Io non ho paura
2001
suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
ISBN 951-1-18514-4
272 s.

"Eräänä polttavan kuumana kesäpäivänä 1978 yhdeksänvuotias Michele löytää köyhän kotikylänsä liepeiltä kuopasta nääntyneen pojan. Hän ei kerro löydöstä kenellekään, mutta poikien välille syntyy erikoinen ystävyys. Paria asiaa Michele ei vain ymmärrä: Miksi Filippoa pidetään vankina? Ja miksi kuopassa on äidin vanha emalikattila? Aikuisten todellisuus on pelottavampi kuin hyytävimmätkään hirviötarinat. Mutta Filippolle antamansa lupauksen Michele aikoo pitää."

Lainasin kirjan kirjastosta suosituksen perusteella. En edes katsonut kirjaa sen kummemmin, kun sen mukaani nappasin. Lentomatkalla lomalta kotiin sitä sitten aloin lukea ja alku oli jopa hieman vastemielinen. Vierastan vähän italialaista kirjallisuutta, vaikken osaa kertoa siihen syytä. Tämän jälkeen en ehkä vierasta enää niin kovasti.

Voisi sanoa, että vaikka Minä en pelkää kertoo yhdeksänvuotiaan Michelen tarinaa, kertoo se myös koko kylän tarinaa. Miten jossain paikassa asiat voivatkin mennä näin pieleen? Kaikkia salaisuuksia ei edes paljasteta, vaan kirjassa jää paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan. Ja hyvä niin.

Michelen ja kylän elämä ja siellä sattuvat hirvittävät tapahtumat todella tempaavat mukaansa. Kirja ei ole mitään mukavaa luettavaa ja välillä mietinkin, miksi sitä oikeasti luen - paikoitellen teksi tuntui suoraansanottuna vastenmieliseltä. Silti jatkoin, oli vain saatava tietää, miten Michelelle ja etenkin Filippolle lopulta käy.

Hyvin kirjoitettua ja helppolukuista tekstiä, joka etenee sujuvasti, on aina mukava lukea. Joskus lapsen näkökulmasta kirjoitettu kirja on raskaslukuinen, mutta tämä ei sitä ole. Ja vaikka teksti on kevyttä lukea, voisi se ihan oikeastikin olla yhdeksänvuotiaan kertomaa.

Omat tunnelmat näin juuri kirjan viimeisen sivun luettuani ovat vähän kaksijakoiset. Toisaalta kirja oli todella hyvä, enkä keksi siitä juuri mitään valittamisen aihetta. Toisaalta aihe oli niin kamala, etten ehkä voi antaa sille kovin hyvää arvosanaa.

***½

Kirjasta vielä enemmän piti Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi.