Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin


Otava, 2021. 395 sivua. 

Johanna Elomaan tuore Sinä päivänä kun synnyin on kirja, josta en oikein ota selkoa. En tiedä, mitä se yrittää olla - tai mitä se on. Ajoittain rakastan sitä ja haluaisin antaa sille täydet viisi tähteä, mutta toisina hetkinä se ärsyttää ja turhauttaa. Se on jollain tavalla ihan todella hieno, mutta samanaikaisesti tuntuisi kaipaavan vielä viilaamista. Tai ehkä juuri sen ajoittainen rosoisuus tekee siitä hyvän.

Palataan vähän taaksepäin. 

Sinä päivänä kun synnyin kertoo Pinjasta ja Keijusta, helsinkiläisistä ystävyksistä. He ovat parikymppisiä, lukionsa päättäneitä nuoria naisia, joilla on koko elämä edessä. He juhlivat kesäyössä, kävelevät käsi kädessä Aleksanterinkadulla, ottavat polaroid-kuvia rantakalliolla ja kuuntelevat Ultra Brata - välillä vähän muutakin.

Elokuun he kulkivat pitkin Helsingin katuja kuin omistaisivat niistä jokaisen. Oli kuumin kuukausi vuosikymmeniin ja radiosta soi Tehosekoittimen Asfaltti polttaa. Vapaus väritti illat kullankeltaisiksi ja se kesä oli kultahipun verran kallisarvoisempi kuin aiemmat. Sillä reilun neljän kuukauden kuluttua vuosituhat vaihtuisi toiseen, kellot seisahtuisivat ja maailma liukuisi pois uriltaan, niin puhuttiin. 

Kesä päättyy ja opinnot alkavat. Kauppakorkean kauluspaidat ja merkkilaukut eivät kuitenkaan ole ystävyksiä varten, vaan he lähtevät kiertämään Kakkois-Aasiaa. Asenne ei muutu, ei ainakaan heti.

En voi väittää liiemmin pitäneeni kirjan alkuosasta. Bileitä, huumeita, miehiä - sukupolvitarinaksi kuvaillussa kirjassa oli varmasti monelle jo alkuosassa samaistumispintaa, mutta minulle ei. Olen toki kymmenen vuotta liian nuori, mutta en usko sen olevan ainoa syy. Ärsyynnyin siitä, että Pinjan ja Keijun ystävyys ei tuntunut kovin terveeltä. Teki mieli ravistella Pinjaa ja käskeä häntä joskus tekemään niin kuin itse ajattelee parhaaksi.

Ehkä se oli tarkoituskin, ja onneksi kirja muuttui. Se tosin muuttui niin yllättäen, etten ole varma mitä siitä ajattelisin. Nuoruuden biletystarina muuttui kasvukertomukseksi, rakkaustarinaksi ja matkaksi halki Afrikan, päätepisteenään New York. Matka vei kaksoistornien juurelle terrori-iskun hetkelle ja uutistoimitukseen tsunamin jälkimaininkeihin. Se vei lääkärin leikkauspöydälle kohtu revenneenä ja vanhan puutalon terassille selaamaan muistoja hattulaatikosta. 

Pinja katsoi kultakantista kirjaa, joka lepäsi avoimena hänen sylissään. Hän hymyili kaksikymmentä vuotta nuoremmalle itselleen. Lyijykynällä hahmoteltu mustavalkoinen kuva oli taitavasti piirretty. Pinja istui siinä veneen laidalla kesätuulessa ja nauroi eikä välittänyt siitä, että hiukset menivät solmuun. Nyt hän kosketti ääriviivoja ja mietti, mitkä olisivat värit, jos värejä olisi. 

Johanna Elomaa kuljettaa Pinjan tarinaa läpi vuosien: nykyhetkessä ja takaumissa, joita on kirjasta valtosa. Rakenne on selkeä ja juonenkuljetus toimivaa. Lyhyet luvut rytmittävät tarinaa ja vaativat lukemaan lisää.

Elomaan teksti on sujuvaa, ajoittain hyvinkin tunnelmallista ja kaunista. Kirjailija myös yllättää, ja vaikken tiedä pidänkö hänen yllätyksestään, on se kirjoitettu tarinaan taitavasti.

Samalla kun Sinä päivänä kun synnyin on kasvukertomus, sukupolvitarina, ystävyyskuvaus ja matka läpi maiden ja katastrofien, on se myös kunnianosoitus Ultra Bralle. Se on asia josta pidän, mutta joka myös tökkii. Elomaa hyödyntää kirjassaan vahvasti Ultra Bran kappaleiden nimiä ja sanoituksia - ihan jo kirjan nimestä ja osien nimistä lähtien. Sen lisäksi tarinassa kuunnellaan moneen otteeseen Ultra Brata, siinä lauletaan Ultra Brata. Kappaleiden sanoja on kirjoitettu tekstiin auki, ja välillä myös leipätekstissä viljellään viittauksia yhtyeen kappaleisiin.

Se olisi aivan loistava tehokeino, jos sitä ei käytettäisi puhki. Nyt se alkaa varsinkin kirjan alkuosassa tuntua kirjan tärkeimmältä tarkoitukselta ja toimia itseään vastaan. Niin paljon kuin Ultra Brasta pidänkin. 

Mariankadun yksiön seinät alkoivat täyttyä kuvista. Pinjan kultakantinen kirja tarinoista. Ne kaikki kertoivat heistä ja heidän seikkailuistaan. Ne kaikki oli nimetty samoin. Tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Uskon, että Sinä päivänä kun synnyin on kirja, joka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Se teki vaikutuksen, mutta jäi myös häiritsemään. Voi olla, että jossain vaiheessa unohdan ne asiat, jotka minua tällä hetkellä ärsyttävät, ja muistan vain kirjan ansiot. Tämä saattaa olla niitä kirjoja, joille antaisin kaksi kuukautta lukemisen jälkeen sen täydet viisi tähteä.

Vielä ei kuitenkaan ole sen aika, niin paljon kuin kirjasta lopulta pidinkin.  


Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

  • Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, joka hapuilee lukutunnelmissaan, mutta muutamat psykologisesti jännittävät koukut saavat hänet lukemaan kirjan alusta loppuun. 

Kirjan upean kannen on tehnyt Satu Kontinen. 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

 


Siltala, 2019. 280 sivua.

En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä kirjalta. Tai tiesin sen verran, että odotin sen olevan hyvä. Kirja oli tullut vastaan moneen otteeseen blogeissa ja Instagramissa, ylistysten kera, mutta en ilmeisesti ollut oikeastaan lukenut kyseisiä postauksia. Ainakaan minulle ei ollut yhtään jäänyt mieleen, mistä kirja kertoisi tai edes minkä tyylinen se olisi.

En olisi koskaan tarttunut tähän kirjaan, jos en olisi näitä suosituksia nähnyt. Juhani Karila oli minulle ennen tätä ihan vieras nimi ja kirjan kansikin tuo mieleen lähinnä jonkinlaisen kalastusoppaan. Näin jälkikäteen katsottuna pidän kyllä kannesta todella paljon - se on omaperäinen ja kertoo kirjan sisällöstä. 

Pienen hauen pyydystys käynnistyy, kun sen päähenkilö Elina Ylijaako palaa kotiseuduilleen Itä-Lappiin. Soiden ja erämaiden keskelle, sellaiseen paikkaan, johon moni ei eksy ja jossa valtaosa taloista autioituu. Vuopiossa asuu enää vain muutama sitkein, joka ei ole muuttanut etelään.

Vuopiossa Elinalla on tehtävä, sama kuin jokaisena vuonna. Hänen on tapettava suolammessa oleva hauki, sellainen, joka ilmestyy sinne aina keväisin, ja joka on pyydystettävä tiettyyn päivään mennessä.

Samaan aikaan etelästä Vuopioon matkaa ylikonstaapeli Janatuinen, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mihin hän on nokkaansa pistämässä. Eikä siitä, että kohta hän lähtee onkimaan yhdessä peijoonin kanssa.

Kuulostaako erikoiselta? Takaan, että se myös on sitä. En halua kertoa kirjasta liikaa, sillä hyrisin itse tyytyväisyyttäni, kun luin eteenpäin tätä kummallista tarinaa tietämättä yhtään, mitä seuraavalla sivulla tulisi vastaan. Pienen hauen pyydystys ei todellakaan ole ihan tavallinen kirja. Se on jotain sellaista, mikä pitää itse kokea.

Juhani Karila yhdistelee suomalaista mytologiaa hienolla tavalla nykypäivän tarinaan. Hän kirjoittaa niin, että lukija ottaa ihan mukisematta vastaan kaikki peijoonit, näkit ja muut olennot - koska niin ottavat kaikki kirjan henkilötkin. Tai ainakin melkein kaikki. Näinhän se nyt vain menee, ihan hyvin tuolla jossain erämaassa voi asua musta, karvainen peijooni, joka tunkeutuu keittiöön syömään pöydälle jätetyn nakkikeiton. 

– Jos minä sanoisin, että näin viime yönä, miten roskalaatikosta nousi alaston mies, jolla oli yksisarvisen pää ja siivet ja joka levitti siipensä ja lähti lentoon kuin harakka, niin pitäisittekö minua aivan hulluna?

 Autoon tuli hiljaista. Sitten Pöllö sanoi:

 On sitä maalimassa kummempaaki.

Ihastuin heti alkumetreillä kirjan miljöökuvaukseen. Pystyin haistamaan suon tuoksun ja kuulemaan sen lätsähdykset ja maiskahdukset, kun Elina tarpoi kumisaappaissaan kohti lampea. Tunsin sen helteisen kesäpäivän kuumuuden, ympärillä pörräävät hyttyset ja paarmat, ja niiden laskeutumisen paljaaksi jääneelle käsivarrelle. Miljöö tuntui todelta.

Nautin valtavasti myös Karilan henkilökuvauksesta ja siitä, miten hän hyödyntää kirjassa murretta. Se voisi olla raskasta lukea, mutta tässä kirjassa ei käy niin. Murre kuuluu tekstiin, se istuu henkilöiden suuhun niin hyvin, ettei sitä voisi ottaa pois. Karila on luonut vahvat ja kiinnostavat henkilöhahmot, osin karrikoidutkin, mutta pilke silmäkulmassa, lämpimän humoristisella tyylillä kirjoitetut. 

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

– Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

– Äiti anto hyvä ohojeet päiväkirjassa.

Huomaan Pienen hauen pyydystystä lukiessani jatkuvasti hymyileväni. Kirjassa on niin paljon hyvää. Se on ehjä ja omaperäinen tarina, joka on kirjoitettu värikkäällä kielellä ja terävällä kynällä. Siinä on ripaus taikaa ja yliluonnollisuutta, mutta niin luonnollisesti, että se voisi yhtä hyvin olla totta. Teos on hurmaava, hilpeä ja hauska, mutta samaan aikaan kuitenkin myös vakava. Miten yksi pieni kirja voikin olla niin paljon ja niin hyvin. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Helmi Kekkonen, jonka mielestä Pienen hauen pyydystystä ei voi selittää, se täytyy lukea itse. 
  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, joka kirjoittaa että kirjaan rakastuu "ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara."
  • Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jota kirja riemastuttaa. 

– Tiiäkkö että sulla on peijooni takapenkillä?

– Tiedän.

– Ei sitte mittään.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja


WSOY, 2017. 253 sivua.

Huh, olo on aika sanaton. Voiko sanoa jotakuta lempikirjailijakseen, jos on lukenut häneltä vain kaksi kirjaa? Jos voi, niin Marisha Rasi-Koskinen on ehdottomasti lempikirjailijani - tai vähintäänkin yksi heistä. Rakastuin Rasi-Koskisen viime vuonna julkaistuun RECiin, joten minulla oli kovat odotukset myös hänen vuonna 2017 julkaistulle Eksymisen ja unohtamisen kirjalleen. Odotukset täyttyivät - joskin REC on kyllä vielä tätäkin parempi. 

En voi olla vertailematta Eksymisen ja unohtamisen kirjaa RECiin, vaikkei se ehkä järkevää olekaan. Kirjat ovat täysin erilaiset, mutta niissä on myös hyvin paljon samaa. Eksymisen ja unohtamisen kirja on huomattavasti "normaalimpi" kirja kuin REC. Se on jo mitaltaan reilusti lyhyempi, eikä ole lainkaan niin hankala tai taiteellinen. 

Mitään tusinatavaraa teos ei kuitenkaan ole - se on vangitseva (niin kuin myös REC), kieleltään huikea ja tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. 

Toisaalta Eksymisen ja unohtamisen kirjan henki on jollain tavalla samanlainen kuin RECin. En osaa ihan tarkkaan määritellä, mikä tekee siitä sellaisen: ehkä se on tietynlainen surumielisyys ja ajoittainen ahdistavuuskin. Sekä RECissä että Eksymisen ja unohtamisen kirjassa henkilöillä on asiat aika sekaisin, ja ihmisten väliset suhteet ovat aika kummallisia. 

Kiukkukin on parempi kuin hiljaisuus. Se kun isä menee kiinni, ei sillä lailla niin kuin ikkunat menevät vaan sillä tavalla kuin ovet. Niin ettei niistä voi kulkea eikä niiden läpi voi nähdä. On hetkiä joista ei ole paluuta. Sellaisina hetkinä Juliakin menee kiinni. 

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo Julian perheestä, joka jättää eräänä kesäyönä kotinsa. Juliasta matka vaikuttaa ensin mukavalta kesäretkeltä, mutta muuttuu bensavarkauksiksi, selviytymiseksi kaatosateessa, peloksi, huoleksi ja painajaiseksi. 

Toisessa tarinassa kulkee Jan - poika, joka laskee asioita ympärillään ja summaa numeroita yhteen. Hän ei osaa ystävystyä, eikä haluakaan, koska on niin jo kerran lapsuudessaan tehnyt. Jan lähetetään pohjoiseen leirille, mutta vaellusretki erämaassa muuttuu selviytymistaisteluksi. 

Julian ja Janin lisäksi on Martina: nuori nainen, joka vaihtaa maata ja kieltä voidakseen unohtaa. 

Nyt Julia näkee sen, ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun he lähtivät, tyhjän pihan joka kasvaa nuorta kuusta, perustusten välistä työntyvän heinän ja tunnistamattomat vihreät kasvit, näkee juuri ennen kuin aika kääntyy taas. Ja kun aika kääntyy, se imee kaiken sisäänsä. 

Marisha Rasi-Koskinen on luonut tarinan, joka tuntuu alusta alkaen hienolta, mutta jonka palaset kietoutuvat lopussa niin taidokkaasti yhteen, että hetkeksi vain pysähdyn ja ihmettelen. Tarina toimii loistavasti. 

Vaikutun jälleen myös Rasi-Koskisen kirjoitustyylistä ja kielestä. Se on aika hengästyttävä - niin täynnä upeita ilmauksia, että luen hitaasti, nautiskellen. Vai mitä sanotte esimerkiksi siitä, että Äidin kasvot olivat sivupeilissä keskellä harmaata taivasta, pilvet pitivät niitä paikoillaan. Tai kuvauksesta, että takaikkunassa metsä söi tietä sisäänsä. 

Lukekaa!


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Pirja & Kirja, jonka mielestä kirjassa on unen tuntua. 
  • Annelin lukuvinkit -blogin Anneli, jonka mielestä tämän kirjan lukeminen kannattaa. 
  • Kirjojen kuisketta -blogin Anneli, jonka mielestä kirjan kieli on vahvaa ja väkevää. 


Äänet palaavat alkupisteeseen ja jäävät siihen, katoavat vailla kaikua kuin kuuntelisi musiikkia väärinpäin. 

Eowyn Ivey: Lumilapsi

 

Bazar, 2013. 418 sivua. 
Alkuteos The Snow Child, 2012. Suomentanut Marja Helanen.

Sain vinkin Eowyn Iveyn Lumilapsesta Instagramista ja säästelin sitä joulun aikaan luettavaksi. Alaskaan sijoittuva talvinen ja taianomaiseksi kuvailtu tarina sopisi varmasti mainiosti tuohon hetkeen. 

Niin se sopikin. Lumilapsi oli ihastuttava kirja, mutta jostain syystä odotin siltä vielä ihan aavistuksen enemmän. 

Lumilapsi kertoo Jackistä ja Mabelista, lapsettomuuttaan surevasta uudisasukaspariskunnasta 1920-luvun Alaskassa. Pariskunta on ajautumassa erilleen, kun Jack raivaa maata pelloiksi ja yrittää opetella viljelemään - Mabel puolestaan taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan. Kun ensilumi vihdoin sataa, Jack ja Mabel rakentavat lumesta lapsen. Aamulla lumilapsi on poissa, mutta pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö. Lumilapsi. 

Eowyn Iveyn tarina on kuin aikuisten satu, ja satuun siinä usein viitataankin. Tarina todellakin on taianomainen, se on kaunis ja samaan aikaan surullinen ja koskettava. 

Ivey kirjoittaa sujuvasti ja taitaa henkilökuvauksen. Hän luo Jackista ja Mabelista uskottavat hahmot, joiden tunteisiin lukija pystyy samaistumaan. Mutta vaikka nautin tarinasta, se ei aivan täysin onnistu vangitsemaan minua. En lumoudu, en vaikutu niin vahvasti kuin ehkä odotin. Lumilapsi on hyvä, ehdottomasti, mutta varsinkaan näin pari viikkoa lukemisen jälkeen en enää koe sitä mitenkään poikkeukselliseksi kirjaksi. En osaa tarkkaan kuvailla, miksi näin on - ehkä odotukseni olivat vain liian suuret. 

Pidän kuitenkin valtavasti Iveyn tavasta kuvailla Alaskan karua luontoa. Kirjailija asuu itse Alaskassa ja se todella näkyy. Hän kirjoittaa hienosti vuodenaikojen vaihtelusta, eläimistä ja erityisesti talvesta purevine pakkasineen ja lumipyryineen. Lumilapsi onkin varmasti parhaimmillaan talvella luettuna -  esimerkiksi nyt, kun ulkona tuiskuttaa ja lunta on tänne eteläänkin kertynyt enemmän kuin monena talvena. 

Vaikka Lumilapsi ei teekään minuun lähtemätöntä vaikutusta, on se erittäin vahva esikoisromaani ja palkittu monilla palkinnoilla. Iveyltä on julkaistu suomeksi tämän jälkeen toinen romaani, joka sekin sijoittuu Alaskaan - aion antaa mahdollisuuden myös sille. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Leena Lumi, joka lumoutui. 
  • Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin, jonka mielestä teosta lukiessa tuli sellainen olo, että kirjasta kuuluu pitää. Se häiritsi lukukokemusta. 
  • Kirjanainen, jolle Lumilapsi oli yksi sen vuoden parhaista kirjoista. 

Tuomas Nyholm: Samu Haber - Forever yours


Otava, 2020. 508 sivua. 
Äänikirja 15h 28min, lukija Samu Haber. 

Tuomas Nyholmin kirjoittama Samu Haberin elämäkerta on eittämättä yksi viime vuoden parhaita kotimaisia elämäkertoja - ja erityisesti kuunneltuna. 

En ole Samu Haber tai Sunrise Avenue -fani, en ole ikinä suuremmin kuunnellut kyseistä bändiä tai seurannut Haberin uraa, mutta silti viihdyin tämän kirjan parissa ihan valtavan hyvin. Teos on kirjoitettu taidolla ja sen sisältö on hurjan mielenkiintoinen!

Kun kirja alkoi, jouduin pariin kertaan pohtimaan, minkä kirjan olen oikeastaan kuunneltavakseni valinnut. Oliko tämä sittenkin jokin rikollisen elämäkerta? Haber nimittäin kertoo kirjan alussa lähinnä lomaosakebisneksistään Espanjassa. Ne olivat vähän hämäräperäisiä touhuja, jotka johtivat lopulta oikeuteen asti. Bändikuviot ovat kirjassa pitkään ihan sivuroolissa, ja vaikkei tällaisella menneisyydellä ehkä pitäisikään kehuskella, ovat Haberin tarinat hulvattomia. Ne saavat minut naureskelemaan yksinäni iltahämärissä, kun kuuntelen kirjaa koiraa lenkittäessä. 

