"Toimittaja Magdalena Hansson on muuttanut takaisin kotikaupunkiinsa Hagforsiin ja aloittanut työt paikallislehdessä. Uusi alku ei kuitenkaan ole ongelmaton, etenkään ihmissuhteiden saralla.
Kun pyromaani sitten alkaa piinata paikkakuntaa, Magdalena joutuu pohtimaan lintukodon kulissien taakse kätkeytyviä kipupisteitä. Omakotitalo toisensa jälkeen palaa maan tasalle paljastaen samalla uhrien sivusuhteet ja vanhat kaunat. Vähitellen pelko hiipii jokaiseen kotiin, sillä pikkukaupungin kaikilla asukkailla on jonkinlainen kytkös toisiinsa ja omat synkät salaisuutensa.
Mikä on pyromaanin uhrien yhteinen nimittäjä, ja kuka on seuraavaksi vuorossa?"

Tammi, 2018. 383 sivua. 
Alkuteos Pojken som slutade gråta, 2012. Suomentanut Terhi Vartia. 

Luin tammikuussa Ninni Schulmanin dekkarisarjan avausosan Tyttö lumisateessa. Pikkukaupungin arjesta ja paikallislehden toimittaja Magdalenasta kertova kirja oli hyvin perinteinen dekkari, mutta laadukkaasti kirjoitettu sellainen. Siksi odotin mielenkiinnolla sarjan toisen osan suomennosta.

Kun Tyttö lumisateessa pyöri ihmiskaupan ympärillä, on Poika joka ei itke ehkä jopa vielä sarjan avausosaakin perinteisempi dekkari. Kirjassa jahdataan pyromaania, joka sytyttelee pikkukaupungin taloja tuleen. Samalla käsitellään syrjäytymistä, joka on tietysti hyvin tärkeä ja ajankohtainen teema.

Tarina etenee joutuisasti ja sujuvasti, eikä kirjan parissa tule tylsää. Mitään kovin uutta ei tämäkään teos tarjoa, mutta on hyvä tyylilajinsa edustaja. Lukijaa johdatellaan loppuratkaisua varten moneen suuntaan, mutta lopullinen ratkaisu tulee yllätyksenä. Ehkä jopa vähän liian.

"Olen valmis. Olen harjoitelut riittävästi, ja osun jo helposti ämpäriin kahdenkymmenen metrin päästä. Nautin vedellä täytettyjen pullojen painosta käsissäni ja siitä, että pystyn säätelemään voimaa ja suuntaa. Näen jo mielessäni, miten hän ryntäilee ympäriinsä kuin aavikkorotta liekehtivässä terraariossa."

Kuten ensimmäisessä osassa, pidän myös tässä pikkukaupungin arjen kuvauksesta ja henkilöistä, joihin alkaa sarjan tässä vaiheessa jo kiintyä. Toistaiseksi tapahtumat on onnistuttu säilyttämään vielä jokseenkin aitoina, mutta jossain vaiheessa voi alkaa tulla vastaan se, miten paljon yhdessä pikkukaupungissa on enää realistista tapahtua.

Poika joka ei itke on joka tapauksessa miellyttävää luettavaa, ja tulen varmasti lukemaan myös sarjan kolmannen osan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: