Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kosmos, 2020. 187 sivua. 

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on aiheuttanut valtavasti keskustelua ainakin blogimaailmassa ja Instagramin puolella. Minä kiinnostuin siitä ensimmäisen kerran, kun Mitä luimme kerran -blogin Laura kirjoitti kirjasta valtavan kauniisti. Laitoin kirjan varaukseen kirjastosta, päätyen ehkä sijalle 150.

Kun Instagramin puolella alkoi sadella vastaan kriittisiä arvioita, joissa kirjaa ei enää ylistettykään, kiinnostukseni kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että luin elämäni ensimmäisen e-kirjan. En malttanut odottaa kunnes olisin saanut kirjan kirjastosta. Oli päästävä heti keskusteluun mukaan.

- 

Paperilla toinen on kirja, jota kustantaja kehuu melkoisin ylisanoin. Kosmoksen mukaan teos "häikäisevän taitava" ja "aseistariisuvan avoin". Kustantaja kuvailee kirjaa tarinaksi naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta. Tekstiin muistetaan listata, että Sjöholm teki abortin 14-vuotiaana ja tuli äitipuoleksi parikymppisenä.

Romaani on autofiktiota eli se ammentaa Sjöholmin omasta elämästä. Minkä verran on totta ja mikä ei, sitä ei lukija tiedä, muttei se mielestäni ole tässä kirjassa kovin oleellistakaan.

Kirja liikkuu useissa aikatasoissa: lapsuudessa ja nuoruudessa, parikymppisen äitipuoliajassa sekä nykyhetkessä, jossa ollaan tulossa äidiksi ja lopulta ollaan äiti. Rakenne on hyppelevä, moni on kritisoinut sen vaikeutta. Minulle se sopii ja vahvistaa tunnetta siitä, että kirjailija kertoo muistoja, jotka eivät todellisuudessakaan etene kovin kronologisesti.

Sjöholm kirjoittaa ilmavasti ja irtonaisesti. Paljon päälauseita, nopeita väläyksiä, jopa listamaisuutta. Minä pidän siitä. Se korostaa elämän etenemistä, niitä muistoja, joista jo mainitsin.

Kasvoin vuoden aikana kolmetoista senttiä. Keväällä hyppäsin korkeutta paremmin kuin kukaan luokkamme pojista. Yksi heistä huusi kerran, että näytä tissit. Huutelun takia hyppyni epäonnistui ja tiputin puomin. Se tuntui ikävältä selän alla, enkä enää koskaan hypännyt korkeutta. 

Paperilla toinen oli minulle todella ristiriitainen lukukokemus. Pidin siitä ajoittain todella paljon. Nautin tyylistä, jota edellä kuvasin. Pidin kovasti Sjöholmin kuvauksesta naiseksi kasvamisesta: ajoittain löysin siitä myös asioita, joihin pystyn samaistumaan. Nautin siitä, miten Sjöholm kuvasi äidiksi tuloaan ja äitiyttään, ja erityisesti pidin monista kohdista, joissa hän kertoi elämästään äitipuolena "Pojalle".

Moni asia tässä kirjassa ei kuitenkaan ollut minua varten. Tunnen itseni kukkahattutädiksi, mutta en vain ymmärrä kirjan seksikeskeisyyttä. Seksistä ja seksuaalisuudesta puhutaan suoraan ja ronskisti, pannaan kaikkiin ruumiinaukkoihin, turhaan peittelemättä ja kaunistelematta. Tuntuu siltä, että nykyään on tosi in, että nuori nainen kirjoittaa rohkeasti seksistä ja seksuaalisuudesta. Onhan se hyväkin, kyllä, ei asioita tarvitse peitellä. Itse kuitenkin koen, että se vie tässä kirjassa huomiota monilta muilta, ainakin itseäni enemmän kiinnostavilta asioilta. Naiseksi kasvamiselta, äitiydeltä - jotka ovat mielestäni kirjan parasta antia.

Ei se tee kirjasta rohkeaa ja avointa, että kerrotaan anaaliseksin aikana hiertävästä tamponin narusta tai masturboinnista kesken työpaikan ryhmämeditaation.

Toisaalta, vaikka en pidä kirjan seksikeskeisyydestä, se tuo kirjan tarkasteluun kiinnostavan näkökulman: teoksessa kun se seksi ei ihan aina näyttäydy kovin positiivisessa valossa. Sillä käydään kauppaa puolison kanssa, seksiin suostutaan, koska niin vain kuuluu tehdä ja sillä saadaan hyväksyntää. Onko se se asia, jota tällä halutaan sanoa?

Ja ne kaikki aikuisenakin kohtaamani kasvot ovat yhtäkkiä edessäni tunnistusrivissä. Ne kilteimmätkin, jotka ovat painuneet murjotukseen. Sanovat, että höh, he olisivat niin kovasti halunneet seksiä, enkä minä ole viitsinyt sitä heiltä kieltää, en ole kestänyt sitä katsetta, joka kysyy, enkö olekaan riittävä ja haluttava. Minähän olen sanonut pitäväni seksistä ja minähän olen jo mennyt paikalle. Ja sitten jälkeenpäin he sanovat, että älä ulkoista itseäsi tästä tilanteesta, sinäkin halusit tulla tänne. 

Täytyy sanoa, että Kosmos on onnistunut kirjan markkinoinnissa. Paperilla toinen on aikaansaanut valtavasti keskustelua, mikä on tietysti positiivista. Kirjaa luetaan ja siitä puhutaan. Onnistunut esikoinen, vaikkei täysin minun kirjani ollutkaan. 

Soitan neuvolaan ja kerron olevani raskaana. Hoitaja onnittelee minua ja kysyy, onko se ensimmäiseni. On kyllä, tämä on esikoiseni. 
"Täältä tiedoista löytyy tällainen raskaudenkeskeytys. Tämä on siis sinun toinen raskautesi."
"Ai?"
"No, henkisesti ehkä ensimmäinen, mutta paperilla toinen."
Puhelun päätteeksi saan ajan neuvolapsykologille.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Aina joku kesken -blogin Tani, jonka mielestä kirja on voimakas teos kasvamisesta tytöstä äidiksi. 
• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, joka hänkin joissain kohdissa miettii, onko hänen pakko tietää tämä kaikki. 
• Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirjassa on ehkä eniten kyse omista rajoista. 

Art House, 2019, 269 sivua. 
Alkuteos This Is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor, 2017. Suomentanut Ari Jaatinen. 
Äänikirja 8h 4min, lukija  Antti L.J. Pääkkönen. 

Brittiläisen Adam Kayn Kohta voi vähän kirpaista on entisen lääkärin kertomus siitä, millaista on olla lääkäri Iso-Britannian julkisessa terveydenhuollossa. Lääkärinuransa aikana Kay piti päiväkirjaa ja kirjasi sinne tapauksia vuosien ja hoitohuoneiden varrelta. Mitä kaikkea kummallista ja ällöttävää hän kohtasi, millaisiin kamaliin tilanteisiin hän joutui ja miten idiootteja potilaat välillä olivat.

Tirkistelynhaluun vastaavien potilastarinoiden lisäksi Kay kirjoittaa työilmapiiristä, työssä jaksamisesta ja brittiläisen terveydenhuollon epäkohdista. Ne ovat tämän kirjan vakava anti.

Itse suhtaudun kirjaan vähän ristiriitaisesti.

Kohta voi vähän kirpaista taiteilee rajalla, jonka toisella puolella on hauskuus ja toisella puolella puhdas mauttomuus. Kayn tyyli kirjoittaa on suora ja sarkastinen, mistä tulee hiukan ylimielinen kuva. Minulle tulee sellainen olo, että en pitäisi hänestä, mutta ei minun tarvitsekaan. Osa Kayn kertomista tarinoista on turhankin ronskeja, mutta ehkä niillä tavoitellaan lukijan huomiota sille vakavalle asialle, joka kirjassa koko ajan mukana kulkee.

On aika kamalaa, jos kaikki Kayn kertoma on totta. Nuori lääkäri kulkee päivisin kokeneempien kanssa, opetellen ja tehden muistiinpanoja. Yöllä sama tyyppi on kuitenkin ainoa lääkäri koko sairaalassa ja vastaa jokaisen osaston jokaisesta potilaasta.

Jos lääkäri sairastuu, hän joutuu itse hankkimaan itselleen tuuraajan. Kun lääkärille on myönnetty loma, hänet tarvitaankin töihin, ja esimies ehdottaa, että mitä jos lentäisit sieltä lomareissultasi viikonlopuksi töihin ja palaisit sitten ulkomaille. Tuplavuoroja, väsymystä, loppuunpalamista. Moni lääkäri vaihtaa alaa, kuten myös Kay.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana ja se toimi sellaisena mainiosti. Teksti etenee, tapahtumat vaihtuvat ja hätkähdyttävät tarinat pitävät kuuntelijan hereillä. Ajoittaisesta mauttomuudesta huolimatta vaaka kallistuu positiivisen puolelle, ja mielestäni kirja oli hyvinkin kuuntelemisen arvoinen.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
45. Esikoiskirja

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
2. Kirja, jonka nimessä on jokin ajan ilmaus, esim. viikonpäivä tai kuukausi
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

• Hurja hassu lukija -blogin Jassu, joka yllättyi siitä, miten humoristinen kirja oli. 
• Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirja on hätkähdyttävä ja täydellinen. 
• Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, joka kirjoitti muutama vuosi sitten, ettei usko koskaan lukeneensa mitään tämän kaltaista. 

Bazar, 2020. 335 sivua. 
Alkuteos The Keeper of Lost Things, 2017. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 
Saatu ennakkokappaleena kustantajalta.

Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tälle kirjalle, joten pääsin yllättymään iloisesti. Tämähän oli mahtavaa hyvänmielen viihdettä! Hivenen outoa eikä niin kovin uskottavaa tosin, mutta lämminhenkistä ja ihastuttavaa.

Kadonneiden tavaroiden vartija kertoo hiljattain eronneesta Laurasta, joka päätyy vanhan kirjailijan Anthonyn assistentiksi hulppeaan, ruusutarhan ympäröimään taloon. Kirjailijalla on erikoinen tapa: hän on jo vuosien ajan poiminut mukaansa kaikki löytämänsä esineet. Hansikkaan, palapelin palan, rikkoutuneen hiuslenkin ja mitä ihmiset nyt sitten vain ovatkaan sattuneet kadottamaan.

Anthony säilyttää esineitä työhuoneessaan, tarkoituksena joskus palauttaa ne omistajilleen. Kun hän kuolee, joutuu Laura tämän mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Samalla hänen olisi korjattava Anthonyn välit tämän 40 vuotta sitten kuolleeseen kihlattuun.

Toisessa aikatasossa seurataan menneisyyden tapahtumia, jotka alkavat 70-luvulla. Siellä Eunice on töissä kustantamossa - siinä, joka hylkää Anthonyn löytötavaroista kertovan teoksen. Novellinomaisia, löytötavaroista kertovia tekstejä pääsee myös Kadonneiden tavaroiden vartijan lukija lukemaan, ne nimittäin rytmittävät nykyhetken ja menneisyyden tarinoita.

Eräänä päivänä minä löysin löysin hansikkaan, naisten tummansinisen oikean käden nahkahansikkaan. Vein sen mukanani kotiin ja tein sille nimilapun - mikä se oli ja mistä ja milloin  minä olin sen löytänyt. Siitä se alkoi, minun löytötavarakokoelmani. Ehkä minä ajattelin, että jos pelastaisin jokaisen löytämäni esineen, joku muu poimisi talteen sen ainoan esineen maailmassa, josta minä todella välitin, ja jonain päivänä saisin sen takaisin ja korjaisin rikkomani lupauksen. Niin ei käynyt, mutta en koskaan luopunut toivosta. 

Kadonneiden tavaroiden vartija on lämminhenkinen ja suloinen, viihdyttävä ja ajoittain aika vaaleanpunainenkin. Se ei ole kovin realistinen ja on paikoin melko kliseinen. Juoni on kohtalaisen ennalta-arvattava, enkä todennäköisesti muista siitä enää mitään vuoden kuluttua.

Siitä huolimatta se on hyvä, omassa genressään. Se on satumaisen oloinen ja siinä on ripaus taianomaisuutta, eikä kirja yritäkään olla mitään kovin vakavaa.

Kadonneiden tavaroiden vartija ei kuitenkaan tunnu liian höttöiseltä: päähenkilöt ovat persoonallisia eivätkä niin tyypillisiä naisten viihderomaanin päähahmoja kuin usein näkee. Ihanien asioiden lisäksi kirjassa käsitellään myös vaikeampia teemoja: muun muassa Alzheimerin tautia ja sen vaikutusta sekä erilaisuutta. Kadonneista tavaroista kertovat novellinpätkät puolestaan tuovat tarinaa kirpeyttä, paikoin jopa kitkeryyttä, sillä ne ovat välillä hyvinkin synkkäsävyisiä. 

Pari asiaa minua kirjassa kuitenkin häiritsee. Kadonneiden tavaroiden vartijan huumori tulee monin paikoin muodossa, jonka toimivuudesta en ole ihan varma. Lauran mukana kuvioissa pyörii naapurissa asuva 19-vuotias Päivänpaiste, jolla on Downin syndrooma - tai kuten hän itse sanoo: "ylimääräinen kroppasomi".  Päivänpaiste on hupaisa, puhuu omilla keksityillä sanoillaan ja käyttäytyy tilanteisiin nähden epäkorrektisti - ja siitä revitään huumoria, sille nauretaan ja kirjan muut henkilöt suhtautuvat häneen kuin lapseen.

Lisäksi minua hämmentää kirjassa pari nimeä: jo mainitun Päivänpaisteen lisäksi Pommikone, joka tosin on lempinimi. Silti tällaiset nimet vievät tarinalta uskottavuutta, tai vähintäänkin kummastuttavat, kun kaikki muut nimet ovat ihan tavallisia.

Vaikka nämä pienet asiat vähän häiritsevätkin, on Ruth Hoganin esikoisteos kokonaisuutena erittäin kivaa luettavaa, ja aion taatusti lukea myös hänen syksyllä Suomeksi julkaistavan toisen romaaninsa.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Iloinen kirja
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
29. Vuonna 2020 ilmestynyt tai vuoteen 2020 sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Siltala, 2014. 160 sivua. 

Voi Helmi. On ihan käsittämättömän ihana ja kummallinen tunne, kun jonkun kirjailijan teokset vaan ovat aina yhtä hienoja, menevät täysillä tunteisiin ja vetävät omaan maailmaansa. Koskettavat ja ihastuttavat, jollain sellaisella omituisella tavalla, jota ei voi oikein sanoin kuvailla.

Olen lukenut Helmi Kekkoselta kolme kirjaa: Vieraat oli ensimmäinen - erittäin hyvä, mutta sen kanssa vielä vähän totuttelin. Sitten tuli Olipa kerran äiti - yksi viime vuoden parhaista lukemistani, ja nyt tämä muutama vuosi sitten julkaistu Suojaton, joka todisti, että Kekkonen on aivan mielettömän taitava ja hänen tuotantonsa juuri minulle sopivaa.

Suojaton kertoo Hannelesta ja Isasta, äidistä ja tyttärestä, joiden välit ovat hankalat. Isa on tyttö, joka kavahtaa kosketusta eikä puhu, ei ainakaan samalla tavalla kuin muut.

Sade, perhonen, uni, veli. 
Sateen alku oli aina nouseva, veljen laskeva, perhosen ärrä pyörähti kielen päältä pehmeänä. 
Sanat putoilivat tytöstä kuin vesipisarat. Yksitellen, varoittamatta, vailla mitään järjestystä. Eilen sade tarkoitti janoa, tänään Kaita, huomenna perhonen saattaa olla koti. 
Vanhemmat eivät saa Isaan yhteyttä, mutta lääkärit vakuuttelevat hänen olevan ihan normaali.  Hannelea tuskastuttaa, kun tyttö elää omissa maailmoissaan - sellaisissa, joihin muut eivät pääse.

Isa istuu äidin sylissä, tuntee tämän pehmeät rinnat ja lämpimän vatsan, painaa säärensä vasten leveää lantiota, yrittää muotoilla lauseen, edes yhden, joka veisi kysymyksen pois äidin katseesta. Koska Isan sisällä on maailma, kokonainen, hänen omansa. Sanoista ja lauseista vapaa. 

Kun Isa kasvaa, hän haluaa epätoivoisesti tulla nähdyksi ja alkaa hakea huomiota muualta. Ja kyllähän nuori tyttö sitä paikallisesta kuppilasta löytää.

Vetäessään kenkiä jalkaansa Isa käy sen mielessään läpi, kohtaus kohtaukselta, kaiken sen, mitä pian tapahtuu, koska niin on tapahtunut siitä ensimmäisestä kerrasta asti kun hän vastasi miehen katseeseen, tarttui käteen ja sulki ovet perässään, ajatteli että ehkä näin minä hengähdän, ehkä näin minusta tulee näkyvä. 
Ehkä tänä iltana se menee juuri niin. 

Suojaton on tarina erilaisuudesta ja sen vaikutuksista, suojautumisesta ja suojattomuudesta. Teemat ovat vaikeita ja vakavia, ja tarina ajoittain aika rankkakin. Kekkonen käsittelee sitä kuitenkin herkästi ja hienovireisesti, jollain tapaa höyhenenkevyesti.

Teksti on helppoa ja kikkailematonta, kuten Kekkosella tapana on. Se on vähäeleisen kaunista eikä sanoita kaikkea puhki.

Vieraista muistan vahvan tunnelman, ja sellainen on myös tässä kirjassa. Pystyn aistimaan sen pikkukylän fiiliksen, kylän, jossa ei ole mitään. Pystyn aistimaan Hannelen ja Isan kiristyvät välit, perheen kodissa häilyvän synkän pilven, kun Hannele epäilee, että mies pettää, tytärtä ei ymmärrä ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Kekkonen on äärimmäisen taitava loihtimaan asiat eläviksi niin, ettei lukija sitä edes huomaa. Yhtäkkiä sitä toteaa vain olevansa täysin tarinan ympäröimänä.

Olen vaikuttunut, jälleen, siitä miten terävää, tarkkanäköistä ja vaivatonta tekstiä Kekkonen tuottaa. Lukekaa Suojaton, jos ette ole sitä vielä lukeneet.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
46. Kirjassa on sauna

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

WSOY, 2015. 544 sivua. 
Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka. 

Kaikki se valo jota emme näe on ollut lukulistallani pitkään. Se on romaani, jota joku jatkuvasti ylistää ja joka on voittanut Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva pitkähkö teos ei kuitenkaan ole aihepiiriltään tuntunut minulle ihan omimmalta, joten olen lykännyt sen lukemista kerta kerran jälkeen. Joululomalla vihdoin ajattelin ajan olevan sopivan, muttei se ihan ollut. Vaikka oli loma ja aikaa lukemiselle riittämiin, kesti kirjan läpi kahlaamisessa kaksi ja puoli viikkoa.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta ranskalaistyttö Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä. Marie-Laure asuu lukkoseppä-isänsä kanssa ja on äärettömän kiinnostunut luonnosta: etenkin merestä ja kotiloista. Werner puolestaan elää orpokodissa, kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä ja korjaa radioita. Teknisesti taitava Werner sijoitetaan lopulta radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, kun Marie-Laure puolestaan pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Marie-Lauren ja Wernerin tarinat etenevät ominaan, mutta koko ajan lähenevät. Mukana kulkee myös salaperäinen jalokivi, joka saattaa olla kirottu.

Melkoiset ainekset - onpa kirjaa aikuisten saduksikin tituleerattu.

Sade solisee pilvestä katolle ja katolta räystäälle. Werner painaa otsansa pystyikkunan ruutuun ja tähyää pisaroiden läpi, alempi katto on vain yksi märkien kattojen rykelmästä, jota ympäröivät koksitehtaan, sulattamon ja kaasutehtaan valtavat muurit, taivasta vasten piirtyvä kierteinen torni, kaivos- ja tehdasalue, joka jatkuu hehtaari hehtaarilta silmänkantamattomiin, kyliin, kaupunkeihin, alati kiihtyvään, alati laajenevaan koneistoon, joka on Saksa. Ja miljoona miestä on valmiina uhraamaan sille henkensä. 