Lopulta teoksessa päästään myös Sunrise Avenuen tarinaan ja musiikkiin, jotka ovat nekin mielenkiintoisia. En todellakaan ollut hahmottanut, millainen valtava työ ja sitkeys löytyy bändin taustalta. Haberilla on ollut mieletön usko omaan tekemiseensä ja siihen, miten Sunrise Avenue vielä menestyy - ja tietysti myös niillä muutamilla taustahenkilöillä, jotka olivat potentiaalin bändissä nähneet. Valtaosahan ei nähnyt. 

Sunrise Avenuen menestys ei ole todellakaan tullut ilmaiseksi, ja täytyy arvostaa sitä asennetta ja periksiantamattomuutta, joka Haberilla on ollut. Ei olisi monella ollut pokkaa lähteä tavoittelemaan suoraan kansainvälistä uraa, kun kotimaassakaan ei juuri jalansijaa ollut tullut. 

Tuomas Nyholm on tehnyt kirjailijana hienon työn, kun on saanut tämän kaiken Haberista irti. Kirja on pitkä, mutta kantaa loppuun asti. Erityisesti pidän tyylistä, jolla teksti on kirjoitettu: se on rennon rempseää, värikästä eikä lainkaan vakavaa. Ja kun Haber vielä lukee kirjan itse, saavat lauseet ihan uusia sarkastisia ja humoristisia sävyjä. Oman vivahteensa muusikon elämäkertaan tuo myös se, että hän lukijana muutamaan otteeseen hyräilee niitä biisejä, joista kirjassa kerrotaan. Juuri tällaiset ovat äänikirjan etuja! 

Kuten sanottu, Samu Haber - forever yours on laadukas elämäkerta, joka on suunnattu myös muille kuin Sunrise Avenue -faneille. Se ylsi viime vuoden parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon - tosin ei ole harvinaista, että hyvin kirjoitetut elämäkerrat tuolle listalle päätyvät. 

Max Seeck: Uskollinen lukija

Tammi, 2019. 387 sivua. 

Uskollinen lukija on kirja, johon suhtauduin epäillen. The New York Timesin bestseller-listalle noussut suomalaistrilleri - onko se nyt oikeasti mahdollista? Olisiko tämä jotain miehiin vetoavaa jenkkityylistä toiminta-räiskintää (ah, miten stereotypinen ajatus, ihan ärsyttää itseänikin). Toisaalta, kai kirjan olisi oltava hyvä, kun se on noin hyvin myynyt. Samalla kun epäilin, odotukset nousivat korkeiksi. 

Ja täyttyivät. 

Uskollinen lukija liimasi minut sohvalle samoille sijoille kolmeksi perättäiseksi tunniksi, ja loputkin kirjasta tuli luettua vielä saman päivän aikana. Mikään muu kuin todella hyvä kirja ei tee näin. Teoksessa on toki heikkouksiakin, mutta sen huima vetävyys korvaa puutteet. 

Max Seeckin luoma tarina tempaisee lukijan heti melkoisen rikosmysteerin pyörteisiin. Kuuluisan kirjailijan vaimo löytyy murhattuna ja selviää, että murhatapa on kopioitu suoraan kirjailijan teoksesta. Nopeasti huomataan, että uhrit eivät jää tähän - ja kaikille löytyy esikuva samasta kirjasta. 

Asiaa tutkii rikosylikonstaapeli Jessica Niemi, joka hänkin alkaa kirjan mittaan muotoutua kiinnostavaksi hahmoksi. Salattu menneisyys ja salattu tulotaso: hulppea asunto vanhassa arvotalossa ja pieni yksiö kulissina. 

Max Seeck on ehdottomasti luonut kansainvälisen tason trillerin - ja sehän nyt on jo bestseller-sijoituksinakin todettu. Tarina ei todellakaan häpeä muille trillereille, ei kotimaisille eikä ulkomaisille. Juoni on ovela, tapahtuneet rikokset mielikuvituksekkaita ja kammottavia. Myös henkilöt ovat sopivan kiinnostavia eivätkä aivan onttoja, kuten välillä tämän genren kirjoissa on. Ennakoitua jenkkityylistä toiminta-räiskintää ei arvellussa mittakaavassa ole, mutta toki aika reipasta tahtia mennään - suomalaisille ehkä vähän epäluonnollisen reippaastikin. 

Pohjoismainen talvinen miljöö ja sen kuvaus toimii. Nordic noir -tyyppisyyden vuoksi tekstistä välittyy kuva siitä, että ulkomaisille markkinoille on jo kirjoitusvaiheessa tähdätty. Ei se kuitenkaan haittaa, eikä vaikuta häiritsevän päälleliimatulta. 

Kokonaisuutena Uskollinen lukija on siis todella hyvä trilleri. Jos kaipaat kirjaa, josta et malta pysytellä erossa ennen kuin viimeinen sivu on kääneetty, valitse tämä. Jos sen sijaan pitää esimerkiksi käydä töissä, jätä tämä parempaan hetkeen. Voi nimittäin olla, että tämän kanssa työt jäävät tekemättä. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 
  • Sanoissa ja sivuilla -blogin Mila, joka suosittelee kirjaa ehdottomasti.
  • Poika lukeekin -blogin Jeolsa, jolle Uskollinen lukija oli parhaita dekkareita, joita hän on hetkeen lukenut. 
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirja on erinomainen dekkari, mutta loppu aiheutti pienen pettymyksen.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

 


WSOY, 2016. 362 sivua. 
Alkuteos L'amica geniale, 2011. Suomentanut Helinä Kangas. 

Mietin pitkään, kirjoittaisinko edes tätä postausta. Jättäisinkö Elena Ferranten Loistavan ystäväni kokonaan käsittelemättä - julkaisisinko ehkä vain kuvan Instagram-tililleni ja unohtaisin sen siihen. Tuntuu siltä, etten osaa nimittäin sanoa kirjasta oikeastaan mitään. 

Loistava ystäväni ja koko Napoli-sarja on jonkinlainen moderni klassikko - kirjasarja, joka on saanut ihan valtavan suosion ympäri maailmaa ja erityisesti suomalaisessa kirjasomessa. Nytkin vuodenvaihteessa todella moni listasi sarjan parhaiden tänä vuonna lukemiensa kirjojen joukkoon. Tuo hurja suosio tekee arvioimisen kovin vaikeaksi - varsinkin, kun en kuulu teosta ylistävään porukkaan. 

Itse asiassa olin jossain vaiheessa päättänyt, etten koskaan edes lukisi tätä kirjaa. Se ei oikeastaan kiinnostanut minua yhtään, ja kaikki ylistys vain tuntui sysäävän minua kauemmas sarjan luota - niin kuin minulle niin kovin monen muunkin hypetetyn kirjan kohdalla on käynyt. 

Jostain syystä kuitenkin lainasin Loistavan ystäväni joulupinooni. Se päätyi luettavaksi vuodenvaihteen aikana mökillä, jossa oli paljon aikaa rauhoittua ja vähän tylsääkin, eikä kovin paljon luettavaa mukana. Oli sopiva hetki lukea tällaista kirjaa, joka ei niin kovasti kiinnostanut. Vaikka, myönnetään, kyllähän se sen vuoksi kiinnosti, että halusin tietää, mikä on suuren suosion takana. 

Kerrataan nyt vielä, jos sarja ei ole tuttu: Neliosainen Napoli-sarja kertoo Elenasta ja Lilasta, kahdesta Napolissa asuvasta ystävästä. Loistava ystäväni keskittyy tyttöjen lapsuuteen ja nuoruuteen. Elena on tytöistä se hiljainen tarkkailija, Lila puolestaan peloton ja uhmakas. Ystävysten suhde on täynnä kilpailua ja kateutta, mutta myös vankkaa yhteenkuuluvuutta. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Italiaan. 

Kun aloin lukea tarinaa, minun oli vaikea päästä siihen mukaan. Teksti eteni ihan hyvin, oli sinällään  helppolukuista ja lyhyine lukuineen jouhevaa, mutta en kokenut kahden napolilaistytön kasvutarinaa kiinnostavaksi. Kirja oli minusta aivan kuolettavan tylsä. Tarinassa on paljon henkilöitä, joten en aina myöskään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kukin. Onneksi kirjan alussa on henkilölistaus. 

