kirjan sisältö. Kirja on saanut alkunsa samannimiseltä komediaklubilta, jonne ihmiset ovat saaneet tulla lukemaan omia päiväkirjamerkintöjään. Ehkä tämä kirja palauttaa mieleen myös ne omat muinaiset päiväkirjamerkinnät, jotka ovat nykyään luettuina niiiin noloja. 





Kari Aihinen: Kapen parhaat
syyskuu 2019 / Tammi

Minulla on Kari Aihisen aiempi keittokirja Kape 24h, joka on ahkerassa käytössä. Tykkään laittaa ruokaa, ja usein myös fine diningia, ja Kapen keittokirja on vastannut siihen tarpeeseen. Toivottavasti tässäkin kirjassa on myös muuta kuin sitä ihan perinteistä kotiruokaa.


Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen
syyskuu 2019 / Gummerus

Karen Clevelandin esikoisromaani Koko totuus oli viime vuoden paras lukemani jännityskirja. Kirja oli todella koukuttava ja jännittävä, joten odotan mielenkiinnolla, millainen hänen toinen romaaninsa on. Totuuden tuolla puolen yhdistelee jännitykseen jälleen perhe-elämää ja sitä, miten äiti joutuu tasapainottelemaan moneen suuntaan, kun rikokset tulevat vähän liian lähelle omaa perhettä. Tämä oli yksi Clevelandin esikoisen vahvimpia puolia, joten tuoreeltakin kirjalta on lupa odottaa hyvää.


Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle
syyskuu 2019 / Johnny Kniga

Minulla on vielä lukematta Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian viimeinen osa, mutta kaksi ensimmäistä osaa ovat tehneet suuren vaikutuksen. Gardellin uutuus on siis pakko lukea, vaikka sen kuvaus herättääkin minussa lähinnä hämmennystä.


Otto Hyyrynen: Murtumispiste
syyskuu 2019 / WSOY

Tässä teoksessa on kuvauksen perusteella vähän jotain samaa kuin listalle myös päätyneessä Jäässä. Otto Hyyrysen psykologinen trilleri Murtumispiste sijoittuu Jäämerellä sijaitsevalle tutkimusasemalle, jonka rantaan ajautuu mykkä pikkutyttö. Odotan hyytävää kirjaa!



Clare Mackintosh: Lopun jälkeen
syyskuu 2019 / Gummerus

Clare Mackintosh on kirjoittanut kolme psykologista trilleriä, joten loogisinta olisi ollut pamauttaa neljäskin siihen perään. Brittikirjailija ei kuitekaan tehnyt niin - ja hyvä näin! Lopun jälkeen on kustantajan mukaan "romaani valinnoista, rakkauden voimasta ja hauraudesta, surusta ja toivosta". Se ketoo parista, jonka pieni poika sairastuu vakavasti ja pariskunta joutuu tekemään yhden elämänsä suurimmista päätöksistä. Olen innoissani, koska olen aiemmilla romaaneillaan Mackintosh on osoittanut olevansa taitava juonenkuljettaja. Hänen trillerinsä alkoivat kuitenkin jo vähän toistaa itseään, joten on mielenkiintoista nähdä, miten Mackintosh selviää tässä genressä.


Jojo Moyes: Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia
syyskuu 2019 / Gummerus

Jojo Moyes on yksi suosikeistani, joten häneltä julkaistavat teokset ovat aina kiinnostavien joukossa. Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia on nimensä mukaisesti kertomuskokoelma, jossa on kuvauksia ihmissuhteista. Yksi kokoelman tarinoista kertoo romaanin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta päähenkilöistä. Tätä odotan!


Inka Nousiainen: Mustarastas
syyskuu 2019 / WSOY

Pidin Nousiaisen teoksesta Kirkkaat päivä ja ilta, jonka kuuntelin äänikirjana. Mustarastas kertoo vuonna 1989 tapahtuneesta tragediasta: 17-vuotias Juha lähtee laivalle ja katoaa jäljettömiin. Kirjassa Juhan jo aikuinen pikkusisko palaa muistelemaan menneitä. Odotan kaunista ja tunnelmallista tekstiä.



Emma Vepsä: Tie Teheraniin
syyskuu 2019 / Atena

Emma Vepsän Asfalttivolgaa etelään oli yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksistani. Siinä Vepsä liftasi Moskovasta Afganistaniin. Tie Teheraniin on sekin liftaus- ja matkakirja: nyt peukalokyytiläisen matka käy Iraniin. Tätä odotan ehkä eniten kaikista kevään kirjoista!


Kari Lumikero: Uutismies
lokakuu 2019 / Tammi

Jos olet joskus katsonut uutisia, olet todennäköisesti ainakin kuullut Kari Lumikerosta. Legendaarisen toimittajan omaelämäkerta kiinnostaa ennen kaikkea ammatillisessa mielessä.


Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen
lokakuu 2019 / Atena

Katoan yön pimeyteen kertoo tositarinan toimittajasta, joka yrittää pakkomielteisesti jäljittää Kaliforniaa piinaavan sarjamurhaajan. En ole kuullut kyseisestä tapauksesta aikaisemmin, mutta veikkaan, että tämä kirja tulee olemaan yhtä aikaa sekä kamala että erittäin kiinnostava.


John Kåre Raake: Jää
lokakuu 2019 / Bazar

Norjalaisen John Kåre Raaken trilleri Jää sijoittuu Pohjoisnavalle, jossa tutkijat ovat dokumentoimassa ilmastonmuutoksen aiheuttamia tuhoja. Matka muuttuu kuitekin nopeasti, kun Pohjoisnavalta löytyy Kiinan valtion salainen tukikohta. Uudet pohjoismaiset dekkaristit kiinnostavat, mutta tässä kirjassa houkuttelee ensisijaisesti mielenkiintoinen miljöö. 


Amanda Vaara: Heti vapaa
lokakuu 2019 / Karisto

Heti vapaa on Majatalo Villa Venlasta kertovan sarjan kolmas osa. Olen pitänyt aiemmista: Pientä fiksausta vailla ja Yösähköä, jotka ovat olleet kevyttä ja raikasta hömppälukemista. Toinen osa Yösähköä tosin jätti vähän jotain hampaankoloonkin, muttei niin paljoa, että jättäisin tätä kolmatta osaa lukematta. 


Maria Veitola: Toisinpäin
lokakuu 2019 / Johnny Kniga

Maria Veitolan Veitola teki minuun vaikutuksen, joten haluan ehdottomasti lukea myös naisen seuraavan kirjan. Tai en ehkä lukea - todennäköisesti haluan kuunnella sen äänikirjana, niin kuin tein Veitolankin kanssa. Toisinpäin tulee varmasti olemaan aika erikoinen kirja, sillä siinä Maria Veitola vastaa ihmisten hänelle esittämiin kysymyksiin.


Veitolan ja Clevelandin kirjojen kansikuvia ei vielä löytynyt kustantajan sivuilta.