Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa


Rämö lentää polkupyöränsä kanssa Delhiin ja polkee kuukaudessa yli 2 600 kilometriä Intian pölyisiä maanteitä. Liikenne on rajua ja kaoottista, pimeässä ajaminen myös vaarallista. Kuumuus uuvuttaa. Absurdit tilanteet, uteliaiden ehtymätön joukko, lehmät, apinat ja jumalten juhlat saattelevat menoa.

Lukija pääsee polkupyörävaelluksella syvälle nykypäivän intialaiseen todellisuuteen, sillä Rämö tuntee maan hyvin. Maantieteen ja kehitysmaatutkimuksen opintojensa vuoksi hän vietti 1980- ja 1990-luvuilla yli vuoden Etelä-Aasiassa.

Yhtenä virikkeenä Intian-matkaan oli Matti Rämön henkilökohtainen menetys, josta syntyi ajatus viedä hyppysellinen äidin tuhkaa Gangesin varrelle Varanasin kaupunkiin.

Minerva Kustannus, 2010. 301 sivua. 

Pidän matkakirjoista. Tykkään itse matkustaa ja luen paljon myös matkablogeja, joten matkakirjat sopivat hyvin näihin mieltymyksiin.

Jostain syystä luen matkakirjoja kuitenkin varsin vähän.

Polkupyörällä Intiassa valikoitui sekin luettavaksi Helmet-lukuhaasteen innoittamana, erääseen kohtaan kun piti löytää kirja, jonka nimessä on jokin maa.

Matti Rämön kirjoista löytyisi tähän kohtaan enemmänkin valinnanvaraa. Ylen Teksti-tv:n toimittajana siviilityötään tekevä Rämö on reissannut polkupyörällä eri puolilla maailmaa ja hänen matkoistaan on ilmestynyt jo yhdeksän kirjaa. Loppujen lopuksi kovin monen Rämön kirjan nimessä ei kuitenkaan ole maata vaan maanosa tai muu alue, kuten Afrikka, Sahara tai Himalaja. Siispä päädyin Intiaan, sillä kirjakin löytyi sopivasti lähikirjastosta.

Polkupyörällä Intiassa on tarina Rämön matkasta Intian halki. 2600 kilometriä ja kuukausi aikaa. Reissu on kieltämättä kiinnostava, sillä jopa Intiaa vähemmän tunteva pystyy ymmärtämään, miten kaoottista liikenne maassa on. Rämö myös kuvaa sitä mainiosti.

On kuitenkin muistettava, että kyseessä on kirja varsin tiiviistä pyöräilystä Intian läpi. Se muuttuu siis jossain vaiheessa hieman puuduttavaksi - kuten Rämön pyöräilymatkakin. On vain mies, pyörä ja tie sekä samanlaisena toistuvat ateriat tienvarren kuppiloissa.

Minusta myös tuntui, että kirja ei tarjonnut kovin hyvää katsausta Intiaan maana tai sen kulttuuriin, sillä siinä pysyteltiin lähinnä tiellä ja sen laitamilla. Voi toki olla, että en saanut jostain syystä itse lukijana irti kirjasta kaikkea, mitä se olisi voinut tarjota.

Miinusta annan myös kirjan kuvituksesta. Olisin mieluusti halunnut nähdä valokuvia Rämön reissulta, mutta nyt monien kuvien päälle oli sotkettu hassunhauskoja piirroksia, samanlaisia kuin kannessa. Ne ovat ehkä jonkun mielestä hupaisia, minun mielestäni ne eivät sitä olleet.

Kokonaisuutena Polkupyörällä Intiassa on kuitenkin oiken kelpo reissukirja. Rämön kirjoista löytyisi kohteina itselleni paljon kiinnostavampiakin kuin Intia, joten eiköhän joku muukin teoksista päädy luettavaksi.

-

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23. Kirjan nimessä on jokin maa.

Se sopii myös ainakin kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen


Max ja Pip ovat vahva pari. He rakastavat toisiaan valtavasti mutta pientä poikaansa Dylania vieläkin enemmän. Dylanin sairastuttua vakavasti Max ja Pip joutuvat tekemään yhdessä elämänsä isoimman ja vaikeimman päätöksen. He ovat eri mieltä. Mahdottoman valinnan seuraukset uhkaavat tuhota heidät molemmat, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Gummerus, 2019. 426 sivua. 
Alkuteos After the End, 2019. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Clare Mackintosh on tullut tunnetuksi psykologisista trillereistä, jotka minäkin olen kaikki lukenut. Ensimmäinen, Annoin sinun mennä, oli lupaava, mutta tunsin oloni huijatuksi. Toinen, Minä näen sinut, oli mielestäni ehdottomasti parempi. Pidin kovasti myös kolmannesta, Anna minun olla, mutta koin sen olevan jo kovin samankaltainen kuin kaksi aiempaa. Mackintoshin kirjoitustyyli ja taito kuljettaa tarinaa eteenpäin olivat kuitenkin mieleeni, joten olin aika innoissani, kun kuulin että neljäs kirja ei enää olisikaan samaa genreä kuin aiemmat.

Lopun jälkeen ei siis tosiaankaan ole psykologinen trilleri. Se on kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun puolisot ovat eri mieltä lapsensa tulevaisuudesta. Kolmivuotias Dylan on vakavasti sairas ja lääkärit suosittelevat, ettei hoitoa enää jatketa. Toinen vanhemmista on samaa mieltä, mutta toisen näkemys on eri.

Asetelma on kamala - ja valtavan kiinnostava. Se on jotain, mitä en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, mutta tilanne on tietysti ihan mahdollinen ja myös totta ainakin joillekin ihmisille. Clare Mackintosh on itsekin joutunut päättämään lapsensa tulavaisuudesta, joten hänellä on omakohtaista kokemusta siitä, mitä kirjoittaa. Se näkyy ja tuntuu.

Lopun jälkeen on taattua Mackintosh-laatua: hyvin kirjoitettua, eteenpäin kulkevaa tarinaa, jossa on painavaa sanottavaa. Kirja on koskettava, tietysti, koska aihe on mitä on. Tarina etenee vuorotellen sekä äiti-Pipin, isä-Maxin että Dylania hoitavan lääkärin näkökulmasta.

Kirja ei pääty siihen, kun Dylanin kohtalo lyödään lukkoon. Se jatkuu, lopun jälkeen, kuten kirjan nimikin sanoo. Tyypilliseen tyyliinsä Mackintosh myös yllättää, tällä kertaa rakenteellisella käänteellä, josta en kuitenkaan halua kertoa enempää etten pilaa lukukokemustanne.

Teoksen heikkous on sen pituus: kirja tuntuu hieman turhan löysältä ja pitkältä, ja tarina etenee paikoitellen vähän hitaasti. Tiivistäminen olisi tehnyt tekstille terää.

Kokonaisuutena Lopun jälkeen on kuitenkin Mackintoshilta varsin virkistävä uutuus - ihan jokainen trilleristi ei pysty näin hyvään suoritukseen täysin eri genressä. Mielenkiintoista seurata, mitä Mackintosh kirjoittaa jatkossa.  

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, jota kirja kosketti. 
  • Kirja vieköön -blogin Riitta, joka hänkin kuvaa kirjaa koskettavaksi ja traagiseksi, mutta aavistuksen liian pitkäksi. 
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mieleen tarina jää pitkäksi aikaa. 

Syyskuun luetut


Syyskuu oli uutuuskirjojen kuukausi. Vaikka tänä vuonna varailin uutuuksia kirjastosta maltillisemmin kuin viimeksi, tuntuu kirjoja siitä huolimatta putkahtelevan vähän ovista ja ikkunoista. Varaukset näyttävät aina kasaantuvan tähän syys-lokakuulle.

Syyskuussa en ehtinyt lukea mitään muita kuin uutuuksia, ja yhden jouduin jopa palauttamaan kirjastoon lukemattomana, kun laina-aika loppui.

Kuukauden aikana ehdin lukea yhteensä viisi kirjaa. Ei kovin paljon, mutta yksi oli tiiliskivi. Tämä tiiliskivi (Dicker) osoittautui myös kuukauden parhaaksi kirjaksi, mutta yhtään viiden tähden lukukokemusta ei syyskuuhun kuitenkaan mahtunut.