Kaikki se valo jota emme näe on koskettava ja ihan kiinnostavakin, mutta ei mielestäni mitään  hirveän erikoista. Toki Anthony Doerrin kuvaus kahden lapsen (tai nuoren) elämästä sodan aikana tuo erilaista näkökulmaa näihin tapahtumiin ja sokea Marie-Laure toisena päähenkilönä on mielenkiintoinen - vastaavia kun kirjallisuudessa ei ole liikaa. Kiintoisaa on myös radion merkitys sodassa.

Kirja ei kuitenkaan onnistu tarjoamaan muuten mitään kovin uutta tai vavahduttavaa. Teoksella on pituutta auttamatta liikaa, ja vaikka se on pilkottu hyvin lyhyisiin lukuihin, en missään vaiheessa tunne, että kirja olisi pakko saada luettua loppuun. Oikeastaan kiinnostun Marie-Lauren ja Wernerin tarinoista kunnolla vasta kirjan loppuvaiheilla, jolloin hetkittäin tuntuu jopa siltä, että käsissä on hyvä kirja.

Kieleltään kirja on tarkoin harkittu: jokainen lause tuntuu viimeistellyltä.

Yötaivaan laikku kuultaa puiden seinämän takaa punaisena. Värjyvässä valossa hän tajuaa, ettei lentokone ollut ainoa, että taivas kuhisee koneita, ainakin kymmenkunta syöksyilee edestakaisin ja kiitää kaikkiin suuntiin, ja lyhyeksi toviksi hän kadottaa ajan ja paikan tajun ja luulee katsovansa alas eikä ylös, ikään kuin valokeila olisi suunnattu veden verenväriseen kiilaan, taivaasta olisi tullut meri ja lentokoneista nälkäisiä kaloja, jotka ahdistelevat saaliitaan pimeässä. 

Kokonaisuutena Kaikki se valo jota emme näe jää minulle kuitenkin kirjaksi, jonka lukee, mutta jonka myös unohtaa pian lukemisen jälkeen. Se on ihan kiva, positiivinen ja toiveikas tarina vakavasta ympäristössä ja aihepiiristä, mutta lopulta aika yllätyksetöntä viihdettä.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
15. Fiktiivinen kertomus, jossa on mukana todellinen henkilö (Adolf Hitler mainitaan)
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa käydään kirjeenvaihtoa

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
7. Kirja, joka kuvaa jonkin merkittävän tapahtuman aikaa
9. Sota-ajasta kertova kirja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
21. 1940-luvulla ilmestynyt tai 1940-luvulle sijoittuva kirja
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

• Yöpöydän kirjat -blogin Niina, jonka mielestä kirja on valovoimainen ja joka antoi sille viisi tähteä. 
• Kirjamerestä ongittua -blogin Piia, jonka mielestä kirja on laadukas lukuromaani. 
• Mitä luimme kerran -blogin Laura, jolle kirja oli keskinkertainen viihderomaani, jonka tarina lässähti kasaan kuin pannukakku. 

Vuosi on vaihtunut, joten pian julkaistaan taas mielettömät määrät uusia kirjoja. Olen perinteisesti listannut itseäni eniten kiinnostavat uutuuskirjat ja niin aion jälleen tehdä.

Yritän kuitenkin tänäkin vuonna rajoittaa kirjastoon tekemieni varausten määrää, joten tässä 12 kirjaa, joita odotan eniten - ja jotka olen laittanut varaukseen.

Alberto Giuliani: Kuolemattomat (Like) - julkaistaan tammikuussa
Alberto Giuliani saa kaksi samaa ennustusta kuolinhetkestään. Huijatakseen kuolemaa hän etsii käsiinsä tutkijoita ja taviksia, jotka kyseenalaistavat ihmiselämän rajat tulevaisuudessa.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa (Otava) - julkaistaan tammikuussa
Syrjäisen maaseutukartanon tanssiaisiin kutsuttu Aiden saa tietää, että juhlapäivän iltana kartanon tytär Evelyn murhataan. Evelyn ei kuitenkaan kuole ainoastaan kerran. Kun hänet on murhattu, kartanon vieraat heräävät aina uudelleen samaan tanssiaispäivään. Kierteen katkaistakseen Aidenin on löydettävä murhaaja ennen kuin rikosta ehtii tapahtua.
Kirjan juoni kuulostaa painajaismaiselta ja kiinnostavalta, ja on ilmeisesti myös toteutettu hyvin: ainakin teos on palkittu Englannissa vuoden parhaana esikoisteoksena.

