Art House, 2020. 248 sivua. 

Olen hevostyttö. En tosin ole ollut hevosten kanssa tekemisissä muutamaan vuoteen, mutta se ei poista hevostyttöyttä. Olen ollut hevostyttö ihan pienestä asti ja tulen varmasti loppuelämäni olemaan, vaikka hevoset eivät ihan joka hetki elämässäni olisikaan läsnä.

Lapsena hevostyttöys tuntui joskus vähän nololta. Silti hevoset olivat parasta maailmassa. Ihan kaikki liittyi hevosiin: lukeminen, leikit, puheenaiheet, harrastukset. Pyörä oli hevonen, omat jalat olivat juostessa hevosen, talleja tehtiin barbinhevosille omaan huoneeseen ja lehdestä leikatuille hevosenpäille vihkoon.

Myöhemmin tuli ehkä vähän enemmän järkeä. Hoitohevonen, vuokrahevonen, treenihevosia. Omaa ei koskaan - ainakaan vielä. Ratsastus vaihtui raviurheiluun ja sekin jossain vaiheessa jäi, kun työt ja muu elämä veivät liikaa aikaa. 

En ollut ajatellut hevosia ihan hirveästi viime aikoina, mutta kun aloin lukea Marika Riikosen tuoretta Hevostytöt-kirjaa, pääni oli äkkiä tuskastuttavan täynnä muistoja. Muistin ne kaikki minulle tärkeät hevoset lapsuudesta, teini-iän opiskeluajoilta ja tietysti myös tuoreimmat tapaukset. Muistin sen äkäisen hoitohevosen, jota ensin pelkäsin, mutta jonka kanssa lopulta tein pitkiä kävelylenkkejä sen ollessa sairaslomalla. Muistin nuoren, kipakan ponitamman, jonka kanssa tein paljon töitä, ja joka kerran pudotti minut selästään metsään, kun luotin siihen hetken aikaa liikaa. Muistin myös sen epäonnisen lämminverisen, joka ei koskaan löytänyt raviaan, mutta joka oli mielettömän sympaattinen persoona.

Muistin kaikki ne hetket: ratsastuksen helteisenä kesäiltana auringon jo hiljalleen laskiessa ja kärpästen pöristessä ympärillä, ja sen miltä kuulosti tallissa, kun sieltä viimeisenä illalla oli lähdössä kotiin.

Marika Riikosen Hevostytöt sai minut muistelemaan näitä, ja paljon kaikkea muuta. Kirja oli kuin aikamatka oman hevostyttöyden hetkiin ja tunnelmiin. Se oli huikean nostalginen ja koskettava, koska tekstistä pystyi niin vahvasti peilaamaan omaa elämää ja omia ajatuksiaan. Jokainen hevostyttö tunnistaa kirjasta itsensä ja siksi on ihanaa, että tällainen kirja on kirjoitettu.

Talli on eräänlainen musta aukko, joka näyttää ihanalta ja leppoisalta, vihreältä ja lempeältä - ja myös on niitä kaikkia, ainakin ajoittain. Niin siellä sitten menee käväisemään. Ja yhtäkkiä on kulunut viisi tuntia. Tai kymmenen vuotta. Yhtäkkiä on mennyt puoli elämää. 

Kuten Riikonen teoksessaan kirjoittaa, on Suomi hevostyttöjen maa, mutta silti hevostytöistä ei ole juuri kirjoitettu muita kirjoja kuin nuortenromaaneja. Se on aihe, jonka olen minäkin täällä blogissani nostanut esille. Nautin suunnattomasti niistä aikuisten romaaneista, joissa hevosia sivutaan - se kun on niin harvinaista. Barbara Dimmickin Matkalla huomiseen on yksi suosikeistani ja pidin myös uudemmasta, kepeästä Essi Pajun Koskenniskan naapurissa -kirjasta

Paikkansa on kuitenkin ehdottomasti myös tietokirjallisuudelle - etenkin näin taitavasti ja tunteita herättävästi kirjoitetulle kuin Hevostytöt.