Syyskuussa luin seuraavat:

Eeva Vekki & Risto K. Järvinen: Päiväkirjaklubi

Tässä kirjassa kurkistettiin tuttujen ja tuntemattomien ihmisten teiniaikaisiin päiväkirjoihin. Tekstit oli kopioitu kirjaan sellaisenaan ja ne olivat keskenään hämmentävän samanlaisia. Ihastuksia, juopottelureissuja ja yleistä elämäntuskaa. Ehkä teinit ihan tosissaan vain painivat aina samojen ongelmien kanssa, mutta jossain vaiheessa samankaltaiset tarinat alkoivat toistaa itseään. Ihan hauska kirja silti. 

★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Dicker on tapansa mukaisesti kirjoittanut monipolvisen ja runsaan tarinan, jossa riittää sekä sivuja että juonenkäänteitä. Kirja oli viihdyttävä ja mukaansatempaava, mutta siinä vain oli ihan liikaa kaikkea. Muutama henkilö ja juonikuvio vähemmän olisi tehnyt teoksesta paremman. 

★★★★


Leila Slimani: Adele

Luin hiljattain Slimanin Kehtolaulun, josta en erityisemmin innostunut. Siitä huolimatta päätin tarttua tähän uutuuteen, jonka olin varannut. Adelekaan ei ollut ihan minun juttuni, vaikka kirja periaatteessa ihan mielenkiintoinen olikin. Ehkä Slimanin tyyli ei vain ole juttuni. 

★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Èdouard Louis: Ei enää Eddy

Kovasti hehkutettu Tammen Keltaisen kirjaston juhlateos kertoo nuoren kirjailijan omakohtaisen tarinan eteläranskalaisesta teollisuuskaupungista. Kirja on karu ja kamala kuvaus siitä, millaista homofobiaa ja näköalattomuutta Ranskassa vielä 2000-luvulla on ollut - ja on ehkä edelleen. Aihe on tärkeä ja on hienoa, että siitä puhutaan, mutta kirjana Ei enää Eddy ei minuun vetoa. Tarina jää etäiseksi eikä kirja kielellisesti vakuuta. 

★★★


Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Clevelandin uutuusjännäri Totuuden tuolla puolen käynnistyi verkkaisesti, mutta kun vauhtiin päästiin, mentiinkin sitten lujaa. Tykkään Clevelandin tyylistä ja väkivallattomasta nopeatempoisesta juonenkuljetuksesta, tämän kirjan sivut kääntyvät kuin itsestään. Lopussa kuitenkin on jotain, mikä häiritsee - en tajua ihan kaikkea. 

★★★★

Lucinda Riley: Myrskyn sisar


Ally D’Aplièse on ammattilaispurjehtija ja juuri aloittamassa purjehduskisaa sekä rakastumassa korviaan myöten kilpa-aluksen kapteeniin, kun hän saa viestin isänsä kuolemasta. Ally matkustaa heti lapsuudenkotiinsa, jossa hänen viisi sisartaan jo odottavat häntä. Sisarussarjan isä, omalaatuinen miljonääri Papa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt jokainen tytöistä saa oman kirjeen, johon Papa Salt on sisällyttänyt vihjeen kunkin alkuperästä.

Allyn vihje vie hänet Norjaan. Vuonojen ja metsien maassa hän saa kuulla yli sata vuotta sitten eläneestä Anna Landvikista, joka lauloi Edward Griegin oopperan ensi-illassa. Pala palalta Annan ja Edwardin tarina hahmottuu Allylle, mutta samalla se saa hänet yhä enemmän miettimään, kuka Papa Salt oikeastaan oli ja miksi seitsemäs sisar on kadoksissa.

Bazar, 2018. 734 sivua. 
Alkuteos The Storm Sister, 2015. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Luin heinäkuussa Lucinda Rileyn kovasti suosiota niittäneen Seitsemän sisarta -sarjan ensimmäisen osan, joka vei minut hieman kankean alun jälkeen täysillä mukanaan. Ensimmäisen osan luettuani laitoin välittömästi varaukseen tämän toisen osan. 

Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on seitsenosainen sarja, jonka kirjat voi lukea kirjailijan mukaan missä järjestyksessä tahansa. Toistaiseksi sarjasta on kuitenkin ilmestynyt suomeksi vain neljä kirjaa - tuorein niistä on julkaistu nyt syyskuussa. Sarja kertoo kuusipäisestä sisarusparvesta, jotka rikas Genevessä asuva Papa Salt on adoptoinut eri puolilta maailmaa. Kun Papa Salt kuolee, hän jättää adoptiotyttärilleen avaimet heidän historiansa ja taustojensa selvittämiseen. Näitä taustoja selvitellään sarjan kuudessa ensimmäisessä kirjassa: kussakin aina yhden sisaren näkökulmasta. 

Kun ensimmäisessä kirjassa lähdettiin vanhimman sisaren, Maian, kanssa Brasiliaan, on nyt vuorossa toiseksi vanhin sisar Ally. Ammattipurjehtijan tie vie traagisten sattumusten kautta Norjaan ja musiikkipiireihin. Kuten sarjan ensimmäisessäkin osassa, myös tässä kaksi tarinaa punoutuu yhteen: Allyn tarina nykyhetkessä ja hänen sukulaistensa tarina menneisyydessä. Ja kuten Rileyn tapana on, historialliseen tarinaan kytketään todellisia henkilöitä ja tapahtumia, tällä kertaa säveltäjä Edward Griegin muodossa. 

Myrskyn sisar on vetävä ja viihdyttävä teos, aivan niin kuin sarjan aiempikin osa oli. Kirjassa on sopivasti historiaa ja romantiikkaa, ja juoni on punottu niin, että se pitää otteessaan. Aivan yhtä paljon en tästä kirjasta kuitenkaan pitänyt kuin ensimmäisestä, muutamistakin syistä. 

Ensimmäinen oli se, että kirjassa on kohtalaisen paljon toistoa ensimmäisen kirjan tapahtumista. Riley on kertonut, että aloittaa kaikkien sisarten tarinat samasta hetkestä: siitä, kun he saavat tietää Papa Saltin kuolleen. Tämän kirjan alku tuntui siis kovin tutulta - siitäkin huolimatta, että se kerrottiin eri sisaren näkökulmasta kuin ensimmäisessä kirjassa. Osin toistoa voi selittää se, että Riley on halunnut, että kirjat ovat luettavissa missä järjestyksessä tahansa, mutta se tuntuu silti turhalta. 

Toinen asia, miksi Myrskyn sisar ei tuntunut yhtä hyvältä kuin Maian tarina on se, että juoni tuntui jo jollain tapaa tutulta. Tarina eteni kovin samalla kaavalla kuin ensimmäinenkin kirja, eikä kirja tarjonnut kamalasti yllätyksiä. Nyt se ei vielä kovasti häirinnyt, mutta jos samanlaisia kirjoja on vielä neljä tulossa, niin alkavatko ne jossain vaiheessa toistaa itseään? On mielenkiintoista nähdä, miten hyvin Riley osaa irrottautua tutusta kaavasta, sillä toisteisuuden riski on aika vahvana olemassa. 

Myrskyn sisar saa minulta kritiikkiä myös suomennoksesta - aivan kuin sarjan ensimmäinen osakin. Kieli tuntui jälleen ajoittain huonolta ja tönköltä. 

Kritiikistä huolimatta kirja oli genrensä mainio edustaja, ja kyllä, tulen lukemaan myös kolmannen osan. 

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: 

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Tylypahkan kirjasto -blogin Lotta, jonka mielestä Myrskyn sisar oli vieläkin parempi kuin sarjan ensimmäinen osa. 
  • Elämä on ihanaa -blogin Mannilainen, joka kulutti kirjaa lukiessa nenäliinan jos toisenkin. 
  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, joka piti kovasti myös tästä osasta. 

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen


Stephanie Maddox on tottunut tekemään päätöksiä. Työ FBI:ssä pitää hänet kiireisenä, mutta yksinhuoltajaäidin tärkeysjärjestys on selvä. Ykkössijalla on hänen teini-ikäinen poikansa Zachary, joka odottaa malttamattomana kutsua collegeen.

Maailma suistuu raiteiltaan, kun Stephanie löytää Zacharyn huoneesta aseen. Heti perään ovelle ilmestyy kollega FBI:stä ja lausuu pysäyttävät sanat: ”Asia koskee Zacharya.”

Onko Zachary sekaantunut johonkin rikolliseen. Eikö äiti tunne poikaansa lainkaan? Ja jos epäilyt pitävät paikkansa, mikä on Stephanien velvollisuus: Suojella Zacharya? Vai suojella muita?
Raja oikean ja väärän välillä sekoittuu, kun syyttävä sormi osoittaa omaa lasta kohti. Stephanien on myös viimein kohdattava menneisyys, jonka hän on kaikin tavoin yrittänyt unohtaa. Alkaa piinallinen matka totuuden tuolle puolen.

Gummerus, 2019. 365 sivua. 
Alkuteos Keep You Close, 2019. Suomentanut Maija van de Pavert. 

Karen Clevelandin viime vuonna julkaistu Koko totuus oli vuonna 2018 lukemistani jännityskirjoista ehdottomasti paras. Se oli kirja, joka käsissäni kuljin huoneesta toiseen, levitin pyykkejä ja pesin hampaita. Vakoojajännäri Koko totuus oli niin koukuttava, menevä ja kaikin tavoin viihdyttävä, että sen lukemista ei vain pystynyt lopettamaan.

Siksi odotin todella kovasti Clevelandin seuraavaa kirjaa, joka ilmestyi Yhdysvalloissakin vasta keväällä.

Totuuden tuolla puolen on jo nimen ja kannen perusteella helposti tunnistettavissa Clevelandin teokseksi - sen verran lähellä se on aiempaa. Tutulta tuntuu myös takakannen teksti: kun ensimmäisen kirjan päähenkilö oli CIA:n tutkija, on tässä kirjassa pääroolissa FBI-agentti. Molempien päähenkilöt ovat naisia, molemmissa puhutaan siitä, mitä kaikkea äiti on valmis tekemään lastensa eteen.

Alkaa pelottaa. Onko tämä kirja vain edellisen toistoa, pienin eroavaisuuksin?

Kirja käynnistyy hieman hitaasti. Mietin, onkohan tarinasta mihinkään. Se ei imaise mukanaan yhtään niin hyvin kuin Koko totuus. Kunnes tapahtuu jotain sellaista, josta en todellakaan voi kertoa. Kiinnostukseni kirjaa kohtaan kasvaa ryminällä. Tulee jälleen se hetki, kun on vain pakko lukea. Ja lukea. Ja lukea.

Cleveland on punonut melkoisen juonen, jossa mennään eikä meinata. Vauhtia riittää tälläkin kertaa, jännitystä myös, mutta kirjailija pysyy tyylilleen uskollisena eikä mässäile väkivallalla. CIA:n, FBI:n ja vakoojien lisäksi myös Totuuden tuolla puolen on hyvin paljon äitiyttä, perhe-elämää ja siihen liittyvää pohdintaa. Ja se on hyvä, se tuo kirjaan inhimillisyyttä ja henkilöihin syvyyttä.

Mutta, kun kirja loppuu, en oikein tiedä mitä ajatella. Häiritsee, ärsyttää ja olo on hämmentynyt. En ole ihan varma, olenko ymmärtänyt kaikkea. Se ei ole hyvän kirjan merkki. Selaan taaksepäin ja koitan käsittää. Käytän kaikki mahdolliset keinot, jotta ymmärtäisin ja osaisin yhdistellä palat yhteen. En ihan onnistu, ja mielestäni niin ei pitäisi käydä. Mielestäni lopussa on epäloogisuuksia, mutta voi toki olla, että en vain tajua.

Hämmennys jättää kuitenkin vähän valjun maun, enkä ole ihan varma onko tämä mielestäni oikeasti neljän tähden kirja. Pyöristetään nyt kuitenkin ylöspäin.