Cecelia Ahern: Loppusanat (Gummerus) julkaistaan helmikuussa
Ahernin P.S. Rakastan sinua saa jatkoa, 16 vuotta julkaisunsa jälkeen. Tämä kirja pelottaa minua, sillä P.S. Rakastan sinua on täydellinen kirja (tai minulla on siitä ainakin täydelliset muistot), joka ei todellakaan tarvitsisi jatko-osaa. Loppusanoilla on iso riski mennä metsään, sillä jos se ei ole yhtä hyvä kuin P.S. Rakastan sinua, se jättää todella pahan maun. Olen kuitenkin kuullut lupaavia kommentteja heiltä, jotka ovat lukeneet kirjan alkuperäiskielellä, enkä toisaalta malta jättää tätä lukemattakaan.

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee (Like) - julkaistaan helmikuussa
Kolmen teinitytön vaarallinen laihdutusleikki johtaa tragediaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Saarasta on tullut menestynyt fitness-tähti, joka joutuu palaamaan nuoruutensa näyttämölle Pohjois-Suomeen ja kohtaamaan menneisyytensä. Multisillan esikoisteos on psykologinen trilleri.

Tiina Lehikoinen: Kukkien kapina - Yökertomuksia (Like) - julkaistaan maaliskuussa
Kirjan kuvaillaan olevan täynnä iltasatuja vallattomille aikuisille. Vanhoja kertomuksia laitetaan uusiksi, esimerkiksi Prinsessa Ruusunen kerrotaan uudelleen piikikkään ruusun näkökulmasta.
Kustantajan mukaan Kukkien kapina on kokoelma absurdeja tulkintoja perinteisistä kertomuksista sekä aivan uusia, iloisesti nyrjähtäneitä tarinoita kaikille satujen ystäville.

Lucinda Riley: Kuun sisar (Bazar) - julkaistaan maaliskuussa
Seitsemän sisarta -sarja jatkuu. Tässä kirjassa päähenkilö on Tiggy ja sarjan viidennessä osassa matkataan Skotlannin ylängöiltä Espanjan Granadaan ja Etelä-Amerikasta New Yorkin parrasvaloihin.

Johanna Sinisalo: Vieraat (Karisto) - julkaistaan maaliskuussa
Sinisalo on yksi suosikeistani, joten hänen uusin romaaninsa kiinnostaa jo pelkästään siksi. Vieraat valittiin Kariston suuren kauhuromaanikilpailun voittajaksi keväällä 2019. Kirja uppoutuu perheen sisäisiin, muille näkymättömiin asioihin.

Piia Leino: Yliaika (S&S) - julkaistaan huhtikuussa
Leinon uusin teos sijoittuu vuoteen 2052, jolloin Suomen kaduilla kulkee vain nuoria ihmisiä. Suomen kansalaisuus on rajattu alle 75-vuotiaille.
Pidin kovasti Leinon edellisestä dystopiasta ja tämä vaikuttaa vähintään yhtä mielenkiintoiselta. 

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt (Otava) - julkaistaan huhtikuussa
Spielmanin lämminhenkiset ja koskettavat romaanit ovat kaikki olleet mieleeni, joten tämä on yksi niistä hyvän mielen kirjoista, joita odotan keväältä eniten.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit (Otava) - julkaistaan huhtikuussa
Elokuvien ja tv-sarjojen tekijänä tutun Johanna Vuoksenmaan kirja on perheromaani asioista, joista puhutaan mieluiten vain pimeässä.

Essi Paju: Koskenniskan naisia (Karisto) - julkaistaan toukokuussa
Essi Pajun aikuisille suunnatun hevosromaanisarjan ensimmäinen osa oli nostalgiamatka nuoruuden hevoskirjojen maailmaan. Viihdyin ja tykkäsin, joten odotan toista osaa innolla.

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika (Bazar) - julkaistaan kesäkuussa
Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa teini-ikäinen Julia saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.