Noin sata sivua luettuani kyselin Instagramissa, kuinka moni ihan oikeasti on pitänyt tästä kirjasta. Vastaukset jakaantuivat aika tarkkaan 50-50. Moni kuitenkin laittoi minulle viestiä siitä, että kirja käynnistyy hitaasti - ja osa sanoi, että kirjan ensimmäinen osa on sarjan selvästi huonoin. Sitä näyttävät tukevan myös Goodreadsin-arviot, joiden perusteella sarjan seuraavat osat ovat selvästi ensimmäistä parempia. Tosin myös niiden lukijamäärät ovat pienempiä kuin avausosan. Se laittaa miettimään, johtuvatkohan paremmat arvosanat kuitenkin siitä, että seuraaviin osiin ovat jatkaneet ainoastaan ne lukijat, jotka ovat ensimmäisestäkin jo jollain tasolla pitäneet..?

Päätin joka tapauksessa jatkaa ja olen ihan tyytyväinen siihen, että jatkoin. Loistava ystäväni nimittäin parani todellakin loppua kohden, tai ehkä vain opin tuntemaan henkilöitä sen verran paremmin, että minulla ei enää ollut yhtä tylsää heidän seurassaan. En silti koe, että olisin liiemmin pitänyt teoksesta. 

Miksi? En ole varma. Loistava ystäväni ei ole missään nimessä huono kirja. Siinä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Se on kuvaus kahdesta ystävästä ja heidän ystävyydestään - tai osa siitä, tarinahan jäi selvästi kesken. Ehkä se onkin yksi ongelmista, ehkä tätä kirjaa ei voi tarkastella vain yksittäisenä kirjana, ehkä sitä pitäisi tarkastella kokonaisena sarjana. Näin henkilövetoisessa tarinassa on tärkeää päästä tutustumaan hahmoihin kunnolla, mitä nyt vielä ei tapahtunut. Toisaalta, eikö hyvän teoksen henkilöiden pitäisi rakentua aika vahvoiksi jo vajaassa neljässäsadassa sivussa?

Alun tylsyys ei myöskään milloinkaan ihan kokonaan hellittänyt. Loistava ystäväni on kuvaus kahden tytön lapsuudesta ja nuoruudesta, jossa ei tapahdu lopulta mitään ihan hirveän ihmeellistä. Tai no, tokihan siinä käydään koulua, eletään väkivallan keskellä, taistellaan omasta tilasta ja mennään jopa naimisiinkin, mutta silti kirja on aika löysä ja hidas. Jossain kohtaa mietin, että tarina on kuin tositarina oikeista ihmisistä - niin todellisen tylsältä kirja tuntui.   

Loistavan ystäväni takakannessa kehutaan sitä, miten Ferrante kuvaa ystävysten kautta koko sodanjälkeistä Italiaa ja yhteiskunnan rajua muutosta. Kovin suurta muutosta näin lyhyellä aikajaksolla ei vielä tapahdu, mutta tokihan taustalla kulkee kiinnostavia sivujuonia esimerkiksi koulutukseen pääsystä ja siitä, miten lapset pyristelevät irti vanhempiensa ja sukujensa konflikteista ja valtasuhteista.  Yhteiskunnan muutos tulee ehkä näkyviin paremmin sarjan seuraavissa osissa, joissa kerrotaan tyttöjen aikuisuudesta.

Monet edellä sanotuista asioista selvästi patistaisivat minua lukemaan myös seuraavan kirjan. En vielä tiedä luenko sitä, mutta vähän kieltämättä houkuttaisi antaa Napoli-sarjalle toinen mahdollisuus. Jotain kummallista imua kirjassa nimittäin kaikesta huolimatta oli, ja edelleen haluaisin saada vastauksen siihen, mihin sarjan suosio perustuu. Tämän ensimmäisen kirjan lukemisella en vielä vastausta löytänyt. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Paljon melua kirjoista -blogin Hanna, joka piti kirjasta ja nostaa blogitekstissään esille paljon kirjan hyviä puolia. 
  • Kirjan pauloissa -blogin Paula, joka innostui, mutta ei hullaantunut täysin.
  • Kirjakontti, joka luki kerralla koko kirjan ja heti perään jatko-osan.