Marika Riikonen on tehnyt taustatyönsä. Hän on perannut läpi 230 verkkokyselyynsä tullutta vastausta ja siteeraa niitä kirjassaan. Lisäksi hän on käyttänyt kymmeniä lähdeteoksia: kirjallisuutta, artikkeleita ja blogitekstejä. Hän on myös haastatellut hevosihmisiä. Lisäksi Riikonen ammentaa omasta lähes koko elämän kestäneestä hevostyttöydestään ja omista kokemuksistaan. Näistä palasista syntyy todella mielenkiintoinen ja monipuolinen kokonaisuus.

Kirjassa käsitellään niin hevostyttöyden historiaa, hevostyttöjen piirteitä kuin mielikuvitushevosiakin. Riikonen kirjoittaa tärkeistä hevosista, niistä kaiken keskipisteistä. Kirjassa valotetaan hevostyttöyden sosiaalista puolta ja hevostelun hintaa: rahallista ja myös harrastuksen lieveilmiöitä. Hevostyttöyttä sen kaikista suunnista.

Hevostyttöys on vankkaa tahtoa, yhteistyötä, taitoa, ihailua ja ihmetystä. Samalla se on vahvaa tunnetta ja omistautumista. Intohimoa. 

Hevostytöt on ihana kirja. Voi olla, että se voisi olla kirjana vielä parempikin, mutten juuri nyt osaa sanoa miten. Se on tässä hetkessä minulle täydellinen juuri tällaisena. Jos kirja herättää näin paljon tunteita ja näin paljon muistoja, se on viiden tähden arvoinen.

Minun on ehkä ihan pakko päästä pian taas tallille.

Ps. Kirjan kanssa kuvaan on päässyt joukko itselleni jollain tavalla tärkeitä hevosia. Ihan kaikista tärkeimmistä en löytänyt tähän hätään kuvaa. Päistärikkö on se äkäinen hoitohevoseni ja russponi se kipakka nuori - kuva muuten otettiin juuri ennen kuin se heitti minut selästään. 

Ps2. Hevostytöt luettuani ihmettelen, miksi hevostyttöyttä joskus piti vähän nolona. Kuten kirjaan haastateltu Kirsikka Arkimies sanoo:

Talli kasvattaa määrätietoisia ja omat rajansa tuntevia ihmisiä, jotka pystyvät vaikeisiin ja isoihin asioihin. Tallitytöt eivät sula sateessa eivätkä pelkää hämähäkkejä tai hiiriä. Heistä tulee lämpimiä, huumorintajuisia ja lujia naisia.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
14. Urheiluun liittyvä kirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Bazar, 2019. 736 sivua. 
Alkuteos The Pearl Sister, 2017. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat olleet minulle todellisia ahmintakirjoja. Olen uponnut täysillä Rileyn luomaan maailmaan ja sisarusten tarinoihin, ja nauttinut suunnattomasti kirjailijan tyylistä yhdistää tarinoihinsa todellisia, historiallisia tapahtumia ja henkilöitä.

Viimeksi lukemani Varjon sisar oli tosin kolmesta ensimmäisestä osasta minulle selvästi epäsopivin. Kirjana se oli ehjin ja valmiimman tuntuinen, mutta itse en oikein innostunut 1800-luvun Englannista.

Odotin sitäkin kovemmin tätä neljättä osaa, jonka tapahtumapaikkana on Australia. Se maana kiinnosti, mutta toisaalta pelkäsin samanaikaisesti milloin sarja alkaisi tökkiä. Perusidea kun näissä kuitenkin on kaikissa sama.

No, pelko ei toteutunut, ainakaan vielä.

