Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt


Otava, 2020. 472 sivua. 
Alkuteos The Star-Crossed Sisters of Tuscany, 2018. Suomentanut Karoliina Timonen.

Olen lukenut kaikki Lori Nelson Spielmanilta suomennetut kirjat ja pitänyt niistä jokaisesta. Hänen lämminhenkinen tyylinsä on ihastuttava, eivätkä kirjat ole ihan niin hömppää kuin miltä ne näyttävät. Tarinat ovat täynnä elämänviisauksia ja itkettävät ja naurattavat.

Toscanan tytöt ei tehnyt poikkeusta, vaikka onkin ehkä hieman erilainen kuin aiemmat.

Toscanan tytöt kertoo italialaistaustaisesta suvusta, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Fontanan suvun nuoremmilla tyttärillä ei ole koskaan ollut onnea rakkaudessa ja heidän sanotaan olevan kirottuja. Tarinan mukaan nuoremmat tyttäret eivät koskaan tule onnistumaan rakkausasioissa.

Pian kolmekymppinen Emilia hyväksyy tilanteen ja on tyytynyt kohtaloonsa. Hän pukeutuu vaatimattomasti eikä panosta ulkonäköönsä ja käyttäytyykin aina niin, etteivät miehet kiinnitä häneen mitään huomiota. Jos miehet yrittävätkin, Emilia ajaa heidät tiehensä. Hänen parikymppinen serkkunsa Lucy on toista maata. Lucy yrittää epätoivoisesti löytää itselleen miehen, mutta he eivät tunnu pysyvän hänen luonaan.

Kun suvun musta lammas, pian kahdeksankymppinen Poppy - nuorempi tytär hänkin - ottaa Emiliaan ja Lucyyn yhteyttä ja pyytää mukaan matkalle Italiaan, ei kumpikaan serkuksista ensin meinaa lähteä. Lopulta he suostuvat, sillä Poppy lupaa murtaa kirouksen. Hän on nimittäin päättänyt tavata nuoruudenrakastettunsa Ravellon kirkon portailla sinä päivänä, kun täyttää 80 vuotta.

Toscanan tytöt käynnistyy hieman hitaasti, mutta kun päästään matkalle Italiaan, tarina imaisee mukanaan. Spielman loihtii lukijan pään sisälle maagisen Venetsian, helteisen Toscanan ja kauniin Amalfin rannikon elävästi ja onnistuneesti.

Toscanan tytöt on mielenkiintoinen sukutarina ja siinä se poikkeaakin Spielmannin aiemmista kirjoista. Tässä nimittäin keskitytään ihan yhtä paljon Poppyyn kuin kahta sukupolvea myöhemmin syntyneeseen Emiliaankin. Toscanan tytöt tuo monella tavalla mieleen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan: molemmat ovat sukutarinoita, joissa nuoret naiset lähtevät etsimään juuriaan. Spielmanin tarina kulkee kahdessa aikatasossa Seitsemän sisaren lailla: nykyhetkessä Emilian kertomana ja menneisyydessä Poppyn silmin.

"Mitä sinä oikein teet?" kysyn ja kurkin olkani yli.
"Pyyhin sinusta jalanjälkiä."
"Jalanjälkiä?"
"Joita siskosi jättää kun kävelee ylitsesi." 

Toscanan tytöissä etsitään siis juuria mutta pyristellään myös pois muiden ihmisten vallan alta. Kirja on täynnä rakkautta, tietysti, mutta siinä on kyse paljon myös sisaruudesta ja perhesiteistä.
Lisäksi kirja kertoo rohkeudesta - ja siitä, että kaikki on mahdollista.

Toscanan tytöt on ihastuttava, koskettava ja rakastettava kirja ja toistan taas vakiolauseeni, joka liittyy jokaiseen Spielmanin kirjaan, ja joka päätyi myös Sanoja sydämestä -kirjan kanteen.
"Saa hymyn huulille ja kyyneleet silmiin".

"Lopulta elämän yhtälö on yksinkertainen. Joka kerta kun joku rakastaa - oli kohteena sitten mies tai lapsi, kissa tai hevonen -, hän tuo lisää väriä tähän maailmaan. Jos rakkaudelle kääntää selkänsä, vie taas väriä pois." Poppy hymyilee. "Rakkaus kaikissa muodoissaan on se, mikä muuttaa tämän matkamme ankeasta mustavalkoisesta lyijykynäluonnoksesta upeaksi öljymaalaukseksi."


-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
2. Iloinen kirja
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
39. Kirjassa lennetään (lentokoneella)
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Anne Cathrine Bomann: Agathe


Gummerus, 2020. 122 sivua. 
Alkuteos Agathe, 2018. Suomentanut Sanna Manninen.

Tämän kevään uutuussuomennos Agathe pyöri somessa ja kiinnitti huomioni ihastuttavan kauniilla kannellaan. Pienoisromaani oli myös sopivan lyhyt luettavaksi e-kirjana, kun kaipasin kirjastojen kiinni ollessa jotain muuta luettavaa kuin mitä hyllystä sillä hetkellä löytyi.

Agathe kertoo 71-vuotiaasta psykiatrista, joka on jäämässä pian eläkkeelle. Mies pitää kirjaa jäljellä olevien istuntojensa määrästä ja seuraa ilolla niiden vähenemistä. Hän ei kuitenkaan tiedä, mitä eläkkeellä aikoisi tehdä. Kun terapeutti tapaa uuden potilaansa Agathen, hänen suunnitelmansa eläkkeelle jäämisestä järkkyy.

Agathen lähdettyä mietin, olinko itse sairastumassa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Sillä vaikka edelleen sanoin itselleni, että Agathesta oli vaivaa ja ettei minun olisi alun alkaenkaan pitänyt ottaa häntä potilaaksi, enkö kuitenkin ollut alkanut nauttia keskusteluistamme? Ja jos olin täysin rehellinen, eikö ollutkin niin, että jätin tuulettamatta juuri niinä päivinä kun hän oli käynyt, jotta omenoiden tuoksu viipyisi huoneessa hieman pitempään? 

Minulle Agathe oli vain "ihan kiva" kirja. Se oli luettava ja periaatteessa kai ihan hyvä, mutta en tavoittanut teoksesta sitä kaikkea ylistyksen arvoista, jota somepostauksissa olin nähnyt.

Agathe käsittelee yksinäisyyttä ja sitä, miten pienikin asia voi muuttaa elämän suunnan, mutta itselleni tarina jäi kovin etäiseksi enkä saanut siitä oikein otetta. Etenkin kirjan loppu tuntui väkinäiseltä ja jollain tavalla keskeneräiseltä.

Nopealukuinen Agathe kieltämättä oli, joten ei sen lukemista tarvitse jälkikäteen harmitella. Kansi taisi kuitenkin minulle olla tämän kirjan paras osuus. Pisteet muuten siitä, että kansi liittyy tarinaan.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Johanna Sinisalo: Vieraat


Karisto, 2020. 448 sivua. 

Pidän monista Johanna Sinisalon kirjoista todella paljon ja kun näen Sinisalon julkaisevan jotain uutta, luen sen varmasti. Aika harvoin joudun pettymään, joten odotin tätä uusinta kohtalaisen kovalla innolla.

Vieraat on voittanut Kariston suuren kauhuromaanikilpailun keväällä 2019. Luen hyvin vähän kauhua enkä erityisemmin ole pitänyt lukemistani - se siis vähän jännitti.

Vieraat kertoo tamperelaisesta perheestä: Masterchef-kilpailijana tunnetuksi tulleesta Essistä, hänen puolisostaan Siiristä ja heidän kahdesta lapsestaan Sissistä ja Luukkaasta. Essi on itsenäinen ja määrätietoinen uranainen, Siiri kirjanpitäjä ja kotona lasten kanssa. Viisivuotias Sissi on varhaiskypsä lapsi, joka osaa juonitella saadakseen mitä haluaa, kaksivuotias Luukas puolestaan aiheuttaa perheelleen huolta, sillä hän ei puhu.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen Essin, Siirin ja Sissin näkökulmista. Välillä käydään myös sähköpostivaihtoa lasten biologisen isän kanssa. Tyypilliseen tapaansa Sinisalo hyödyntää kirjassaan artikkeleita, sekä todellisia että keksittyjä. Tieteelliset tekstit suoliston ja aivojen yhteydestä ovat tarinan kannalta tärkeässä roolissa.

Tarina itsessään on hämmentävä, hirveä ja samalla kiehtova. Perheen sisäisistä suhteista, lasten keskinäisestä asetelmasta ja muusta siihen liittyvästä saa jo yksinään paljon irti, mutta kun teemaan yhdistää vielä vähän yliluonnollisutta ja kauhun piirteitä, on tarinassa monia ulottuvuuksia. Sissin hermonpäät sihisevät ja surisevat, mahassa asuu Floora ja antibiootit estävät Luukasta puhumasta. Entä mikä rooli on asuntoon kuolleella Essin isällä tai huipputerävillä kokkiveitsillä ja kirjan kanteenkin päätyneillä saksilla?

Hrrrrr. Shrhrhs. Rhhhhh. 
Se on pikusti häiritsevää mutta samalla jotenkin rauhottavaa. Ei se mua kamalasti haittaa. Vähän ku olis sähkönen sisäkissa joka kehrää ilman ääntä. Hiirenhiljanen kissa, hassusti sanottu. 
--
Minun hermonpäissä hurisee, mutta ne on eri hermot kuin ne Siirin ja äidin hermot jotka menee tai romahtaa silloin kun ne suuttuu.

Kolmen henkilön vuorotteleva näkökulma tekee tarinaan mielenkiintoisen sävyn, sillä jokainen henkilö kertoo tarinaa niin kuin hän sitä itse katsoo - ja sanoo lukijalle oikeastaan kaiken, mitä ajattelee. Se tekee jokaisesta henkilöstä jollain tavalla vastenmielisen, vaikkakin samalla myös syvemmän.

En oikein osaa arvioida kirjaa genressään juuri sen vuoksi, että luen niin vähän kauhua. Kauhun piirteitä tässä on, mutten itse koe kirjaa pelottavaksi. Siinä on ahdistavia sävyjä ja tunnelma tihenee pikku hiljaa. Varsinkin lopussa tunnelma on hyvin tiivis.

Tarina etenee hyvin ja sujuvasti, mutta aavistuksen kirja ehkä olisi hyötynyt alkupään tiivistämisestä.  Itseäni jonkinnäköisenä ruokaharrastajana kiinnostivat kaikki pitkät ruokakuvaukset, jotka liittyvät Essin Masterchef-taustaan ja elämään kahvilanpitäjänä, mutta voin kuvitella, että osasta ne tuntuvat aika turhilta.

Kokonaisuutena Vieraat on oikein hyvä kirja, muttei mielestäni kuitenkaan ihan parasta Sinisaloa.

Luukas konttii lattialla, päristää huuliaan ja työntelee puuhakkaana muovitraktoria. Kuin taikaiskusta liike pysähtyy, poika istahtaa takamukselleen, ääni katkeaa, lihakset hervahtavat rennoiksi. 
--
Miksi aina välillä olen kuulevinani, että jossakin tiedostamattoman laidalla jokin kuiskii? 
Täällä. Jossakin lähellä.
Meidän kodissamme. Meidän lähellämme. 
Liian lähellä. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (kirjassa mainitaan ainakin Tomi Björck)
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa (sähköposti)
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja


Docendo, 2020. 213 sivua. 
Äänikirja 3h 52min, lukija Outi Vuoriranta.

Kaipaisin jotain kevyttä ja lyhyttä kuunneltavaa, jolla purkaa kuuntelujumia. En ollut kuunnellut äänikirjoja aikoihin, mutta halusin päästä taas rytmiin kiinni. Tinder-päiväkirja vastasi tähän tarpeeseen mainiosti ja osoittautui vieläpä hauskaksi kirjaksi.

Tinder-päiväkirjassa toimittaja Sanna Kiiski hyppää vuodeksi Tinderin ihmeelliseen maailmaan, ensimmäistä kertaa elämässään. Kiiski haluaa kokeilla, voiko yli nelikymppinen löytää Tinderistä mitään, edes huvia. Hän pitää kokeilustaan ja kokemuksistaan päiväkirjaa, joten kirja etenee kronologisesti päiväkirjamerkintöjen muodossa vuoden alusta loppuun.

Vaikka Kiiski on Tinder-noviisi, hän on siellä varsin aktiivinen, joten kerrottavaa riittää - ja monenlaista kerrottavaa. On niitä miehiä, joiden profiilit ovat riittävän karmeita karkottamaan Kiisken heti - ja päätymään sisällöksi kirjaan. On erikoisia keskustelunaloituksia, on kamalia treffejä,  ja hyviä treffejäkin. Kohteliaita nuorempia miehiä, hämmentävän paljon. On kummallisia ehdotuksia, ghostaamista, vonkauspuheluita keskellä yötä, feikkiprofiileja, peniskuvia ja peniksiä kesken ravintolaillallisenkin. Ihan kaikkea.

Itse en ole koskaan ollut Tinderissä, joten uteliaisuudesta tätä kirjaa on hauska lukea. Tai kuunnella - en ole varma olisinko jaksanut lukea tätä kirjana. Outi Vuorirannan lakoninen lukutyyli sopii tekstiin hyvin ja hänen lukemiaan kirjoja olen ennenkin kuunnellut mieleläni.

Lisäksi kirja on juuri sopivan pitkä. En jaksaisi sitä  enää kauempaa, mutta tylsääkään ei ehtinyt vielä tulla. Kirja on nopeatempoinen ja nasevasti kirjoitettu, joten tämän verran sitä kuunteli mielellään. Ei mikään maailmoja mullistava teos, mutta tätä päivää.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Annamari Marttinen: Tässä meillä on kaikki nyt


Tammi, 2019. 313 sivua.

Olipa hurja kirja. Olen lukenut Annamari Marttiselta aiemmin yhden kirjan, Korsetin, joka teki valtavan vaikutuksen. En muistanut milloin olisin eläytynyt päähenkilöön niin vahvasti kuin silloin, vaikka henkilö olikin hyvin kaukana minusta ja aihepiiri kovin vieras. Odotin paljon myös täältä Marttisen uusimmalta kirjalta, mutta en osannut odottaa näin paljon.

Tässä meillä on kaikki nyt kertoo Amandasta ja Valjasta. Suomalaisesta, eronneesta naisesta, joka rakastuu venäläiseen, turvapaikanhakijana Suomeen tulleeseen Jehovan todistajaan. Amandan lähipiiri näkee tilanteessa pelkkiä ongelmia, Amanda puolestaan itse näkee kohteliaan ja hurmaavan miehen. Amanda haluaa nähdä ihmisen, ei Jehovan todistajaa, mutta uskonto on väistämättä läsnä.

Miksemme voisi olla vain me? Kaksi ihmistä? Tiesin sydämessäni ettei siinä ollut mitään pahaa tai väärää. Se oli aivan selvää. 

Moni tietää, miten suljettu yhteisö Jehovan todistajien yhteisö on, ja miten siinä suhtaudutaan muihin ihmisiin ja moniin asioihin, mutta Marttinen kuvailee tilannetta niin tunteikkaasti ja iholle tulevasti, että minulle käy samalla tavalla kuin Korsetin kanssa, ja sujahdan hyvin nopeasti Amandan nahkoihin. Marttisen kyky luoda todentuntuisia henkilöitä on mielettömän hieno.

Tässä meillä on kaikki nyt -kirjassa hän sanoittaa Amandan ajatukset auki hienolla tavalla. Kirja on täynnä dialogin tapaan kirjoitettuja asioita, joita Amanda miettii omassa päässään, ja ehkä se on yksi niistä asioista, joka tekee päähenkilöstä lukijalle kovin läheisen. Marttisen teksti on jollain tavalla todella koskettavaa ja kovin todellista.

Marttinen käsittelee kirjoissaan vaikeita aiheita taidolla. Käsittelytapa on samanaikaisesti jotenkin kovin helppo ja ymmärrettävä, mutta silti aika painava. Rivien välissä sanotaan paljon.

Runsaan 300 sivun teos on juuri sopivan mittainen. Se kertoo kahden ihmisen kohtaamisesta ja parisuhteesta, ja se kertoo juuri sen verran kuin tarvitsee.

Minulla oli tunne, että oli tapahtunut ja tapahtumassa jotakin, mille en voinut mitään. En voinut hidastaa, en pysäyttää, en kääntyä takaisin. Yhtäkään pientäkään kohtausta, sanaa, valintaa, liikahdusta ei elämässä voi leikata pois. Kaikki jää ja kaikki jättää jäljen. 
Monet asiat tapahtuvat vahingossa ja tarkoittamatta, niin monet ja niin suuretkin, että se on todella pelottavaa jos sen tiedostaa ja sitä ajattelee. Monet ihmissuhteet, tärkeätkin, elämän tärkeimmätkin, päättyvät vahingossa. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:


  • Kymmenen puikkoa langalla -blogin Helmis, jonka mielestä kirja on vaikuttava.
  • LM-mummin kirjastossa -blogin Leena-Maija, jonka mielestä kirjan heikkous on siinä, että tarinan lopun aavistaa jo melkein ennen kuin kirja on alkanut. 
  • Kuristava kirsikka -blogin Tui, jonka mielestä kiehtovinta oli kaikki, mitä Jehovan todistajista kerrottiin. 

Daniel Cole: Räsynukke


Gummerus, 2017. 444 sivua. 
Alkuteos Ragdoll, 2017. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Huh, jo toinen huikea jännäri perätysten! Daniel Colen esikoisteos Räsynukke oli juuri niin piinaavan kiero ja jännittävä kuin kannessa lupailtiinkin.

Valitsin kirjan lukulistalleni jo joskus syksyllä, kun Colen Räsynukke-trilogiaa suositeltiin Instagramissa. Kirja vaikutti välittömästi sellaiselta, josta voisin pitää. Lukeminen lykkääntyi kuitenkin eteenpäin ja lopulta valitsimme kirjan myös Turun lukuklubin huhtikuun lukupiirikirjaksi.

Räsynukke alkaa tilanteesta, jossa asuinhuoneistosta löytyy ruumis. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään tavallinen ruumis, sillä se koostuu kuuden eri ihmisen ruumiinosista. Samanaikaisesti jutun päätutkija Wolfin toimittajana työskentelevä ex-vaimo saa kirjeen, jossa kerrotaan seuraavien uhrien nimet ja kuolinpäivät. Yksi uhreista on Wolf itse.

Asetelma on pirullisen kiehtova. Poliisitiimi alkaa selvittää rikosta ja käy kilpajuoksua aikaa vastaan. Daniel Cole on punonut tarinan, joka todellakin pitää otteessaan ensimetreiltä lähtien. Itse luin kirjan alle vuorokaudessa.

Tapahtumia Räsynukessa riittää - samoin ruumiita. Kirja ei ole väkivallaton eikä ihan kesy dekkari, joskaan ei myöskään sieltä aivan pahimmasta pästä. Mielikuvitusta Daniel Cole on kyllä käyttänyt, eikä minulla ollut kirjan alussa loppuratkaisusta aavistustakaan.

Vaikka juoni toimii Räsynukessa moitteettomasti, pidän silti erityisesti henkilöhahmoista ja tarinan tunnelmasta. Kirjan kaikki keskeisissä rooleissa olevat henkilöt ovat kiinnostavia ja toisistaan tarpeeksi erilaisia. Päähahmo Wolf on toki aavistuksen kliseinen poliisidekkarin päähenkilö: eronnut mies, jolla menee hiukan huonosti. Mukana ovat kovin tyypilliseen tapaan myös tuore tutkija ja yksi kipakka naisetsivä - mutta nämä asiat annettakoot anteeksi, sillä kaikki henkilöt ovat vahvoja ja heihin ehtii kiintyä jo yhden kirjan aikana.

Tunnelmaltaan Räsynukke on synkkäsävyinen ja mustan huumorin kyllästämä. Se tuo sekä tunnelmansa että henkilöhahmojensa puolesta mieleeni jollain tavalla tv-sarja Bonesin, joka on yksi suosikkejani. Itse asiassa Räsynukke muistuttaa monellakin tavalla tv-sarjaa, ja selitys on selvä: tarinasta pitikin alkujaan tulla tv-sarja. Voi miten mielelläni näkisin Räsynuken joskus myös sarjana!

Kokonaisuutena Räsynukke on siis täyden kympin (tai viiden tähden) dekkari, jonka seuraavien osien lukemista odotan tosi kovalla mielenkiinnolla.

"-- olen vuosien mittaan saanut nähdä, kun monet muuten 'hyvät' ihmiset tekevät toisilleen vaikka mitä kauheaa - mies kuristaa pettävän vaimon, veli suojelee sisarta väkivaltaiselta mieheltä. Lopulta sitä tajuaa..."
"Tajuaa mitä?"
"Että mitään 'hyviä' ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on."

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
25. Kirjassa ollaan saarella (Iso-Britanniassa)
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
39. Kirjassa lennetään (lentokoneella)
45. Esikoiskirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Sarah Crossan: Yksi


S&S, 2018. 440 sivua. 
Alkuteos One, 2015. Suomentanut Kaisa Kattelus. 

Irlantilaisen Sarah Crossanin ensimmäisessä suomennetussa teoksessa on paljon sellaista, joka on minulle vierasta. Se on YA-kirjallisuutta eli nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta, jota olen lukenut varsin vähän. Se on säeromaani, jollaisesta en ollut kuullutkaan ennen tämän vuoden Helmet-lukuhaastetta. Lisäksi sen päähenkilöt ovat siamilaiset kaksoset, joten aihepiirikin oli minulle tuntematon.

Kaikesta tästä vieraudesta huolimatta, ja osittain varmasti myös siitä johtuen, kirja oli todella hieno. Se oli koskettava ja itketti, mutta välillä myös nauratti. Sitä vain luki ja luki, nauttien upeista lauseista ja tarinasta.

Sarah Crossan kuvaa huikean hienosti sitä, millaista on olla yksi ja kaksi samaan aikaan. Millaista on, kun elämä siamilaisena kaksosena on muiden mielestä tragediaa, mutta itse on siihen ihan tyytyväinen. Miten rakastaa siskoaan ihan kamalasti ja hänen vieressään oleminen on maailman luonnollisin asia, mutta silti, aina ajoittain, haluaisi olla vain yksi.

Mutta
minä keksin heti 
sata kohtaloa
jotka ovat pahempia 
kuin elämä Tippin rinnalla, 
kuin elämä tässä ruumiissa, 
elämä ihmisenä
joka olen aina ollut. 
Keksin tuhat pahempaa kohtaloa. 
Miljoona. 
Jos joku sattuisi kysymään. 

Yksi on rakennettu kronologiseen, päiväkirjamaiseen muotoon. Kertojana on siamilaisista kaksosista toinen: Grace.

Säeromaani itsessään on erikoinen tyylilaji. Lukiessani mietin, miksi on päätetty kirjoittaa juuri säeromaani. Teksti on kuin pieniä runoja toisensa perään ja se toimii hienosti, jos kirjaa vain muistaa lukea niin, rauhassa, runomaisesti ja jokaista lausetta makustellen. Välillä tarina imaisi liikaa mukaansa ja vain porhalsin eteenpäin, ja silloin kirjan idea hieman katosi. Vaikka säeromaanin teksti on ilmavaa ja sen pystyy lukemaan nopeasti, täytyy kirjalle antaa aikaa. Se on täynnä todella hienoa ja oivaltavaa tekstiä, kauniita ja tunteikkaita lauseita. Itse asiassa koko Yksi on tunteita täynnä. 

"-- Sinä tiedät, että minä seuraan sinua
ihan mihin tahansa. 
Jos vain haluat jotain, 
sano se, 
niin me voidaan se tehdä. 
Me voidaan tehdä mitä tahansa. 
Okei?"
"Okei", minä sanon. 
"Mutta me ei voida ikinä
ikinä
rakastua. 
Tajuatko?"
"Joo", kuiskaan.
"Tajuan."
Mutta varoitus tulee
liian myöhään.  


Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin: 
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
25. Kirjassa ollaan saarella (Irlannissa)
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Bibbidi Bobbidi Book -blogin Laura, joka toivoo säeromaanien yleistyvän. 
  • Paljon melua kirjoista, jonka mielestä kirja oli hyvin koskettava. 
  • Kannesta kanteen -blogin Kaisa, jonka mielestä Yksi on "kaunis ja mieleenpainuva teos sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja nuoruudesta".