Édouard Louis: Ei enää Eddy


Tammi, 2019. 190 sivua. 
Alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule, 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Tammen Keltaisen kirjaston 65-vuotisjuhlateosta, sarjan 500. kirjaa, kuvaillaan kustantajan sivuilla melkoisin ylisanoin.  "Henkeäsalpaava", "poltavan ajankohtainen", "Ranskan viime vuosien kohutuin ja puhutuin romaani". Kirjailija on kustantajan mukaan "sensaatiomainen".

Toki tällainen hehkutus saa kiinnostumaan.

Ei enää Eddy on omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo Eddystä, jossa on jotain vialla. Tai ei hänessä mitään oikeasti vialla ole, hän vain sattuu olemaan homo, mikä on pohjoisranskalaisella unohdetulla teollisuuspaikkakunnalla ehkä kaikkein pahinta. Siellä erilaisuus on jotain, mitä ei saa olla, ja johtaa kiusaamiseen sekä perhepiirissä että ikätovereiden joukossa. Eddy yrittää kaikkensa, jotta olisi samanlainen kuin muut, mutta ei onnistu.

Minua ajoi vain ajatus: täällä kukaan ei näe meitä, kukaan ei saa tietää. Muualla, pihalla, muiden nähden, hakatuksi tulemista piti välttää, välttää se, että muut lapset olisivat nähneet minut hakkaamisen kohteena. 

Tarina on hirveä. Eddy elää köyhyydessä ja väkivaltaisessa ympäristössä. Isä ryyppää, äiti alistuu ja haukkuu poikaansa. Ystäviä ei oikein ole, koulukaverit hakkaavat. Eddy yrittää väkisin seurustella tyttöjen kanssa, jotta saisi muutettua itsensä normaaliksi.

Kuvaus Eddyn elämästä on niin karu, että en haluaisi lukea siitä. Tuntuu siltä, että Louisin kuvaama elämä olisi voinut olla mahdollista joskus 70-luvulla, mutta on aivan käsittämätöntä, että Ranskassa on eletty noin vielä 2000-luvulla. Édouard Louis on nimittäin syntynyt vuonna 1992.

Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. 

Ymmärrän hyvin, miksi teos on aiheuttanut Ranskassa kovaa keskustelua. Luokkaerot, köyhyys, erilaisuus, ymmärryksen puute ja halu tulla hyväksytyksi nousevat teoksessa hyvin esille.

Aihe on tärkeä ja sen käsittelytapa kieltämättä vaikuttava, mutta minä en silti voi sanoa pitäneeni kirjasta. En innostu Louisin kirjoitustyylistä ja monista puhekielisistä kursivoiduista pätkistä, vaikka ne eittämättä vahvistavat kirjan tunnelmaa.

Aluksi se istahti, oli vaan niin kuin ei mitään. Ja vaikka se ei ikinä kysele, nyt se kyseli, eka kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen, siitäkin mä vähän arvasin, se kyseli mun puuhista. Ihan typerää. Ihan älytöntä, koska se tiesi kyllä. Menin silti leikkiin mukaan. Ja sanoin: Hain leipää leipomosta, ruokin kanat ja sitten katselin telkkaria sohvalla. Niin kuin yleensä. 

Väkisinkin vertaan Ei enää Eddyä hiljattain lukemaani toiseen kiusaamiskuvaukseen, Antti Röngän teokseen Jalat ilmassa, joka oli kielellisesti niin paljon enemmän mieleeni. Ei enää Eddyssä oli toki kyse paljon muustakin kuin kiusaamisesta.

Ei enää Eddy on kammottavan karu kasvutarina, joka tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta, muttei valitettavasti ole sitä. Louis on eittämättä rohkea, kun kertoo tarinansa - ja on hienoa, että se tulee kerrotuksi. Siitä huolimatta teos ei kirjana ole erityisesti mieleeni.

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjasta kirjaan -blogin Hannele, jonka mielestä Louis dokumentoi taitavasti nuoren pojan epäröintiä ja ponnisteluja. 
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, joka kuvaa kirjaa vahvaksi pienoisromaaniksi, jonka kerronta on samaan aikaan ytimekästä ja rönsyilevää. 
  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä Louisin teksti on loistavaa.

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen


Kun nuori toimittaja katoaa, kaksi kokenutta poliisia joutuu tunnustamaan menneisyyden virheet.

Kaksikymmentä vuotta sitten Jesse Rosenberg ja Derek Scott ratkaisivat paljon julkisuutta saaneen murhan. Nyt nuori toimittaja Stephanie Mailer väittää, että he tekivät virheen – ja katoaa pian sen jälkeen. Eläkeiän kynnyksellä oleva Jesse joutuu kysymään itseltään, saattoiko Stephanie olla oikeassa. Jesse ja poliisityön jättänyt Derek joutuvat mukaan kahden aikatason tutkimuksiin, jotka muodostavat yllättävän ja koukuttavan salaisuuksien verkon. Heidän on löydettävä sekä Stephanie että todellinen murhaaja.

Tammi, 2019. 716 sivua. 
Alkuteos La disparition de Stephanie Mailer, 2018. Suomentanut Kira Poutanen. 

Odotukseni Joël Dickerin uusinta romaania kohtaan olivat varsin kaksijakoiset. Kun sain kuulla kirjan ilmestyvän syksyllä, innostuin. Odotin loistavaa lukuromaania, jotain Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teoksen kaltaista. Se oli yksi parhaista 2017 lukemistani kirjoista.

Kun Stephanie Mailerin katoaminen ilmestyi, se sai todella ristiriitaisia arvioita. Osa rakasti, osa vihasi. Osan mielestä se oli yhtä hyvä kuin Quebert, osan mielestä taas liian pitkä, höttöinen, epärealistinen ja huonompi kuin perusdekkari.

Yhtäkkiä en ollutkaan en enää kovin innostunut kirjasta.

No, nyt kirjan luettuani voin sanoa, etten ihan varauksetta laske itseäni kumpaankaan edellämainittuun sakkiin. Stephanie Mailerin katoaminen ei ole missään nimessä täydellinen kirja, mutta mielestäni se on siitä huolimatta hyvä kirja. Sen parissa viihtyy ja sen haluaa lukea nopeasti - hyvän kirjan merkkejä ilmassa siis.

Stephanie Mailerin katoaminen noudattelee varsin tuttua dekkarin kaavaa. Toimittaja alkaa tutkia vanhaa rikostapausta, joka ei hänen mukaansa tullut ratkaistuksi oikein. Kuvaan astuvat rikosta aiemmin tutkineet poliisit, jotka alkavat selvittää tapausta uudelleen. Sitten toimittaja katoaa - huh, ja tapahtuu siis uusi rikos.

Kaikki kiertyy pikkukaupungin teatterifestivaalin ympärille: on sekopäistä ohjaajaa, entisiä näyttelijöitä ja muita teatterimaailman juttuja.

Joël Dicker on punonut monisyisen juonen - ja siinä piilee myös kirjan heikkous. Tarinassa on liikaa kaikkea. Siinä on liikaa henkilöitä (mikä on kyllä otettu huomioon ja liitetty kirjan alkuun henkilöluettelo), ja jotkut henkilöistä vain ovat, eivätkä tuo tarinaan mitään lisää. Kirjassa on liikaa tapahtumia ja juonenkäänteitä, osa niin turhia, että ihmettelen, miksi ihmeessä ne piti siihen laittaa. Henkilöiden ja juonenkäänteiden määrä toki ovat yhteydessä toisiinsa.

Kaikesta huolimatta Joël Dicker on kirjoittanut jälleen sujuvan, menevän ja kiinnostavan teoksen. Stephanie Mailerin katoaminen on astetta perinteisempi dekkari kuin aiemmat ja monisyisyydestä huolimatta jollain tapaa suoraviivaisempi ja juonivetoisempi. Onko se sitten hyvä vai huono asia, on jokaisen lukijan päätettävissä. Minä pidin, mutta en yhtä paljon kuin Quebertistä.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Luetut.net-blogin Mari, joka nautti romaanin ylenpalttisesta runsaudesta. 
  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, joka kuunteli kirjan äänikirjana.
  • Mummo matkoilla -blogin Takkutukka, jonka mielestä kirja oli kevyttä ja hyvää keskitasoa oleva viihdyttävä romaani, joka olisi hyötynyt tiivistämisestä.