Helmen sisaressa keskitytään Cecen elämään. Hän on aiemmissa kirjoissa tuntunut vähän ärsyttävältä tyypiltä, mutta nyt Cecestä paljastuu ihan uusia puolia. Lukihäiriöstä kärsivä Cece ei ole päässyt opinnoissaan kovin pitkälle ja hakee paikkaa elämässään. Hän on aina elänyt yhdessä nuoremman sisarensa Tähden kanssa, liiankin tiiviisti, ja nyt kun Tähti on löytänyt biologisen perheensä, on Cece jäänyt yksin. Se tuntuu hänestä ensin pahalta, mutta kun tie vie Thaimaan kautta Australiaan, muuttuu Cecenkin elämä kertaheitolla.

Seitsemän sisarta -sarjan kirjoille ominaiseen tapaan tarina kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivässä Cecen elämää seuraten ja menneisyydessä Cecen sukulaisten elämänvaiheita valottaen.

Helmen sisar käsittelee valtavan mielenkiintoisia ja ainakin minulle kovin vieraita teemoja. Riley heittää lukijan keskelle Australiaan tulevien brittisiirtolaisten ja myös aboriginaalien elämää. Kirjassa kuvataan valkoisten ja aboriginaalien eriarvoisuutta ja alkuperäisväestön huonoa asemaa. En ollut lainkaan ymmärtänyt, miten huono heidän tilanteensa on ollut - ja miten pitkään.

Kirjassa yhdistellään jälleen historiallisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon. Aivan kaikkia todellisia henkilöitä ja tapahtumia en pysty bongaamaan, koska aihepiiri on niin vieras. Yksi todellisista hahmoista on ainakin kuuluisa aboriginaalitaiteilija Albert Namajitra, onhan taide tarinassa aika oleellisessa roolissa.

Helmen sisar on vetävä kirja ja erityisesti alun jälkeen tarina kiinnostaa minua todella paljon. Teos on ehjä ja toimiva, ja vaikka pituutta on kamalasti, tuntuu kirja aivan sopivan mittaiselta.

Pidän Helmen sisaresta valtavasti, vaikka samalle se myös hiukan ärsyttää. Tarina on nimittäin niin kliseinen ja ennalta-arvattava, että minua jopa jollain tavalla hämmentää se, miten paljon siitä huolimatta pidän kirjasta. Ehkä historian, nykypäivän ja todellisten tapahtumien yhdistäminen on vain niin toimiva taktiikka, että se jaksaa kiinnostaa hieman liian tutun oloisista juonikuvioista huolimatta. Varsinkin, kun tapahtumat sijoittuvat näin kinnostavan teeman ympärille.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittainut yli 20 kirjaa
25. Kirjassa ollaan saarella
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bazar, 2020. 316 sivua. 
Kirja saatu kustantajalta. 

Satu Roos ja Kaisa Nummela aloittivat viime vuonna Tomas Gads -taiteilijanimellä uuden, Turkuun sijoittuvan dekkarisarjan. Ryhmä Halme -sarjan ensimmäinen osa Pirulainen oli kovasti mieleeni. Itse asiassa jopa vähän yllätyin siitä, miten toimiva, psykologisia sävyjä saanut dekkari se oli.

Odotin siis innolla sarjan seuraavaa osaa. Bazar lähettikin sen yllärinä minulle postissa, ja vielä hauskempi yllätys oli löytää kirjan kansipaperista sitaatti Pirulaista käsittelevästä blogitekstistäni.

Luopiot jatkaa suoraan siitä, mihin Pirulainen jäi. Varsinainen rikoshan Pirulaisessa tuli jo ratkaistua, mutta lopussa löydettiin uusi ruumis. Se löytyi Halmeen tiimissä työskentelevän Ann-Marin tontilta ja myös toisella tiimiläisellä, Sergeillä, näyttää olevan yhteyksiä tapaukseen.

Tie vie Venäjälle ja tarina lähihistoriaan.

Kun Pirulaisessa pääroolissa oli selvästi Ann-Mari, nyt päähahmona on Sergei. Hän onkin mielenkiintoinen hahmo ja saa Luopioissa hyvin syvyyttä. Jo Pirulaisen luettuani annoin Roosille ja Nummelalle kiitosta monipuolisesta ja kiinnostavasta hahmokattauksesta, ja tämä mielipide vain vahvistuu.

Luopiot tuntuu romaanina selvästi ehjemmältä ja sujuvammalta kuin sarjan ensimmäinen osa, mikä oli tietysti odotettavissakin. Kirjassa ei ole tyhjäkäyntiä vaan tarina etenee jouhevasti ja sen lukee mielellään reippaaseen tahtiin. Nautin taas Turusta tapahtumapaikkana, kun tunnistan jokaisen kadun, jota kävellään ja paikan, jossa ollaan.

Jostain syystä Luopiot ei silti minusta tunnu aivan yhtä hyvältä kuin sarjan avausosa. Kirjallisesti pidän teosta parempana, mutta jokin silti vetää minua Pirulaisen puoleen. Ehkä Luopioista puuttuu vastaava psykologinen jännite, juonittelu ja henkinen puoli kuin minkä koin Pirulaisen vahvuudeksi. Luopio on juonellisesti mielestäni enemmän perinteisen dekkarin tyyppinen ja siinä on jonkin verran enemmän fyysistä väkivaltaa kuin sarjan ensimmäisessä osassa.

Sen verran kiinnostava Luopiot kuitenkin on, että aion kyllä lukea myös sarjan seuraavan osan, jollainen kuulemma on tulossa. Päästäänköhän siinä taas perehtymään johonkin uuteen Ryhmä Halmeen jäseneen?

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

• Kirsin Book Club, jonka lukupiiritapaamisessa olivat myös kirjailijat paikalla. 

Gummerus, 2020. 367 sivua.
Alkuteos Postscript, 2019. Suomentanut Heidi Tihveräinen & Lauri Sallamo. 

Luin Cecelia Ahernin esikoisteoksen P.S. Rakastan sinua melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Pidin siitä ihan hirveästi, ja tuo teos sai minut lukemaan Ahernin kaikki myöhemminkin julkaistut kirjat. En ole lukenut P.S. Rakastan sinua -kirjaa koskaan uudelleen, mutta olen nähnyt tarinan pohjalta tehdyn elokuvan monia, monia kertoja. Se on takuuvarma leffa, jos haluaa saada minut itkemään.

Suhtaudun Ahernin esikoisteokseen siis aika tunteella. Minulle ei koskaan tullut mieleen, että Hollyn tarina kaipaisi jatko-osaa, ja siksi olin todella hämmentynyt, kun kuulin näin käyneen. Eihän P.S. Rakastan sinua tarvitsisi jatkoa, miksi siis jatkaa - varsinkaan 15 vuoden jälkeen?

Muutoinkin suhtauduin jatko-osaan ennakolta ristiriitaisesti. Pelkäsin floppia. Tällaisen jatko-osan kanssa olisi niin helppo mennä pieleen. P.S. Rakastan sinua on valtavan suosittu, ja jatko-osan olisi hankala olla yhtä hyvä.

Toisaalta odotin kuumeisesti, että pääsen lukemaan Loppusanat. Enhän kaikesta huolimatta voinut jättää sitä lukematta.

Loppusanat sijoittuu aikaan seitsemän vuotta Gerryn kuoleman jälkeen. Holly päätyy puhumaan miehensä kuolemasta ja tämän jättämistä kirjeistä podcastista ja inspiroi monia. Ihmiset perustavat P.S. Rakastan sinua -kerhon, jossa kuolemassa olevat ihmiset päättävät hekin jättää viestejä läheisilleen.

Idealtaan kirja oli ihan kiva ja tarina kiinnosti ja kantoi loppuun asti, vaikka olikin kliseinen ja ennalta-arvattava. Kirja oli nopealukuinen ja etenevä, koskettava ja surumielinen, välillä se ihastutti, välillä itketti.

Muttei kuitenkaan ihan hirveästi. Mietin vain koko ajan, että miksi?

Loppusanat oli ihan hyvä kirja, mutta ei yhtä hyvä kuin P.S. Rakastan sinua. Se oli tarpeeton.

Ehkä joku kaipasi tätä kirjaa ja ehkä tämä heille oli ihana kokemus. Minulle se ei sitä ollut. Ehkä jatko-osaa ovat pyytäneet fanit, ja silloin kirja tietysti on vastannut kysyntään.

Mielessäni pyörii vain väkisin se, ovatko tuotteliaalta kirjailijalta loppuneet ideat kesken, ja rahavirtojen takaamiseksi on ollut pakko tehdä jatkoa vanhalle menestysteokselle. Kyllähän tällä kirjalla nimittäin varmasti myyntiä taotaan.

Loppusanat oli hyvä kirja, niin kuin neljän tähden arviostani voi päätellä. Se oli kuitenkin aika perus-Ahernia, laadukas genressään, muttei millään lailla poikkeuksellinen. Toisaalta voihan se olla niinkin, että en enää pitäisi edes P.S. Rakastan sinua -kirjasta. Ahernin edellisen teoksen Lyyralinnun kohdalla nimittäin pohdin, olenko kasvanut ulos kirjailijan kirjoista. Voi olla, että sama ilmiö näkyy nyt myös Loppusanojen kohdalla.

-

Vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
25. Kirjassa ollaan saarella
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Otava, 2019. 240 sivua. 

Bolla on Finlandia-voittaja ja kirja, jota jokainen sen lukenut lähes poikkeuksetta hehkuttaa. Teoksesta on sanottu niin paljon ja niin hienoja asioita, että tuntuu hankalalta sanoa siitä yhtään mitään.

Näin on usein Finlandia-voittajien tai muuten palkittujen kirjojen kanssa. Jos ne ovat ansainneet palkinnon, niiden täytyy olla hyviä - ja vaikka ei itse pitäisikään niitä hyvinä, syyn täytyy olla siinä, ettei ole jostain syystä vain ymmärtänyt tai että lukuhetki on ollut väärä. Tuntuu siltä, että Finlandia-palkittuja pitää arvostaa, niitä pitää ylistää, ja siihen keskusteluun on vaikea tulla mukaan "vääränlaisella" ei-niin-ylistävällä mielipiteellä.

Minä kuitenkin yritän. Minulle Bolla nimittäin oli vain kirja, tarina muiden joukossa. Ihan hieno, mutta ei sen enempää. Oikeastaan en ollut edes kovin kiinnostunut Bollasta, mutta halusin sen lukea, kun kaikki sitä niin kehuivat. Tuntui siltä, että pitää tietää mistä puhutaan.

En ole lukenut kokonaan kumpaakaan Pajtim Statovcin aiemmin kirjoittamaa kirjaa. Kissani Jugoslavia -teosta aloitin äänikirjana, mutta jätin sen kesken, koska kirjan aihepiiri ei kiinnostanut eikä karu ja epämiellyttävä tarina ollut mieleeni.

Bollan kohdalla totesin nopeasti saman kuin Kissani Jugoslavian kohdalla: aihepiiri ei vain kiinnosta minua tarpeeksi. Kosovon sota ja siihen aikaan sijoittuva kahden miehen rakkaus ei tunnu tarpeeksi läheiseltä aiheelta. Lisäksi Bolla oli tarinaltaan kamala ja ahdistava, sellainen inhorealistinen teos, jossa kaikki on kurjaa ja ihmisille tapahtuu vain huonoja asioita. Tullaan raiskatuksi ja pahoinpidellyksi, on mielenterveysongelmia, kaltoinkohtelua... Ei kaiken tarvitse olla kivaa, ihanaa ja aurinkoista, mutta itse en ihan aina jaksa lukea loputonta kurjuutta.

Kaunokirjallisena teoksena Bolla on toki hieno. Se on kirjoitettu kauniisti, kieli on taidokasta ja tunnelma välittyy hyvin. Uskon sen myös kuvaavan hienosti elämää Kosovossa, mutta kuten jo sanoin, se jää minulle valitettavasti etäiseksi.

Ihmisten väliset suhteet Pajtim Statovci kuvaa hienosti, samoin elämän vaikeuden ja sen, miten hankalaa on, kun päähenkilöllä on tunteita miehiä kohtaan, mutta kotona odottaa vaimo, joka kertoo olevansa raskaana.

Onko Bolla sitten minusta Finlandian arvoinen? Ei, ei ole, mutta se on vain minun mielipiteeni. Toisaalta, Bollan palkitseminen Finlandialla oli sekin vain yhden henkilön mielipide.

Mielestäni kirja on teoksena hieno, mutta ei välttämättä niin hieno kuin kaikki ylistävät arviot antavat ymmärtää. Valitettavasti en usko, että muistan tästä kirjasta vähän ajan kuluttua enää kovin paljon.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Paljon melua kirjoista -blogin Hanna, jonka mielestä Bolla on vaikuttava ja syystä kiitelty teos. 
• Kirja vieköön -blogin Riitta K., jonka mielestä Bolla on häikäisevä, vahva ja vaikuttava. 
• Kirjoihin kadonnut -blogin Johanna, joka kehuu kirjan kieltä, mutta joka ärsyyntyi päähenkilöstä ja kirjan ahdistavuudesta. 

Tammi, 2020. 391 sivua. 
Alkuteos Vår egen lilla hemlighet, 2015. Suomentanut Eliisa Salminen.
Äänikirja 10 h 11 min, lukija Outi Vuoriranta. 

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin Hagforsin pikkukaupunkiin sijoittuva dekkarisarja on minulle vähän kuin jonkinlaista luottokirjallisuutta. Rakastan sarjan tavallisuutta, se on ehdottomasti näiden kirjojen vahvuus. Kaikki kirjan henkilöt ovat jotenkin ihanan normaaleja omine ongelmineen: milloin on pientä parisuhdekriisiä, pulmia lasten tai heidän kavereidensa kanssa tai muuta elämään ja arkeen kuuluvaa.

Schulmanin kirjojen päähenkilö toimittaja Magdalena Hanssonkin on mukavan maanläheinen ja realistinen tyyppi, jos ei lasketa sitä, että hän jollain kumman tavalla onnistuu aina sotkeutumaan jokaiseen pikkukaupungissa tapahtuvaan rikokseen. Se nyt ei kovin todentuntuista ole, mutta ilman tätä epärealistisuutta näitä tarinoita olisi vaikea kirjoittaa.

Ninni Schulmanin sarjan neljännessä kirjassa pyöritään vakavien ja ahdistavien teemojen ympärillä. On perheväkivaltaa, raiskauksia ja pahoinpitelyjä.

Paikalliset poliisit Petra Wilanderin johdolla alkavat tutkia kunnan sosiaalityöntekijän katoamista, ja omia tutkimuksiaan tekee tietysti samaan aikaan myös juttua metsästävä Magdalena.

Älä kerro kenellekään etenee tarinana sujuvasti ja sen juoni toimii. Kirja kiinnostaa ja onnistuu myös yllättämään. Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja mielenkiintoni säilyi katkeamattomana loppuun saakka. Taisinpa jopa jossain vaiheessa jäädä kuuntelemaan kirjaa vähän pidemmäksi aikaa kuin meinasin, koska se vain imaisi niin mukanaan.

Sanoisinkin, että Älä kerro kenellekään on Hagfors-sarjan vahvin kirja. Kokonaisuus on ehjä, ja henkilöistä on tullut lukijalle jo niin tuttuja, että heidän elämäänsä seuraa kuin kavereidensa elämää. Se on onnistuneen sarjan merkki.

Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet: 


-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 Älä kerro kenellekään sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2014. 644 sivua. 

Anni Kytömäen kovasti kehuttu esikoisteos muutaman vuoden takaa valikoitui helmikuun lukupiirikirjaksemme, ja täytyy myöntää, että en olisi koskaan itse valinnut tätä luettavakseni. En ole lähtökohtaisesti kovin kiinnostunut 1900-luvun alkuun sijoittuvista kirjoista, ja koska kyse oli vieläpä näin järkälemäisestä kirjasta, en takuulla olisi Kytömäen romaaniin tarttunut.

Ennakkoluuloni kasvoivat vielä enemmän, kun näin Kultarinnan ja sen tyylin: paljon pikkutarkkaa kuvailua ja erityisesti luontokuvausta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta sivumäärä yhdistettynä teemaan ja yksityiskohtaiseen kuvailuun kieltämättä hieman kauhistutti.

Totuus on myös se, että ilman lukupiirin painetta Kultarinta olisi jäänyt minulta kesken heti alkumetreillä. Tarina käynnistyi todella hitaasti, tuntui ettei siinä tapahdu mitään ja se vain junnasi paikoillaan. Onneksi sain muilta lukupiiriläisiltämme kuulla, että parinsadan sivun jälkeen alkaa tapahtua, ja niin alkoikin.

Kultarinta kertoo Erikistä, joka haluaa suojella ja tutkia metsiä ja luontoa, sekä Mallasta, joka kasvaa metsissä isänsä jalanjäljissä, mutta jota elämä heittelee karulla tavalla ja yrittää pakottaa muottiinsa. Teos kertoo siitä, millaista on olla erilainen kuin muut, ja erityisesti siitä, millaista on rakastaa metsiä. Kultarinta kertoo metsistä, sammalista, puista, harjuista ja luonnosta ylipäätään. Se kertoo karhuista, linnuista, vesikasveista ja joutsenista, rautateistä ja metsien hakkaamisesta. Samalla tarina sivuaa Suomen sisällissodan aikaa, ja sitä, miten monella tavalla sota vaikuttaa ihmisiin.

Kultarinnan tarina on periaatteessa ihan kiinnostava. Ongelma vain on se, ettei sen kertomiseen olisi tarvittu näin paljon sivuja. Kirja oli kovin epätasapainoisen tuntuinen: osaa asioista vatvottiin todella kauan, ne kerrottiin pikkutarkasti ja uuvuttavan hitaasti. Osa juonen kannalta oleellisista tapahtumista kuitattiin taas niin nopeasti, että hitaasta etenemisestä turhautunut ja huomionsa herpaantumaan päästänyt lukija ei edes huomannut, että jotain tapahtui.

Toisaalta Kultarinta palkitsi lukijan ajoittain hienolla kielellä - ja sillä luontokuvauksella, joka oli kieltämättä kaunista ja todentuntuista. Sitäkin vain oli niin paljon, että se alkoi kääntyä itseään vastaan.

Kultarinta olisi ainakin omalla kohdallani ehdottomasti vaatinut rauhallisen lukuajankohdan, jolloin siihen olisi saanut keskittyä kunnolla. Kesälomalla mökin terassilla luettuna se olisi todennäköisesti ollut minulle neljän tähden kirja, kun tarinaan olisi saanut uppoutua ja luontokuvauksista nautiskella luonnon helmassa itsekin. Nyt työpäivien jälkeen väsyneenä luettuna Kultarinta alkoi lähinnä nukuttaa. Kirja kyllä onneksi parani selvästi loppua kohden, ja tarinan lopetus oli jopa ihan vetävä ja jännittäväkin, mutta se ei täysin pelasta löysää alkua. Ainakaan se ei pelasta tilannetta niissä tapauksissa, joissa lukija jättää kirjan jo tässä vaiheessa kesken.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
45. Esikoiskirja
46. Kirjassa on sauna

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Helmikuu oli hyvä lukukuukausi. Sain luettua seitsemän kirjaa, joista kaksi kuuntelin äänikirjoina. Kuukauteen mahtui monia hyviä kirjoja, muttei yhtään loistavaa. Paras lukemistani oli Alberto Giulianin Kuolemattomat. 

Helmikuussa luin seuraavat:

Anna Gavalda: Parempaa elämää

Alberto Giuliani: Kuolemattomat

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Hugh Howey: Kohtalo (äänikirja)

Pajtim Statovci: Bolla

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään (äänikirja)

Anni Kytömäki: Kultarinta