Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija


Bazar, 2020. 335 sivua. 
Alkuteos The Keeper of Lost Things, 2017. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 
Saatu ennakkokappaleena kustantajalta.

Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tälle kirjalle, joten pääsin yllättymään iloisesti. Tämähän oli mahtavaa hyvänmielen viihdettä! Hivenen outoa eikä niin kovin uskottavaa tosin, mutta lämminhenkistä ja ihastuttavaa.

Kadonneiden tavaroiden vartija kertoo hiljattain eronneesta Laurasta, joka päätyy vanhan kirjailijan Anthonyn assistentiksi hulppeaan, ruusutarhan ympäröimään taloon. Kirjailijalla on erikoinen tapa: hän on jo vuosien ajan poiminut mukaansa kaikki löytämänsä esineet. Hansikkaan, palapelin palan, rikkoutuneen hiuslenkin ja mitä ihmiset nyt sitten vain ovatkaan sattuneet kadottamaan.

Anthony säilyttää esineitä työhuoneessaan, tarkoituksena joskus palauttaa ne omistajilleen. Kun hän kuolee, joutuu Laura tämän mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Samalla hänen olisi korjattava Anthonyn välit tämän 40 vuotta sitten kuolleeseen kihlattuun.

Toisessa aikatasossa seurataan menneisyyden tapahtumia, jotka alkavat 70-luvulla. Siellä Eunice on töissä kustantamossa - siinä, joka hylkää Anthonyn löytötavaroista kertovan teoksen. Novellinomaisia, löytötavaroista kertovia tekstejä pääsee myös Kadonneiden tavaroiden vartijan lukija lukemaan, ne nimittäin rytmittävät nykyhetken ja menneisyyden tarinoita.

Eräänä päivänä minä löysin löysin hansikkaan, naisten tummansinisen oikean käden nahkahansikkaan. Vein sen mukanani kotiin ja tein sille nimilapun - mikä se oli ja mistä ja milloin  minä olin sen löytänyt. Siitä se alkoi, minun löytötavarakokoelmani. Ehkä minä ajattelin, että jos pelastaisin jokaisen löytämäni esineen, joku muu poimisi talteen sen ainoan esineen maailmassa, josta minä todella välitin, ja jonain päivänä saisin sen takaisin ja korjaisin rikkomani lupauksen. Niin ei käynyt, mutta en koskaan luopunut toivosta. 

Kadonneiden tavaroiden vartija on lämminhenkinen ja suloinen, viihdyttävä ja ajoittain aika vaaleanpunainenkin. Se ei ole kovin realistinen ja on paikoin melko kliseinen. Juoni on kohtalaisen ennalta-arvattava, enkä todennäköisesti muista siitä enää mitään vuoden kuluttua.

Siitä huolimatta se on hyvä, omassa genressään. Se on satumaisen oloinen ja siinä on ripaus taianomaisuutta, eikä kirja yritäkään olla mitään kovin vakavaa.

Kadonneiden tavaroiden vartija ei kuitenkaan tunnu liian höttöiseltä: päähenkilöt ovat persoonallisia eivätkä niin tyypillisiä naisten viihderomaanin päähahmoja kuin usein näkee. Ihanien asioiden lisäksi kirjassa käsitellään myös vaikeampia teemoja: muun muassa Alzheimerin tautia ja sen vaikutusta sekä erilaisuutta. Kadonneista tavaroista kertovat novellinpätkät puolestaan tuovat tarinaa kirpeyttä, paikoin jopa kitkeryyttä, sillä ne ovat välillä hyvinkin synkkäsävyisiä. 

Pari asiaa minua kirjassa kuitenkin häiritsee. Kadonneiden tavaroiden vartijan huumori tulee monin paikoin muodossa, jonka toimivuudesta en ole ihan varma. Lauran mukana kuvioissa pyörii naapurissa asuva 19-vuotias Päivänpaiste, jolla on Downin syndrooma - tai kuten hän itse sanoo: "ylimääräinen kroppasomi".  Päivänpaiste on hupaisa, puhuu omilla keksityillä sanoillaan ja käyttäytyy tilanteisiin nähden epäkorrektisti - ja siitä revitään huumoria, sille nauretaan ja kirjan muut henkilöt suhtautuvat häneen kuin lapseen.

Lisäksi minua hämmentää kirjassa pari nimeä: jo mainitun Päivänpaisteen lisäksi Pommikone, joka tosin on lempinimi. Silti tällaiset nimet vievät tarinalta uskottavuutta, tai vähintäänkin kummastuttavat, kun kaikki muut nimet ovat ihan tavallisia.

Vaikka nämä pienet asiat vähän häiritsevätkin, on Ruth Hoganin esikoisteos kokonaisuutena erittäin kivaa luettavaa, ja aion taatusti lukea myös hänen syksyllä Suomeksi julkaistavan toisen romaaninsa.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Iloinen kirja
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
29. Vuonna 2020 ilmestynyt tai vuoteen 2020 sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä Kadonneiden tavaroiden vartija on "suloisen lämminhenkinen ja huumorintäyteinen romaani, mutta ei ylimakea".
  • Kirjojen kuisketta -blogin Anneli, jonka mielestä kirja sopi mainiosti joulun jälkitunnelmiin. 
  • Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, jonka teos sai katsomaan tavaroita ja ihmisiä uusin silmin.

Helmi Kekkonen: Suojaton


Siltala, 2014. 160 sivua. 

Voi Helmi. On ihan käsittämättömän ihana ja kummallinen tunne, kun jonkun kirjailijan teokset vaan ovat aina yhtä hienoja, menevät täysillä tunteisiin ja vetävät omaan maailmaansa. Koskettavat ja ihastuttavat, jollain sellaisella omituisella tavalla, jota ei voi oikein sanoin kuvailla.

Olen lukenut Helmi Kekkoselta kolme kirjaa: Vieraat oli ensimmäinen - erittäin hyvä, mutta sen kanssa vielä vähän totuttelin. Sitten tuli Olipa kerran äitiyksi viime vuoden parhaista lukemistani, ja nyt tämä muutama vuosi sitten julkaistu Suojaton, joka todisti, että Kekkonen on aivan mielettömän taitava ja hänen tuotantonsa juuri minulle sopivaa.

Suojaton kertoo Hannelesta ja Isasta, äidistä ja tyttärestä, joiden välit ovat hankalat. Isa on tyttö, joka kavahtaa kosketusta eikä puhu, ei ainakaan samalla tavalla kuin muut.

Sade, perhonen, uni, veli. 
Sateen alku oli aina nouseva, veljen laskeva, perhosen ärrä pyörähti kielen päältä pehmeänä. 
Sanat putoilivat tytöstä kuin vesipisarat. Yksitellen, varoittamatta, vailla mitään järjestystä. Eilen sade tarkoitti janoa, tänään Kaita, huomenna perhonen saattaa olla koti. 

Vanhemmat eivät saa Isaan yhteyttä, mutta lääkärit vakuuttelevat hänen olevan ihan normaali.  Hannelea tuskastuttaa, kun tyttö elää omissa maailmoissaan - sellaisissa, joihin muut eivät pääse.

Isa istuu äidin sylissä, tuntee tämän pehmeät rinnat ja lämpimän vatsan, painaa säärensä vasten leveää lantiota, yrittää muotoilla lauseen, edes yhden, joka veisi kysymyksen pois äidin katseesta. Koska Isan sisällä on maailma, kokonainen, hänen omansa. Sanoista ja lauseista vapaa. 

Kun Isa kasvaa, hän haluaa epätoivoisesti tulla nähdyksi ja alkaa hakea huomiota muualta. Ja kyllähän nuori tyttö sitä paikallisesta kuppilasta löytää.

Vetäessään kenkiä jalkaansa Isa käy sen mielessään läpi, kohtaus kohtaukselta, kaiken sen, mitä pian tapahtuu, koska niin on tapahtunut siitä ensimmäisestä kerrasta asti kun hän vastasi miehen katseeseen, tarttui käteen ja sulki ovet perässään, ajatteli että ehkä näin minä hengähdän, ehkä näin minusta tulee näkyvä. 
Ehkä tänä iltana se menee juuri niin. 

Suojaton on tarina erilaisuudesta ja sen vaikutuksista, suojautumisesta ja suojattomuudesta. Teemat ovat vaikeita ja vakavia, ja tarina ajoittain aika rankkakin. Kekkonen käsittelee sitä kuitenkin herkästi ja hienovireisesti, jollain tapaa höyhenenkevyesti.

Teksti on helppoa ja kikkailematonta, kuten Kekkosella tapana on. Se on vähäeleisen kaunista eikä sanoita kaikkea puhki.

Vieraista muistan vahvan tunnelman, ja sellainen on myös tässä kirjassa. Pystyn aistimaan sen pikkukylän fiiliksen, kylän, jossa ei ole mitään. Pystyn aistimaan Hannelen ja Isan kiristyvät välit, perheen kodissa häilyvän synkän pilven, kun Hannele epäilee, että mies pettää, tytärtä ei ymmärrä ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Kekkonen on äärimmäisen taitava loihtimaan asiat eläviksi niin, ettei lukija sitä edes huomaa. Yhtäkkiä sitä toteaa vain olevansa täysin tarinan ympäröimänä.

Olen vaikuttunut, jälleen, siitä miten terävää, tarkkanäköistä ja vaivatonta tekstiä Kekkonen tuottaa. Lukekaa Suojaton, jos ette ole sitä vielä lukeneet.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
46. Kirjassa on sauna

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka mielestä kirjan tärkeintä antia on se, että jokaisella on lupa olla erityinen. 
  • Lumiomena-blogin Katja, jonka mielestä kirjalla on pienoisromaanin koko mutta suuri sisin. 
  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, jonka mielestä kirja on kirjoitettu kauniisti ja käsittelee mielenkiintoisia teemoja, muttei ollut kovin mieleenpainuva. 

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


WSOY, 2015. 544 sivua. 
Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka. 

Kaikki se valo jota emme näe on ollut lukulistallani pitkään. Se on romaani, jota joku jatkuvasti ylistää ja joka on voittanut Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva pitkähkö teos ei kuitenkaan ole aihepiiriltään tuntunut minulle ihan omimmalta, joten olen lykännyt sen lukemista kerta kerran jälkeen. Joululomalla vihdoin ajattelin ajan olevan sopivan, muttei se ihan ollut. Vaikka oli loma ja aikaa lukemiselle riittämiin, kesti kirjan läpi kahlaamisessa kaksi ja puoli viikkoa.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta ranskalaistyttö Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä. Marie-Laure asuu lukkoseppä-isänsä kanssa ja on äärettömän kiinnostunut luonnosta: etenkin merestä ja kotiloista. Werner puolestaan elää orpokodissa, kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä ja korjaa radioita. Teknisesti taitava Werner sijoitetaan lopulta radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, kun Marie-Laure puolestaan pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Marie-Lauren ja Wernerin tarinat etenevät ominaan, mutta koko ajan lähenevät. Mukana kulkee myös salaperäinen jalokivi, joka saattaa olla kirottu.

Melkoiset ainekset - onpa kirjaa aikuisten saduksikin tituleerattu.

Sade solisee pilvestä katolle ja katolta räystäälle. Werner painaa otsansa pystyikkunan ruutuun ja tähyää pisaroiden läpi, alempi katto on vain yksi märkien kattojen rykelmästä, jota ympäröivät koksitehtaan, sulattamon ja kaasutehtaan valtavat muurit, taivasta vasten piirtyvä kierteinen torni, kaivos- ja tehdasalue, joka jatkuu hehtaari hehtaarilta silmänkantamattomiin, kyliin, kaupunkeihin, alati kiihtyvään, alati laajenevaan koneistoon, joka on Saksa. Ja miljoona miestä on valmiina uhraamaan sille henkensä. 

Kaikki se valo jota emme näe on koskettava ja ihan kiinnostavakin, mutta ei mielestäni mitään  hirveän erikoista. Toki Anthony Doerrin kuvaus kahden lapsen (tai nuoren) elämästä sodan aikana tuo erilaista näkökulmaa näihin tapahtumiin ja sokea Marie-Laure toisena päähenkilönä on mielenkiintoinen - vastaavia kun kirjallisuudessa ei ole liikaa. Kiintoisaa on myös radion merkitys sodassa.

Kirja ei kuitenkaan onnistu tarjoamaan muuten mitään kovin uutta tai vavahduttavaa. Teoksella on pituutta auttamatta liikaa, ja vaikka se on pilkottu hyvin lyhyisiin lukuihin, en missään vaiheessa tunne, että kirja olisi pakko saada luettua loppuun. Oikeastaan kiinnostun Marie-Lauren ja Wernerin tarinoista kunnolla vasta kirjan loppuvaiheilla, jolloin hetkittäin tuntuu jopa siltä, että käsissä on hyvä kirja.

Kieleltään kirja on tarkoin harkittu: jokainen lause tuntuu viimeistellyltä.

Yötaivaan laikku kuultaa puiden seinämän takaa punaisena. Värjyvässä valossa hän tajuaa, ettei lentokone ollut ainoa, että taivas kuhisee koneita, ainakin kymmenkunta syöksyilee edestakaisin ja kiitää kaikkiin suuntiin, ja lyhyeksi toviksi hän kadottaa ajan ja paikan tajun ja luulee katsovansa alas eikä ylös, ikään kuin valokeila olisi suunnattu veden verenväriseen kiilaan, taivaasta olisi tullut meri ja lentokoneista nälkäisiä kaloja, jotka ahdistelevat saaliitaan pimeässä. 

Kokonaisuutena Kaikki se valo jota emme näe jää minulle kuitenkin kirjaksi, jonka lukee, mutta jonka myös unohtaa pian lukemisen jälkeen. Se on ihan kiva, positiivinen ja toiveikas tarina vakavasta ympäristössä ja aihepiiristä, mutta lopulta aika yllätyksetöntä viihdettä.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
15. Fiktiivinen kertomus, jossa on mukana todellinen henkilö (Adolf Hitler mainitaan)
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa käydään kirjeenvaihtoa

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
7. Kirja, joka kuvaa jonkin merkittävän tapahtuman aikaa
9. Sota-ajasta kertova kirja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
21. 1940-luvulla ilmestynyt tai 1940-luvulle sijoittuva kirja
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

  • Yöpöydän kirjat -blogin Niina, jonka mielestä kirja on valovoimainen ja joka antoi sille viisi tähteä. 
  • Kirjamerestä ongittua -blogin Piia, jonka mielestä kirja on laadukas lukuromaani. 
  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jolle kirja oli keskinkertainen viihderomaani, jonka tarina lässähti kasaan kuin pannukakku. 

Kevään 2020 kiinnostavimmat kirjat


Vuosi on vaihtunut, joten pian julkaistaan taas mielettömät määrät uusia kirjoja. Olen perinteisesti listannut itseäni eniten kiinnostavat uutuuskirjat ja niin aion jälleen tehdä.

Yritän kuitenkin tänäkin vuonna rajoittaa kirjastoon tekemieni varausten määrää, joten tässä 12 kirjaa, joita odotan eniten - ja jotka olen laittanut varaukseen.

Alberto Giuliani: Kuolemattomat (Like) - julkaistaan tammikuussa
Alberto Giuliani saa kaksi samaa ennustusta kuolinhetkestään. Huijatakseen kuolemaa hän etsii käsiinsä tutkijoita ja taviksia, jotka kyseenalaistavat ihmiselämän rajat tulevaisuudessa.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa (Otava) - julkaistaan tammikuussa
Syrjäisen maaseutukartanon tanssiaisiin kutsuttu Aiden saa tietää, että juhlapäivän iltana kartanon tytär Evelyn murhataan. Evelyn ei kuitenkaan kuole ainoastaan kerran. Kun hänet on murhattu, kartanon vieraat heräävät aina uudelleen samaan tanssiaispäivään. Kierteen katkaistakseen Aidenin on löydettävä murhaaja ennen kuin rikosta ehtii tapahtua.
Kirjan juoni kuulostaa painajaismaiselta ja kiinnostavalta, ja on ilmeisesti myös toteutettu hyvin: ainakin teos on palkittu Englannissa vuoden parhaana esikoisteoksena.

Cecelia Ahern: Loppusanat (Gummerus) julkaistaan helmikuussa
Ahernin P.S. Rakastan sinua saa jatkoa, 16 vuotta julkaisunsa jälkeen. Tämä kirja pelottaa minua, sillä P.S. Rakastan sinua on täydellinen kirja (tai minulla on siitä ainakin täydelliset muistot), joka ei todellakaan tarvitsisi jatko-osaa. Loppusanoilla on iso riski mennä metsään, sillä jos se ei ole yhtä hyvä kuin P.S. Rakastan sinua, se jättää todella pahan maun. Olen kuitenkin kuullut lupaavia kommentteja heiltä, jotka ovat lukeneet kirjan alkuperäiskielellä, enkä toisaalta malta jättää tätä lukemattakaan.

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee (Like) - julkaistaan helmikuussa
Kolmen teinitytön vaarallinen laihdutusleikki johtaa tragediaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Saarasta on tullut menestynyt fitness-tähti, joka joutuu palaamaan nuoruutensa näyttämölle Pohjois-Suomeen ja kohtaamaan menneisyytensä. Multisillan esikoisteos on psykologinen trilleri.

Tiina Lehikoinen: Kukkien kapina - Yökertomuksia (Like) - julkaistaan maaliskuussa
Kirjan kuvaillaan olevan täynnä iltasatuja vallattomille aikuisille. Vanhoja kertomuksia laitetaan uusiksi, esimerkiksi Prinsessa Ruusunen kerrotaan uudelleen piikikkään ruusun näkökulmasta.
Kustantajan mukaan Kukkien kapina on kokoelma absurdeja tulkintoja perinteisistä kertomuksista sekä aivan uusia, iloisesti nyrjähtäneitä tarinoita kaikille satujen ystäville.

Lucinda Riley: Kuun sisar (Bazar) - julkaistaan maaliskuussa
Seitsemän sisarta -sarja jatkuu. Tässä kirjassa päähenkilö on Tiggy ja sarjan viidennessä osassa matkataan Skotlannin ylängöiltä Espanjan Granadaan ja Etelä-Amerikasta New Yorkin parrasvaloihin.

Johanna Sinisalo: Vieraat (Karisto) - julkaistaan maaliskuussa
Sinisalo on yksi suosikeistani, joten hänen uusin romaaninsa kiinnostaa jo pelkästään siksi. Vieraat valittiin Kariston suuren kauhuromaanikilpailun voittajaksi keväällä 2019. Kirja uppoutuu perheen sisäisiin, muille näkymättömiin asioihin.

Piia Leino: Yliaika (S&S) - julkaistaan huhtikuussa
Leinon uusin teos sijoittuu vuoteen 2052, jolloin Suomen kaduilla kulkee vain nuoria ihmisiä. Suomen kansalaisuus on rajattu alle 75-vuotiaille.
Pidin kovasti Leinon edellisestä dystopiasta ja tämä vaikuttaa vähintään yhtä mielenkiintoiselta. 

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt (Otava) - julkaistaan huhtikuussa
Spielmanin lämminhenkiset ja koskettavat romaanit ovat kaikki olleet mieleeni, joten tämä on yksi niistä hyvän mielen kirjoista, joita odotan keväältä eniten.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit (Otava) - julkaistaan huhtikuussa
Elokuvien ja tv-sarjojen tekijänä tutun Johanna Vuoksenmaan kirja on perheromaani asioista, joista puhutaan mieluiten vain pimeässä.

Essi Paju: Koskenniskan naisia (Karisto) - julkaistaan toukokuussa
Essi Pajun aikuisille suunnatun hevosromaanisarjan ensimmäinen osa oli nostalgiamatka nuoruuden hevoskirjojen maailmaan. Viihdyin ja tykkäsin, joten odotan toista osaa innolla.

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika (Bazar) - julkaistaan kesäkuussa
Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa teini-ikäinen Julia saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.

Lukuvuosi 2019 numeroina - ja vuoden parhaat kirjat


Tänään on vuosikymmenen viimeinen päivä. Aika huimaa.

Mistä oli 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen tehty?

Sadoista kirjoista, lukemalla tehdyistä matkoista uusiin maihin ja maailmoihin, uskomattomista, jännittävistä ja koskettavista tarinoista, surullisista ja upeista ihmiskohtaloista, tuhansista uusista henkilöistä joihin tutustua, kauniista lauseista, painavasta sanottavasta, tärkeistä teemoista ja uuden oppimisesta.

Niistä kaikista asioista, joiden vuoksi lukeminen on parhaita tapoja käyttää aikaa. Harvoin käy nimittäin niin, että lukemiseen käytetty aika olisi turhaa.

-

Millainen sitten oli lukuvuoteni 2019?

Numeroiden valossa se ei ollut yhtä hyvä kuin edellinen, jolloin luin 93 kirjaa. En myöskään lukenut yhtä paljon viiden tähden kirjoja kuin viime vuonna.

En saavuttanut kaikkia lukutavoitteitani, mutta mitä siitä.

Lukuvuosi 2019 oli siltikin hyvä. Alla tutkailen vuotta vähän tarkemmin ja lopussa listaan vuoden parhaat lukemani kirjat.

-

Kirjoja yhteensä - 86
Vuonna 2019 luin tai kuuntelin yhteensä 86 kirjaa. Asetin itselleni vuoden kirjatavoitteeksi täydet 100 kirjaa, ja siitä nyt jonkin verran jäätiin. Ei haittaa, sillä eihän määrällä nyt ihan oikeasti ole mitään väliä.

Painettuja kirjoja - 73 
Äänikirjoja - 13

Kaunokirjallisuutta - 70
Tietokirjallisuutta - 16

Kirjoittajana mies - 26
Kirjoittajana nainen - 58
Monta kirjoittajaa - 2

Eniten luin kotimaisia kirjoja (39 kpl), ja niiden osuus oli jopa merkittävästi suurempi kuin viime vuonna. Viime vuonna esille nousivat selvästi myös Ruotsi, Englanti ja Yhdysvallat, mutta tällä kertaa tilanne ei niiden osalta ollut yhtään niin selvä. Tänä vuonna luin nimittäin kirjoja aiempaa laajemmin eri maista, mikä on ollut ihan tarkoituksellista.

Suomen lisäksi luin kirjoja seuraavista maista:

Ruotsi - 9 kirjaa
Englanti - 9 kirjaa
Yhdysvallat - 6 kirjaa
Irlanti - 4 kirjaa
Ranska - 4 kirjaa
Tanska - 3 kirjaa
Japani - 2 kirjaa
Norja - 2 kirjaa
Australia - 1 kirja
Espanja - 1 kirja
Etelä-Afrikka - 1 kirja
Etelä-Korea - 1 kirja
Marokko - 1 kirja
Sveitsi - 1 kirja
Uusi-Seelanti - 1 kirja
Vietnam - 1 kirja

Yhteensä luin kirjoja 17 eri maasta.


Lukemalla maailman ympäri -haasteeni täydentyi kirjailijan osalta seitsemällä uudella maalla.

Luin pääosin hyvin uusia kirjoja. Kirjoista 24:n alkuperäinen julkaisuvuosi oli 2019, ja 50:n alkuperäinen julkaisuvuosi oli muulloin 2010-luvulla.

Ennen 2000-lukua julkaistuja kirjoja luin vain 3, mikä on aika surullista. Viime vuonna lukemat olivat suunnilleen samat ja lupasin yrittää korjata tilannetta tänä vuonna - noh, en onnistunut.

Pääasiallinen lukukieli oli tänä vuonna jälleen suomi - vain kaksi kirjaa oli muita kuin suomenkielisiä, täsmälleen kuin viime vuonnakin. Tässäkin asiassa sanoin haluavani petrata, mutta yritykseksi jäi.

Miten kävi lukutavoitteiden? 

1. Luen vähintään sata kirjaa / Ei onnistunut, luin 86.
2. Suoritan Helmet-lukuhaasteen / Onnistui!
3. Saan vähintään kymmenen uutta maata maahaasteeseeni. / Sain seitsemän.
4. Luen kolme vanhaa klassikkoa. / Ei onnistunut. Luin yhden (Ylpeys ja ennakkoluulo) ja lannistuin.
5. Luen kolme "hyllynlämmittäjää". / Ei onnistunut. Luin yhden.
6. Tutustun 30 itselleni uuteen kirjailijaan. / Onnistui, kevyesti! Luin 61 kirjaa sellaisilta kirjailijoilta, joiden tuotantoa en ole aiemmin lukenut.

Tavoitteet vuodelle 2020

1. Luen vähintään sata kirjaa.
2. Suoritan Helmet-lukuhaasteen.
3. Saan vähintään kymmenen uutta maata maahaasteeseeni.
4. Luen yhden vanhan klassikon.
5. Luen yhden "hyllynlämmittäjän".
6. Luen 10 kirjaa vanhoilta suosikeiltani.


Ja sitten - vihdoin! Mitkä olivat parhaat vuonna 2019 lukemani kirjat? 

Kaikista lukemistani kirjoista 13 sai tänä vuonna viisi tähteä. Neljän tähden kirjoja oli 39.

Olen listannut alle kymmenen parasta tänä vuonna lukemaani kirjaa. Ne ovat niin erilaisia, etten osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Kirjat on esitelty alla kirjailijan mukaan lajitellussa aakkosjärjestyksessä.

Ilahduttavasti listalle päätyi sekä kauno- että tietokirjallisuutta ja kirjoja kaikkiaan viidestä maasta. Näköjään elämäkerrat ja omaelämäkerralliset romaanit osuivat tänä vuonna parhaiten. 

Anne Bert: Annan itseni kuolla (2019)
Ranskalaisen Anne Bertin omaelämäkerrallinen Annan itseni kuolla kertoo siitä, miten ALS:iin sairastuminen vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Kirja on riipaiseva tarina ALS:ista, kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisesta. Tärkeän aiheen lisäksi kirja teki minuun vaikutuksen kirjallisilla ansioillaan: teos on koskettava ja kaihoisa, murskaavan surullinen ja itkettävä, mutta samalla kaunis. Se muistuttaa siitä, miten lyhyt elämä voi olla, ja miten upeita monet pienet ja arkisiltakin tuntuvat asiat elämässä ovat.

Albert Espinosa: Pyydä luokse sun (2014)
Espanjalaisen Espinosan pieni, iloisen värinen kirja oli alkuvuoden ilahduttavin lukuyllätys. Tiiviissä paketissa on paitsi paljon kaunista ja ihastuttavaa, myös asiaa ja ajateltavaa. Pyydä luokse sun on elämäniloinen hyvän mielen tarina, joka on täynnä toivoa.

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (2019)
Helmi Kekkosen omaelämäkerrallinen teos kertoo yhden äidin ja yhden äitiyden tarinan. Teos on riipivän avoin ja rehellinen - täynnä tunnetta. Kekkosen kaunis ja soljuva teksti on jotain, mitä en osaa edes kuvailla.

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002)
Luin tänä vuonna ensimmäisen Murakamini ja se ylsi kiistatta vuoden parhaiden joukkoon. Kafka rannalla oli tarinaltaan lennokas ja vetävä, ja jotain sellaista, mitä en ollut lukenut. Hämmennyin ja vaikutuin - ja luen pian lisää Murakamia.

Emma Puikkonen: Lupaus (2019)
Emma Puikkonen oli minulle uusi tuttavuus, mutta ihastuin kovasti hänen kirjoihinsa. Tänä vuonna julkaistu Lupaus osui erityisen hyvin, mutta lähellä tälle listalle pääsyä oli myös vanhempi Eurooppalaiset unet. 

Venla Pystynen & Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään (2019) - kuunneltu äänikirjana
En ennen tämän kirjan kuuntelua tiennyt mitään Mercedes Bentsosta. Teos oli kuitenkin todella tarpeellinen piipahdus oman kuplan ulkopuolella. Tärkeä ja rohkea kirja, ja hienosti Linda-Maria Roineen itsensä lukemana.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa (2019)
Antti Röngän Jalat ilmassa on tänä vuonna lukemistani esikoisteoksista paras. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo koulukiusaamisen jättämistä jäljistä, ja on saanut aiheensa ansiosta paljon ansaittua huomiota. Vaikuttava ja tärkeä teos.

Veera Salmi: Perhoset veljeni ympärillä (2019)
Veera Salmen omaperäinen teos hämmensi, vihastutti ja ihastutti. Lopulta rakastuin kirjaan ja sen kummalliseen tunnelmaan ja omituisiin henkilöihin. Salmen kirjoitustyyli oli samanaikaisesti sekä hauska että surumielinen, ja pidin siitä kovasti.

Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani (2015)
Kovasti kehuttu Naparetki päätyi myös minun suosikkieni joukkoon. En ollut lähtökohtaisesti lainkaan kiinnostunut 1800-luvulla tehdystä naparetkestä, mutta niin vain intohimoisesti aiheeseen suhtautuva kirjailija sai minut puolelleen. Huikean hieno ja tunnetta täynnä oleva tietokirja.

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat (2019)
Työtehtävissä murhatusta toimittaja Kim Wallista kertova, hänen vanhempiensa kirjoittama kirja oli yksi vuoden vaikeimmista ja vaikuttavimmista. Kirja tuli iholle ja itketti, mutta oli myös toiveikas.

+ Vuoden paras jännityskirja: Jussi Adler-Olsen: Pullopostia.

Ihanaa, onnellista ja lukurikasta vuotta 2020 unohtumattomien tarinoiden parissa!