Emma Vepsä: Tie Teheraniin - peukalokyydillä Iraniin


Atena, 2019. 278 sivua. 

Emma Vepsän esikoisteos Asfalttivolgaa etelään - peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista. Liftausmatka halki Siperian keskellä talvea oli uskomaton ja mielettömän kiinnostava. Kirja osoitti hienolla tavalla sen, miten samanlaisia ihmiset lopulta eri puolilla maailmaa ovat - ja miten hyväntahtoisia ja ystävällisiä valtaosa ihmisistä on, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä löytyisikään.

Koska Vepsän ensimmäinen teos teki näin suuren vaikutuksen, odotin kovasti hänen seuraavaa kirjaansa, jossa matkattaisiin peukalokyydillä Tallinnasta Teheraniin, Iraniin.

Nyt Vepsä liftasi reipasta vauhtia kohti etelää, joten samanlaisia extreme-olosuhteita ei ollut tiedossa kuin aiemmalla matkalla. Vepsä myös tiesi alusta asti sen, että liftaus Teheraniin olisi mahdollista. Kaikissa reitin maissa oli jonkinlaista liftauskulttuuria, kun taas edellisen matkan kohdalla liftauksen onnistumisesta ei ollut ollenkaan varmuutta.

Tuo harmaa tiistaiaamu oli tuhansien kilometrien liftausmatkan ensimmäinen päivä. Seuraava etappini olisi Latvian pääkaupunki Riika, mutta lopullinen päämäärä oli huomattavasti kauempana. Olin päättänyt liftata Tallinnasta Iranin pääkaupunkiin Teheraniin, koska molempien kaupunkien nimi alkoi T:llä. Se oli minulle riittävän hyvä syy lähteä matkaan. 

Vaikka tämänkertainen kirja ei reittinsä puolesta olekaan yhtä jännittävä ja hämmästyttävä kuin Asfalttivolgaa etelään, on se silti valtavan mielenkiintoinen. Emma Vepsän esikoisteosta lukiessa opin ihan hirvittävän paljon uutta, ja niin kävi nytkin. Vepsä ujuttaa matkakertomuksensa lomaan todella runsaasti faktaa: tietoja vierailemistaan maista, niiden historiasta ja poliittisesta tilanteesta. Jossain vaiheessa minuun meinasi jopa iskeä pieni informaatioähky, sen verran tiuhalla tahdilla ladeltiin uusia asioita.

Toisaalta kirja on vain pintaraapaisu siihen, mitä yli 9000 kilometrin matkan varrella on. Sen kirjailija tuo myös ilmi.

Opin valtavasti läpikulkemieni maiden ihmisistä ja heidän elämästään, mutta mitä enemmän haalin tietoa, sitä vähemmän tajusin lopulta ymmärtäväni. Vain hetken paikalla viivähtävä matkaaja kun ei mitenkään ehdi päästä sisälle paikalliseen elämään ja kulttuuriin, vaikka lukemattomat matkakertomukset niin väittävätkin. 

Reissullaan Tallinnasta Teheraniin Emma Vepsä tapasi tarkoituksella myös monia muita liftareita, joiden kanssa hän jutteli peukalokyydillä matkustamisesta. Näiden henkilöiden kokemuksia ja ajatuksia liftaamisesta on kirjoitettu auki myös tähän kirjaan. Muidenkin ihmisten liftauskokemukset ovat paikoin ihan kiinnostavia, mutta osa tarinoista tuntuu vähän turhilta ja itseään toistavilta.

Tie Teheraniin on jälleen osoitus siitä, miten ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla. Vepsän liftausmatka sujuu pääosin hyvin, kyydit löytyvät nopeasti ja ihmisten vieraanvaraisuus ja avuliaisuus jaksaa aina yllättää. Osasta matkalla tavatuista ihmisistä voi tulla ystäviä. Näin kävi muun muassa yhdelle Vepsän haastattelemista liftareista:

Turkkilaisen kuljettajan vakioreitti kulki Iranin halki Kazakstaniin, ja hänellä oli kuuden viime vuoden ajan ollut tapana soittaa Shadille matkan varrelta: 
"Vastaan ja hän sanoo 'hei Shadi'. Sitten hän nauraa ja minä nauran ja me vain nauramme koko puhelun ajan. Me emme ymmärrä toistemme puhetta, mutta ainakin tiedämme silloin molemmat, että toisella on kaikki hyvin."

Toisaalta tälle reissulle mahtuu myös Vepsän ensimmäinen epämiellyttävä liftauskokemus, kun hän nousi erään auton kyytiin huonosta ennakkoaavistuksesta huolimatta. Mitään pahaa ei lopulta tapahtunut, mutta kohtaaminen jätti ikävän tunteen ja vaikutti hetkellisesti myös Vepsän liftauskäyttäytymiseen.

Pääosin reissu sujuu kuitenkin hyvin ja saa miettimään, miksi liftaus on edelleen niin harvinaista. Vai onko se?

Ehkä tämä kirja inspiroi jonkun lähtemään peukalokyydillä reissuun. Minä olen siihen vielä näidenkin kirjojen jälkeen liian epäluuloinen.

Otto Hyyrynen: Murtumispiste


Tammi, 2019. 236 sivua. 

Suomalainen Kalle matkaa Jäämerellä sijaitsevalle tutkimusasemalle pakoon henkilökohtaista elämäänsä. Hän asuu lumen ja jään keskellä yhdessä venäläisen Boriksen kanssa, miehen, joka on ollut saarella "aina". Kahden miehen elo eristäytyneissä oloissa ei suju kovin sopuisasti, sillä Kalle on varma, että Boris ei suhtaudu häneen kovin suopeasti. Kun rantaan ajautuu mykkä pikkutyttö, elämä muuttuu todenteolla.

Otto Hyyrynen esikoisteos, psykologinen trilleri Murtumispiste, oli yksi eniten odottamistani syksyn uutuustrillereistä. Jäämeren suljettu miljöö vaikutti mielenkiintoiselta - samoin koko romaanin asetelma.

Mielenkiintoinen teos todella onkin. Ensimmäinen ajatukseni kirjasta on se, että tarina voisi hyvin olla peräisin jonkin muunkin kuin suomalaisen kirjailijan kynästä. Siihen vaikuttavat toki tapahtumapaikka ja se, että yksi henkilöistä on venäläinen, mutta myös koko kirja itsessään. Murtumispiste on nimittäin laadukas psykologinen trilleri.

Hyyrynen on punonut kiinnostavan ja hyytävän juonen - eikä pelkästään saarella puhaltavan jäisen tuulen vuoksi. Kirjailija käsittelee taidokkaasti ihmisten välisiä suhteita, väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja. Joskus toisen ihmisen tulkitseminen on todella vaikeaa.

Kirjan maltillinen pituus on eduksi: tarina etenee sujuvasti ja päättyy juuri sopivasti. Siinä ei ole venytyksen tuntua.

Psykologista jännitystä kirjassa on kohtalaisesti, minun makuuni ehkä jopa hieman vähän. Psykologisen trillerin fiilistä tulee toki suljetusta paikasta, kylmyydestä ja arvaamattomuudesta, mutta varsinaista psykologisen ahdistavaa tunnelmaa aletaan kunnolla rakentaa vasta kirjan loppuvaiheilla. Murtumispiste ei myöskään jää täysin psykologisen jännityksen tasolle, sillä siinä on pienissä määrin myös väkivaltaa.

Kokonaisuutena Murtumispiste on omalaatuinen ja mieleenpainuva trilleri, joka sopisi erittäin hyvin kylmänä talvipäivänä luettavaksi.

-

Helmet-lukuhaasteessa Murtumispiste sopii ainakin kohtiin:
4. Kirjailijan ainoa teos
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa


Rämö lentää polkupyöränsä kanssa Delhiin ja polkee kuukaudessa yli 2 600 kilometriä Intian pölyisiä maanteitä. Liikenne on rajua ja kaoottista, pimeässä ajaminen myös vaarallista. Kuumuus uuvuttaa. Absurdit tilanteet, uteliaiden ehtymätön joukko, lehmät, apinat ja jumalten juhlat saattelevat menoa.

Lukija pääsee polkupyörävaelluksella syvälle nykypäivän intialaiseen todellisuuteen, sillä Rämö tuntee maan hyvin. Maantieteen ja kehitysmaatutkimuksen opintojensa vuoksi hän vietti 1980- ja 1990-luvuilla yli vuoden Etelä-Aasiassa.

Yhtenä virikkeenä Intian-matkaan oli Matti Rämön henkilökohtainen menetys, josta syntyi ajatus viedä hyppysellinen äidin tuhkaa Gangesin varrelle Varanasin kaupunkiin.

Minerva Kustannus, 2010. 301 sivua. 

Pidän matkakirjoista. Tykkään itse matkustaa ja luen paljon myös matkablogeja, joten matkakirjat sopivat hyvin näihin mieltymyksiin.

Jostain syystä luen matkakirjoja kuitenkin varsin vähän.

Polkupyörällä Intiassa valikoitui sekin luettavaksi Helmet-lukuhaasteen innoittamana, erääseen kohtaan kun piti löytää kirja, jonka nimessä on jokin maa.

Matti Rämön kirjoista löytyisi tähän kohtaan enemmänkin valinnanvaraa. Ylen Teksti-tv:n toimittajana siviilityötään tekevä Rämö on reissannut polkupyörällä eri puolilla maailmaa ja hänen matkoistaan on ilmestynyt jo yhdeksän kirjaa. Loppujen lopuksi kovin monen Rämön kirjan nimessä ei kuitenkaan ole maata vaan maanosa tai muu alue, kuten Afrikka, Sahara tai Himalaja. Siispä päädyin Intiaan, sillä kirjakin löytyi sopivasti lähikirjastosta.

Polkupyörällä Intiassa on tarina Rämön matkasta Intian halki. 2600 kilometriä ja kuukausi aikaa. Reissu on kieltämättä kiinnostava, sillä jopa Intiaa vähemmän tunteva pystyy ymmärtämään, miten kaoottista liikenne maassa on. Rämö myös kuvaa sitä mainiosti.

On kuitenkin muistettava, että kyseessä on kirja varsin tiiviistä pyöräilystä Intian läpi. Se muuttuu siis jossain vaiheessa hieman puuduttavaksi - kuten Rämön pyöräilymatkakin. On vain mies, pyörä ja tie sekä samanlaisena toistuvat ateriat tienvarren kuppiloissa.

Minusta myös tuntui, että kirja ei tarjonnut kovin hyvää katsausta Intiaan maana tai sen kulttuuriin, sillä siinä pysyteltiin lähinnä tiellä ja sen laitamilla. Voi toki olla, että en saanut jostain syystä itse lukijana irti kirjasta kaikkea, mitä se olisi voinut tarjota.

Miinusta annan myös kirjan kuvituksesta. Olisin mieluusti halunnut nähdä valokuvia Rämön reissulta, mutta nyt monien kuvien päälle oli sotkettu hassunhauskoja piirroksia, samanlaisia kuin kannessa. Ne ovat ehkä jonkun mielestä hupaisia, minun mielestäni ne eivät sitä olleet.

Kokonaisuutena Polkupyörällä Intiassa on kuitenkin oiken kelpo reissukirja. Rämön kirjoista löytyisi kohteina itselleni paljon kiinnostavampiakin kuin Intia, joten eiköhän joku muukin teoksista päädy luettavaksi.

-

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23. Kirjan nimessä on jokin maa.

Se sopii myös ainakin kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen


Max ja Pip ovat vahva pari. He rakastavat toisiaan valtavasti mutta pientä poikaansa Dylania vieläkin enemmän. Dylanin sairastuttua vakavasti Max ja Pip joutuvat tekemään yhdessä elämänsä isoimman ja vaikeimman päätöksen. He ovat eri mieltä. Mahdottoman valinnan seuraukset uhkaavat tuhota heidät molemmat, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Gummerus, 2019. 426 sivua. 
Alkuteos After the End, 2019. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Clare Mackintosh on tullut tunnetuksi psykologisista trillereistä, jotka minäkin olen kaikki lukenut. Ensimmäinen, Annoin sinun mennä, oli lupaava, mutta tunsin oloni huijatuksi. Toinen, Minä näen sinut, oli mielestäni ehdottomasti parempi. Pidin kovasti myös kolmannesta, Anna minun olla, mutta koin sen olevan jo kovin samankaltainen kuin kaksi aiempaa. Mackintoshin kirjoitustyyli ja taito kuljettaa tarinaa eteenpäin olivat kuitenkin mieleeni, joten olin aika innoissani, kun kuulin että neljäs kirja ei enää olisikaan samaa genreä kuin aiemmat.

Lopun jälkeen ei siis tosiaankaan ole psykologinen trilleri. Se on kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun puolisot ovat eri mieltä lapsensa tulevaisuudesta. Kolmivuotias Dylan on vakavasti sairas ja lääkärit suosittelevat, ettei hoitoa enää jatketa. Toinen vanhemmista on samaa mieltä, mutta toisen näkemys on eri.

Asetelma on kamala - ja valtavan kiinnostava. Se on jotain, mitä en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, mutta tilanne on tietysti ihan mahdollinen ja myös totta ainakin joillekin ihmisille. Clare Mackintosh on itsekin joutunut päättämään lapsensa tulavaisuudesta, joten hänellä on omakohtaista kokemusta siitä, mitä kirjoittaa. Se näkyy ja tuntuu.

Lopun jälkeen on taattua Mackintosh-laatua: hyvin kirjoitettua, eteenpäin kulkevaa tarinaa, jossa on painavaa sanottavaa. Kirja on koskettava, tietysti, koska aihe on mitä on. Tarina etenee vuorotellen sekä äiti-Pipin, isä-Maxin että Dylania hoitavan lääkärin näkökulmasta.

Kirja ei pääty siihen, kun Dylanin kohtalo lyödään lukkoon. Se jatkuu, lopun jälkeen, kuten kirjan nimikin sanoo. Tyypilliseen tyyliinsä Mackintosh myös yllättää, tällä kertaa rakenteellisella käänteellä, josta en kuitenkaan halua kertoa enempää etten pilaa lukukokemustanne.

Teoksen heikkous on sen pituus: kirja tuntuu hieman turhan löysältä ja pitkältä, ja tarina etenee paikoitellen vähän hitaasti. Tiivistäminen olisi tehnyt tekstille terää.

Kokonaisuutena Lopun jälkeen on kuitenkin Mackintoshilta varsin virkistävä uutuus - ihan jokainen trilleristi ei pysty näin hyvään suoritukseen täysin eri genressä. Mielenkiintoista seurata, mitä Mackintosh kirjoittaa jatkossa.  

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, jota kirja kosketti. 
  • Kirja vieköön -blogin Riitta, joka hänkin kuvaa kirjaa koskettavaksi ja traagiseksi, mutta aavistuksen liian pitkäksi. 
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mieleen tarina jää pitkäksi aikaa. 

Syyskuun luetut


Syyskuu oli uutuuskirjojen kuukausi. Vaikka tänä vuonna varailin uutuuksia kirjastosta maltillisemmin kuin viimeksi, tuntuu kirjoja siitä huolimatta putkahtelevan vähän ovista ja ikkunoista. Varaukset näyttävät aina kasaantuvan tähän syys-lokakuulle.

Syyskuussa en ehtinyt lukea mitään muita kuin uutuuksia, ja yhden jouduin jopa palauttamaan kirjastoon lukemattomana, kun laina-aika loppui.

Kuukauden aikana ehdin lukea yhteensä viisi kirjaa. Ei kovin paljon, mutta yksi oli tiiliskivi. Tämä tiiliskivi (Dicker) osoittautui myös kuukauden parhaaksi kirjaksi, mutta yhtään viiden tähden lukukokemusta ei syyskuuhun kuitenkaan mahtunut.

Syyskuussa luin seuraavat:

Eeva Vekki & Risto K. Järvinen: Päiväkirjaklubi

Tässä kirjassa kurkistettiin tuttujen ja tuntemattomien ihmisten teiniaikaisiin päiväkirjoihin. Tekstit oli kopioitu kirjaan sellaisenaan ja ne olivat keskenään hämmentävän samanlaisia. Ihastuksia, juopottelureissuja ja yleistä elämäntuskaa. Ehkä teinit ihan tosissaan vain painivat aina samojen ongelmien kanssa, mutta jossain vaiheessa samankaltaiset tarinat alkoivat toistaa itseään. Ihan hauska kirja silti. 

★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Dicker on tapansa mukaisesti kirjoittanut monipolvisen ja runsaan tarinan, jossa riittää sekä sivuja että juonenkäänteitä. Kirja oli viihdyttävä ja mukaansatempaava, mutta siinä vain oli ihan liikaa kaikkea. Muutama henkilö ja juonikuvio vähemmän olisi tehnyt teoksesta paremman. 

★★★★


Leila Slimani: Adele

Luin hiljattain Slimanin Kehtolaulun, josta en erityisemmin innostunut. Siitä huolimatta päätin tarttua tähän uutuuteen, jonka olin varannut. Adelekaan ei ollut ihan minun juttuni, vaikka kirja periaatteessa ihan mielenkiintoinen olikin. Ehkä Slimanin tyyli ei vain ole juttuni. 

★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Èdouard Louis: Ei enää Eddy

Kovasti hehkutettu Tammen Keltaisen kirjaston juhlateos kertoo nuoren kirjailijan omakohtaisen tarinan eteläranskalaisesta teollisuuskaupungista. Kirja on karu ja kamala kuvaus siitä, millaista homofobiaa ja näköalattomuutta Ranskassa vielä 2000-luvulla on ollut - ja on ehkä edelleen. Aihe on tärkeä ja on hienoa, että siitä puhutaan, mutta kirjana Ei enää Eddy ei minuun vetoa. Tarina jää etäiseksi eikä kirja kielellisesti vakuuta. 

★★★


Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Clevelandin uutuusjännäri Totuuden tuolla puolen käynnistyi verkkaisesti, mutta kun vauhtiin päästiin, mentiinkin sitten lujaa. Tykkään Clevelandin tyylistä ja väkivallattomasta nopeatempoisesta juonenkuljetuksesta, tämän kirjan sivut kääntyvät kuin itsestään. Lopussa kuitenkin on jotain, mikä häiritsee - en tajua ihan kaikkea. 

★★★★

Lucinda Riley: Myrskyn sisar


Ally D’Aplièse on ammattilaispurjehtija ja juuri aloittamassa purjehduskisaa sekä rakastumassa korviaan myöten kilpa-aluksen kapteeniin, kun hän saa viestin isänsä kuolemasta. Ally matkustaa heti lapsuudenkotiinsa, jossa hänen viisi sisartaan jo odottavat häntä. Sisarussarjan isä, omalaatuinen miljonääri Papa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt jokainen tytöistä saa oman kirjeen, johon Papa Salt on sisällyttänyt vihjeen kunkin alkuperästä.

Allyn vihje vie hänet Norjaan. Vuonojen ja metsien maassa hän saa kuulla yli sata vuotta sitten eläneestä Anna Landvikista, joka lauloi Edward Griegin oopperan ensi-illassa. Pala palalta Annan ja Edwardin tarina hahmottuu Allylle, mutta samalla se saa hänet yhä enemmän miettimään, kuka Papa Salt oikeastaan oli ja miksi seitsemäs sisar on kadoksissa.

Bazar, 2018. 734 sivua. 
Alkuteos The Storm Sister, 2015. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Luin heinäkuussa Lucinda Rileyn kovasti suosiota niittäneen Seitsemän sisarta -sarjan ensimmäisen osan, joka vei minut hieman kankean alun jälkeen täysillä mukanaan. Ensimmäisen osan luettuani laitoin välittömästi varaukseen tämän toisen osan. 

Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on seitsenosainen sarja, jonka kirjat voi lukea kirjailijan mukaan missä järjestyksessä tahansa. Toistaiseksi sarjasta on kuitenkin ilmestynyt suomeksi vain neljä kirjaa - tuorein niistä on julkaistu nyt syyskuussa. Sarja kertoo kuusipäisestä sisarusparvesta, jotka rikas Genevessä asuva Papa Salt on adoptoinut eri puolilta maailmaa. Kun Papa Salt kuolee, hän jättää adoptiotyttärilleen avaimet heidän historiansa ja taustojensa selvittämiseen. Näitä taustoja selvitellään sarjan kuudessa ensimmäisessä kirjassa: kussakin aina yhden sisaren näkökulmasta. 

Kun ensimmäisessä kirjassa lähdettiin vanhimman sisaren, Maian, kanssa Brasiliaan, on nyt vuorossa toiseksi vanhin sisar Ally. Ammattipurjehtijan tie vie traagisten sattumusten kautta Norjaan ja musiikkipiireihin. Kuten sarjan ensimmäisessäkin osassa, myös tässä kaksi tarinaa punoutuu yhteen: Allyn tarina nykyhetkessä ja hänen sukulaistensa tarina menneisyydessä. Ja kuten Rileyn tapana on, historialliseen tarinaan kytketään todellisia henkilöitä ja tapahtumia, tällä kertaa säveltäjä Edward Griegin muodossa. 

Myrskyn sisar on vetävä ja viihdyttävä teos, aivan niin kuin sarjan aiempikin osa oli. Kirjassa on sopivasti historiaa ja romantiikkaa, ja juoni on punottu niin, että se pitää otteessaan. Aivan yhtä paljon en tästä kirjasta kuitenkaan pitänyt kuin ensimmäisestä, muutamistakin syistä. 

Ensimmäinen oli se, että kirjassa on kohtalaisen paljon toistoa ensimmäisen kirjan tapahtumista. Riley on kertonut, että aloittaa kaikkien sisarten tarinat samasta hetkestä: siitä, kun he saavat tietää Papa Saltin kuolleen. Tämän kirjan alku tuntui siis kovin tutulta - siitäkin huolimatta, että se kerrottiin eri sisaren näkökulmasta kuin ensimmäisessä kirjassa. Osin toistoa voi selittää se, että Riley on halunnut, että kirjat ovat luettavissa missä järjestyksessä tahansa, mutta se tuntuu silti turhalta. 

Toinen asia, miksi Myrskyn sisar ei tuntunut yhtä hyvältä kuin Maian tarina on se, että juoni tuntui jo jollain tapaa tutulta. Tarina eteni kovin samalla kaavalla kuin ensimmäinenkin kirja, eikä kirja tarjonnut kamalasti yllätyksiä. Nyt se ei vielä kovasti häirinnyt, mutta jos samanlaisia kirjoja on vielä neljä tulossa, niin alkavatko ne jossain vaiheessa toistaa itseään? On mielenkiintoista nähdä, miten hyvin Riley osaa irrottautua tutusta kaavasta, sillä toisteisuuden riski on aika vahvana olemassa. 

Myrskyn sisar saa minulta kritiikkiä myös suomennoksesta - aivan kuin sarjan ensimmäinen osakin. Kieli tuntui jälleen ajoittain huonolta ja tönköltä. 

Kritiikistä huolimatta kirja oli genrensä mainio edustaja, ja kyllä, tulen lukemaan myös kolmannen osan. 

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: 

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Tylypahkan kirjasto -blogin Lotta, jonka mielestä Myrskyn sisar oli vieläkin parempi kuin sarjan ensimmäinen osa. 
  • Elämä on ihanaa -blogin Mannilainen, joka kulutti kirjaa lukiessa nenäliinan jos toisenkin. 
  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, joka piti kovasti myös tästä osasta. 

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen


Stephanie Maddox on tottunut tekemään päätöksiä. Työ FBI:ssä pitää hänet kiireisenä, mutta yksinhuoltajaäidin tärkeysjärjestys on selvä. Ykkössijalla on hänen teini-ikäinen poikansa Zachary, joka odottaa malttamattomana kutsua collegeen.

Maailma suistuu raiteiltaan, kun Stephanie löytää Zacharyn huoneesta aseen. Heti perään ovelle ilmestyy kollega FBI:stä ja lausuu pysäyttävät sanat: ”Asia koskee Zacharya.”

Onko Zachary sekaantunut johonkin rikolliseen. Eikö äiti tunne poikaansa lainkaan? Ja jos epäilyt pitävät paikkansa, mikä on Stephanien velvollisuus: Suojella Zacharya? Vai suojella muita?
Raja oikean ja väärän välillä sekoittuu, kun syyttävä sormi osoittaa omaa lasta kohti. Stephanien on myös viimein kohdattava menneisyys, jonka hän on kaikin tavoin yrittänyt unohtaa. Alkaa piinallinen matka totuuden tuolle puolen.

Gummerus, 2019. 365 sivua. 
Alkuteos Keep You Close, 2019. Suomentanut Maija van de Pavert. 

Karen Clevelandin viime vuonna julkaistu Koko totuus oli vuonna 2018 lukemistani jännityskirjoista ehdottomasti paras. Se oli kirja, joka käsissäni kuljin huoneesta toiseen, levitin pyykkejä ja pesin hampaita. Vakoojajännäri Koko totuus oli niin koukuttava, menevä ja kaikin tavoin viihdyttävä, että sen lukemista ei vain pystynyt lopettamaan.

Siksi odotin todella kovasti Clevelandin seuraavaa kirjaa, joka ilmestyi Yhdysvalloissakin vasta keväällä.

Totuuden tuolla puolen on jo nimen ja kannen perusteella helposti tunnistettavissa Clevelandin teokseksi - sen verran lähellä se on aiempaa. Tutulta tuntuu myös takakannen teksti: kun ensimmäisen kirjan päähenkilö oli CIA:n tutkija, on tässä kirjassa pääroolissa FBI-agentti. Molempien päähenkilöt ovat naisia, molemmissa puhutaan siitä, mitä kaikkea äiti on valmis tekemään lastensa eteen.

Alkaa pelottaa. Onko tämä kirja vain edellisen toistoa, pienin eroavaisuuksin?

Kirja käynnistyy hieman hitaasti. Mietin, onkohan tarinasta mihinkään. Se ei imaise mukanaan yhtään niin hyvin kuin Koko totuus. Kunnes tapahtuu jotain sellaista, josta en todellakaan voi kertoa. Kiinnostukseni kirjaa kohtaan kasvaa ryminällä. Tulee jälleen se hetki, kun on vain pakko lukea. Ja lukea. Ja lukea.

Cleveland on punonut melkoisen juonen, jossa mennään eikä meinata. Vauhtia riittää tälläkin kertaa, jännitystä myös, mutta kirjailija pysyy tyylilleen uskollisena eikä mässäile väkivallalla. CIA:n, FBI:n ja vakoojien lisäksi myös Totuuden tuolla puolen on hyvin paljon äitiyttä, perhe-elämää ja siihen liittyvää pohdintaa. Ja se on hyvä, se tuo kirjaan inhimillisyyttä ja henkilöihin syvyyttä.

Mutta, kun kirja loppuu, en oikein tiedä mitä ajatella. Häiritsee, ärsyttää ja olo on hämmentynyt. En ole ihan varma, olenko ymmärtänyt kaikkea. Se ei ole hyvän kirjan merkki. Selaan taaksepäin ja koitan käsittää. Käytän kaikki mahdolliset keinot, jotta ymmärtäisin ja osaisin yhdistellä palat yhteen. En ihan onnistu, ja mielestäni niin ei pitäisi käydä. Mielestäni lopussa on epäloogisuuksia, mutta voi toki olla, että en vain tajua.

Hämmennys jättää kuitenkin vähän valjun maun, enkä ole ihan varma onko tämä mielestäni oikeasti neljän tähden kirja. Pyöristetään nyt kuitenkin ylöspäin.