"Siljan barbileikissä Tähkäpää on saanut happoa kasvoilleen. Pikkuveli, joka ei syntynytkään, puhuu Santulle jukurttipurkkipuhelimessa. Isä katoaa omille teilleen, jättää lapset yksin vaikka äiti on yötöissä ja sairaalassa sitten, kun ei enää jaksa. Mummi toivoo, että ukki jo kuolisi, kun se oma elämä on jäänyt elämättä, ja kokee ihmeen rypyttäessään riisipiirakoita.”

Kustantamo S&S, 2017, 204 sivua. 

Jostain syystä olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joissa on ainakin yhtenä kertojana lapsikertoja. Tässä kirjassa lapsikertojia on kaksi: sisarukset Silja ja Santtu. Molemmat kertojista välittävät hyvin lapsen tunteet ja sen, miten he maailmaa katsovat.

Miltä tuntuu, kun lapset heräävät keskellä yötä, kun myrsky reutoo kattoa ja yrittää tulla sisään, eikä isä olekaan kotona? Miltä tuntuu, kun isä jättää Santun syömään jäätelöä kirjaston kahvilaan ja lähtee omille teilleen? Jäätelö valuu sormille, ja koko ajan joutuu pelkäämään, tuleeko isä enää ollenkaan hakemaan.

Annastiina Stormin esikoisromaani kertoo perheestä, jonka elämä on aika sekavaa. Isä on alkoholisti, äiti roikkuu huonossa ja väkivaltaisessa suhteessa, ja koko perhe joutuu kävelemään alituiseen varpaillaan. Muukaan lähipiiri ei ole ehkä ihan tasapainossa: täti bilettää minkä kerkeää ja mummo toivoo ukin kuolemaa.

Santun ja Siljan kertojaäänien lisäksi myös muut hahmoista pääsevät ääneen.

"On ruoka-aika. Isän sisällä on alkamassa myrsky. Me ollaan Santun ja äidin kanssa mahdollisimman tavallisia, muttei sanota mitään huolimattomasti. [...] Isän myrsky on aina aluksi hiljainen. Hiljaisuuden seassa vaanii räjähdys, joka etsii koko ajan reittiä ulos. Kukaan meistä ei halua olla se reitti."

Me täytytään valosta on erityisen hieno juuri tyylinsä ja rakenteensa ansiosta. Lukijaa ei päästetä helpolla, sillä koko ajan täytyy keskittyä siihen, kuka on parhaillaan äänessä. Samaa tilannetta saatetaan katsoa lyhyissä pätkissä monen eri henkilön näkökulmasta. Välillä eri henkilöt pääsevät ääneen vain muutaman lauseen ajaksi, välillä koko luvun mitalta.

Kirjan tapahtumat etenevät välähdyksenomaisesti. Toisessa hetkessä ollaan saunaillassa, sitten ukin kanssa risusavotassa. Hetkittäin palataan menneisyyteen ja valotetaan äidin lapsuus- tai teiniaikoja. Toisinaan tarina etenee runomitassa, välillä hypätään täysin satumaailmaan.

Kokonaisuutena Me täytytään valosta on kaunis kirja. Siinä käsitellään vaikeita aiheita ja kirja on paikoin ahdistavakin, mutta sävy on kuitenkin yleistunnelmaltaan toiveikas. Valoa on näkyvissä, kuten teoksen nimikin antaa olettaa.

"Silpuista tulee pieni pyramidi. Kurkkumöykky kasvaa ja silmissä lämpenee. Tutkin pöydässä olevaa halkeamaa, ettei tyttö näkisi. Esitän, että siinä on jotain tosi mielenkiintoista. Salakirjotusta. Kumarrun lähemmäs pöytää. Nenä hipoo pyramidia. Kutittaa. Norsukin tunnustelee kärsällä asioita. Ajatus on sen verran hyvä, ettei vesi tule silmistä poskille asti. Nyt vaan pitää pitää norsu mielessä. Norsu norsu norsu norsu."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: