Nelivuotias Linnea katoaa jäljettömiin maatilalta Fjällbackan liepeiltä, mikä herättää hätäännystä ja nostaa pintaan kipeitä muistoja. Kolmekymmentä vuotta aiemmin täsmälleen samasta paikasta katosi samanikäinen tyttö, joka löytyi myöhemmin kuolleena. 

Tuolloin sieppauksesta ja taposta tuomittiin kaksi teinityttöä, mutta alaikäisinä he välttivät vankilan. Onko pelkkää sattumaa, että Linnea katoaa juuri silloin, kun toinen tuomituista - tätä nykyä palvottu maailmantähti, näyttelijä Marie Wall - palaa paikkakunnalle kuvaamaan uutta elokuvaa? 

Patrik Hedström yhdessä Tanumsheden poliisilaitoksen kollegoineen alkaa tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää, vai yhdistääkö mikään. Apua he saavat Erica Falckilta, joka on kirjoittamassa vanhasta tapauksesta kirjaa. Tutkinta repii auki monta haavaa ja paljastaa, että salaisuuksien juuret kiemurtelevat kauas 1600-luvulle ja noitaroviolla poltetun naisen langettamaan kiroukseen. Vieraan pelolla on hirvittävät seuraukset. 

Gummerus, 2017, 687 sivua

Monissa blogeissa Läckbergin kymmenes Fjällbacka-romaani on lytätty. Sitä on pidetty liian pitkänä ja monipolvisena, liian epäuskottavana, henkilöhahmoja on arvosteltu köykäisiksi ja Erican ja Patrikin suhdetta on kommentoitu ärsyttävän täydelliseksi.

Ymmärrän kaikki kritiikin kohteet täysin ja osaan niistä ehkä hiukan yhdynkin, mutta mielestäni Noita oli siitäkin huolimatta hyvä. Se on taattua Läckbergiä, koukuttavaa viihdettä, jota ei malta laskea käsistään.

Luin edellisen Fjällbacka-kirjan kesällä, ja mielestäni oli ehtinyt jo karista, mitä kaikkia henkilöitä sarjassa onkaan. Alussa mukaan pääseminen oli siis hieman vaikeaa, koska Läckberg ei uhraa turhaa aikaa tuttujen, sarjassa aiemmin olleiden henkilöiden esittelyyn. Se on sekä hyvä että huono asia. Jos kirjat lukee peräkkäin, ei tule turhaa toistoa henkilöiden esittelyn muodossa, mutta jos on yhtä huonomuistinen kuin minä, ei alussa oikein pääse kärryille.

Noita kulkee rinnakkain kolmessa eri ajassa. Nykyajassa selvitetään nelivuotiaan Linnean murhaa, kolmenkymmenen vuoden takana selvitetään samanikäisen Stellan murhaa ja 1600-luvulla eletään noitavainojen aikaa. Erityisesti 1600-luvun kuvaus kirjassa on kiinnostavaa, vaikka kertomukset noidiksi epäiltyjen naisten hukuttamisesta ja polttamisesta ovatkin paikoin karmeaa luettavaa.

"Elin kutsuttiin usein lapsivuoteen äärelle tai apuun silloin kun joku kärsi hammassärystä tai synkkämielisyydestä. Niin, sellaisia tauteja ja vaivoja, joihin hänen rohtonsa ja loitsunsa toivat helpotusta, oli vaikka kuinka paljon. Myös moni, joka kärsi onnettomasta rakkaudesta tai ei-toivotuista kosijoista, kääntyi hänen puoleensa, ja samaten kotieläimille pyydettiin apua. Hän oli tärkeä henkilö vaikeilla hetkillä, ja sellainen kohtalo olisi Märtälle parempi kuin oppia hallitsemaan taitoja, joista ei olisi koskaan mitään hyötyä ja jotka voisivat saada hänet kuvittelemaan, että hän oli jotenkin parempi kuin muut."

Kirjassa on paljon henkilöitä, ja erityisesti 1600-luvun Elin Jonsdotterin elämä sisarpuolensa palvelusväkenä on mielenkiintoista seurattavaa. Nykyajassa omaa paikkaansa etsivää teinipoika Samia seuraisi myös mielellään enemmän.

Läckbergin tapa seurata eri henkilöitä parin sivun pätkissä ja jättää jokaiseen kohtaan cliffhangereitä on vetävä, mutta paikoin ärsyttävä. Kun kello lähenee puolta yötä, toivoisi törmäävänsä kirjassa kohtaan, johon se on helppo lopettaa.

Noita on ajankohtainen. Nykyajassa painitaan turvapaikanhakijoiden kaupunkiin tulon kanssa. On ennakkoluuloja, pelkoa ja rasismia. Toisaalta samat elementit toistuvat 1600-luvulla. Erilaisuutta pelätään ja siitä halutaan eroon.

"Vastaanottokeskuksessa seinät kaatuivat päälle ihan kuin yrittäen tukehduttaa heidät. Sama Khalil ei halunnut olla kiittämätön. Hän oli saanut Ruotsissa ruokaa ja katon päänsä päälle. Ja hän oli turvassa. Ruotsissa ei lennellyt pommeja. Siellä ei eletty jatkuvasti sotilaiden ja terroristien uhan alla. Mutta turvallisuudesta huolimatta elämä limbossa tuntui raskaalta. Se ettei ollut kotia, ettei ollut mitään tekemistä, että elämältä puuttui tarkoitus."

Lähes 700 sivun pituudesta huolimatta tarina kantaa loppuun asti. Alussa mainitsemani monipolvisuus on totta, mutta ei mielestäni haittaa.

Itse en ehkä luokittelisi Fjällbacka-sarjaa todelliseksi jännityskirjallisuudeksi, vaikka se siihen kategoriaan virallisesti kuuluukin. Raja viihdekirjallisuuteen on välillä häilyvä. Noidassakin kuvaillaan paikoin melko pitkästi Erican anopin polttareita, häitä ja muuta perinteiseen dekkariin kuulumattomia asioita, mutta itse pidän siitä. Edes alussa mainitsemani Erican täydellisyys ei haittaa, ei myöskään ajoittainen epäuskottavuus, sillä tiedän Läckbergin kirjaan tarttuessa, mitä odottaa. Kirjat tarjoavat kevyttä ja koukuttavaa lukemista, ja sopivat hienosti aivot narikkaan -iltalukemiseksi.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: