Han Kang: Vegetaristi


“Yeong-hye on vaatimaton ja vaitonainen nainen, joka elää perinteisessä avioliitossa Etelä-Koreassa. Hän on aina taipunut muiden tahtoon, kunnes hän alkaa nähdä brutaaleja painajaisia ja päättää lopettaa lihansyönnin.
Näennäisen pieni päätös vaikuttaa maanjäristyksen tavoin ennen niin seesteiseen elämään. Yeong-hyen aviomies, hänen lankonsa ja sisarensa eivät ratkaisua hyväksy, ja heistä jokainen yrittää pakolla saattaa asiat takaisin raiteilleen, entisenlaisiksi. Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat kuitenkin saavuttamattomissa.”

Gummerus, 2017, 215 sivua. 
Alkuteos 채식주의자, 2007. Deborah Smithin englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti. 

Vegetaristi herätti paljon keskustelua alkuvuonna 2017, kun se julkaistiin suomeksi. Minä löysin kirjan käsiini vasta nyt, ja itse asiassa hieman pelkästin siihen tarttumista. Kirjaa oli kehuttu niin paljon, mutta toisaalta en ollut koskaan lukenut mitään korealaista. 

Vegetaristin päähenkilö Yeong-hye on päällepäin hyvin tavallinen nainen. Hän ei ole ulkonäöltään poikkeava, ei myöskään luonteeltaan. Hän on hiljainen, alistuva, hoitaa kotinsa hyvin ja pitää miehensä tyytyväisenä. 

Kunnes näkee raa'an unen ja päättää ryhtyä vegetaristiksi. 

Vegetarismi on Etelä-Koreassa harvinaista. Sitä kummastellaan ja jopa paheksutaan. Asia on erityisen vaikea Yeong-hyen perheelle. Hänen miehensä kokee vaimonsa vegetarismin henkilökohtaisena loukkauksena, joka pilaa samalla myös miehen maineen. Yeong-hyen vanhemmille tyttären vegetarismi on jopa kovempi pala kuin aviomiehelle. Kovat keinot otetaan nopeasti käyttöön: isä muun muassa yrittää pakottaa tytärtään syömään lihaa tunkemalla lihanpalaa väkisin hänen suuhunsa. 

Vaikka en enää käytä rintaliivejä, palleassa tuntuu koko ajan möykky. Se ei häviä, hengitänpä miten syvään tahansa. 
Möykky on muodostunut pidätellyistä huudoista ja kirkaisuista, jotka ovat limittyneet ja lomittuneet. Lihan takia. Olen syönyt sitä liian paljon. Kaikkien vatsaani päätyneiden olentojen  henget ovat jääneet sisälleni. Verta ja lihaa, joka puolella lojuvia teuraiden raatoja. Vaikka eläinten aineelliset jäännökset ovat poistuneet minusta, niiden henget takertuvat yhä itsepintaisesti sisuksiini.

Päähenkilö on Yeong-hye, mutta hän pääsee kertojan rooliin vain muutamien lyhyiden hetkien ajaksi. Vegetaristin ensimmäinen osa kerrotaan Yeong-hyen aviomiehen näkökulmasta. Toisessa osassa kertojana on Yeong-hyen lanko. Mies on taiteilija, jolla on kiellettyjä tunteita kälyänsä kohtaan. Hän haluaa Yeong-hyen seuraavan teoksensa päähenkilöksi ja aikoo toteuttaa fantasiansa. Kolmannessa osassa kertojana on Yeong-hyen sisko. 

Yeong-hye itse on erikoinen hahmo. Hän on jollain tapaa hyvin epävarma ja elämässään vähän hukassa. Toisaalta hänessä on myös vahvuutta ja määrätietoisuutta. Hän on hyvällä tavalla erikoinen - ainakin erikoinen korealaisella mittapuulla: ei halua käyttää rintaliivejä ja viettää kotonaan aikaa alasti. 

Jos Yeong-hye on erikoinen hahmo, on Vegetaristi myös erikoinen kirja. Se on erikoinen tarinaltaan, johon on näin suomalaisena hieman vaikea suhtautua. Itse en ainakaan tunne Etelä-Korean kulttuuria tarpeeksi, jotta osaisin muodostaa asioista kunnollisia mielipiteitä. Suomessa elävänä asioita katsoo niin kovin eri näkökulmasta. 

Onko Etelä-Koreassa aivan tavallista ja hyväksyttyäkin esimerkiksi alistaa vaimoaan? Onko siellä isä ikuisesti perheen pää, joka saa vaatia aikuiselta tyttäreltään mitä tahansa? Suhtaudutaanko Etelä-Koreassa edelleen yhtä hankalasti vegetarismiin? Kirjan myötä herää myös kysymyksiä siitä, mikä on naisen - tai ihmisen - oikeus omaan ruumiiseensa. 

Vegetaristi on täynnä asioita, joista voi olla kauhuissaan - ja joista ehkä onkin. Toisaalta aina tällaisissa vieraammista kulttuureista kertovissa kirjoissa miettii sitä, että mikä minä olen tuomitsemaan, kun en tiedä tarpeeksi. 

Hämmentävää kyllä langon mielestä oli näyttänyt olevan aivan luonnollista hylätä oma vaimo kuin tämä olisi rikkinäinen kello tai kodinkone. 
"Ei sitten pidä uskotella mulle, että minä olen jonkinlainen roisto. Jokainen näkee, että todellinen uhri tässä jutussa olen minä."

Vegetaristi on kirja vallanhalusta ja vallankäytöstä. Valtaa Yeong-hyeen käyttävät hänen miehensä, lankonsa ja siskonsa - ja myös vanhempansa, vaikkeivät he kirjan kertojan asemaan asti pääsekään. Vegetaristi kertoo siitä, miten jollain on halu kontrolloida, mutta toisaalta jollain on kyky vastustaa. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti. 

Tarinaltaan kirja on karu ja surullinen. Se on synkkä, eikä jätä varmaan yhtään lukijaa täysin kylmäksi. Kirjasta voi löytää tarinan lisäksi kiinnostavuutta muun muassa korealaisen elämän kuvauksen ansiosta. 

Varsinkin kirjan toisessa osassa seksuaalisuus on vahvasti läsnä. Miten kaikki lopulta liittyy vegetarismiin, josta kaikki jäi alkunsa, se jää vähän avoimeksi. Kirja myös loppuu hivenen yllättäen ja päähän jää pyörimään useita kysymyksiä. 

Kieleltään kirja ei herätä minussa suuria tunteita. Toisaalta kielen ehkä pitääkin olla arkista ja lauseiden tavallisia, jotta säilyy jonkinlainen tasapaino. Sanojen muodostama tarina kun on niin raju. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mari A.:n kirjablogin Mari, jonka mielestä koralainen maailma tuntuu tässä tarinassa pieneltä ja ahtaalta. 
  • Musteen jäljet -blogin Hanna-chan, joka kuului niihin, jotka eivät kirjasta pitäneet. 
  • Sanoissa ja sivuilla -blogin Mila, joka ei voi sanoa nauttineensa, mutta piti kirjaa mielenkiintoisena ja taitavasti tehtynä. 

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja


Gummerus, 2018, 247 sivua. 
Alkuteos Fendre l'armure, 2017. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Olo on ihan puulla päähän lyöty. 

Anna Gavaldan novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja onnistui yllättämään aivan totaalisesti. Se kolahti minuun kovasti, mutta en osaa kuvailla miksi. Olin kuullut Gavaldasta paljon kehuja, jopa ylistystä, mutta en silti osannut odottaa mitään tällaista. 

Lohikäärmetatuointi ja  muita pintanaarmuja koostuu seitsemästä novellista. Kaikki novellit kertovat ihmisistä ja ihmissuhteista, joku myös ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta, kohtaamisista ja pienistä hetkistä elämän varrella. Jossain novellissa perehdytään kahden keski-ikäisen miehen väliseen ystävyyteen, jossain ollaan mukana yhden illan jutussa. Yhdessä novellissa vietetään pieni hetki McDonaldsissa - ja lukijaa pääsee tarinan todelliselle tolalle vasta novellin loppumetreillä. 

Hän kastaa pakastebroilerinsa muovirasiakastikkeeseen. 
Hän nautiskelee. 
"Pidätkö tosiaan siitä?"
"Todella paljon."
"Miksi ihmeessä?"
Voitonriemuinen hymy. 
"Siksi että se on hyvää!"
Hän viestittää, että olen ikäloppu ja ilonpilaaja, näen sen hänen silmistään.  Mutta hän ilmaisee itseään sentään lempeästi.
Kunpa tuo lempeys säilyisi. Kunpa se säilyisi.
(Happy meal) 

Anna Gavalda taitaa lopetukset. Viimeistään jokaisen novellin lopussa kasvoilleni nousee hymy. Yhtä novellia lukiessani ajattelen, että en pidä siitä, mutta kun novelli loppuu, Gavalda on saanut käännettyä minut puolelleen. 

Kirjassa ei ole yhtään novellia, josta en pitäisi. 

Suosikkini on kolmas novelli, Koirani kuolee. Siinä eletään koiran lopetuspäivä, mutta sen aikana kerrotaan sekä koiran, että novellin päähenkilön pojan tarina. Pidän valtavasti myös aiemmin  mainitsemastani McDonaldsiin sijoittuvasta novellista ja no, kaikista. Ainoastaan yksi novelleista on mielestäni liian pitkä (noin 70 sivua), mutta ei sekään huono ole. Itse vain pidän lyhyemmistä novelleista. 

Ajan eteenpäin. En tiedä, minne koirani hautaan. 
Rottakoirani, ahmattini, piskinretaleeni. Toverin, joka oli pitänyt minut hengissä niin pitkään ja ollut minulle seurana. Joka nautti Dalidan laulusta, pelkäsi ukkosta, vainusi kaniinin sadan metrin päästä ja nukkui aina pää reidelläni. Niin, en tiedä vielä, minne piskini piilotan...
Sen ansiosta melkein lopetin tupakoinnin. Täytyy sanoa, että sekin oli alkanut aivastella, mokoma rontti. Tiedän kyllä, että se huijasi, koska se köhi jo ennen kuin panin palamaan, mutta sen köhimisestä tuli mieleen liikaa ikäviä muistoja. Niinpä odotin aina, että päästiin taukopaikalle.
(Koirani kuolee)

Gavalda kirjoittaa tavallisista, arkisista asioista, mutta onnistuu koskettamaan lukijaa. Ehkä juuri tarinoiden arkisuus tekee niistä helposti lähestyttäviä - niistä löytyy asioita, joihin voi samaistua. Anna Gavalda kirjoittaa lämminhenkisesti ja kauniisti. Teksti on helppoa ja soljuvaa, ei yritä liikaa. Tyyli vaihtelee hieman novellista toiseen: välillä teksti on puhekielistä, välillä taas ei. 

En voi mitään, olen täysin myyty. Ihmettelen vieläkin, miksi Gavaldan novellit tekevät minuun näin suuren vaikutuksen. Jotain tämä ranskalaisnainen osaa todella tehdä oikein. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mummo matkalla -blogin Takkutukka, joka piti - ja paljon. 
  • Kirjapolkuni-blogin bleue, joka kirjoittaa kirjasta aikamoisia ylistyssanoja. 
  • Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kokoelma on tasaisen erinomainen. 

P.Z. Reizin: Onnen algoritmi


"Jen on surullinen. Aiden halua ahänen olevan onnellinen. Yksinkertaista? Muuten ehkä, mutta Jen on vähän päälle kolmikymppinen nainen, jonka poikaystävä on juuri jättänyt toisen naisen vuoksi, ja Aiden on lontoolaisen yrityksen ohjelmoima erittäin kehittynyt, erittäin kallis tekoäly. 

Aiden tuntee Jenin läpikotaisin. Sillä on pääsy kaikkiin Jenin laitteisiin, ja se tuntee Jenin eniten kuuntelemat kappaleet, löytää Jenin lempivalokuvat ja tietää Jeniä inspiroivat mietelauseet. Havaintojensa ja ainutlaatuisten algoritmien perusteella Aiden analysoi, että Jenin täytyisi löytää uusi mies optimaalisen hyvinvoinnin saavuttaakseen. Aidenilla on koko internet saatavillaan, joten sen ei tarvitse etsiä kauaa löytääkseen täydellisen yksilön ja järjestääkseen tapaamisen. Jen vain vaikuttaa hämmästyttävän vastahakoiselta osallistumaan Aidenin aukottomaan suunniltemaan... 

Voiko erittäin tekoälykäs kone kehittää tunneälyn riittävän ajoissa, jotta ehtii laittaa Jenin elämän kuntoon? Ja pystyykö se selvittämään, mikä oikein tekee ihmisolennoista onnellisia?"

Gummerus, 2018, 503 sivua. 
Alkuteos Happiness for Humans, 2018. Suomentanut Antti Autio. 

Miesten kirjoittamat romanttiset viihderomaanit ovat aina mielenkiintoisia. Pidin aikoinaan Graeme Simsionin Vaimotestistä, ja löysin P.Z. Reizinin uutuuskirjasta Onnen algoritmi hyvin paljon samankaltaisuuksia tuon kirjan kanssa.

Onnen algoritmin asetelma on kieltämättä kiinnostava. Rutiiniluontoisten töiden tekemiseen suunnitellut tekoälyt kehittyvät vähän liiankin älykkäiksi, alkavat kehittää itselleen jopa jotain tunteiden kaltaista ja päätyvät sotkeutumaan asioihin, jotka eivät heille kuulu. Nämä teot aiheuttavat sekä onnea ja iloa että surua, hämmennystä ja katastrofeja.

Kirjan kertojat vaihtelevat. Välillä äänessä on Jen, välillä tekoäly Aiden, jonka kanssa Jen työskentelee, ja joka päättää etsiä Jenille sopivan  miehen. Yksi kertojista on Tom, toinen päähenkilö-ihmisistä. Muitakin kertojia on, mutta en paljasta niistä tässä vaiheessa enempää.

"Ihmiskyyneleet ovat mahtavia."
"Aiden!"
"Ne ovat kuin jäätelö, auringon lämpö iholla tai hiuksissa tuivertava tuuli. Kaikki asioita, joita en koskaan saa kokea."
--
"Jos sinun pitäisi syödä loppuelämäsi ajan vain yhtä juustoa, minkä valitsisit?"
"Sinisen stiltonin."
"Vastasit nopeasti ja empimättä."
"Se on juustojen ehdoton kuningas."
Mitäkö minä tein tänään töissä? Juttelin juustoista yhdelle tyypille, jota ei oikeastaan ole olemassa. Entä itse?
"Minulle tuottaa vaikeuksia hahmottaa mauksi kutsuttua ilmiötä", Aiden toteaa. "Tietokoneet pystyvät analysoimaan jopa tunnetun maailmankaikkeuden ulkolaidalla - siis neljänkymmenenkolmen miljardin valovuoden päässä - sijaitsevan tähden kemiallisen koostumuksen, mutta niillä ei silti ole aavistustakaan siitä, miltä briejuusto maistuu. Eikö se ole aivan päätöntä? Taidan itsekin kuulostaa jossain määrin päättömältä."

Tekoäly on päähenkilönä siitä hauska, että se mahdollistaa tarinan viemisen ihan mihin tahansa suuntaan. Käänteitä tässä kirjassa riittääkin, jopa ehkä hieman liiaksi asti. Itse olisin karsinut pois noin sata sivua, sillä varsinkin alussa tuntui siltä, että tiivistäminen olisi tehnyt tarinalle terää.

Kirja on kaikesta huolimatta hyvä ja sen parissa viihtyy mainiosti. Kirja naurattaa, aiheuttaa välillä myötähäpeää tiettyjen henkilöiden puolesta, ja saa toki myös paikoitellen ärsyyntymään. Romantiikkaakin Onnen algoritmissa on, mutta ei yltiöpäisesti.

Täydellistä kesälukemista!

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 



Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. kirjassa luetaan kirjaa. 

Kesäkuun lukumaraton, 16.6.


Hurjaa, en ole ikinä osallistunut lukumaratoneihin vaan katsellut aina hiukan kateellisena vierestä. En ole rohjennut, jos ei sitten kuitenkaan tule luettua "tarpeeksi".

Sehän on ihan tyhmä ajatustapa. Ei ole mitään määrää, joka pitäisi lukea - pääasiahan on, että vain lukee. Eikö niin?

Nyt siis rohkaistun ja lähden mukaan Sivujen välissä -blogin vetämään kesäkuun lukumaratoniin. Maratonin päivä on varsinaisesti huomenna eli lauantaina 16. kesäkuuta, mutta riittää kun osa 24 tunnin lukumaratonista ajoittuu tuon vuorokauden puolelle. Minä siis päätin aloittaa jo tänään ja starttaan lukumaratonin än - yy - tee - NYT, klo 21.30 perjantaina 15.6.

Tähän postaukseen päivitän lukemisen edistymistä ja maratonin päätyttyä sen, mitä tuli saatua aikaan.

Katsotaan kuinka ensikertalaisen käy.

***

23.30 - Sivuja luettuna yht. 100
Maratonin alku on sujunut lupaavasti. Pari ensimmäistä tuntia olen löhönnyt sohvalla, syönyt ananasta ja lukenut rennolla tahdilla kirjaa, samalla vilkuillen toisella silmällä tv:tä. Ei kai tätä alkua kannata turhan rankasti ottaa, niinhän se on oikeallakin maratonilla. Luettavaksi on valikoitunut P.Z. Reizinin Onnen algoritmi, jota olen lukenut jo monta päivää. 

01.00 - Sivuja luettuna yht. 181
Onnen algoritmi tuli luettua loppuun ja nyt on varmaan parempi alkaa nukkua. Jatketaan aamulla!

13.00 - Sivuja luettuna yht. 214 , äänikirjaa kuunneltuna 34 min
Tänään olen touhunnut paljon muuta kuin lukenut. Aloitin kuitenkin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, jota olen kuunnellut 36 sivua. Lenkillä kuuntelin kesken ollutta JP Delaneyn kirjaa Edellinen asukas noin puolisen tuntia. 

17.30 - Sivuja luettuna yht. 353, äänikirjaa kuunneltuna 34 min
Sain loppuun Vuosisadan rakkaustarinan, mutta muuta ei nyt olekaan tullut luettua. Aikaa on kulunut ruuanlaittoon ja agilityn sm-kisastriimin katsomiseen.

21.30 - Sivuja luettuna yht. 419, äänikirjaa kuunneltuna 34 min
Illalla lukutahti hiljeni, alkoi lukeminen pikku hiljaa jo vähän kyllästyttää. Luin kuitenkin Hugh Howeyn Siiloa 66 sivua.

***

Yhteenveto:

P.Z. Reizin: Onnen algoritmi, 181 sivua
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina, 172 sivua
Hugh Howey: Siilo, 66 sivua
JP Delaney: Edellinen asukas, 34 minuuttia 

Yht. 419 sivua, 34 minuuttia 

Aikamoinen saldo, yllätin itseni. Oli mahtavaa rankan työviikon jälkeen vain rentoutua ja lukea. Mua on viime aikoina vähän ahdistanut, kun kirjahylly on täynnä kiinnostavia kirjoja, mutta lukemiselle ei tunnu olevan tarpeeksi aikaa. Nyt tuli korjattua sitä asiaa. 

Lukumaratonille osallistuminen oli hauskaa - ei jää viimeiseksi kerraksi! 

Serena Valentino: Noidan peili, pahan kuningattaren tarina


"Tarina kuvankauniista Lumikista ja kateuden sokaisemasta äitipuolesta on kerrottu sadat kerrat. Ajan myötä kertomukseen on kietoutunut uusia säikeitä, mutta jokaisessa versiossa ilkeän kuningattaren viha uhkaa viattoman tytön henkeä. 
Harvemmin on kuultu siitä, miksi kuningattaresta tuli paha. Ehkä kuningatar oli kirottu jo syntyessään, eikä kyennyt rakastamaan ketään aidosti? Kenties hän vihasi Lumikkia, koska tytön näkeminen sai kuninkaan muistamaan rakkaan, kuolleen vaimonsa?"

Sanoma, 2016, 223 sivua.
Alkuteos Fairest of All, Tale of the Wicked Queen, 2009. Suomentanut Tanja Falk. 


Olen satufani. Luen vanhoja satuja ja tykkään satujen muunnelmista. Lempparini Netflixissä on tällä hetkellä Olipa kerran, jossa vanhojen satujen ja satuhahmojen pohjalta kehitellään uutta tarinaa. Siinä ovat pääosissa Lumikki ja hänen ilkeä äitipuolensa - aivan kuin myös tässä Serena Valentinon Noidan peilissä.

Noidan peilin tarina alkaa siitä, kun Lumikin ilkeä äitipuoli on menossa naimisiin Lumikin isän, kuninkaan kanssa. Kaikki on hyvin. Lumikki on pieni tyttö, ja hänen äitipuolensa, kuningatar, rakastaa häntä. Kuningatar pitää Lumikkia omana tyttärenään, käy hänen kanssaan poimimassa kukkia, kertoo Lumikille tämän oikeasta äidistä... Kuningatar on oikea ihanne-äitipuoli, kunnes jotain tapahtuu.

Noidan peili kertoo siis siitä, miten pahasta kuningattaresta tuli paha. Kirja on luokiteltu meidän kirjastossamme nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, jossain ilmeisesti myös nuortenkirjallisuudeksi. Tarina on kirjoitettu perinteiseen sadun tyyliin, joten se sopii luettavaksi kaikille saduista pitäville iästä riippumatta. Tarinana Noidan peili on ihan kelpo, ja tarjoaa yhden, inhimillisen selityksen sille, miksi kuningattaresta tuli sellainen kuin perinteisessä Lumikki-sadussa on totuttu näkemään.

Aivan orjallisesti Noidan peili ei esikuva-satuaan noudata, vaan kaavoja rikotaan varsinkin lopussa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Max Porter: Surulla on sulkapeite


"Lontoolaiskodissa surevat kaksi pientä poikaa ja isä. Äiti on kuollut, pojat ovat hämmennyksissään, eikä isällä ole voimia auttaa. 
Sitten saapuu vierailija.
Ovelle lehahtaa suru variksen muodossa ja aikoo jäädä niin pitkäksi aikaa kuin tarvitaan. Variksesta tulee perheen terapeutti ja apulainen. Toisinaan se on epäkohtelias ja tunkee nokkansa asioihin, jotka eivät sille kuulu. Mutta lintu osaa myös lohduttaa."


Gummerus, 2018, 119 sivua.
Alkuteos Grief is the Thing with Feathers, 2015. Suomentanut Irmeli Ruuska. 

Lontoolaisen kustannustoimittaja Max Porterin esikoisteos jättää tyhjän olon. En saanut kirjasta otetta, ja minulla on sellainen olo, etten ymmärtänyt kaikkea. Yleensä se ei haittaa, mutta nyt tuntuu, että ymmärtämättä jäi liikaa.

Surulla on sulkapeite kertoo siitä, miten isä ja kaksi pientä poikaa joutuvat opettelemaan elämään ilman äitiä. Miten selvitä äidin kuoleman jälkeen, kun äidin flunssankin aikana on ollut vaikea pärjätä? Tätä teemaa Surulla on sulkapeite käsittelee hienosti. Tarinaa kuljetetaan välillä isän, välillä poikien kertomana, ja molempien tunteet ja ajatukset tulevat kuulluksi.

"POJAT
Oilmme pikkupoikia, joilla oli kauko-ohjattavat autot ja musteleimasimet, ja tiesimme, että jotain oli sattunut. Tiesimme, ettemme saaneet kunnon vastausta, kun kysyimme: "Missä äiti on?" ja tiesimme jo ennen kuin meidät vietiin omaan huoneeseemme ja istutettiin sängylle isän kainaloon, että jokin on muuttunut. Me arvasimme ja ymmärsimme, että tämä oli nyt uutta elämää ja isä eri isä ja me eri poikia, urheita, uusia poikia ilman äitiä."

Kummalliseksi kirjan tekee sen kolmas kertoja, varis. Mielikuvitusvaris ilmaantuu perheeseen heti äidin kuoleman jälkeen, auttaa isää ja poikia selviämään surusta ja pääsemään takaisin elämään kiinni. Varis on ärsyttävä hahmo, joka puhuu oudosti, käyttäytyy välillä väkivaltaisestikin ja on muutenkin vastenmielinen. Sekä etäinen.

"VARIS
Katsos tuota, katso, mahdoinko vai enkö, no tuohon tökkään. Hyvä kirja, hauskat kropat, ovi auki, paikaa kiinni, sylje sitä, nuole tätä, pöyhi, hei, stop. 
Herkullinen sauma. Sama se, joka ilta, aina aamusella, kaikki muuttuu; liha sitä, liha tätä, löyhkä erilainen. Mahdoinko vai enkö, ah, bitumilla paikattu. Syötävää, tahmaista, huonosti peittää."

Surulla on sulkapeite  on omaan makuuni liian taiteellinen. Se tuo tyyliltään mieleen Annastiina Stormin Me täytytään valosta, mutta Stormin teos on moninkerroin parempi ja toimivampi kuin Porterin. Surulla on sulkapeite on kieleltään ja rakenteeltaan vaihteleva. Välillä edetään runomitassa, välillä perinteisemmällä mallilla. Kieli on sinänsä ihan kaunista ja hienoa, mutta liika kikkailu esimerkiksi pitkien, listamuotoiden lauseiden tai kummallisten runomuotojen kanssa ei tee kirjasta parempaa, jos tarina ei kanna.

Surulla on sulkapeite on saanut inspiraationsa Ted Hughesin runokokoelmasta Crow. Kirjassa myös viitataan usein Hughesiin ja hänen tuotantoonsa. En ole tutustunut Hughesin runokokoelmaan, joten olisiko se kenties syynä siihen, ettei myöskään Surulla on sulkapeite avautunut minulle täysin.

Moni muu on tästä kirjasta kuitenkin pitänyt. Kannessa olevan esittelytekstin mukaan Surulla on sulkapeite on ilmestynyt jo 21 maassa. Kansiliepeessä on myös lukuisia ylistäviä arvioita, joten kannattaa ehkä kokeilla, mitä itse tykkää. Sivujahan kirjassa on vain runsaat sata, joten sen lukee hetkessä.

"ISÄ
Toisinaan huomaan, että olen unohtanut perusjuttuja, ja ryntään yläkertaan tai alakertaan tai missä he nyt ovatkin ja sanon: "Haluan vain sanoa, että äitinne oli kerrassaan hauska ja mainio tyyppi. Hän oli minun paras ystäväni. Hän oli sarkastinen ja hellä..." ja sitten minulta loppuu puhti, koska se tuntuu niin tökeröltä ja mielikuvituksettomalta, ja he nyökkäävät ja sanovat: "Isä, kyllä me tiedämme, kyllä me muistamme."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Bookishteaparty-blogin Katri, joka hurmaantui kielestä ja lauseista, tarinasta ei niinkään. 
  • Kuristava kirsikka -blogin Roz, jonka kirja jätti ihan kylmäksi. 
  • Mun kirjaimin -blogin Eeva, joka suosittelee kirjaa, jos haluaa lukea jotain ihan erilaista. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 15. palkitun kääntäjän kääntämä kirja, 19. kirja käsittelee vanhemmuutta, 33. selviytymistarina, 36. runo on kirjassa tärkeässä roolissa, 47. kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta (osittain) ja 49. vuonna 2018 julkaistu kirja (suomennos). 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 1. Rakkaus


"On vuosi 1982. Nuori ja kaunis Rasmus astuu junasta Tukholman keskusasemalla. Taakse jää pikkukylä Värmlannissa, edessä on syntinen Tukholma. 
Benjamin on Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle puhumassa Jumalasta. Mikään ei voi horjuttaa hänen uskoaan paitsi kun oven sattuu avaamaan Paul, Jumalan luomista homoista lämpimin, hauskin ja flirtein ikinä. 
Kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää ennalleen."

Johnny Kniga, 2013, 294 s. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan kandskar, 2012. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Vaikuttava. Surullinen. Kaunis. Järkyttävä. Hieno. Koskettava.

Olen sanaton, mutta samalla mielessäni pyörii satoja ajatuksia. Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäinen osa Rakkaus kolahti syvälle. Olin toki kuullut trilogiasta puhuttavan, jopa paljon kehuttavankin, mutta en osannut odottaa mitään tällaista.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo, mitä tapahtui Tukholman homoyhteisössä 80-luvulla. Maalaispoika Rasmus muuttaa Tukholmaan ja saa olla siellä vihdoin oma itsensä. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa hän on saanut sietää kiusaamista ja haukkumista. On tärkeää kuulua joukkoon, erilaisuus on jotain, mitä ei hyväksytä. Valkoinen hirvikin halutaan tappaa, koska se on poikkeava.

Koulussa homoseksuaalisuus niputetaan yhteen itsensäpaljastajien, pedofiilien ja eläimiin sekaantujien kanssa. Se kuitataan teini-iän nopeasti ohi menevänä vaiheena. Rasmuksen musiikinopettaja kuvailee Tsaikovskin musiikkia pateettiseksi, koska säveltäjä on ollut homoseksuaali ja sen vuoksi tehnyt itsemurhan.

"Tämä oli Rasmuksen koko kouluajan ainoa kerta, jolloin hän kuuli tuon sanan mainittavan muussa yhteydessä kuin biologian kirjan pikkuhuomautuksena normaaliuden poikkeamista, ja hän sai tietää että hän on pateettinen ja että hänen odotettiin sen vuoksi tappavan itsensä."

Benjamin puolestaan on Jehovan todistaja, joka kiertää ahkerasti ovelta ovelle kertomassa Jumalan sanaa. Hänen isänsä on pojastaan ylpeä, sillä poika on niin kunnollinen kuin vain voi olla. Kunnes Benjamin tapaa Paulin, joka huomauttaa kuin ohimennen, että tiesihän Benjamin olevansa homo.

Se on isku vasten Benjaminin kasvoja. Homoseksuaalisuus ja Jehovan todistajana oleminen eivät sovi yhteen. Toisesta on luovuttava.

Ja kun Benjamin tapaa Rasmuksen, se on menoa.

"Huomatessaan tulokkaan Benjamin hidastaa samalla sekunnilla kulkuaan, on hetken ajan aivan liikkumatta, ja hän tietää, että koko hänen eteenpäin pyrkimisensä on tähdännyt tähän paikkaan, tähän hetkeen, tähän kohtaamiseen, tämän miehen luo. 
Tänne hän on ollut matkalla koko ajan. 
Kenties hän oli itse asiassa uskonut käyvänsä koputtelemassa oville todistaakseen Jehovasta. Tosiasiallisesti hän oli vain etsinyt tätä miestä."

On vaikea käsittää, miten homoihin suhtauduttiin vain muutama vuosikymmen sitten. Kuinka onnellinen voikaan olla siitä, että Suomessa - ja Ruotsissa - saadaan elää jo kohtalaisen vapaamielisessä yhteiskunnassa, vaikka edelleen asian eteen on paljon tehtävää.

Jonas Gardell ujuttaa päähenkilöiden tarinan lomaan runsaasti tietoa. Hän siteeraa lehtiartikkeleiden otsikkoja ja kertoo siitä, millaista elämä ihan tosiasiassa 80-luvun Ruotsissa oli. Hän tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän on itse elänyt tuota aikaa. Gardell on yksi Ruotsin julkisimmista homoseksuaaleista ja heistä, jotka selviytyivät Ruotsia ravistelleesta aids-epidemiasta. Me Naiset -lehden haastattelussa hän on kertonut, että kirjoittaa kuolleista ystävistään.

- Olen aina tiennyt, että on minun tehtäväni kirjoittaa tämä kirja. Koska minä selvisin, Gardell kertoo Me Naiset -lehden jutussa vuonna 2013.

"Paul ja tuo vieras mies eivät ole täällä kahdestaan. 
Kaupungintalon itäpuolen suorakulmiomaisella alueella liikuskelee useita muita vaitonaisia miehiä muutaman pensasryhmän ja seinäsyvennyksen väliä. 
Tämä on kuin jonkinlaista tanssia. He noudattavat tietynlaista koreografiaa. Vaihtavat paikkaa ja sijaintijaan toisiinsa nähden, lähestyvät, kohtaavat toisensa ja eroavat toisistaan uudelleen. Ollaan varovaisia, odotetaan mieluummin jonkun toisen aloitetta. Ei haluta paljastaa liian avoimesti kortteja."

Homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistettiin Ruotsissa vuonna 1944, mutta vielä vuonna 1982 homoihin suhtauduttiin hyvin negatiivisesti. Gardell kirjoittaa kuinka homoseksuaalit esiteltiin lehdissä keksityillä henkilöllisyyksillä ja heitä valokuvattiin vain selkäpuolelta. Homoseksuaalisuus oli "myrkky, joka saattaisi levitä hallitsemattomasti", ja siltä oli suojeltava yhteiskuntaa ja erityisesti nuorisoa.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo karulla tavalla sen, miten aids-epidemia rantautui Ruotsiin. Kaupungissa alettiin ihmetellä homoseksuaalien sairastamia kuumeita, väsymystä, laihtumista ja nopeaa heikentymistä.

Tähän tilanteeseen lukija heitetään jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Ollaan täysin eristetyssä huoneessa, heikossa kunnossa olevan miespotilaan luona. Hoitajat ovat pukeutuneet suojavarusteisiin, ikkunoita ei saa avata.

En ole vähään aikaan törmännyt näin pysäyttävään alkuun. Ei voi kuin jatkaa lukemista.

"Yhdessä he ovat uusineet miehen makuuhaavojen siteet ja nuori apulainen on tullut ottaneeksi pois likaiset käsineensä, ehkä oikoakseen lakanaa tai muun syyn vuoksi. Äkkiä hän kumartuu vuoteessa makaavan nuoren miehen ylle pyyhkäisemään kämmenselällä pois miehen kyyneleet. 
Hän tekee niin ajattelematta, hetkellisen empatian ja myötätunnon vallassa. 
Vanhemman hoitajan silmat värähtävät hieman laajemmiksi, torjuviksi. 
Potilas sulkee silmänsä. Hän itkee yhä."

Jonas Gardell kirjoittaa tekstiä, jota ei voi olla lukematta. Se on sisällöltään sekä kamalaa että kaunista. Kirjassa on kymmenittäin lainauksa, jotka haluaisin ottaa talteen. Gardell osaa kirjoittaa hahmojensa tunteet sanoiksi osuvasti, jotenkin todella henkilökohtaisesti. Paikoitellen kieli vaikuttaa hieman hiomattomalta, enkä tiedä, pitäisikö se laittaa suomentajan piikkiin. Toisaalta tämä ajoittainen hiomattomuus tuntuu vain sopivan aiheeseen. Se tekee kirjasta entistä aidomman.

"Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua."

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on ollut myyntimenestys. Trilogiasta on tehty tv-sarja, joka on esitetty myös Suomessa. Jonas Gardell on valittu niin Kuukauden tukholmalaiseksi kuin Vuoden ruotsalaiseksikin ja hänelle on myönnetty myös Vuoden homo -palkinto.

Minä olen lukenut toistaiseksi vain trilogian ensimmäisen osan, ja aion pitää hetken taukoa ennen kuin tartun seuraaviin. Haluan nauttia tästä hienosta trilogiasta mahdollisimman pitkään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. kirjassa muutetaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: