S&S, 2020. 647 sivua. 

Haluaisin sanoa niin paljon, mutta samalla olen aika sanaton. Marisha Rasi-Koskisen REC on huikea. Se on kirja, jota haluaisin juuri nyt suositella jokaiselle - ja kirja, jonka haluaisin lukea välittömästi uudestaan. 

REC on hyvällä tavalla häiritsevä kirja. Siinä on jotain, joka kaivertaa mielen sopukoita ja tarinan monet kulmat jäävät pyörimään ajatuksiin pitkäksi aikaa. Aivan kaikkea ei lukiessa tajua, eikä lukemisen jälkeenkään. Tekisi melkein mieli piirtää ajatuskartta ja hahmotella siihen henkilöiden välisiä suhteita ja aikajanoja. 

Rasi-Koskisen REC on jotain sellaista, jota en ole koskaan lukenut. Se on omaperäinen ja todella taitavasti rakennettu teos, oikeastaan jo taideteos, muttei silti liian hankala. Ei teos helppokaan ole, vaan vaatii aikaa ja keskittymistä. Ites en pystynyt lukemaan RECin rinnalla mitään muuta -  halusin antaa kaikki ajatukseni tälle kirjalle. RECin ajoittain painostava tunnelma ei toisaalta antanut minun lukea sitä kerrallaan kovin pitkään, piti pitää taukoja ja sulatella. 

Kylmästä värisevänä, muhkurainen kalliopinta ihon alla. Ihon joka mukautui kiveen ja otti sen muodon osaksi itseään. Kiveen joka oli irrallaan ympäröivästä maailmasta omana yksityisenä todellisuutenaan kuin meteoriitti syöksymässä avaruuden painovoimakentässä. Kiveen joka putosi mutta ei koskaan tavoittanut maata sillä maa ehti aina, ikuisesti kiertyä sen alta pois. Järvenselkä joka oli rajaton peili kaikkiin suuntiin ja vain he kaksi olivat olemassa sen heijastamattomassa keskipisteessä. 

REC on kudelma tarinoita: erilaisista henkilöistä, eri maissa. Se on kertomus tarkemmin määrittelemättömästä kaupungista, jossa on korkea mäki ja joka on vajoamassa. REC on tarina vallankäytöstä, kuolemasta ja ystävyydestä, valokuvauksesta ja dokumenttielokuvan teosta.   

Kirja on moniulotteinen ja monimutkainen. 

Selvät päähenkilöt ovat kuitenkin Lucas ja Cole. Heitä seurataan varsinkin kirjan alussa tiiviisti. Lucas ja Cole ystävystyvät jo poikina, ja heidän suhteensa on aika hankala. Minusta se tuntuu ahdistavalta, sen verran epämiellyttävästi Cole Lucasia kohtelee. Myöhemmin selviää miksi. Pojat kasvavat, Lucasista tulee valokuvaaja, ja he alkavat tehdä dokumenttia, jossa on tarkoitus näyttää, kun eräs tyttö tekee itsemurhan. Toisessa aikatasossa seurataan Lucasia kolmekymppisenä tuon ajanjakson jälkeen. 

Hän oli oppinut, että Colen sisällä oli pimeä kuilu. Cole kiersi sitä, välillä kauempana ja välillä lähempänä, mutta niin, että se oli koko ajan läsnä ja olemassa. Lucas ajatteli planeettoja, joista Isak oli kertonut, niitä jotka kiersivät mustia aukkoja. Ehkä Cole oli sellainen. Hän kiersi mustaa aukkoa elliptisellä radalla, oli välillä niin kaukana pimeästä ytimestä, että hänet täytti villi elämisen riemu, mutta koskaan, ikinä hän ei päässyt kokonaan sen ulottumattomiin. 

Kirjan puolivälissä sen tyyli muuttuu: Lucas ja Cole jäävät hetkeksi varjoon. Olen vähän aikaa pihalla, mutta lopulta alan ymmärtää. Vaikken ihan kaikkea ymmärräkään. 

Rasi-Koskisen romaani on huikean taidokas. En välttämättä pidä siitä, koska tarina ei ole ehkä sellainen, josta voisin suoraan sanoa pitäväni. Se on ennen kaikkea vangitseva. Haluan lukea sen - en voi lopettaa lukemista. Osansa on tarinalla ja sen omaperäisyydellä, jännitteillä joita Rasi-Koskinen rakentaa ja sillä, miten henkilöiden välisiä kytköksiä alkaa hahmottaa. Toisaalta vangitsevuutta tekee myös Rasi-Koskisen kirjoitustyyli ja kieli. Rasi-Koskisen teksti ympäröi lukijan kuin sankka sumu, jossa ei näe enää omaa käsivarttaan pidemmälle. 

Tämä jää hänen mieleensä. Nuoren miehen hahmo laivan kannella, siluetti, kuva jota ei ole. Ja sitten. Tyhjä kohta. Piste joka on kuin tähtikarttojen pisteet. Katsoja liittää ne toisiinsa ja muodostaa niistä kuvioita joille antaa merkityksiä, vaikka todellisuudessa ne ovat sanomattoman kaukana toisistaan sekä ajassa että paikassa ja niistä toiset ovat kuolleet ennen kuin toiset ovat edes syntyneet ja jäljellä on vain tyhjyydessä kiiltäviä valoja, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. 

Pidän myös kovasti Rasi-Koskisen tyylistä kytkeä kaikkeen elokuvallisuus ja valokuvat. Sen lisäksi, että hän vie lukijan konkreettisesti keskelle taidenäyttelyä (josta voi poistua milloin vain, seuraa exit-kylttiä), katsovat päähenkilöt maailmaa aina välillä hyvin kuvallisesti. 

Tuntuu siltä, että kerron kirjasta todella sekavasti. Toisaalta se ehkä kuvastaa kirjan herättämiä tunteita: se jätti olonikin vähän sekavaksi, eikä sen varmasti ollutkaan tarkoitus tarjota mitään selvärajaista tarinaa, joka olisi päättyessään täysin yksiselitteinen. Hieno tämä teos kuitenkin on, ja se kannattaa kokea itse. 

Tietoisuuden takana, juuri näkyvän maailman laidalla on ajatuksia jotka eivät ole sanoja. Ne eivät ole edes kuvia. Ajatusten laidalla on pelkkää kipua ja kosketuksia, mihinkään sijoittumaton raudan maku tai kouristus, johon joskus herää huutamaan kesken syvimmän unen. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: